Lahden kaupunki syytää rahaa Kisapuistoon FC Lahti Oy:n ehdoilla

Lahden kaupungin talous on pelottavasti huonontunut. Tästä huolimatta on urheilupuolueen pojilla aikomus panna lisää verorahoja FC Lahti Oy:n liiketoiminnan edistämiseen. Kisapuiston jalkapallokentälle tehdään valaistus, mikä mahdollistaa liigaotteluiden pelaamisen myös hämärässä. Jos opetusministeriöltä saadaan 200 000 euroa, pannaan kaupungin omia rahoja 500 000 euroa ja homma hoituu.

Tarkoitus on myös muuttaa luonnonnurmi keinonurmeksi. Kun nurmi muutama vuosi sitten uusittiin, silloin esitettiin sekä kaupunginvaltuustossa että -hallituksessa vaatimuksia, että kenttä pitäisi muuttaa keinonurmelle. Ei käynyt, koska FC Lahden taholta vastustettiin – oli saatava pelata oikealla nurmikolla.

Nyt ääni on muuttunut kellossa. Kun jalkapalloliigan alkamisajankohtaa keväällä on päätetty aikaistaa, ei luonnonnurmella pystytä pelaamaan. Tarvitaan keinonurmi.

FC Lahti Oy:n toimitusjohtaja Jussi Lumio sanoo, että keinonurmi on hyvä, koska se mahdollistaa kentän käytön muillekin kuin FC Lahdelle (ESS 28.11.2013). Näin ei sanottu muutama vuosi sitten, koska silloin näkökulma oli vain liigajoukkueen pelaamisessa - niin kuin nytkin.

Kaikkiaankin tämä FC Lahden olosuhteiden kanssa pelleileminen ihmetyttää. Yhtiön edellinen toimitusjohtaja Ari Koskinen sanoi television Jalkapallomaa-ohjelmassa, että Lahden urheilukeskuksen stadion on ”Suomen paras futiskenttä” (TV1 16.9.2013). Ei vain kelpaa nykyisille FC Lahden henkilöille.

Stadionilla on kaikki asiat kunnossa, sosiaalisista tiloista lämmitettävään katsomoon, jossa istuimetkin ovat paremmat kjuin Kisapuiston katsomoissa. Parkkipaikkojakin on urheilukeskuksessa riittävästi, myös tulevaisuudessa. Sen sijaan Kisapuistolta loppuvat parkkipaikat lähes kokonaan, kun Ranta-Kartanon alueen rakentaminen kohta alkaa.

kari.naskinen@gmail.com

Saksa auttoi Suomea jo talvisodassa

Virallinen historiallinen tieto oli pitkään, että Saksan suhde Suomeen oli talvisodan aikana kylmä, ainakin neutraali. Näin ei asia todellisuudessa ollut. Valtiotieteen tohtori Markku Jokisipilä sanoi Lahden seudun tykistökillan luentotilaisuudessa eilen, että Saksa toimitti aseita Suomelle Ruotsin kautta talvisodan aikana nykyrahassa mitattuna 470 miljoonan euron edestä. Herman Göring oli vaatinut, että jos Ruotsi haluaa Saksan asetoimitusten jatkuvan Ruotsille, on Ruotsin annettava varastostaan aseita Suomelle.

Jokisipilältä ilmestyi syksyllä 2013 yhdessä Keskisuomalaisen toimittajan Janne Könösen kanssa tekemä kirja Kolmannen valtakunnan vieraat - Suomi Hitlerin Saksan vaikutuspiirissä 1933-44 (Otava). Tämä tutkimuskirja pohjanaan Jokisipilä kertoi, että C.G.E. Mannerheimilla oli hyvät suhteet natsi-Saksaan. Ne olivat alkaneet henkilökohtaisella tasolla jo 1934, kun Mannerheim oli kahden viikon ajan ollut tutustumassa Saksan aseteollisuuteen. Kaikkiaan Mannerheim tapasi Göringin vähintään kuusi kertaa, viimeisen kerran 1942.

Lisäksi Göringin sanansaattajana toimi talvisodan aikana everstiluutnantti Joseph Veltjens, joka järjesteli asekauppoja Suomeen. Suomessa puolestaan tärkeä henkilö näitä kauppoja tehtäessä oli sotatalousosaston päällikkö, kenraali Leonard Grandell. Talvisodan jälkeen Veltjens kutsuttiin juhlalounaalle Helsinkiin, jossa Mannerheimin pyynnöstä presidentti Risto Ryti esitteli Suomen Valkoisen Ruusun komentajamerkin, ja Suomen marsalkka pujotti komentajamerkin Veltjensin kaulaan. Hän oli käynyt Suomessa ensimmäisen kerran 1918, ja elokuussa 1940 hän kävi Helsingissä Göringin lähettiläänä sopien Mannerheimin kanssa saksalaisjoukkojen kauttakulusta

Suomen ja Saksan suhteita hoiti talvisodan aikana ”välitysmiehenä” ja ”postikonttorina” myös ruotsalainen kreivi Eric von Rosen, joka oli avioliiton kautta läheistä sukua Göringille.

SAKSALLA OLI VAHVA
ASEMA SUOMESSA

Suomen saksalaismielisyydellä 1930-luvulla oli vahva perusta. Kun keisarillisen Saksan jälkeen syntynyt Weimarin tasavalta muuttui kansallissosialistiseksi Kolmanneksi valtakunnaksi, sitä tervehdittiin Suomessakin ilolla, koska Weimarin tasavalta oli koettu heikoksi. Adolf Hitlerin ominaisuuksia ei vielä silloin tunnettu, mutta pidettiin hyvänä, että muutos oli tullut.

Saksan sympatiseeraamiselle oli ainakin Suomen oikeistopiireissä hyvinä perusteina myös suomalaisten saama jääkärikoulutus Saksassa ja saksalaisten apu kansalaissodassa. Saksalla oli myös mahtiasema Itämeren piirissä. Saksan kielikin oli kovassa kurssissa. Tämä jatkui pitkään. Muistan minäkin, miten Jyväskylän lyseossa meitä aloitti ensimmäisenä vieraana kielenä saksan lukemisen kolme luokkaa ja englantia luki vain yksi luokka (1958).

Suomalais-saksalainen seurakin perustettiin, ja Jokisipilän tutkimusten mukaan siihen kuului suurin joukoin esimerkiksi yliopistojen professoreita. Myös oikeistolaiset kulttuuripiirit olivat saksalaishenkisiä, monet suorastaan haltioituneita kaikesta saksalaisuudesta. Tällaisina henkilöinä Jokisipilä mainitsi mm. Yrjö Kilpisen, V.A. Koskenniemen, Maila Talvion ja Mika Waltarin. Kansallissosialistia puolueitakin perustettiin 30-luvulla, mutta niiden jäsenet koostuivat lähinnä sekopäistä.

Urho Kekkonenkin oli sen verran sekaantunut natsien kuvioihin, että oli 1942 mukana perustamassa Euroopan urheiluliittoa, jonka toimenpanevana voimana olisi ollut natsi-Saksa. Kekkoselle oli varailtu varapuheenjohtajan paikkaa.

Hanketta valmisteltiin kokouksessa Berliinin olympiastadionilla, jossa oli edustajia Saksan liittolaismaista ja Saksan miehittämistä maista. Isäntänä toimi Saksan valtakunnanurheilujohtaja Hans von Tschammer und Osten. Kekkonen oli tuolloin Suomen Urheiluliiton puheenjohtaja, ja hän oli hankkinut asialleen presidentti Risto Rytin hyväksynnän. Liiton perustaminen kuitenkin kaatui saksalaisten sisäisiin henkilökiistoihin.

Suurinta osaa Suomen väestöstä Hitlerin Saksa ei kuitenkaan mitenkään merkittävästi kiinnostanut. Sikäli kuitenkin oltiin myötäkarvaan, että Hitlerin tiedettiin olevan kommunismia vastaan. Hitleriä itseään pidettiin kuitenkin suomalaisten keskuudessa jotenkin outona tyyppinä.
- - - - -
Tykistökillan järjestämä tilaisuus pidettiin Hennalassa Hämeen rykmentin esikunnan auditoriossa. Jokisipilä oli Hennalassa ollut edellisen kerran 1992, jolloin oli lähtenyt siviiliin Puolustusvoimien urheilukoulusta. Jokisipilä on moninkertainen soudun suomenmestari.

kari.naskinen@gmail.com

Suomi putosi autourheilun rankinglistalla

Vuonna 2012 Suomi oli autourheilun maidenvälisellä rankinglistalla viides, mutta 2013 vasta seitsemäs. Ohi menivät USA ja Espanja. Englantilaisen Autosport-lehden tilastovertailu perustuu täsmällisesti pisteytettyyn järjestelmään, missä ovat mukana kaikki muut vähänkin merkittävät autourheilusarjat, paitsi jostakin syystä mukana ei ole rallicross. Pisteitä ei jaeta vain sarjojen loppupisteistä, vaan jokaisesta kilpailusta erikseen.

