skip to main |
skip to sidebar
Ryhmäteatterissa Helsingissä menee näytelmä Päällystakki. Tanskalaisten omistukseen siirtyneen pankin uusi fuusiojohtaja Björn Storbjörn (Taisto Oksanen, oik) antaa potkut Akaki Akakijevitshille (Martti Suosalo, vas). Pankin henkilöstöpolitiikan mukaan henkilöstön muodostavat tästä eteenpäin pätkätyöläiset. Teatterin ulko-ovelta näkyy Kokoomuksen mainostoimiston iso juliste, jossa kielletään ihmisiä ruokkimasta lamaa. Eikä säästää saa, vaan kaikki liikenevä on pantava tuhlaukseen.
Akakista tulee työtön. Kun on työtön, on hylkiö. Näytelmän ohjelmalehtisessä nimittäin muistutetaan Suomen yrittäjät ry:n edellisen puheenjohtajan Eero Lehden lausunnosta Kauppalehdessä viime vuoden helmikuussa: ”Työmarkkinoiden näkökulmasta työttömät eivät ole enää kenttäkelpoisia”.
Nyt tarvitaan kuitenkin työttömiäkin. He eivät saa panna isoja työttömyyskorvauksiaan säästöön pahan päivän varalle, koska paha päivä on jo nyt. On ymmärrettävä elinkeinoelämää, ja sillä menee nyt huonommin kuin viime vuonna. Jos yrityksen liikevoittoa jäi viime vuonna osinkojen jakamiseen 50 miljoonaa euroa, niin nyt on uhkana, että tänä vuonna tuo summa ei ole enää kuin 40 miljoonaa euroa. Yrityksiä on autettava.
Älä ruoki lamaa, älä säästä, neuvoo Kokoomuksen mainostoimisto. Yrityksiä tämä ei kuitenkaan koske. Ne saavat säästää ja vähentää tällä perusteella työntekijämääräänsä. Yritys on aina tärkeämpi kuin yksittäinen ihminen, ja siksi yritysten etu on pantava etusijalle. Viesti on myös, että syyllisiä lamaan ovat ennen kaikkea ihmiset, eivät yritykset.
Taantumalama on myös hyvä tekosyy sille, että väkeä pannaan pihalle, vaikka ei niin tarvetta olisikaan.
Älä ruoki lamaa, älä säästä, neuvovat mainostoimiston kampanjalle ilmaista ilmoitustilaa antaneet sanomalehdetkin. Itse ne tosin säästävät siirtämällä työntekijöitään kenttäkelvottomiksi.
Sami Keski-Vähälän ja Esa Leskisen näytelmä kertoo ”työelämän huonontumisen lyhyen historian”, kuten myös professori Juha Siltala sennimisessä kirjassaan (Otava, 2004).
”Työelämän huononeminen on näytelmän kehys, mutta pääaihe on kapitalismi ja kuolevaisuus”, sanoo näytelmän ohjannut Leski-nen. ”Ihminen on perimmiltään uskonnollinen eläin, mutta enää ei ole kollektiivista uskontoa, joka palvelisi sen kaltaisia tarpeita. Siksi näenkin nykykapitalismin uskonnon korvikkeena. Kuvio on nyt vain se, että talous ei enää palvelekaan ihmisiä, vaan kaikki palvelevat sitä. Kukaan ei enää kysy, mitä hyötyä on jatkuvasta kasvusta, ajatellaan vain, että sitä pitää olla. Viesti ekonomisteilta on aina sama: pitää tehdä lisää uhrauksia.”
Näitä uhrauksia on määrätietoisesti tehty jo vuosia, mutta nyt painetaan kaasua. Työmarkkinoille on saatu pysyvä väliaikaisuus, vakituinen sijaisuus ja jatkuva epäjatkuvuus.
Siltala kirjoitti näistä aiheista viimeksi Kirjastolehdessä (1/2009): Turbokapitalismi syyttää lamasta työhalutonta kansaa, kilpailu-kyvyttömiä yliopistoja ja rapakuntoista nuorisoa - sen jälkeen, kun ensin on vedätetty yritysten hetkellisiä odotusarvoja optioiden maksimoimiseksi henkilöstöä vähentämällä, tuotekehittelyä karsimalla ja epäonnistuneita yritysvaltauksia tekemälllä.
Ryhmäteatterin ajankohtaisnäytelmän repliikit muuttuvat näköjään tilanteen mukaan. Katsoin näytelmän eilen torstai-iltana, ja silloin esillä oli jo hallituksen suunnitelma siirtää ihmisten eläkeikä kahdella vuodella eteenpäin. Mitähän tekemistä tällä päätöksellä on nyt päällä olevan laman torjumisen kanssa? Vaikutukset näkyvät tarkoitetulla tavalla vasta vuosien kuluttua, mutta epätoivottavat vaikutukset jo lähikuukausina, kun alle kuuskymppiset hakeutuvat kiihtyvällä vauhdilla eläkeputkiin – tai eivät ne tietenkään epätoivottavia ole yritysten kannalta.
Tänä iltana näytelmässä on esillä varmaan jo Keskustan eduskunta-ryhmän perussuomalaisen puheenjohtajan Timo Kallin mielipide siitä, että eläkeiän nostamisella torjutaan maahanmuuttoa Suomeen.
kari.naskinen@gmail.com
Televisiosta piti eilen tulla kolmas jakso tv-sarjasta Pietari Suuri. Tulikin toinen jakso, mutta tekstitys oli kolmannesta jaksosta. Varttitunnin kuluttua tekstit hävisivät ja ruudun ylälaitaan ilmestyi pahoittelu tästä. Reilun puolen tunnin kuluttua tuli ruudun ylälaitaan pahoit-telut siitä, että lähetykseen oli lipsahtanut väärä jakso ja että tekstitys puuttui. Tällaisena ohjelman kuitenkin annettiin pyöriä loppuun asti.
Eikö siellä Pasilassa olla hereillä? Kun ennen vanhaan tapahtui jokin tällainen möhläys, ohjelma keskeytettiin ja tv-ruutuun tuli teksti: "Lähetyksessä on vikaa, korjaamme sitä tuota pikaa".
Modernina digiaikana kaikenlaiset virheet ovat lisääntyneet. Kaiken lisäksi näiden virheiden korjaajiksi on pantu katsojat. Jostakin kumman syystä televisio lakkaa aina välillä toimimasta, minkä jälkeen digiboksi on "päivitettävä". Hankala homma monille. Tämän kuun alussa ilmoitettiin, että Teema-kanava vaihtaa paikkaa, minkä takia jokaisen tv-katsojan oli tehtävä uusi kanavahaku. Taas sellainen tehtävä, että siitä eivät läheskään kaikki selvinneet ilman ulkopuolista apua.
Oma iso ongelmaryhmänsä on se, että digilaitteet ovat huonoa työtä. Niiden kestoikä on korkeintaan kolme vuotta. Minulta meni digiboksi mykäksi puolentoista vuoden käytön jälkeen.
Pari päivää sitten soitti velipoika ja kirosi kaksi vuotta vanhan digiboksin hajoamista. Sen siliän tien menivät kaikki tallennetut elokuvat.
Joku sanoo tähän, että kannattaa siirtää pitkään säästettäviksi haluamansa ohjelmat dvd-levylle. Että pitäisi taas ostaa jokin uusi, vaikeakäyttöinen vehje, joka kestäisi pari vuotta.
Ennen televisiot kestivät kymmeniä vuosia. Meillä mökkitelkkari on yli 40 vuotta vanha mustavalkoinen Hitachi. Siellä se on ollut mökillä myös läpi talvet pakkasessa, mutta aina on kuva näkynyt heti keväällä ensimmäisestä napsautuksesta. Kaupungissa ei taas ollut aikai-semmin pelkoa tallennettavien elokuvien hävimisestä, koska VHS-nauhoilla ne säilyvät yhden ihmisiän.