Vuoden 2013 kymmenen kärki:

  1. Saksa
  2. Ranska
  3. Britannia
  4. Australia
  5. USA
  6. Espanja
  7. Suomi
  8. Brasilia
  9. Sveitsi
10. Uusi-Seelanti

Suomen tilannetta heikensivät rallikuskien edellisvuotta heikompi menestyminen ja myös rata-autoilussa mentiin alaspäin, vaikka Valtteri Bottas tulikin nyt keräämään rankingpisteitä. Yhden sijan Suomea ehkä pudotti se, että Kimi Räikkönen ei ajanut kahta viimeistä F1-kilpailua.

Henkilökohtaisissa pisteissä vuoden ykkönen oli taas Sebastian Vettel ja kakkostilakin pysyi sikäli ennallaan, että Sebastien Loebin tilalle vain tuli Sebastien Ogier:

    1. Sebastian Vettel F1
    2. Sebastien Ogier ralli
    3. Lewis Hamilton F1
    4. Mark Webber F1
    5. Fernando Alonso F1
    6. Nico Rosberg F1
    7. Jimmie Johnson Nascar
    8. Kyle Bussh Nascar
    9. Matt Kenseth Nascar
  10. Kimi Räikkönen F1
  11. André Lotterer endurance, Formula Nippon
  12. Scott Dixon Indy Car, Grand Am
  13. Romain Grosjean F1
  14. Kevin Harvick Nascar
  15. Allan McNish endurance
  16. Will Power Indy Car
  17. Tom Kristensen endurance
  18. Felipe Massa F1
  19. Jari-Matti Latvala ralli
  20. Loic Duval endurance, Formula Nippon
- - - - -
  41. Mikko Hirvonen ralli
  65. Valtteri Bottas F1
276. Toni Vilander endurance
321. Aaro Vainio GP3
385. Esapekka Lappi ralli
421. Jari Ketomaa ralli
543. Matias Laine Formula Renault 3.5
558. Patrick Kujala GP3
818. Juho Hänninen ralli
869. Heikki Kovalainen F1
902. Markus Palttala endurance

VETTEL JA JOHNSON
NOUSIVAT LISTALLE

Vuoden 2013 rata-autoilukauden päätyttyä on paikallaan panna asiat järjestykseen ja listata maailman kaikkien aikojen parhaat ratakilpa-autoilijat. Uusina nousivat 20 parhaan joukkoon neljännen maailmanmestaruuden voittanut Sebastian Vettel ja kuudennen Nascar-mestaruuden voittanut Jimmie Johnson. Raaka peli: he pudottivat listaltani Niki Laudan ja Jack Brabhamin. Tässä 20 parasta:

  1. Michael Schumacher (F1)
  2. Juan Manuel Fangio (F1)
  3. Ayrton Senna (F1)
  4. Jim Clark (F1)
  5. Jackie Stewart (F1)
  6. Alain Prost (F1)
  7. Graham Hill (F1, USA:n formulasarjat, endurance)
  8. Tazio Nuvolari (GP-kilpailut ennen F1:tä)
  9. Anthony Joseph Foyt (USA:n formulasarjat)
10. Mario Andretti (F1, USA:n formulasarjat, Nascar)
11. Sebastian Vettel (F1)
12. Richard Petty (Nascar)
13. Dale Earnhard (Nascar)
14. Al Unser (USA:n formulasarjat)
15. Stirling Moss (F1)
16. Rudolf Carracciola (GP-kilpailut ennen F1:tä)
17. Alberto Ascari (F1)
18. Bernd Rosenmeyer (GP-kilpailut ennen F1:tä)
19. Jimmie Johnson (Nascar)
20. Gilles Villeneuve (F1)

kari.naskinen@gmail.com

Mauno Koivisto 90 vuotta

”Suunta on selvä: Kohti yhä laajempaa ja monipuolisempaa kansanvaltaa, kohti kaikkien kansalaisten täyden ihmisarvon varauksetonta tunnustamista.” (1956)

”Työväenliikkeen piirissä ei nykyään enää kovin paljon askarrella sen kysymyksen kanssa, miten tuotantovälineet saataisiin pois yksityisten omistuksesta.” (1956)

”Varsin yleisesti pidetään suotavana, että valtion hallinnassa on paitsi keskuspankki, myös voimalaitokset ja rautatiet.” (1956)

”Tietomme menneistä ovat vähäiset, mutta tietomme tulevaisuudesta vielä vähäisemmät.” (1958)

”Olen pitänyt suotavana kehityksenä sitä, että kansalaiset organisoituisivat monella muullakin tavalla kuin poliittisesti ja että erilaisia taloudellisia ja muita etuja yhteiskunnassa ajettaisiin tehokkaasti ja vastuuntuntoisesti niin, että vallan keskittyminen harvoihin käsiin vältettäisiin.” (1969)

”Ammattiyhdistysliike on joutunut palkkaratkaisuja tehdessään ottamaan huomioon näkökohtia, jotka vaikuttavat sen toimintavapautta rajoittavasti.” (1969)

”Valtiovallan ei ole kovin helppoa osakeomistuksensa nojalla sanella valtioenemmistöisten yhtiöitten käyttäytymistä.” (1969)

”Sosialidemokraatit pyrkivät poliittiseen valtaan, mutta ovat valmiit jakamaan sen.” (1970)

”Tärkeää ei ole perille pääseminen, koska perille ei voida päästä, vaan tärkeätä on suunta, pyrkimys, liikkeelläolo.” (1971)

”Joskus voi olla puoluetaktisesti edullista hankkiutua oppositioon, mutta sieltä ei kannattajakunnan etu tule parhaiten puolustetuksi.” (1974)

”Ei työn ja pääoman välillä ole mitään ristiriitaa, työntekijöitten ja pääoman omistajien välillä sen sijaan on.” (1977)

”Kokoomuksen johto on onnistunut hivuttamaan puoluettaan kohti keskustaa siirtämällä puolueen painopistettä ja karsimalla äärioikeistolaisia elementtejä.” (1979)

”Keskustapuolue on ollut siirtymässä oikealle: sehän ottaa tarkkaan varteen sen, mitä sen oikealla puolella tapahtuu.” (1979)

”Oman kokemukseni perusteella suomalainen politiikka on nykyisellään varsin asiallista asioiden hoitamista, varmasti vähintään yhtä tasokasta kuin muissakin maissa.” (1980)

”Jos joku väittää, että poliittinen moraali olisi meillä rappeutumaan päin, hän ei tiedä, millaisessa tilassa politiikkamme moraali on joskus ollut.” (1980)

”Aloitteleva poliitikko tekee yleensä kaksi virhettä: yliarvioi ihmisten politiikanharrastuksen ja aliarvioi ihmisten käsityskyvyn.” (1980)

”Kukaan ei voi pitkään hoitaa raha-asioita saamatta vammaa sielulleen. Kyllä siinä tulee ihmisestä taantumuksellinen.” (1980)

”Sosiaalipolitiikassa ovat eläkekysymykset selvästi syrjäyttäneet perhepolitiikan kysymykset.” (1980)

”Kun puhun monikerroksisesti ja -tulkintaisesti, siitä on ainakin se etu, että voi itse sanoa, mikä oli oikea tulkinta.” (1980)

”Vuoteen 1965 tultaessa olin tullut siihen tulokseen, että keskustapuolueen avulla me emme löydä ratkaisua ongelmiimme.” (1981)

kari.naskinen@gmail.com

Melancholia – leikin loppu

Juhlat ovat ohi, ennen kuin ne ovat kunnolla päässeet alkuunkaan. Lars von Trierin elokuva Melancholia (2011) on kuin jatko-osa Samuel Beckettin näytelmälle Leikin loppu (1956). Beckettin näytelmän alkuperäinen nimi Endgame viittaa shakkipelin tilanteeseen, jossa on jo tiedossa muutaman siirron päässä tuleva pelin loppu. Melancholia alkaa hääjuhlilla, mutta kaikki on jo pilalla, sillä morsian on masentunut, toivoton. Juhlat lässähtävät.