OIKEUSASIAMIES
EI VASTAA
Heinäkuussa 2007 tein eduskunnan oikeusasiamiehelle kantelun digitelevisioon siirtymisestä. Päätöksenhän teki eduskunta. Muutaman päivän kuluttua tuli kirje, että asiani (dnro 2396) on otettu valmisteluun. Vieläkään ei kuitenkaan ole vastausta kanteluuni tullut.
Viime vuonna oikeusasiamiehelle tehtiin 3700 kantelua. Asioita siis on, mutta järjestelmä ei toimi. Joitakin aikoja sitten Euroopan ihmisoikeustuomioistuin antoikin Suomen valtiolle kaksi korvaus-määräystä siksi, että oikeudenkäynnit täällä olivat kestäneet liian pitkään.
Tällainen rangaistavan hidas viranomaistoiminta on varmaan osa "valtion tuottavuusohjelmaa".
kari.naskinen@gmail.com
Televisiossa näytettiin tiistaina, kun eduskunta käsitteli Lex Nokiaa. Minis-teriaitiossa istui yksinään liikenne- ja viestintäministeri Suvi Linden (Kok). Turha siellä muiden oli olla-kaan, koska muut eivät asiasta mitään tiedä. Valtiovarainministeri Jyrki Katainenkin (Kok) sanoi pari viikkoa sitten, että hän ei tunne Lindenin ajamaa lakiesitystä, mutta seisoo sen takana (HS 13.2.). Näin näitä lakiesityksiä hallituksessa väsätään - pääasia, että Elinkeinoelämän keskusliiton uhittelevat vaatimukset tulevat huomioon otetuiksi.
kari.naskinen@gmail.com
Orson Welles ohjasi elokuvan V niin kuin väärennös (1974). Oliver Stone teki George W. Bushista elokuvan W. - mutta Bush ei presidenttinä ollut väärennös, vaan juuri sellainen presidentti kuin kansa ansaitsi.
Helsingin Sanomissa oli eilen pieni uutinen siitä, miten texasilainen rautakauppa oli tarjonnut Bushille töitä tavarataloisäntänä tämän presidenttiuran jälkeen. Bush kävi tutustumassakin tarjottuun työpaikkaan, mutta päätti kuitenkin kieltäytyä kunniasta.
Vaikka Stone ei varsinaisesti tee pilkkaa Bushista, kertoo tämä elokuvakin selvästi, että Bushille oikeampi työpaikka olisi ollut rautakauppa kuin Valkoinen talo. Elokuvassa Bush ei latele niitä maailmankuuluja hölmöyksiään, mutta on muuten vain hölmö - tai ainakin syyntakeeton.
Voimakkaasti tulee esille Bushin uskonnollisuus. Bush kuuluu niihin ihmisiin, jotka uskovat maailman tulleen "luoduksi" 6000 vuotta sitten, ja maapallo on tietenkin litteä.
Keskeinen asia elokuvassa on se, miten Bush päätyi aloittamaan Irakin sodan maaliskuussa 2003. Varsinaisina haukkoina ja Bushin sotaan ajajina toimivat varapresidentti Dick Cheney ja puolustus-ministeri Don Rumsfeld. Cheney myös sanoi todellisen ja ainoan syyn sotaan: öljy. Kyyhkynä taas esiintyi ulkoministeri Colin Powell, vaikka sitten kävikin YK:ssa puhumassa pehmoisia.
Syksyllä 2002 Bush sai asiantuntijoiltaan "varman" tiedon siitä, että Saddam Husseinilla oli kemiallisia ja biologisia joukkotuhoaseita. Lisäksi tulossa oli pahempaakin, sillä Irakin väitettiin hankkineen Afrikasta alumiiniputkia, jotka soveltuisivat ydinaseiden tuotantoon. Joukkotuhoaseiden mahdollisia, epäilyttäviä sijaintipaik-koja "löydettiin" 946. Näin ollen Bush päätti, että antaa palaa.
Elokuva sinänsä ei ole hyvä. Ei ihme, että se poistui nopeasti Finnkinon teattereista ja pyörii nyt Lahdessakin pienessä Kino Iiriksessä.
Stonen elokuvaksi tämä on tietenkin pettymys. Se ei ole kunnolla kriittinen, eikä se ole tarinaltaankaan vetävä. Lisäksi elokuva yrittää kahlata liian isoa aineistoa, kun on täytynyt ottaa mukaan palasia Bushin opiskeluajoista lähtien.
Toivottavasti täällä Suomessa Mannerheim-elokuva jää rahoitusongelmiensa takia tekemättä, niin ei saada koristeltua näköiskuvaa tuosta lahtarista, joka myös olisi ollut parempi vaikka Speden rautakaupan uudelleenkoulutettuna varastoapulaisena.
kari.naskinen@gmail.com
Tuoreessa tutkimuksessa Joensuun yliopiston tutkijat arvioivat, että kuntaliitokset lisäävät liikkumista maa-seudulla. Ilmastonmuutoksen torjumisessa ovat kuntaliitokset huono keino. Sama koskee valtionhallinnon alueellistamista. Kun iso virasto heivataan jonnekin Kuopioon tai Rovaniemelle, se lisää automaattisesti matkustamista Helsinkiin ja takaisin.
Kuntaliitosten ja -yhteistyön vaikutuksia palveluihin ja liikkumiseen on käsitellyt erikoistutkija, yht. tri Ilkka Lehtola. Tutkimuksen ovat rahoittaneet Kunnallisalan kehittämissäätiö ja valtion tiehallinto.
Lehtola toteaa, että palvelujen tuottaminen entistä kustannus-tehokkaammin voi tarkoittaa kunnallisten palvelujen keskittämistä ja karsimista. Kunnat ja niiden palvelurakenteet tulevat erilaistumaan, ja yhdyskuntarakenteellisesti kunnat ja yhteistoiminta-alueet ovat entistä moninapaisempia.
Tutkimattakin on selvää, että kuntaliitokset lisäävät liikennettä. Entisissä kuntakeskuksissa työskentelee kuntien palveluksessa lukuisia henkilöitä, joiden työn luonne on muuttunut entistä liikkuvammaksi. Uusi kunta on pinta-alaltaan suurempi ja sisäiset välimatkat pidempiä. Kokouksia, palavereja ja tapaamisia on yhä enemmän uudessa kuntakeskuksessa.
Sosiaali- ja terveyspalveluissa kuntienvälinen yhteistyö lisääntyy, vaikka ei kuntaliitoksia tehtäisikään. Henkilökunnan liikkuminen eri toimipisteiden välillä lisääntyy, ja liikelaitosmallissa potilaiden matkat saattavat pidentyä, koska vuodepaikkoja ja lääkäripäivystystä ei ole välttämättä saatavissa jokaisessa kunnassa. Oivassa Hollolalassa tämä jo tiedetään.
Tapahtuu myös koulujen yhdistämisiä. Monissa vierekkäisissä kunnissa on jo päätetty yhdistää peruskoulun yläluokkien opetus. Tutkimuksessa esitetään esimerkkejä, kuinka yläkoulujen yhdistäminen lisää oppilaiden koulukuljetuksia pienten kunta-keskusten välillä. Koulumatkojen pituus kasvaa etenkin kuntien reuna-alueilla asuvilla koululaisilla.
Yksityisautoilu lisääntyy, koska julkinen liikenne ei pysty riittävästi vastaamaan maaseudun asukkaiden liikkumistarpeisiin. Kulkeminen julkisilla liikennevälineillä edellyttää usein vielä täydentäviä liikkumismuotoja. Etenkin ikääntyneiden asuminen ja liikkuminen maaseudulla on hankalaa ilman naapuri- tai sukulaistukea.
PÄÄKAUPUNKISEUDULTA PAKKO-
SIIRRETTY JO 3600 TYÖPAIKKAA
Tällä vuosikymmenellä on pääkaupunkiseudulta alueellistettu 3600 valtion työpaikkaa muualle Suomeen. Yli 1000 muusta työpaikasta on alueellistamispäätökset tehty. Tällä hetkellä selvitetään sitä, mihin viskataan Helsingistä esimerkiksi Tiehallintokeskus (270 työpaikkaa), Ajoneuvohallintokeskus (230), Merenkulkulaitos (190), Ratahallintokeskus (120) ja Rautatievirasto (40).