Beckettin Leikin loppua edeltävä näytelmä Huomenna hän tulee (1949) kertoo odotuksesta. Odotetaan outoa herra Godot´a. Melancholiassa odotetaan isoa sinistä planeettaa, mikä lähestyy maata. Osuuko? Ensimmäisellä kerralla Melancholiaksi nimetty planeetta ohittaa maapallon jo sen verran läheltä, että se imaisee mukaansa maan ilmakehää, jolloin hengitys vaikeutuu. Vaara ei kuitenkaan ole ohi.

Elokuvan päähenkilö Justine tuntee mieliruuassaan lihamurekkeessa tuhkan maun. Mitään ei enää ole tehtävissä. Leikki on loppumassa. Justinen hevonenkin aistii sen. Eläimet ovat luontokappaleina lähempänä luontoa kuin yhteyden luontoon menettänyt ihminen. Hevonen kieltäytyy ratsastusretkellä ylittämässä yhtä joen yli vievää siltaa. Se vaistoaa, että nyt on tultu rajalle, minkä yli ei voi mennä. Ihminen on rajansa jo ylittänyt, eikä paluuta enää ole – ympäristön tuhoaminen, ilmastonmuutos, väestön liikakasvu.

Lars von Trierin apokalyptinen tuhon fantasia on surullinen elokuva kaiken loppumisesta. Kuvallista kerrontaa täydentää Richard Wagnerin alkusoitto Tristan ja Isolde -oopperasta, jossa siinäkin mennään rajoittavan veden yli. Kuoleman yö yhdistää Tristanin ja Isolden kohtalokkaasti, ja menee siinä lopulta muitakin.

Päähenkilön nimi on siis Justine, suoraan kuin markiisi de Saden kirjasta Hyveellisen neidon kovat kokemukset (1791). Myös Melancholiassa Justine kokee itsensä ulkopuoliseksi omissa juhlissaan, joihin eliitti on kokoontunut. Justine kuitenkin vapautuu pahimmasta melankoliastaan, kun ajaa sulhasensa pihalle ja haistattaa työnantajalleen paskat.

Kaikki on kuitenkin myöhäistä. Kapitalistinen, hyväosaisten maailma elää eristetyssä huoneessaan kuin Beckettin henkilöt omissaan. Endgame.

Oikeassa maailmassa juhlien loppu ei luultavasti tule planeetan törmäyksen takia, mutta tulee joka tapauksessa.

kari.naskinen@gmail.com

Franzen pysyköön lestissään

Usein elokuva kaatuu huonoon käsikirjoitukseen. Näin on käynyt, kun Peter Franzen on muokannut romaaninsa Tumman veden päällä (2010) samannimiseksi elokuvaksi. Näytelmäkin se jo on.

Franzen on kirjoittanut romaanin omista lapsuudenkokemuksistaan, tehnyt kirjasta elokuvakäsikirjoituksen ja vielä ohjannutkin sen. Ulkopuolista päältäkatsojaa ja kriitikkoa olisi tarvittu.

Olen kuullut, että Franzenin romaani on aivan kelvollinen, mutta elokuva on puuduttavinta, tylsintä elokuvakerrontaa, mitä pitkään aikaan olen nähnyt. Kysymyksessä on jonkinlainen Franzenin elokuvallinen päiväkirja pahoista lapsuusvuosistaan. Perheväkivalta ja rikki menevä perhe ovat kuitenkin niin moneen kertaan läpikäytyjä aiheita, että Franzenin löperöllä otteella ei enää ole mitään sanottavaa asiasta.

Peter Franzen on hyvä näyttelijä, mutta ainakaan elokuvakäsikirjoittajaksi hänestä ei ole. Jos tämä käsikirjoitus olisi viety Hollywoodin studioille ammattiskenaristien viimeisteltäväksi, siihen ei paljon alkuperäistä olisi jäänyt.

Billy Wilder sanoi, että elokuvanteosta on 80 prosenttia käsikirjoitustyötä. Franzen ei tätä työtä osaa. Luultavasti osasyy tässä tapauksessa on sekin, että aihe on ollut liian henkilökohtainen, eikä Franzen ole osannut nähdä asiaa vieraan katsojan silmin.

kari.naskinen@gmail.com

Kalevala, Sampo, Nokia, Himanen

Ennen elokuvaan lähtöäni luin teatteritaiteen tohtorin Annette Arlanderin kirjoituksen, missä hän sanoo, että ”elokuva esitetään yhä uudelleen, mutta esitettäessä sitä ei kuitenkaan tulkita uudelleen” (Lähikuva 3/2013). Esitys siis pysyy prikulleen samana. Sen sijaan katsoja voi tulkita esityksen monta kertaa ja monella tavalla. Jari Halosen Kalevala – uusi aika on elokuva, jota tulkitsin kotiin kävellessäni yhdellä tavalla, mutta jo illalla sängyssä toisella tavalla. Vaikea tapaus.

Kalevalassa (1835) taotaan ihmekone Sampo, jauhaa rikkauksia Pohjolan väelle. Sitten Sampo ryöstetään, se uppoaa järveen, mutta osia siitä ajautuu kalevalaisten rantaan ja sirpaleetkin tuottavat onnea, siis rikkauksia.

Halosen elokuva toimii kahdessa aikatasossa, kalevalaisessa mytologiassa ja nykyajassa. Edelleen taotaan sampoja. Toimitusjohtaja Sampo Väinölä horjuu mielensä ristiriitojen paineessa. Iso kansainvälinen konserni on tuomassa markkinoille ihmismieleen vaikuttavan virtuaalilaitteen. Valtavat bisnesnäkymät. Väinölä tulee tietoiseksi menneisyyden voimista ja ymmärtää olevansa mukana ikiaikaisessa Kalevalan ja Pohjolan välisessä taistelussa. Uusi sampo on portti korkeampaan tietoisuuteen, mutta Väinölä ainoana panee hanttiin.

Kaikenlaista elokuva tuo mieleen. Jos Halonen olisi tehnyt elokuvansa vasta tänä syksynä, olisi rinnastus Nokiaan saattanut nousta esille. Jäiväthän Microsoft-kaupoista Suomeen ainakin sirpaleet.

Halosen monisyinen elokuva on katsojalle hankala, sillä jos haluaisi päästä siihen kunnolla sisälle, olisi koko ajan tehtävä muistiinpanoja. Asiaa on paljon. Keskeinen teema joka tapauksessa on, että länsimainen järjestelmämme toimii nyt jonkinlaisessa harhassa, joka on kuin kaiken ympärille kudottu kultainen verkko.

Pahinta on ahneus, jota edustaa suomenruotsalaisen pääoman edustaja Kurt. Erikoinen näkökulma tämä sikäli, että kun puhutaan Suomesta, niin ongelmallisinta ei ole suhteemme suomenruotsalaisiin eikä ruotsalaisiin, vaan maailmanlaajuiseen globalisaatioon. Globaali ahneus ei katso rajoja. Elokuvan Riitta sanookin: "Paha on täällä".

Yöllä valvoessani tuli mieleen, että Tommi Erosen näyttelemä Sampo Väinölä voisi olla myös Pekka Himanen. Himanen esittää, että bruttokansantuotetta ja muita talouden kriteerejä tärkeämmiksi pitäisi nostaa ”arvokas elämä” ja ihmisten onnellisuus. Ei mene perille. Himanen on lähes lynkattu.

Halosen sanoma on samanlainen. Kalevala – uusi aika lähtee siitä, että on luovuttava materianpalvonnasta ja annettava tilaa hengelle.  

Elokuvan lopussa tulee voimakkaasti esille myös se, että olisi parempi luottaa naisiin kuin miehiin. Aino sanoo, että hänellä on valta synnyttää uutta, mutta myös valta tappaa, jos on tarpeen. Pakko etsiä Halosen itsensä sanomisia, ja tästä äidinvallan teemasta hän kertoo Yleisradion nettisivulla (19.9.2013):

”Me elämme täydellisen patriarkaattisessa maailmassa. Se tarkoittaa, että siitä maailmasta on poistettu naisen tasavertaisuus. Tämä alkoi tuhansia vuosia sitten ihmiskunnassa. Tämä kehitys alkoi mesopotanialaisessa kulttuurissa, joka oli täysin tasa-arvioinen, matriarkaattinen kulttuuri, johon integroitui patriarkaattiset väärinkäsittäneet nomadiheimot ja ne toivat isäjumalan sinne. Maailmankaikkeudessa on palvottu vain muutama tuhat vuotta isäjumalaa, siihen ei ole ollut tarvetta. Ihmiskunnan alkuajoista lähtien on palvottu äitiä, äiti on luoja. Äiti on elämän voima ja kaiken rakentaja. Se on täysin tasa-arvoinen kulttuuri.”