Olisikohan Merenkulkulaitoksen oikea paikka jossakin Kuusamon tienoilla? Helsinki-Vantaan lentoasemalta suunnitellaan myös Ilmailuhallinnon alueellistamista. Kyllä nyt on niin vaikeita asioita, että kannattaisi pyytää konsultiksi vuoristoneuvos Tuurnaa vävynsä kanssa.
kari.naskinen@gmail.com
Maailma tuomitsi Adolf Eichmannin kuolemaan vuonna 1961. Seuraavana vuonna tämä natsirikollinen hirtettiin. Jari Juutinen pohtii näytelmässään Minä olen Adolf Eichmann syyllisyyden problematiikkaa. Näytelmä sai kantaesityksensä Teatteri Vanhassa Jukossa 2005 ja nyt sitä esitetään Juutisen joh-tamassa Lappeenrannan kaupunginteatterissa.
Eichmann oli oleellinen osa "juutalaiskysymyksen lopullisessa ratkaisussa". Hän osallistui vuonna 1942 siihen Wanseen konferenssiin, missä päätettiin juutalaisten joukkotuhoamisesta. Eichmann toimi natsi-Saksan keskusturvallisuusviraston juutalaisasiaintoimiston päällikkönä, ja sodan loppuvaiheissa hän työskenteli Budapestissa organisoiden Saksan miehittämän Unkarin juutalaisten tuhoamista.
Juutisen näytelmässä Eichmann pohtii, että mitä sitten, jos ei olisi suostunut hänelle määrättyihin tehtäviin. Todennäköisesti hänet oli ammuttu. Yhdessä vaiheessa hän jo pyrkikin pois tehtävästään ja ilmoitti haluavansa lähteä itärintamalle. Eivät ne kuusi miljoonaa juutalaista silti missään tapauksessa olisi jääneet tappamatta? Jos Eichmann ei olisi tehtäväänsä hoitanut, ne olisi hoitanut joku muu. Jos se joku muukin olisi kieltäytynyt ja ammuttu, tilalle olisi taas tullut joku muu.
”Minun oli toteltava sodan lakeja ja lippuani. Olen valmis”, sanoi Eichman ennen kuolemaansa.
Tätä Juutinenkin korostaa, Eichmann oli tavallinen kunnon kansalainen, joka vain noudatti senaikaisia oman maansa lakeja, totteli vain käskyjä, teki hänelle annetut työt niin hyvin kuin osasi. Tunnollisena työntekijänä hän sitten ajautui vaativaan tehtävään, missä piti organisoida juutalaisten junakuljetukset keskitysleireille. Teki työtä käskettyä.
Juutalaisten kaasuttamisen keksijä Eichmann ei ollut. Ennen kuljetuspäälliköksi joutumistaan hän järjesti Wienissä ja Prahassa juutalaisten maastamuuttoa, ja yksi hänen ajatuksistaan oli neljän miljoonan juutalaisen siirtäminen Madagaskarille asumaan, mutta se ei toteutunut.
Mihin pitäisi vetää raja? Jos Eichmann henkilökohtaisesti oli syytön - toteutti vain hänelle määrättyjä ohjeita -, niin olivatko tällä logiikalla syyttömiä myös Göbbels, Göring, Himmler, Speer ym. ja ainoa syyllinen Hitler? Tai toinen ääripää: oliko koko natsi-Saksan kansa syyllinen, olisiko kaikki saksalaiset pitänyt hirttää?
Eichmannin hirttäminen joka tapauksessa oli oikein. Se toimi samalla vertauskuvallisena kaikkien silloisten saksalaisten hirttämisenä.
JUUTINEN LAAJENTAA
SYYLLISYYSKYSYMYSTÄ
Näytelmän käsiohjelmassa kirjoittaa Sibeliustalon johtaja, paljon saksalaisuutta tutkinut Antti Vihinen, että yksilön oma päätöksenteko ja toiminta ovat myös tärkeitä: ”Jokainen olkoon vastuussa itsestään; me kaikki olemme yhtä syyllisiä tai syyttömiä. Kuka heittää ensimmäisen kiven?”
Tätä Juutinenkin perää. Ketkähän ovat syyllisiä nykyiseen lamaan? Ketkä sadan vuoden kuluttua todetaan syyllisiksi, kun ilmaston-muutos on päässyt hallitsemattomaksi, me kaikkiko? Tai ketkä ovat syyllisiä, jos Loviisan tai Olkiluodon ydinvoimala ”pamahtaa”, rakentamispäätöksen tehneet kansanedustajatko vai me kaikki, jotka emme ole nousseet vastarintaan? Voiko olla syyllinen, vaikka vain noudattaa lakia? Eichmannkin noudatti, oli yksi meistä.
Pitäisi enemmän heittää kapuloita rattaisiin, nousta barrikadeille ja olla kansalaistottelemattomia, jos huomaa, että määräykset ovat vääriä.
HIENO ESITYS
Juutisen näytelmä on erinomainen. Ei ihme, että se kiinnostaa muuallakin kuin Suomessa. Tällä hetkellä Juutinen onkin kaverinsa Kristian Smedsin ohella toinen suomalainen teatterintekijä, jolla on vientiä ulkomaille.
Vanhan Jukon esityksen tavoin nimiroolissa Lappeenrannassakin on helsinkiläinen freelanceri Jussi Johnsson. Toinen Jukon esityksestä tuttu näyttelijä on Sami Lanki. Tuttu näyttelijä on myös Vanhasta Jukosta Lappeenrannan teatteriin siirtynyt Heikki Pirhonen.
kari.naskinen@gmail.com
Eduskunnan kyselytunnilla eilen yritettiin taas kerran saada selvyyttä niihin asioihin, mitkä liittyvät elvytyksen nimissä elinkeinoelämälle annettaviin helpotuksiin. Yksi erikoinen tapaus on työnantajilta poistettava kansaneläkemaksu, josta Kataisen - Vanhasen hallitus antaa lakiesityksen eduskunnalle tänään.
Valtio joutuu korvaamaan Kelalle sen summan, minkä se tulee lain myötä menettämään. Tuo summa on arviolta 800 - 1000 miljoonaa euroa. Sata-komitean puheenjohtajalta Markku Lehdolta kysyttiin JHL:n lehdessä Motiivissa (2/2009), mistä korvaava summa otetaan. - "Olisi ollut suotavaa, että korvaavasta rahoituksesta olisi päätetty samalla. Veroinahan summa kerätään, mutta mistä ja miten verotus kohdennetaan", ihmetteli Lehto.
Valtiovarainministeri Jyrki Katainen antoi eilen löyhän vastauksen: miljardin aukko paikataan välillisiä veroja ja maksuja korottamalla. Tämä tarkoittaa, että yrityksille annettavat helpotukset pannaan veronmaksajien kustannettaviksi. Kaiken lisäksi niin, että kysymykseen tulevat sellaiset veromuodot, jotka eivät ole progressiivisia. Kaikki köyhimmistä rikkaimpiin osallistuvat näihin talkoisiin samalla tasaveroprosentilla.
Kela-maksun poisto helpottaa eniten isoja, pääomavaltaisia yrityksiä. Hallitus on sanonut, että Kela-maksun poistaminen tuo 10 000 uutta työpaikkaa. Asiantuntijat ovat toista mieltä.
Jos hallitus todella olisi halunnut turvata työllisyyttä, sen olisi pitänyt asettaa Kela-maksujen poistamiselle jonkinlaisia työllistämisehtoja tai olisi edes edellytetty irtisanomisista ja lomautuksista pidättäytymistä.
Onkin epäilty, että yrityksiltä säästyvät Kela-maksut ohjautuvat omistajille jaettaviin osinkoihin. Vuosina 1998 - 2007 firmat maksoivat osinkoina 117 miljardia euroa. Yksistään vuonna 2007 omistajat nostivat osinkoina 23 miljardia euroa. Sata-komitean suursaavutuksena on markkinoitu sitä, että 685 euron takuueläkkeen toteuttamisen vuonna 2011 on laskettu maksavan noin 400 miljoona euroa, siis alle puolet työnantajien Kela-maksun poistamisen muodossa saamasta lahjoituksesta.
kari.naskinen@gmail.com
Elvyttäminen on hyvä termi. Tehokkaalla elvytyksellä voidaan lähes kuollut virkistää elämään. Kataisen-Vanhasen hallituskin elvyttää. Se sanoo elvytyspakettinsa suuruudeksi 3000 miljoonaa euroa. Valtion rahaa näissä elvytystalkoissa ei kuitenkaan ole kuin 300 - 500 miljoonaa euroa laskentatavasta riippuen.
Perusidea on, että valtio kylvää elvytyssiemenen ja muut hoitavat lopun. Esimerkiksi homekoulujen korjaamiseen kerrotaan olevan elvytysrahaa 77 miljoonaa euroa. Todellisuudessa valtio antaa näihin remontteihin rahaa vain 7 miljoonaa, ja sitten toivotaan, että kunnat eri puolilla maata satsaavat omia rahojaan 69 miljoonaa euroa.
Hallituksen elvytyshöttöpaketti tukeutuu siis siihen ajatukseen, että homman hoitavat kunnat ja yksityinen sektori, joille pankit lainaavat elvytysrahaa.
Demarien puoluesihteeri Ari Korhonen on perustellusti sanonut, että jos ensiapukurssin elvytysohje olisi yhtä hatara kuin Suomen hallituksen, olisi syytä pelätä elvytyksen onnistumista.
Veronalennuksetkin, noin 1800 miljoonaa euroa, lasketaa elvy-tykseksi. Päätökset niistä on kuitenkin tehty siinä vaiheessa, kun hallitus vielä kielsi koko taantuman.
Kaiken lisäksi veronalennukset kohdistuvat erityisesti suurituloisille, mikä ohjaa rahavirtoja pikemminkin säästämiseen kuin kulutukseen. Jos puhtaana käteen jäävä tulo kasvaisi köyhemmillä ihmisillä, raha käytettäisiin kulutukseen, koska köyhille ei jää rahaa säästämiseen.
Kuntien tilanne on vaikea. Kela-maksun poistosta kunnille syntyvä hyöty tulee täysimääräisenä vasta ensi vuonna. Edessä olevaa kuntien verotulojen laskua Kela-maksun poisto ei kompensoi. Tämän takia kunnat joutuvat nostamaan veroprosenttejaan, paine on keskimäärin kaksi prosenttiyksikköä.
IDEOLOGINEN
VALINTA
Palkansaajien tutkimuslaitoksen erikoistukija Heikki Taimio kirjoittaa PT:n verkkosivulla, että Kataisen politiikka saattaakin tähdätä ensisijaisesti aivan muihin päämääriin kuin elvytykseen. Se voi perustua joidenkin erityisryhmien etuihin tai tiettyyn ideologiaan. Taimio vertaa tilannetta siihen, mikä oli, kun USA:n presidentti Ronald Reagan 80-luvulla teki elvytysohjelmansa:
"Se sisälsi mittavat veronkevennykset, joiden hän väitti maksavan itsensä takaisin. Tuloksena oli kuitenkin valtiontalouden valtava alijäämä. Politiikan todellisena tavoitteena sanottiinkin olleen ajaa alas valtion roolia taloudessa, ja paisuvaan alijäämän vedoten voitiinkin sitten vaatia suuria menoleikkauksia."
Reaganin yksi sanonta olikin: ”Valtio ei ole ratkaisu, vaan se on ongelma.” Näinä päivinä kuitenkin nähdään, että valtio on ainoa ratkaisu, jos amerikkalaiset esimerkiksi haluavat tulevaisuudessakin ajaa Cadillaceilla ja Dodgeilla - ja ruotsalaiset Saabeilla.
Myös George W. Bush alensi rikkaiden veroja. Yhdysvalloistakin löytyy silti myös sellaisia ekonomisteja, jotka eivät ymmärrä tällaista elvytystä. Yksi heistä on talousnobelisti Paul Krugman, joka on ihmeissään siitä kuinka tällainen pimeys on voinut syntyä.
Suomessakin tällaisia kriitikoita sentään on. Suomen pankin rahoitusmarkkinaosaston entinen päällikkö, valt. tri Heikki Koskenkylä sanoo hallituksen tehneen strategisen virheen elvytyksen suuntaamisessa: "Painoa on pantu liikaa rahoituksen saatavuuteen, vaikka päähuomio olisi tullut kohdistaa kotimaisen kysynnän elvytykseen, jota ilman rahoituksen kysyntä vähenee voimakkaasti".
kari.naskinen@gmail.com
CIA aikoi käyttää parhaiten Kuuban hallintoon sijoittunutta agenttiaan Rolando Cubelaa tappajanaan, kohteena Fidel Castro. Kun Cubela kes-kusteli CIA:n virkailijan kanssa Helsingissä 1.8.1963, hän suostui "eliminoimaan Castron, tarpeen vaatiessa teloittamaan".
Tämä on Tim Weinerin CIA:n historiaa käsittelevässä yli 700-sivuisessa kirjassa (Otava, 2008) ainoa kohta, missä Helsinki on mukana. Helsinki ei siis näytä olleen kylmän sodan aikana niin kuuma paikka kuin esimerkiksi elokuvissa annetaan ymmärtää.
Kun Weiner viime vuonna kävi Helsingissä esittelemässä kirjaansa, hän sentään "lohdutti" suomalaisia kertomalla yhdestä tapauksesta, joka hänellä oli käsikirjoitusvaiheessa mukana, mutta joka jäi pois kirjasta. Weiner kertoi tapauksesta, josta oli saanut haastattelutiedon David Fisheriltä, joka kuului USA:n delegaatioon Neuvostoliiton kanssa käydyissä SALT-neuvotteluissa Helsingissä 1969. Amerikkalaisten 55-jäsenisen delegaation tukikohtana oli hotelli Kalastajatorppa, jonne pääsy oli ulkopuolisilta kielletty lukuunottamatta hotellin diskoa.
"Silloin tehtiin kylmän sodan oloissa ainutlaatuinen sopimus. CIA:n ja KGB:n paikalliset johtajat sopivat, ettei kumpikaan osapuoli yritä soluttautua toisen valtuuskuntaan", oli Fisher kertonut.
Diskossa olleita naisia olisi voitu käyttää houkutuslintuina, mutta tapahtui poikkeuksellista: KGB ja CIA tekivät herrasmiessopimuksen, ettei Kalastajatorpalla vakoilla toisiaan.
Weinerin kirja antaa CIA:sta kuvan, joka sekin on erilainen kuin elokuvissa ja vakoiluromaaneissa. Yhdysvaltain keskus-tiedustelupalvelu on nimittäin ollut enemmän salainen, puolisotilaallinen armeija kuin tiedusteluorganisaatio. Se kylläkin perustettiin nimenomaan tiedustelupalveluksi sotien jälkeen, kun Pearl Harborissa oli käynyt niin kuin kävi. Äskettäin televisiosta tullut dokumenttiohjelma kaksoisagentti Dusko Popovista (1912 - 1982) kertoi, että Popov oli varoittanut FBI:tä Japanin hyökkäyksestä Pearl Harboriin jo elokuussa 1941, mutta tätä vinkkiä ei ollut noteerattu. Hyökkäys tapahtui joulukuussa.
Hyvin nopeasti CIA:sta muodostui kuitenkin salaisten poliittisten ja sotilaallisten operaatioiden toteuttaja. CIA sekä käynnisti että johti sotia. Dwight Eisenhowerin aikana CIA:lla oli 170 sotilaallista operaatiota ja John F. Kennedyn aikana 163. Näihin operaatioihin kuuluivat myös murhahankkeet, joissa usein onnistuttiin. Castro kuitenkin jäi henkiin; sen sijaan 25 CIA:n agenttia kuoli 60-luvulla tässä epäonnistuneessa Castro-operaatiossa.