Feministi Halonen ei silti ole: ”Feminismi on muuttunut itsensä irvikuvaksi. Feminismi on erittäin hyvä ideologia Afrikassa ja Aasiassa. Mutta täällä me olemme yleisellä tasolla olleet pitkään tasa-arvoisia. Se tarkoittaa, että naiset voivat tehdä ihan samoja asioita kuin miehetkin. Täällä feminismi vaan jatkaa kulkuaan, eikä pysähdy tasa-arvon liikkeeksi. Monessa asiassa naisten oikeudet ovat menneet huomattavan paljon edelle. Esimerkiksi huoltajuusasiat, jotka ovat törkeällä tavalla epätasa-arvoisia. Miehillä ei ole mitään oikeuksia.”

”Jos nainen lähtee feministiksi, se menettää ison osan omasta voimastaan ja sitten siitä tulee taistelija, ja siitä ei seuraa mitään hyvää”, sanoo Halonen.

Yhteenvetoni nukutun yön jälkeen: kun on tehty Koirien Kalevala, niin kyllä Halosenkin Kalevala käy, on vain enemmän kuin Kalevala. Tällaisia elokuvia tarvitaan nykyisen viihde-elokuvaverkon kultaista harhaa puhkomaan. Parhaat Kalevala-elokuvat sanan varsinaisessa merkityksessä ovat kuitenkin Viktor Semenjukin Neuvostoliitossa tekemä Kalevala (1984) sekä Paavo Haavikon ja Kalle Holmbergin Rauta-aika (1982).

kari.naskinen@gmail.com

Me neekerit

Nuori toimittaja Anni Voipio vastasi puhelimeen Uuden Suomen toimituksessa.

- Onko Uuden Suomen toimitus?
- Kyllä on, vastasi Anni.
- Onko joku toimittaja tavattavissa?
- On puhelimessa!
- Ei, naisten kanssa minä en keskustele, sanoi soittaja ja sulki puhelimen.

Tämä tapahtui 1920-luvulla. Enää ei näin käy. Lehtien toimitukset ovat naisistuneet, ja toimittajakoulutuksesta valmistuu nykyisin enemmän naisia kuin miehiä.

Anni Voipio-Juvas kertoo 1946 ilmestyneessä kirjassa Me neekerit, että nainen toimituksessa oli harvinaisuus, eikä puhettakaan, että joku olisi ottanut nokkiinsa ”tytöttelystä” – nyt tällaisesta voi joutua raastupaan.

Kerran ison tukku- ja vähittäiskaupan johtaja, kauppaneuvos Arthur Nyman tuli Uuden Suomen toimitukseen. Ketään miestoimittajaa ei ollut paikalla, joten kauppaneuvoksen oli tyytyminen Anni Voipioon, jolle antoi lehteen tarkoittamansa kirjoituksen: ”Jos neiti nyt sitten panee tämän lehteen, niin lähetän teille huomenna pussin karamellejä.”

Lehdenteko oli sata vuotta sitten kovin toisenlaista kuin nyt. Ei tarvinnut huolehtia ihmisten intimiteettisuojasta eikä muistakaan hankalista velvoitteista, kun ihmisistä kirjoitettiin. Kaarle Nestori Rantakari kertoo Kotkan Sanomiin tekemästään jutusta, johon oli saanut aiheen poliisikamarin sihteerin puhelinsoitosta. Sihteeri oli kertonut Rantakarille, että hänen asuintalonsa porraskäytävässä oli yöllä ollut hirveä meteli, kun porraskäytävän kautta talossa olleeseen ravintolaan oli menty ja varsinkin tultu pois. Joku oli oksentanut, ja aamulla käytävässä oli myös pullonsirpaleita. Uutisen tapahtuneesta teki se, että sihteeri oli tunnistanut metelöitsijät Kotkan tunnetuimmiksi herroiksi.

Rantakari teki jutun ja mainitsi nimiltä mm. tohtorit Alfthanin ja Appelbergin sekä johtaja Gullichsenin. Tämä oli kuitenkin jo sen tason juttu, että metakkahan siitä nousi. Sakot tulivatkin.

Uudessa Suomessa ja Tampereen Sanomissa työskennellyt Eino Palola muistelee kirjassa suuria kuuluisuuksia, joita oli tavannut. Yksi oli saksalainen kulttuurifilosofi Oswald Spengler, parhaiten tunnettu kirjastaan Länsimaiden perikato (1918-22). Spengler oli 1920-luvulla tullut Helsinkiin esitelmänpitoon ja Palola meni tekemään haastattelua:

”Vihdoin pääsin lähestymään. Suuri mies ei vastannut tervehdykseen, katseli minua vain pitkään ja äkäisesti ikään kuin olisin herättänyt hänet ennen aikojaan makeimmasta unestaan ja lausui hyvin töykeästi, ettei hän tahdo sanoa yhtään mitään. Viittasin siihen, että Ruotsin lehdissä oli ollut hänen hyvinkin laajoja, lehdille antamiaan lausuntoja. – Käyttäkää sitten niitä, hän virkkoi ja kääntyi taas seuratoverinsa puoleen.”

Uuden Suomettaren toimitussihteerinä 1910-luvulla toiminut L.M. Viherjuuri kertoo mielenkiintoisesta kirjallisesta tapahtumasta. Työpöydällä oli kasa käsikirjoituksia, joita lehteen oli tuotu julkaisemisen toivossa. Kahden novellin kirjoittaja oli pannut nimensä sijasta alle vain nimimerkin ”Syväri”. Novellit olivat hyviä, ja Viherjuuri lähti kysymään kulttuuritoimittaja Eevert Katilalta, kuka tämä Syväri mahtoi olla. – ”No en tiedä oikein, joku ylioppilas tuolta Järvenpäästä”, vastasi Katila.

Novellit julkaistiin, mutta Viherjuurta jäi kaivelemaan tämä Syväri. Viherjuuri oli niin innostunut, että otti yhteyttä kirjankustantajiin. Otavan apulaisjohtaja Aapo Kohonen ei kuitenkaan ollut yhtä innostunut, mutta sitten Werner Söderströmin toimitusjohtaja Jalmari Jäntti kiinnostui Syväristä, ja lopulta Järvenpäästä löytyi kirjoittaja, joka osoittautui Frans Emil Sillanpääksi. Viherjuuren lehteen panemat Syvärin novellit olivat ensimmäiset Sillanpäältä julkaistut tekstit. Sillanpään ensimmäinen julkaistu kirja oli Elämä ja aurinko (1916).

Werner Söderström Oy kustansi myös Me neekerit -kirjan, jossa vanhat toimittajat muistelevat monenlaisia sattumuksia. Neekeri ei tuolloin lähes 70 vuotta sitten ollut kielletty sana. Lehtineekerit-nimitys tuli siitä, että toimittajien sormet ja joskus nenäkin olivat mustia. Tämä johtui siitä, että toimittajat esimerkiksi joutuivat ottamaan teksteistään vedoksia, joiden painoväri mustasi sormet. Muutenkin toimittajat joutuivat touhumaan lehden latomossa, ja kyllä minäkin vielä 1970-luvulla tulin joskus iltavuorosta kotiin kädet mustina.

Edelleen on olemassa toimittajien yhdistyksiä, joissa neekeri-sana on. Yksi sellainen on Lahden Urheiluneekerit. Aikoinaan Lahdessa julkaistiin myös toimittajien omaa vappulehteä Neekerin Uni.

kari.naskinen@gmail.com

Betoniyö - arjen aarteita etsimässä

Kolmas uusi mustavalkoinen elokuva lyhyen ajan sisällä. Hyvä tämäkin, Pirjo Honkasalon Betoniyö, hienovireinen tutkielma syrjäytyneistä nuorista helsinkiläisessä betonilähiössä. Mustavalkoisuus on ainoa mahdollisuus tähän kuvaukseen, jossa kohteena on lähinnä yksinhuoltajaäidin teini-ikäinen poika. Mukana on myös vanhempi veli, joka on parin päivän kuluttua lähdössä yhdeksän kuukauden vankilareissulle jostakin huumerikoksesta.