CIA:n Castro-operaatiota potki eteenpäin Robert Kennedy, jolla oli keskeinen rooli myös CIA:n aivopesukokeissa, salaisten vankiloiden järjestämisessä ja huumekokeissa tietämättömillä ihmisillä.
Agenttitoiminta oli muutenkin huonoa. Kirjassa kerrotaan isosta määrästä surkeita operaatiota. Kun CIA oli 1952 pudottanut Mantshuriaan 212 ulkomaalaista, koulutettua agenttia, heistä 101 sai surmansa ja loput 111 kiinalaiset ottivat vangeiksi. Tiikeri-projektissa oli pudotettu Pohjois-Vietnamiin laskuvarjoilla 250 etelävietnamilaista agenttia, kahden vuoden kuluttua oli agenteista 217 ilmoitettu kuolleiksi tai kadonneiksi tai heidät oli todettu kaksoisagenteiksi.
Yksi CIA:n toimintaa leimaava asia on ollut aina raaka valehtelu. Presidenteille on puhuttu paskaa, joskin myös presidentit ovat valehdelleet CIA:lle ja myös kansalaisille. Otetaanpa vaikka yksi emävale, jonka JFK sanoi: "Yhdysvallat tukee ajatusta, että kaikilla kansoilla on oikeus valita vapaasti, millaisen hallituksen he haluavat".
Totuus on toisenlainen. CIA on puuttunut maiden sisäiseen politiikkaan niin, että pitkän listan voi aloittaa vaikka näin: Italia, Kreikka, Ranska, Saksa, Bolivia, Kuuba, Kolumbia, Dominikaaninen tasavalta, Equador, Guatemala, Venezuela, Egypti, Japani, Pakistan, Filippiinit, Thaimaa, Laos, Vietnam, Iran, Irak...
Myös kotimaassaan CIA on vakoillut jo Kennedyn ajoista alkaen eli paljon ennen kuin Richard Nixon perusti CIA:n veteraaneista "putkimiesten" yksikkönsä vakoilutarkoituksiin. Sama on jatkunut edelleen, ja saapa nähdä miten Barack Obama asiaan suhtautuu.
KOMMUNISMIA
VASTAAN
CIA:n toiminnan ydin on ollut kommunismin vastustaminen. Hyvin kuvaava on Indonesiaa 1958 pommittäneen CIA:n lentäjän Al Popen kertoma: "Nautin kommunistien tappamisesta. Tapoin mielelläni kommunisteja millä keinolla tahansa. Me tapoimme tuhansia kommunisteja, vaikka puolet heistä ei luultavasti edes tiennyt, mitä kommunismi on."
Sitten tuli kuitenkin ongelma. Kun Neuvostoliitto hajosi ja siellä kommunismi loppui, meni CIA:lta sormi suuhun. "Neuvostoliiton tappio repi CIA:lta sydämen rinnasta", kirjoittaa Weiner.
CIA:n apulaisjohtajana tuolloin toiminut Richard Kerr sanoi Neuvostoliiton hajottua, että "olemme mennettäneet päämäärän ja koossa pitävän voiman, joka ei ole ajanut pelkästään tätä tiedustelupalvelua, vaan koko maata yli 40 vuotta. Neuvostoliiton romahduksella oli virastoon samanlainen vaikutus kuin meteoriitilla dinosauruksiin."
ONNETONTATUNAROIMISTA
Kun enää ei ollut vakoiluhommia kommunismin takia, piti CIA:n 17 000 työntekijälle löytää silti töitä. Budjettikin oli viisi miljardia dollaria. Niinpä esimerkiksi CIA:n Pariisin-toimipiste raportoi siitä, montako amerikkalaista elokuvaa pyöri Ranskan elokuvateatterissa.
Kautta historiansa CIA:n tiedustelutoiminta on ollut tunarointia. Kirjassa luetellaan esimerkkejä vaikka millä mitalla. Tiedustelutiedoista iso osa oli sellaista, minkä ulkomailla olevat vakoilijat olivat lukeneet paikallisista lehdistä.
Isä-Bushin ollessa presidenttinä sauhusi Panamassa, ja Bush raivosi CIA:lle, että hän sai Panaman tapahtumista paremmin tietoa CNN:ltä kuin CIA:lta.
Entä Persianlahden sota? Irakin hommista ei ollut hajuakaan. Bush kävi rauhallisin mielin nukkumaan, ja joitakin tuntia myöhemmin 140 000 irakilaissotilasta vyöryi rajan yli Kuwaitiin. Toisen Irakin-sodan yhteydessä CIA:lla oli puolestaan vahva rooli: se ilmoitti poika-Bushille, että Irakilla on joukkotuhoaseita pomminvarmasti.
Osama bin Ladenista CIA sen sijaan tiesi jo 80-luvun puolivälissä. CIA ei kuitenkaan koonnut yhteen bin Ladenia ja hänen verkostoaan koskevia tietoja yhtenäiseksi raportiksi Valkoiselle talolle. Ainoataan virallista arviota bin Ladenin edustamasta terrorismiuhasta ei julkaista, ennen kuin koko maailma tiesi bin Ladenin nimen.
Tosin CIA:n johtaja George Tenet keskusteli George W. Bushin kanssa al-Qaidasta vuonna 2001 ennen WTC-iskua, mutta Bush oli kiinnostunut muista asioista, kuten ohjuspuolustuksesta, Meksikosta ja Lähi-idästä.
Weiner toteaa, että syyskuun 11. päivän terrori-isku oli samanlainen virhe kuin Pearl Harbor. Nytkään ei tunnettu vihollista. Se oli Pearl Harbor II, jonka ehkäisemiseksi CIA oli perustettu.
kari.naskinen@gmail.com
Kun on oletettavissa, että duuna-reiden jou-kossa on paljon dema-reita ja muita katkeria vasemmistolaisia, ovat irtisanomiset suosi-teltavia. Eroon niistä on päästävä. Kaikkein parasta olisi, jos demareita ei olisi ollenkaan. Kokoomuksen kansanedustaja ja yrittäjä, mm. Lahden Uutisten omistaja Eero Lehti on sitä mieltä, että maanteiden pitäisi olla mahdollisimman huonokuntoisia, niin liikenneonnettomuuksissa kuolisi pois paljon demareita. Näin siinä varmasti kävisikin, koska demarit ajavat huonommilla autoilla kuin varakkaat kokoomuslaiset. Kolarista selviää paremmin hengissä Mersussa kuin pienessä Toyotassa.
Samanlainen pulma on Bulgariassa, jossa pääkaupunki Sofian pormestari Boiko Borisov (Kok) sanoi, että maan suurin ongelma on "epäkelpo ihmisaines". Bulgariassa on 7,6 miljoonaa asukasta, joista pormestari pitää epäkelpoina 2,5:tä miljoonaa eläkeläistä, miljoonaa siirtolaista Romaniasta ja 700 000:ta siirtolaista Turkista.
Suomessa odotetaan Kokoomuksen kannanottoa omasta väestörakenteestaamme. Tämän ideologisen lausunnon antajaksi sopii varmasti ministeri Suvi Linden, jolla on hyvä ihmistuntemus - tarvittaessa ihmiset voidaan pakottaa riisuutumaan alasti, jos herrakansalla on epäilyksiä epäilyttävän henkilön ominaisuuksista.
kari.naskinen@gmail.com
Alkuvuoden paras elokuva Revolutionary Road kertoo avioparista, jolla on tylsää. Leonardo DiCapriolla ja Kate Winsletillä on kaunis omakotitalo kauniissa lähiössä, pihanurmikko on hyvin hoidettu, miehellä on varma työpaikka, toimeentulo on turvattu, kaksi lasta ovat kilttejä. Vaimo on kotona. Kaikki näyttää seesteisen mallikelpoiselta. Silti asiat eivät ole hyvin. Ongelma on siinä, että Leonardo ja Kate haluaisivat olla jotenkin "erityisempiä". Elämästä puuttuu säpinä, kuten nyt sanottaisiin - elokuvassa eletään 1950-lukua.
Varsinkin vaimo on tylsistynyt. Ulospäin ihanteelliselta näyttävä avioliitto alkaa nakertua rikki, kun se näyttää ajautuvan epäaidoksi näyttelemiseksi. Naapureille on näyteltävä, että kaikki on hienosti. Mies lähtee joka aamu töihin solmio kaulassa ja vaimolla on kauniit vaatteet ja kampaus.
Sitten keksitään idea: muutetaan Pariisiin. Kun tieto tästä leviää naapureille, muuttuu elokuvamme perhe kertaheitolla "erityiseksi". Nyt se on lähiön julkkisperhe. Kaikki onkin hyvin siihen asti, kunnes naapurin aikamiespoika, mielisairaalan avo-osastolla oleva John, entinen matemaatikko, tulee vanhempiensa kanssa kylään. John lataa kesken kakkukahvien totuuden koko hommasta. John näkee totuuden avioliitosta, jota kalvavat valhe, epäaidot tunteet ja itsepetos; se on johtanut avioliiton umpikujaan.
Tulee mieleen Samuel Fullerin sotaelokuva Voittamaton ykkönen (1980), joka muutama viikko sitten tuli televisiosta. Siinä liittoutuneiden sotilaat yhyttävät Belgiassa saksalaisryhmän, joka on majoittunut mielisairaalaan. Syntyvässä taistelussa yksi mielisairaalan potilas sieppaa kuolleelta saksalaiselta konepistoolin, alkaa räiskiä ja huutaa: "Nyt minä olen yksi teistä, ja te olette samanlaisia kuin minä".
Revolutionary Roadissakin tarvitaan hullu sanomaan totuus siitä, miten amerikkalainen unelmakaan ei riitä, jos se on tyhjä sisältä. Elokuvan on ohjannut Sam Mendes, jolta muistetaan parhaiten samaa aihealuetta käsittelevä vielä hurjempi satiiri American Beauty (1999). Revolutionary Roadin pohjana on Richard Yatesin (1926 - 1992) samanniminen romaani vuodelta 1961, ja nyt se on ilmestynyt myös suomeksi.
Tämä elokuva panee katsojat katsomaan itseensä. Heti Kuvapalatsista Vapaudenkadulle tultuaan vanhemmat katsojat pohtivat, millaisen elämän minä olen elänyt, olenko tehnyt oikeita ratkaisuja, olenko tyytyväinen, onko minun avioliitossani muutakin kuin hienot kulissit. Nuoremmat kysyvät itseltään, mitenkähän minä elämäni elän, ettei käy niin kuin elokuvassa.
kari.naskinen@gmail.com
Lahden kau-punginteatterin näytelmässä Olviretki Schleusingenissa sotilaat määrätään olemaan juomatta olutta 12 tuntia. Tilanne on karmea, ja minusta tuntui yhtä karmealta, sillä väliajan odottaminen kesti ikuisuuden. Väliajalta hävisinkin omalle olviretkelleni läheiseen Cumu-lukseen.
Aleksis Kiven näytelmä kertoo siitä, mitä sotilaat eniten sodassa kaipaavat, ryyppäämistä ja naimista. Kysykää vaikka sotamies Rahikaiselta. Kiven sotajuttu tästä aiheesta on kuitenkin tylsä. Onhan siinä elementtinä myös sodanvastaisuus, mutta joka tapauksessa ainekset ovat heikot. Parasta näytelmässä ovatkin Sami Järvisen suunnittelemat äänitehosteet.
Ongelma on sama kuin oli kolme vuotta sitten Karkureissa. Kiven teksti on luettuna hienoa, 150 vuotta vanhaa suomea, mutta se on kuultuna vaikeaselkoista. Ennen kuin nämä vanhat näytelmät taipuisivat tänä päivänä ymmärrettäviksi teatteriksi, ne pitäisi lähes uudelleen kirjoittaa. Samantien tämän olviretken voisi sijoittaa vaikka talvisotaan. Ei Kiven näytelmä muutu sodan globaaliksi tuomiolausekkeeksi vain sillä, että pannaan Preussin sotilaat Itävaltaa vastaan käydyssä sodassa (1866) käyttämään moderneja konepistooleita ja sijoitetaan äänimaailmaan Vietnamin elokuvasodat mieleen tuovaa helikopterin melua.
Cumulukseen perässäni tulleet sanoivat, että olisi kannattanut jäädä katsomaan väliajanjälkeinenkin osa. Oli kuulemma parempi. Ehkä niin, mutta ei siinä mitään järkeä ole, että pannaan ensin katsomaan puolitoista tuntia tylsää meuhkaamista. Kyllä televisiotakin katsottaessa vaihdetaan kanavaa kesken esityksen, jos ei ollla tyytyväinen näkemäänsä.
Lahden kaupunginteatterin Nummisuutarit (1999) ja Seitsemän veljestä (2002) olivat aivan huippuja, mutta Karkurit ja Olviretki tekevät hallaa sekä katsojille että teatterin taloudelle. Voi vain kuvitella, millaisen käsityksen teatteritaiteesta saa vaikkapa ensikertalainen teatterissakävijä, jos tämä käynti osuu Olviretken tapaiseen tyhjänpäiväisyyteen. Ei ihme, että Kiven näytelmä sai ensiesityksensä vasta 54 vuotta valmistumisensa jälkeen vuonna 1920.
kari.naskinen@gmail.com
Meillä kokoo-muslaisilla menee nyt niin hyvin, että naurattaa. Kaikki merkit viittaavat siihen, että seuraa-vissa eduskunta-vaaleissa meistä tulee suurin puolue. Melko varmaa on, että tulossa on samalla kaikkien aikojen paras vaalitulos. Tähänastinen ennätyksemme 53 paikkaa on vuodelta 1987, mutta silloin demareilla oli peräti 56 paikkaa. Voi että sitä demarien katkeruutta, kun Kokoomus tulee suurimpana puolueena saamaan enemmän kuin 53 paikkaa.
Tästä vasemmistolaisten katkeruudesta meidän oma sivistys-ministerimme Henna Virkkunen jo aivan oikein huomautti. Kun ei siellä vasemmalla enää menestytä, nousevat kummalliset tunteet pintaan. Henna sitten muodon vuoksi "pyysikin anteeksi" ja oli pahoillaan siitä, että hänen lausuntonsa oli aiheuttanut mielipahaa, mutta itse lausuntoa ei ollut syytäkään pyytää anteeksi.
Näistä viime aikojen puheenaiheista se ihanan puheenjohtajamme Jyrki Kataisen Terijoki-vertaus on myös aiheuttanut kummallista kohua. Sosialistien kansanedustaja Jukka Gustafsson jopa väitti, että Suomen pelastivat sotavuosina sosiaalidemokraattinen puolue ja Väinö Tanner. Jo on paksua. Hallitustilastoista kylläkin näkee, että sotavuosien kuudessa hallituksessa ministereitä oli yhteensä eniten SDP:llä (28), toiseksi eniten Maalaisliitolla (23) ja Kokoomuksella vain 6, mutta kyllähän tosiasia oli, että Mannerheim ja Ryti pelastivat Suomen.
Toinen sosialistien kansanedustaja Liisa Jaakonsaari sanoi, että Kokoomus kävi Yhdysvalloissa opiskelemassa veljespuolueensa presidenttiehdokkaan John McCainin törkykampanjaa. Katkeraa panettelua taas. McCain on hieno mies ja puheet jostakin törkykampanjasta olivat vain tiedotusvälineiden masinoima temppu.
Kokoomuksen menestys alkoi siitä, kun mainostoimistomme keksi, että aletaan käyttää itsestämme nimitystä "työväen puolue". Siinä oli sama idea kuin Hitlerillä oman puolueensa kanssa, ja sekin nousi vaalivoittajaksi.
Silloin 30-luvulla meillä oli Kokoomuksessakin kova henki päällä. Kokoomus teki välikysymyksen, jossa vaadittiin Juho Sunilan (ML) hallitukselta toimia sosiaalidemokraattisen puolueen lakkaut-tamiseksi. Hallituksen muodostivat silloin Maalaisliitto, Kokoomus, Edistyspuolue ja RKP. Ei se hanke silloin mennyt läpi, mutta nyt näyttää siltä, että vasemmistopuolueet kuihtuvat lähes olemattomiin muutenkin.