Pohjana on Pirkko Saision samanniminen romaani (1981), joka aikoinaan on dramatisoitu näytelmäksi ja esitetty ainakin Kom-teatterissa ja espanjaksi käännettynä Venezuelassa.
Vankilaan menevä Ilkka on jo pelinsä menettänyt. Jäljellä on enää tyhjä kyynisyys ja tämä päivä. Veljelleen Simolle hän sanoo kaljaa kitatessaan, että toivoa ei enää ole, ei kenelläkään ihmisellä, ihmiskunta tuhoutuu, jäljelle jäävät vain ydinsäteilystäkin selviävät skorpionit. ”Kun et toivo mitään, olet vapaa.”

Simolla on jäänyt keväällä koulu kesken. Miehen malli on veli. On myös oma itsensä, jota Simo katsookin peilistä. Kuvaaja Peter Flinckenberg hakee kuvia ja kuvajaisia myös laseista, pelleistä ja vedestä. Niistä kuva ei kuitenkaan heijastu Simolle oikein, vaan menee vinoksi ja säröille.

Kaksi kertaa taustalla näkyy jonkin kaupan mainos ”Arjen aarteita”. Niitä ei veljeksille paljon ole tarjolla. Simo sentään vielä etsii, ja saattaisi kerran jotakin löytääkin, mutta tämäkin aarre menee rikki, tosin hänen omaa syytään.

Muita ihmisiä ei betonilähiössä juuri näy. Vastapäisessä talossa näkyy kuitenkin asuvan nuori mies, joka tiedetään homoksi, vähän pelottavakin. Puhuu murtaen suomeakin, ehkä jostakin lähialueelta tullut. Kerran Simo käy miehen luona. Mies laulaa ortodoksikirkon kuorossa ja on ilmeisesti taiteilija. Hän ei vielä ole menettänyt toivoaan, ja Simolle hän selittää, että maailmassa on kaksi tärkeää asiaa, rakkaus ja pelko. Eikä pelkokaan läheskään aina niin paha asia ole, sillä syynä siihen on usein tietämättömyys, joten tieto vähentää pelkoa.

Pirjo Honkasalo on tehnyt elokuvia, pääasiassa dokumentteja, yli 40 vuotta, lähinnä kuvaajana. Parasta Betoniyössäkin on kuvaus, vaikka itse aihekin on tärkeä ja hyvin käsitelty. Betoniyö lähenee käsittelytavaltaan film noir -lajityyppiä, jossa musta on mustaa ja varjot jyrkkiä. Vaaleaa tulee vasta aivan lopussa, mutta se ennakoi jo muille maisemille siirtymistä. Lopussa on mustavalkoista kuvaa sävytetty hieman sinertäväksi.

Näyttelijäntyö on ehjää ja uskottavaa. Viinaanmenevä äiti Anneli Karppinen on jo ihan pihalla poikiensa asioista, joskin yrittää vielä rahalla saada Simon olemaan viimeiset päivät kotona ennen Ilkan lähtemistä lusimaan. Jari Virman isoveljenä ja uusi kasvo Johannes Brotherus (kuvassa) on myös ohjattu niin hyvin, että heissä ei ole jälkeäkään nykyisten suomalaisten nuorisoelokuvien henkilöhahmojen mesovasta pöljyydestä.

Ankean betonilähiökadun toisella puolella asuvaa miestä esittää virolainen Juhan Ulfsak, joka vuonna 2012 valittiin Viron parhaaksi miespuoliseksi teatterinäyttelijäksi. Tallinnassa hän työskentelee Von Krahl -teatterissa, jonka kanssa yhteistyötä on tehnyt Kristian Smeds. Ulfsak oli mukana myös Smedsin Von Krahlissa tekemässä Jäniksen vuodessa, joka nähtiin Helsingin juhlaviikoillakin 2006.

kari.naskinen@gmail.com

Frances Ha tuo mieleen Ranskan uuden aallon

Yhdysvaltalaisen Noah Baumbachin Frances Ha muistuttaa sekä kuvalliselta kerronnaltaan että vapautuneelta dialogiltaan ranskalaisen elokuvan uutta aaltoa, joka alkoi 1950-60-lukujen taitteessa. Nyt tapahtumapaikkana vain on New York, joskin huithapeli Frances Pariisissakin käväisee.

New York ja elokuvan mustavalkoisuus tekevät sen, että elokuvaa verrataan helposti myös Woody Allenin elokuviin. Tämä vertaus ei kuitenkaan osu oikeaan sikäli, että Frances Ha´n ihmiset eivät puhu samalla tavalla hiotusti kuin Allenin ihmiset, joiden keskustelut ovat kuin aforistista runoutta. Baumbachin ihmiset ovat vapaita kaikesta hienosta ja hienostelusta, eivätkä heidän puheensa sisällä myöskään allenmaista satiiria eikä itseironiaa samalla tavalla suoraan.

Baumbachin elokuvista tämä on ensimmäinen, joka Suomessa on päässyt teatterilevitykseen. Televisiosta on aikaisemmin tullut avioerokuvaus The Squid and the Whale (2005), joka palkittiin Sundancessa parhaana draamaelokuvana ja sai käsikirjoituksesta myös Oscar-ehdokkuuden. Dvd:ltä katsoin äsken Greenbergin (2009), jossa myös näyttelee Francisin roolin nyt tekevä Greta Gerwig (kuvassa). Lisäksi vhs:llä on Mr. Jealousy (1997), jossa cinefiilisenä merkintänä on vanhan ohjaajan Peter Bogdanovichin pieni rooli.

Frances on 27-vuotias ajelehtija, jonka ura modernin tanssin parissa ei lähde onnistumaan. Ongelmia on myös kavereiden kanssa. Rahat ovat vähissä ja asiat vaikeutuvat, kun pitäisi jossakin asuakin, mutta heti elokuvan alussa käy huonosti, kun yhteisen asunnon jakava tyttökaveri häippäsee poikaystävänsä luo asumaan. Seuraa kimppakämppäasumista muiden kanssa, mutta tämäkään vaihtoehto ei toimi. Miesten kanssakaan ei homma toimi.

Sitten käymään vanhempien luokse Sacramentoon, sitten huuhailemaan pariksi päiväksi Pariisiin, kun on onnistunut saamaan pankista luottokortin. Pariisista ei kuitenkaan löydy Julesta eikä Jimiä, joten häntä koipien välissä takaisin New Yorkiin. Siellä tanssistudion johtaja tarjoaa Francesille toimistotöitä, mutta eihän se nyt tanssijalle käy. Tanssistudion johtajaa esittää Charlotte d´Ambrose, joka aikoinaan on omana itsenään tanssinut Broadwaylla mm. Catsissa, Chicagossa ja Chorus Linessa.

Frances Ha on sympaattinen elokuva. Juoni on kevyt vai onko sitä ollenkaan. Ennemmin elokuvaa voisi sanoa jonkinlaiseksi nimihenkilönsä päiväkirjaksi, jossa asiat etenevät keskinkertaisen tanssijan koikkelehtivilla askelilla vailla kiteytynyttä päämäärää.

Loppu on hauska, se selvittää elokuvan nimen. Frances muuttaa taas uuteen kämppään ja kirjoittaa tussilla nimensä paperilapulle pannakseen sen alhaalla talon edessä olevan postilaatikon sitä varten tehtyyn paikkaan. ”Frances Haliday” on kuitenkin liian pitkä nimi, joten Frances taittaa kirjoittamansa lapun, jolloin postilaatikon kylkeen jää näkyviin vain ”Frances Ha”.

Elokuvan Oscar-ehdokkuuksista en yllättyisi, sillä kaikesta hienoudestaan huolimatta Frances Ha on sen verran helppo katsottava, että sen tajuavat myös Akatemian vanhat herrat.

kari.naskinen@gmail.com

Neuvostoliitto – usko ja uskon loppuminen

Valitut Palat julkaisi aikoinaan Kirjavaliot-sarjaa, jossa yksiin kansiin oli pantu lyhennelmät useammasta romaanista. Teatteri Vanhassa Jukossa (Lahti) näin nyt ensimmäisen kerran vastaavanlaisen lyhennelmän näytelmästä. Kansallisteatterin 2,5-tuntinen Neuvostoliitto-näytelmä (2012) on pantu kiertueelle 45 minuuttiin lyhennettynä. Kansallisteatterin nelihenkinen porukka on kiertänyt ”näytelmävalion” kanssa vanhusten palvelutaloissa, vankiloissa ja muissa sellaisissa paikoissa, joista on vaikea päästä Kansallisteatteriin taiteen pariin. Vanha Juko oli tässä mielessä erilainen esityspaikka.