Meidän arvostetussa Nykypäivä-lehdessämme oli äskettäin sellainenkin juttu, jossa soviteltiin yhtäläisyysmerkkejä fasismin ja vasemmistolaisuuden välille. En näistä sivistyssanoista oikein ymmärrä, mutta varmaan tuossa kirjoituksessa perää on.
Joka tapauksessa me kokoomuslaiset olemme nyt onnellisia. Hymyilyttää. Me olemme tehneet työtä omien aatteittemme puolesta. Olemmekin jo saaneet aikaan sen, että meidän kannattajamme menestyvät. Olemme sen verran hyvätuloista väkeä, että ei meitä taantumat ja muut mukamas ikävät asiat haittaa. Sosialistien markkinoima hyvinvointivaltio ei oikein meitä varten ollutkaan, koska meillä kyllä on varaa terveys- ja muihin palveluihin, vaikka maksaisivat mitä. Tämä tilanne on vain parantunut viimeaikaisilla päätöksillä, joilla suurituloisimpien verotusta on kevennetty.
Liity Sinäkin, arvoisa lukija, meihin. Jos Sinun vuositulosi ovat vähintään 80 000 euroa, Kansallinen Kokoomus on Sinun puolueesi. Köyhemmätkin voivat kyllä tulla mukaan, sillä on hienoa paistatella Kokoomuksen loisteessa. Jos kaikesta huolimatta haluaa äänestää jotakin muuta puoluetta, kannattaa ainakin sukulaisille ja tuttaville kertoa äänestäneensä Kokoomusta - voittajien imago kannattaa imeä itseensä, niin saa ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa.
P.S. Olisiko muuten mitään ideaa siinä, että ihmiset saataisiin jotenkin paremmin erottumaan toisistaan? Voisiko esimerkiksi kaikille vasemmistolaisille määrätä pienen punaisen merkin vasempaan hihaan, tai jos on punaiset vaatteet, niin se voisi olla keltainen? Näin nähtäisiin heti se, mistä sivistysministerimme mainitsi: hihaan merkityt olisivat niitä katkeria ihmisiä, jotka eivät hyväksy toisen ihmisten menestymistä.
kari.naskinen@gmail.com
Hienoa teatteri- ja elokuva-tarjontaa televisiossa: ensin Kristian Smedsin Tuntematon sotilas, sitten Tuulen viemää ja huomenna tiistaina alkaa Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia, kaikkien aikojen paras suomalainen elokuva.
Niskasen syntymästä tuli pari viikkoa sitten kuluneeksi 80 vuotta. Hän kuoli 1990. Niskanen oli kotoisin Konginkankaalta, jonka työväen-talolla Kahdeksan surmanluotia sai ensiesityksensä 1971. Konginkankaalta ei ole pitkä matka Pihtiputaalle, jossa tapahtuneesta tragediasta elokuva kertoo.
Kahdeksan surmanluotia on siitä harvinainen elokuva, että sen voi sanoa olevan parempi televisiossa kuin elokuvateatterissa. Kun se nimittäin televisiossa esitetään sarjana, nähdään se kokonaan (5 tuntia 16 minuuttia). Jörn Donnerin leikkaama elokuvateatteriversio on pituudeltaan 2.25.
Kahdeksan surmanluotia on taas ajankohtainen. Se kuvaa taloudellisessa ahdingossa elävän pienviljelijän Tauno Pasasen perheen elämää. Nelilapsisen perheen työttömyys, toimeentulo-vaikeudet ja yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuus näkyvät ahdistuksena ja väkivaltaisina purkauksina. Kukaan ei elvytä. Elokuvassa päähenkilön, jota Niskanen itse näyttelee (kuva), selviytymiskeinoja ovat pontikanvalmistus, ryyppääminen ja metsästys. Pienviljelijän ammatti ei lyö leiville, tulevaisuus on musta. Lehmillekin on heinät ostettava ja vähäinen metsä myytävä rahan puutteessa pilkkahintaan. Kun tähän lisätään virkavallan ylemmyydentunto kansalaisia kohtaan, on yhteentörmäys edessä. Hyvinvointiyhteiskunta on epäonnistunut ihmisten hyvän elämän turvaamisessa.
Elokuvansa alussa Niskanen sanoo: "Tämä elokuva ei pyri toistamaan uskollisesti tositapahtumaa, vaikka se perustuukin siihen merkittävämpien totuuksien osalta. Tämä on minun totuuteni, jonka olen itse elänyt ja kokenut, koska olen itse syntynyt ja elänyt tässä samassa ilmapiirissä."
Tauno Pasanen ampui neljä häntä rauhoittamaan tullutta poliisia maaliskuussa 1969. Edeltäneen viikon Pasanen oli ryypännyt päivittäin ja valvonut öitä lehmän poikimista odotellessa. Tapahtumapäivänä hänelle tuli riitaa vaimonsa kanssa. Pasanen ajoi vaimonsa ja lapsensa ulos ja naapuri hälytti paikalle poliisit.
Pasanen ampui minuutin sisällä lintukiväärillä neljä häntä pidättämään tullutta, aseistautunutta poliisia. Tämän jälkeen Pasanen käveli naapuriin ja pyysi soittamaan poliisit paikalle. Pasasen ampumien poliisien aseiden tulenvaihtimet oli lehtikuvien mukaan säädetty sarjatuliasentoon, mikä aiheutti tapahtuma-aikaan keskustelun poliisien tarkoitusperistä. Poliisivihaa epäiltiin julkisuudessa teon motiiviksi, mutta Pasasen mukaan hänellä ei ollut erimielisyyksiä poliisien kanssa.
Niskanen ohjasi yhteensä 14 pitkää elokuvaa. Kriitikot eivät kuitenkaan Niskasen elokuvia ymmärtäneet. Tämä katkeroitti Niskasta. - "Vaikeinta ei ole ollut itse työ, vaan sen ovat tehneet vaikeaksi ne nilviäiset, jotka ovat vieneet siitä tekemisen ilon", Niskanen sanoi.
kari.naskinen@gmail.com
Kuvassa marsalkka Mannerheim esittelee esikuntaansa saksalaisille vuonna 1941. Suomen ja Saksan tiiviistä sotayhteistyöstä puhuttiin myös Historiapäivillä Lahdessa, ja taas kerran tuli selväksi, että mistään erillissodasta ei ollut kysymys. Suomi ja Saksa olivat liittoutuneet, ja kimpassa oli myös Ruotsi, joka toimitti koko ajan rautamalmia Saksan sotateollisuuden tarpeisiin.
Historiapäivien myytinpurkamisoperaatioon osallistui myös fil. tri, dosentti Lasse Laaksonen, joka luennoi Suomen sotilasjohdon eripuraisuudesta talvisodan aikana. Päämajan ja rintamalla touhunneiden kenraalien kesken ei nimittäin vallinnut minkäänlaista "talvisodan henkeä". Mannerheim oli yksinvaltias, jonka oikuttelusta saivat kenraalit kärsiä. Henkilösuhteet olivat ristiriitaisia, ja pärstäkerroin ratkaisi monia asioita. Yksimielisyydestä ei tietoakaan.
Laaksonen kertoi asioista, jotka ovat tuttuja hänen kirjastaan Eripuraa ja arvovaltaa - Mannerheimin ja kenraalien henkilösuhteet ja johtaminen (Ajatus, 2005). Laaksosen tutkimus on myös todettu paikkansapitäväksi, mistä parhaana todisteena on se, että hän sai kirjastaan Suomen marsalkka Mannerheimin perinnesäätiön sotahistorian palkinnon.
Jo ennen kirjan ilmestymistä Laaksonen tuli tunnetuksi talvisodan loppuvaiheita käsitelleestä väitöskirjastaan. Laaksonen osoitti, että Mannerheimin ja kenraaleiden keskinäiset hankaukset vaikuttivat konkreettisesti suunnitteluun, ratkaisuihin ja johtamiseen lukemattomissa tilanteissa. Miesten välisillä ristiriidoilla oli myös merkitystä sotatapahtumiin.