Kiertueella näytelmän nimi on Neuvostoliitto – tarina Uskosta. Se kertoo Usko-nimisestä miehestä, joka 1930-luvun laman keskellä loikkaa Suomesta Neuvostoliittoon paremman elämän perään. Uskon unelmat kuitenkin murenevat ja hänen onnistuu palata Suomeen.

Olisin nähnyt esityksen mieluummin alkuperäisessä muodossaan, mutta kiertueen idean ymmärtäen 45 minuutin tarinakin toimii jotenkuten, kun sitä vielä täydennetään näytelmän jälkeen katsojien kanssa käytävällä keskustelulla.

Esitys on syntynyt osana Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön Neuvostoliitto-projektia, jossa pohditaan, millä tavalla Neuvostoliitto elää tällä hetkellä osana suomalaisten mielenmaisemaa. Projekti aloitettiin laaja-alaisen kenttätyön merkeissä huhtikuussa 2012. Esitystä valmisteleva taiteilijaryhmä jalkautui tällöin palvelutaloihin jututtamaan ikäihmisiä mukanaan Suomen kansallismuseon Neuvostoliitto-aiheinen museosalkku.

Jussi Moilan kirjoittama näytelmä perustuu kymmenien Neuvostoliiton kokeneiden suomalaisten haastatteluihin ja Työväen muistitietotoimikunnan arkistoihin. Näytelmän Usko uskoi Neuvostoliiton järjestelmään, vaikka hän unessaan kuulikin, että maan päälle ei paratiisia voi rakentaa.

Tällaisia Uskoja oli ennen sotia ja vielä paljon myöhemminkin Suomessa runsaasti. Vähitellen uskovien usko alkoi kuitenkin horjua. Ensimmäinen iso rysäys oli Unkarin kansannousu 1956, mutta tiedonvälitys oli siihen aikaan vielä sen verran puutteellista, että Neuvostoliiton panssarivaunujen hyökyminen Unkariin ei kokonaan romuttanut uskoa. Tshekkoslovakian miehitys 1968 oli jo toista luokkaa, sillä se nähtiin televisiosta joka kodissa.

Näytelmän lyhennetyssä versiossa ei edetä kuitenkaan näin pitkälle. Alkuperäisessä näytelmässä sen sijaan kuljetaan lähes sadan vuoden matka suomalaisen vasemmistosuvun mukana kansalaissodasta nykypäivään.

Näytelmän kuva Neuvostoliitosta on synkkä. Neuvostoliitto oli yhtä ja samaa vankileiriä tai muuten vain epäinhimillistä pakkotyötä. Ideologisiin asioihin ei yritetäkään tarttua.

Uskoa kommunistisen järjestelmän paremmuuteen on silti vieläkin. Yhden havainnon tästä teki Helsingin Sanomat viime vuonna kertoessaan Nanjien kylästä Kiinasta:

”Kylän kaikki tuotantovälineet eli 26 tehdasta ja yritystä ovat kyläkollektiivin yhteisessä omistuksessa. Nanjiessa valmistetaan mm. pikanuudeleita ja olutta kansainvälisille markkinoille. Kaikki saavat samanvertaista palkkaa, ja kaikille kyläläisille jaetaan samanlaiset asunnot sekä huonekalut. Lisäksi kaikki saavat ilmaisen koulutuksen, terveydenhuollon, sähkön, kaasun ja ruokaakin jaetaan kaikille tasapuolisesti.”

”Yksityisyrittäjyys on 3400 asukkaan kylässä kielletty, samoin kuin Kiinassa usein pahamaineiset karaokebaarit. Rikollisuutta ei viranomaisten mukaan ole. Paitsi mitä joskus muiden kylien nuoret varastavat polkupyöriä.” (HS 12.8.2012)

Näytelmän Usko pysähtyi matkalla Neuvosto-Karjalaan, jossa systeemi tuhoutui Neuvostoliiton muiden osien tavoin herrojen väärämielisyyteen ja ahneuteen. Olisi kannattanut jatkaa matkaa Kiinaan, jossa ainakin Nanjien johtajat ovat viisaampia kuin olivat Neuvostoliiton johtajat.

kari.naskinen@gmail.com

Ohjelmajohtaja huolehtii siitä, että ryhmädynamiikka toimii ohjausryhmässä

Kun muutama vuosi sitten kirjoitin Espoon kaupunginteatterin ensimmäisestä Esitystalous-näytelmästä, lainasin Jari Sarasvuon tekstiä kirjasta Huomiotalous (Otava, 2005). Viesti on selvä: tärkeintä on, miten asiansa esittää, olkoon asia mikä tahansa - ”Huomiotaloudessa se, joka hallitsee keskustelua ja rakentaa kaikkien seuraamia paraateja, pystyy kääntämään rahavirrat puoleensa. Huomiotalous on uusi maailma uusin säännöin. Siinä arvo syntyy kyvystä johtaa kollektiivista mieltä ja henkilökohtaista kypsymistä.” - Tärkeintä on, miten näkyy ja miten paljon. (Mustaa valkoisella 9.9.2010)

Nyt Juha Jokela on kirjoittanut ja ohjannut Esitystalous 2:n, alaotsikolla Tehtävä Espoossa. Kaupunginjohtaja on Espoossakin perustanut brändiryhmän, jonka tehtävänä on kiillottaa hahmottomaksi koettavan kaupungin imagoa. On keksittävä Espoolle ”tarina”, mikä vetää. Todellisessakin Espoossa on näin menetelty: kaupunginvaltuuston strategiaseminaareissa Espoo-tarinaa käsiteltiin marraskuussa 2012 ja helmikuussa 2013, minkä jälkeen tarinaa hiottiin esimiesseminaarissa, annettiin poliittisen ryhmien käsiteltäväksi ja valtuusto hyväksyi tarinan kesäkuussa 2013.

Näytelmässä brändiryhmän jäseneksi ja itse tarinan kirjoittajaksi palkataan 100 000 eurolla nuori tamperelainen näytelmäkirjailija, joka asuu Leppävaarassa. Näin menetellään, koska Jari Tervo ei enää asu Espoossa.

Koska näytelmäkirjailijalle on selvitettävä peruslähtökohdat, hänet perehdytetään myös kaupungin hallintoon. Oleellisia asioita siinä ovat nykyisin erilaiset ohjelmaryhmät, joita ohjausryhmää vetävä ohjelmajohtaja koordinoi. Näytelmäkirjailijan on tämän hallintohimmelin keskellä luotava Espoolle identiteetti, imago ja dynamiikka. Huomioon on otettava myös muutosvastarinta, jota seminaareissakin aina esiintyy.

Kieltämättä Espoo on hankala. Ennen näytelmän alkua katsojille jaettiin laput, joissa kysyttiin, mikä heidän mielestään on tunnusomaisinta Espoolle. Minäkin vastasin, enkä keksinyt muuta kuin että kirjoitin lapulle ”Espoon Blues”. Väliajalla jaettiin toiset laput: millainen Espoo on tulevaisuudessa? Vastasin, että kuntaliitosten jälkeen tilanne ennallaan, Blues.

Jääkiekon SM-liigassa Blues tuntuukin olevan ainoa espoolaisia sitova ”ominaisuus”, kuten näytelmässä käy ilmi. Jääkiekko ja urheilu yleensäkin on Espoossakin se Kokoomuksen ja SDP:n hyvässä yhteisymmärryksessä luoma asia, joka edes jotenkin kantaa. Tuttu juttu muissakin kaupungeissa.

Ei kuitenkaan riitä, että kaupungilla on hieno tarina. Se tarvitsee perustakseen hyvät arvot. Näytelmässä limittyvät oikea ja näytelmä-Espoo. Kun kotiin tultuani otin selvää oikean Espoon määrittelemistä arvoistaan, huomasin niiden olevan samat kuin näytelmässä: Espoo on asukas- ja asiakaslähtöinen, Espoo on vastuullinen edelläkävijä, Espoo on oikeudenmukainen. Lisäksi ovat tärkeitä poikkihallinnolliset kehitysohjelmat ja ohjelmajohtaminen, joilla vastataan Espoon keskeisiin haasteisiin. Kehitysohjelmat läpäisevät kaupunkiorganisaation toimialat. Kaupunki ottaa myös käyttöön uuden ohjelma- ja projektijohtamisen mallin.

Muiden kaupunkien tavoin Espoo haluaa olla enemmän kuin se on. Jos se ei jotakin hyvältä tuntuvaa ole, se pannaan näyttämään siltä. Mutta ei vain onnistu. Kaupungintalo homehtui ja Bluesin valmentaja lähti HIFK:hon. Eikä kaupunginteatterinkaan tilanne ole kummoinen; näytelmät tehdään freelancereiden avulla ja teatteritaloa uhkaa purkaminen. Hyviä näyttelijöitä sentään on käytettävissä, kun omia ei ole. Esitystalous 2:n taitavan ryhmän kärjessä ovat Martti Suosalo (kaupunginjohtaja) ja Ylermi Rajamaa, joka esittää antaumuksella mahdottomaan tilanteeseen joutunutta näytelmäkirjailijaa – tehtävä Espoossa ei onnistu.

Esitystalous 2 on railakas komedia, joka tekee kaiken kunnallispoliittisen osaamisen naurunalaiseksi. Kaupunginjohtaja on kokoomuslainen hallintobyrokraatti, ja urheiluhommissa hänen oikea kätensä on merkittävä demarivaikuttaja (Tommi Taurula). Tärkeä henkilö on myös Kauppakamarin yritysjuristi (Ria Kataja), sen sijaan Aalto-yliopiston puurakentamisen professori (Raimo Grönberg) pidetään brändiryhmässä mukana vain muodon vuoksi, koska moinen laitos nyt Espoossa sattuu olemaan.

kari.naskinen@gmail.com

Salainen pankkituki – ei vieläkään tutkittua tietoa

Yleisradion pitkäaikainen taloustoimittaja, nyt jo eläkkeellä oleva Seppo Konttinen kirjoitti vuonna 2008 kirjan Salainen pankkituki; kuinka velallista kyykytettiin (Tammi). Kun Konttinen eilen esitelmöi Lahdessa 1990-luvun pankkikriisistä, hänellä ei vieläkään ollut vastauksia läheskään kaikkiin kiinnostaviin kysymyksiin. Hänen omat talousohjelmansa hyllytettiin aikoinaan radiossa, ja tuntuu, että koko pankkitukiasian tutkiminen on hyllytetty. Tieteellistä tutkimusta asiasta ei ole tehty.  

Konttinen epäilee edelleen sitä, ajoiko valtion korkein johto kansalaisten etua vai haluttiinko vain turvata pankkien omistajien rahat. Sen korkeimman johdon muodostivat silloin ”puheenjohtajana” Mauno Koivisto, ”sihteerinä” Esko Aho ja ”jäsenenä” Iiro Viinanen. Homma toimi: isähahmo suunnitteli, sihteeri toteutti päätökset ja jäsen kertoi ikävät asiat kansalaisille siltä osin kuin kertoa haluttiin.  

Konttinen kertoi presidentinlinnassa 6.5.1992 pidetystä oikeuspoliittisesta keskustelutilaisuudesta. Koiviston vaatimuksesta tilaisuuden asiakirjat julistettiin salaisiksi, mutta nyt niistä jo tiedetään. Tilaisuuden tarkoituksena oli ollut, että Korkein oikeus painostettaisiin tekemään Koiviston mieleinen ratkaisu pankkeja koskevassa asiassa. KKO oli aiemmin teettänyt lainanottajien oikeuksia puoltavan lausunnon, mutta tämä ei Koivistolle käynyt. Koivisto halusi antaa pankeille mahdollisuuden muuttaa lainaehtoja eli nostaa lainakorkoja yksipuolisesti muulloinkin kuin peruskoron muuttuessa – ja tämä viesti muuttui lopulta KKO:n päätöksellä oikeutetuksi.

Konttinen puhui taas siitä, miten pankkikriisi ei ollut mikään säästöpankkikriisi, vaikka tätä ajatusta julkisuuteen syötettiin. Kriisi tosin alkoi Skopin likviditeettikriisinä, minkä takia Suomen Pankki otti sen haltuunsa syksyllä 1991. Itsenäisistä säästöpankeista kuitenkin 75 prosenttia oli hyvässä kunnossa. Vararikon partaalla oli vain 12 säästöpankkia. Totuus oli, että kaikki isot pankkiryhmittymät olivat ajautuneet taloudelliseen kriisiin.

Sitten tapahtui ihme. Vuonna 1996 suomalaiset pankit tekivät voittoa jo 4 miljardia markkaa. Kirjassaan Konttinen sanoo, että ”pankkien saneeraustoimet eivät voineet johtaa näin huikeaan tulosparannukseen. Kannattavuuden ylinopea kohentuminen paljastaa SSP:n pilkkomisen ja kaupassa junaillun piilopankkituen maksamisen olleen pankeille lahjoitus veronmaksajilta.”

Pankkien velallisten asema oli surkea: ”Pankit eivät armahtaneet yksityisiä velallisia ja takaajia, tappotouhussa eivät auttaneet lait eivätkä poliittiset päättäjät. Mahtava osa valtion verotuloista oli päätetty panna yhden kannattamattoman elinkeinon tukemiseen.”

Pankkikriisin yhteydessä maksettu virallinen pankkituki ja piilopankkituki ovat Suomen taloushistorian suurin katastrofi ja samalla omaisuuden uusjako, mutta Konttinen sanoi Lahdessa, että vieläkään ei tiedetä koko summia. Se kuitenkin tiedetään, että tuolla operaatiolla hävitettiin 60 000 yritystä, mutta pankkien suuromistajien rahat pelastettiin.

Yhtenä juonteena tähän kokonaisuuteen liittyy Konttisen kertoman mukaan se, että 1993 eduskunta hyväksyi leimaverolakiin uuden pykälän, minkä turvin pankkien keskenään myymistä sijoitustodistuksista ei tarvinnut maksaa leimaveroja. Laki tuli voimaan takautuvasti, ja sillä annettiin anteeksi 10 miljardia markkaa leimaveroja.

Valtiovarainministerinä tuolloin ollut Iiro Viinanen on sanonut, että jos kansanedustajat olisivat heränneet kysymään ko. pykälän syvempää tarkoitusta ja vaikutuksia, muutos olisi voinut juuttua eduskuntaan, mikä olisi tehnyt kriisin hoitamisen merkittävästi vaikeammaksi. (HS 23.5.2008)

Suomen Pankin tutkijan Antti Kuusterän laskelman mukaan pankkikriisin nettokustannukset veronmaksajille olivat nykyrahassa noin 7,5 miljardia euroa.

SAMA MEINO JATKUU

Onko jotain opittu? Ei ainakaan siitä päätellen, että taas jaetaan maailmalla ilmaista rahaa. Konttinen sanoi, että EKP ja Fed pumppaavat markkinoille rahaa nollakorolla. Kukapa ei ottaisi?

”Iso kupla on Saksassa, jonka pankit ovat eniten rahoittaneet Etelä-Euroopan huonoja talouksia”, sanoi Konttinen, mutta ei lähtenyt ennustamaan, mitä seuraavaksi tapahtuu.

kari.naskinen@gmail.com

Terrence Malick – luonto, maisema, ihminen, rakkaus

Ranskan ympäriajon yksi etappi päättyi kesällä 2013 Normandian rannikolle Mont Saint Michelin luostarisaarelle. Samalta paikalta alkaa Terrence Malickin elokuva To The Wonder. Saarella olevaa luostaria sanotaan yhdeksi Euroopan ihmeistä, ja ainakin osittain tästä tulee elokuvan nimikin. Elokuva alkaa nousuveden hiljaa vallatessa liejuista rantaa. Malickin elokuvissa tällaiset luontoasiat ovat keskeisiä. Tärkeä on varsinkin vesi, kaiken alku.

Elokuvan päähenkilöt, yhdysvaltalainen insinööri ja ukrainalainen balettitanssija oleskelevat varsinaisesti Pariisissa. Insinöörin on kuitenkin palattava kotimaahansa, johon saa mukaansa myös rakastamansa naisen. Koti on Oklahomassa pienessä Bartlesvillen kaupungissa, jossa mies tutkii työnsä puitteissa myrkyttynyttä maaperää. Ihminen on tuhonnut luontoa. Bartlesvillessä toimivat Phillips Petroleum Co:n ja Conaco Phillipsin isot öljy-, kaasu- ja petrokemian alan laitokset.

Oklahomassa on myös miehen nuoruudenrakastettu, ja niin käykin, että ukrainalaisnainen joutuu palaamaan Pariisin, kun turistiviisumin voimassaoloaika umpeutuu. Mies on onneton – rakkauksia on kaksi.

Tässä vaiheessa on jo selvää, että To The Wonderissa on Malickille elämäkerrallisia aineksia. Malick asui 1980-luvulla Pariisissa, jossa myös avioitui, mutta ero tuli ja Malick palasi kotimaisemiinsa Oklahomaan, jossa meni naimisiin nuoruudenrakastettunsa kanssa.

Vaikka To The Wonder on rakkauselokuva, edustaa se sitäkin enemmän sitä Malickin tematiikkaa, missä tarkastellaan luontoa, maisemaa ja ihmisen elinympäristöä, etenkin ihmisen niissä aikaansaamaa muutosta. Ihminen ei osaa kohdata luontoa oikealla tavalla, eikä elokuvan mies osaa kohdata rakastamiaan naisia oikeilla tavoilla. Miehen ja naisen suhde on kuin lähes kalustamaton koti, jossa he asuvat – ei ole mitään yhteistä. Pihalla ja kadullakin he kulkevat toistensa ohi.

Terrence Malick on nykyisistä ohjaajista varmaankin filosofisin. Tätä selittää hänen taustansa filosofianopiskelijana Harvardissa ja Oxfordissa, minkä jälkeen hän opettikin filosofiaa MIT:ssä Bostonissa ja käänsi Martin Heideggerin teoksia englanniksi. Tämä on sellainen asia, mikä panee hänen elokuviensa katsojatkin koville, sillä melkein pakko on hakea Heideggerin filosofiasta selityksiä Malickin näkemyksille. Pakko senkin takia, että Malick ei itse selitä elokuviaan mitenkään, ei anna ollenkaan haastatteluja.

Se on varmaa, että Malickin yhtenä lähtökohtana on Heideggerin ehkä pääteokseksi muodostunut Oleminen ja aika (1927). Samalla tavalla Malick puhuu elokuvissaan ihmisen olemassaolosta, hänen huolistaan, peloistaan ja kyllästymisistään. Malickin ”puheesta” voi puhua senkin takia, että hänen elokuvissaan kertojanääni on tärkeässä osassa. Ääni kuuluu aina jollekin roolihenkilölle, mutta joka kerta ei kuitenkaan tiedä, kenen puhetta nyt kuullaan. Se vain on selvää, että puheen takana on Malick.

Teknologiakriittisyys on yksi Malickin elokuvien tunnusmerkkejä. To The Wonderissa maa on myrkyttynyt ja ihmisiä sairastuu. Länsimaisen ihmisen luontosuhde on vääristynyt, kun kaiken mittariksi on tullut talouskasvu. Tämä elämäntapa edellyttää jatkuvaa liikettä. Malick kuvaa tätä kameran eteenpäin suuntautuvalla liikkeelle. Vastavoimana on kuitenkin luonnon liike, jota Malick kuvaa kauniisti. Vaikuttavinta on veden liike. Nousuvesi Mont Saint Michelin saaren ympärillä on luonnonvoima, jolle ihminen ei voi mitään.

Kuva, ääni, tunteet. Malickin viime elokuvien kuvaajana on ollut meksikolainen Emmanuel Lubezki. Kuvat ovat kauniita. Mahtavatko Malickin elokuvat olla kuvaukseltaan peräti kaikkein esteettisimpiä nykyelokuvista? Äänimaailma samoin, To The Wonderissa kuullaan hienoina taustoina mm. Arvo Pärtin ja Einojuhani Rautavaaran hivelevän kauniita sävellyksiä. Ristiriita syntyy kuitenkin siitä, että maailma ”tuhoaa itseään nopeammin kuin kukaan ehtii sitä rakentaa” (lainaus Veteen piirretystä viivasta, 1998).

Myös Heidegger kritisoi teknologista kehitystä. Hänen mukaansa maailman teknisen käytön ja hyödyntämisen kohteena oleva ”laskeva ajattelu” on vain yksi ajattelemisen tapa, joka typistää vaarallisella tavalla käsityksen luonnosta ja ihmisestä. Heidegger halusi raivata tietä toisenlaiselle, ”silleen jättävälle” [Gelassenheit] ajattelulle. Myös Malick haluaisi mielellään jättää asioita ”silleen”, mitä tulee luontoon ja ympäristöön.

Tunteet ovat Malickille tärkeitä. To The Wonderin päähenkilöä esittävä Ben Affleck ei tunteitaan hallitse. Olga Kurylenko hallitsisi, mutta Affleck torjuu. Tämä on myös Malickin niitä elokuvia, joissa uskonto nousee pintaan. Javier Bardem esittää Bartlesvillen seurakunnan pappia, joka neuvoo omaksumaan Paavalin roomalaiskirjeen oppeja. Taas katsojaa koetellaan: nyt on perehdyttävä tähänkin tekstiin, jotta pääsee lisää selville Malickin aivoituksista. To The Wonderissa uskonnollisuus ei kuitenkaan ole niin rasittavan häiritsevää kuin hänen edellisessä elokuvassaan The Tree of Life (2011), joka menee jo kosmisen höperehtimisen puolelle ja on Malickin huonoin elokuva (esitetään Yle Teemalla marraskuun 2013 lopulla).

kari.naskinen@gmail.com

Annika Bengtzonia oikein urakalla

Televisiosta tulee tänään lauantaina ensimmäinen elokuva kuuden elokuvan sarjasta, jossa Liza Marklundin luoma toimittajahahmo Annika Bengtzon soheltaa poliisien seassa rikosten maailmassa. Tämä kuuden elokuvan satsi on tehty lähinnä dvd- ja tv-esityksiä varten, sillä tekijät ovat itsekin ymmärtäneet, että näin heppoisia elokuvia ei kannata teatterilevitykseen panna. Tosin Suomessa Finnkino toi tänään nähtävän Nobelin testamentin teatterilevitykseenkin, mutta kun se ei menestynyt, loput viisi elokuvaa jätettiin esittämättä.

Tuotantotapa on ollut vastaavanlainen kuin Solar Films Oy:llä Vares-sarjassa: tehtiin kuusi elokuvaa yhteen pötköön hyvin lyhyessä ajassa. Annika Bengtzon -sarjan elokuvien valmistumisvuodeksi on merkitty 2012. Varekset valmistuivat 2011-12 ja lisää on tulossa 2015.

Nyt MTV3:lta lauantaisin tuleva kuuden elokuvan sarja ei ole samaa tasoa kuin kaksi varhempaa Liza Marklund -elokuvaa Uutispommi (2001) ja Paratiisi (2003). Nämä kuusi elokuvaa ovat ikään kuin kevytversioita dekkarikirjailijan aiheista. Muistuttavat lähinnä niitä saksalaisia tv-sarjoja, joissa leppoisasti selvitellään rikoksia. Ruotsalaiseen tapaan lisänä ovat tietenkin ihmissuhdeongelmat kotona ja töissä.

Annika Bengtzon on toimittaja, kuten Liza Marklundkin oli ennen pääsemistään suurmenestyskirjailijaksi. Roolissa on Malin Crépin (kuvassa), jonka ansiot ovat lähinnä ulkonäöllisiä. Kun verrataan Jussi Vareksen roolit tekevään Antti Reiniin, on ero kuin Ruotsilla ja Suomella, ylivoimaisesti Suomen eduksi. Annikalta puuttuu kaikki se särmäinen elämänmaku, minkä Reini on rooliinsa osannut tehdä.

Malin Crépinille tämä on uran toistaiseksi suurin saavutus. Komisario Winterissä hän on ollut pari kertaa mukana, mutta uudehko kasvo joka tapauksessa.

Annika Bengtzon -elokuvat ovat puolentoista tunnin mittaisia, mutta mainoskanavalla esitettyinä aikaa menee pari tuntia. Tänään 2.11.2013 nähtävässä jaksossa rikostoimittaja Annika Bengtzon on raportoimassa Nobel-juhlia, kun salamurhaaja ampuu israelilaista tutkijaa ja miehen kanssa tanssinut säätiön puheenjohtaja Caroline von Behring kuolee saamiinsa vammoihin. Ensimmäiset epäilyt kohdistuvat islamisteihin, mutta Annikan tutkimukset alkavat näyttää aivan toiseen suuntaan.

kari.naskinen@gmail.com