Mannerheim määräsi korkeinta johtoa eri tehtäviin vain omien näkemystensä mukaisesti. Perusteluja hän ei päätöksilleen esittänyt. Kun joku rintamakenraali ei Mannerheimia miellyttänyt, ukkoa vaihdettiin ilman yt-neuvotteluja. Sen sijaan päämajassa kentsut säilyttivät asemansa, ja tämä jähmettyneisyys vaikutti siihen, ettei Neuvostoliiton uhkaa havaittu riittävän ajoissa keväällä 1944 ennen puna-armeijan suurhyökkäystä. Läpi sormiensa Mannerheim katsoi ainakin päämajoitusmestari A.F. Airon ja tiedustelujaoksen johtajan Aladar Paasosen keskinäisiä ristiriitoja.
Talvisodassa Mannerheimin suosikkeja olivat eversti, sittemmin jalkaväenkenraali Paavo Talvela ja everstiluutnantti, sittemmin kenraalimajuri Aaro Pajari. Päinvastainen tapaus oli kenraalimajuri Juho Heiskanen, jolle Mannerheim antoi potkut neljän päivän sotimisen jälkeen, kun tämä ei ollut tarpeeksi aloitteellinen.
Kun kuunteli Laaksosen esitystä, alkoi tuntua siltä, että oli todellakin tapahtunut "talvisodan ihme". Äijät riitelivät kuin penskat hiekkalaatikolla ja yksi rikkoi kaikkien muiden hiekkakakut. Hyvää tuuria oli, eikä sillä ei olisi enää pitkässä jatkosodassa selvitty, mutta sitten tulivatkin sakut apuun.
kari.naskinen@gmail.com
Suomalaisilla historiapäivillä Lahdessa puhutaan tänään talvisodasta. Valtiovarainministeri Jyrki Katainen (Kok) pohjusti historiapäiviä vertaamalla sodan aikana Neuvostoliitossa toiminutta Terijoen hallitusta eduskunnan nykyiseen oppositioon, jonka muodostavat SDP, Vasemmistoliitto, Kristillisdemokraatit ja Perussuomalaiset.
Terijoen hallituksen pääministeri oli Otto Wille Kuusinen, jonka Josif Stalin nimitti. Tarkoitus oli, että Terijoen hallituksesta olisi tullut Neuvostoliiton valtaaman Suomen uusi hallitus.
Katainen antoi ymmärtää, että vastakkainasettelun aika ei Suomessa ole ohi. Hän vertasi Suomen nykyisen poliittisen opposition toimintaa maanpetokselliseen, lainvastaiseen toimintaan talvisodan aikana. Anteeksipyyntö Kataiselta tuli eilen eduskunnan kyselytunnilla. Kataisen ajattelusta tämä maanpetosvertaus joka tapauksessa kertoo paljon - varsinkin siksi, että se ei tullut esille missään nopeatempoisessa keskustelutilanteessa, vaan se oli hänen kirjoittamaansa ja harkitsemaansa tekstiä Turun Sanomissa.
Katainen tarkoitti kirjoituksellaan, että oppositiolla ei saisi olla valtaa tuoda esille omia mielipiteitään silloin, kun se on eri mieltä hallituksen kanssa. Katainen leimasi tämän "väärän tiedon syöttämiseksi kansalaisille". Katainen torjuu demokratian pelisäännöt, moniäänisyyden ja arvovalintojen tekemisen. Talouspolitiikkakin on arvosidonnaista. Opposition yhteinen linja talouspolitiikassa on ollut panostaa hallitusta enemmän kuntatalouteen ja kuntien peruspalveluihin kuin hallituksen ajamiin veron alennuksiin.
Diktatuuri on hallitusmuoto, jossa hallitus yleensä leimaa opposition maanpettureiksi. Kataisen käyttämä kieli on tutumpaa diktatuureissa kuin demokraattisessa Suomessa.
Katainen pyrkii luomaan kansallista riitaa, kun pitäisi rakentaa kansallista yhteisymmärrystä.
kari.naskinen@gmail.com
Kokeilu kommunismilla ei onnistunut, ja nyt ollaan kusessa myös kapitalismin kanssa. Palkansaajien tutkimuslaitoksen johtaja Jaakko Kiander onkin tässä tilanteessa päätynyt ehdottamaan taas yhdenlaista "kolmatta tietä", kevyttä sosialismia, mikä aloitettaisiin Nordean ottamisella Ruotsin ja Suomen valtioiden haltuun. Tätä mallia voitaisiin sen jälkeen laajentaa muillekin aloille.
Koska pankit eivät tällä hetkellä halua antaa yrityksille elvyttävää lainoitusta, pitäisi valtiolla olla tällainen "vähittäispankki" hoitamaan asioita. Suomen Pankki ei tällaiseen toimintaan sovellu.
Nordeasta tällainen valtionpankki olisi helpointa tehdä, sillä sen suurin yksittäinen omistaja on jo nyt Ruotsin valtio. Englannissa melkein kaikki pankit on jo valtion kokonaan tai osaksi omistamia.
Lähihistoria Nordealla on sellainen, että Suomen valtiollakin on siinä osansa. Kun konkurssikuntoon ajautuneet KOP ja SYP pelastettiin veronmaksajien kustannuksella, ne ensin fuusioituivat Meritaksi ja sen jälkeen ruotsalaiseksi Nordeaksi. Tästä huolimatta suomalaisilla pankkivalvojilla ei ole mahdollisuutta päästä tarkastamaan Nordean tilinpitoa eikä taseita; sama koskee tanskalaista Sampo-pankkia. Muidenkaan maiden pankkivalvojat eivät pääse tarkastamaan kaikkia pankkien kahdenvälisiä tilisiirtoja, joita on tehty esimerkiksi emopankin ja sen tytäryhtiöiden välillä. Sitä kautta pankkien taseiden ulkopuolelle on kätketty aikapommeja, jotka tikittävät piilotappioita.
Globaalitalous on muutenkin iso mörkö. Finanssialan keskusliiton toimintakertomuksesta selviää, että suomalaisten vakuutusyhtiöiden sijoitusten käypä arvo oli vuoden 2007 lopussa yhteensä 112 miljardia euroa. Sijoituksista 47 % oli osakkeissa, 40 % rahoitusmarkkina-välineissä ja 9 % kiinteistöissä. Rahoitusmarkkinasijoituksia oli yhteensä 45 miljardia euroa. Niistä 38 miljardia euroa oli joukko-velkakirjalainoja, joista 33 miljardia euroa oli ulkomaisia. Kiinteistösijoituksia yhtiöillä oli yli 10 miljardin euron arvosta. Kaikista sijoituksista oli tehty ulkomaille 59 % eli yli 66 miljardin euron arvosta.
Mitähän nytkin tapahtuu niille yritysten elvyttämiseen annettaville miljardeille? Kun yritykset ovat monikansallisia, niin paljonko elvytyspanostuksista jää hyödyttämään yritysten Suomessa olevia toimintoja?
kari.naskinen@gmail.com
Pelastusarmeija lopetti ruokapankkinsa Lahdessa. Tarvetta kuitenkin olisi, koska verovaroin toimiva julkinen hallinto on ulkoistanut köyhät leipäjonoihin.
Television MOT-ohjelmassa eilen kerrottiin kuinka 1980-luvulla Suomessa oli suhteellisesti laskien vähiten köyhiä maail-massa, ja maailman pienimmät tuloerot. Oli saatu valmiiksi sotien jälkeen rakennettu pohjoismaisen mallin mukainen hyvinvointi-yhteiskunta, jonka idea oli suojata kansalaisia syrjäytymiseltä. Nyt liian pieniksi käyneet sosiaalituet ovat jääneet kirkon ja Pelastusarmeijan paikkailtaviksi.
Ohjelmantekijät olivat pyytäneet Kelan tutkimusosastoa laskemaan, paljonko maksaisi, jos perusturvaa nostettaisiin niin, että käteen jäävä tulo sen varassa oleville olisi 600 euroa kuukaudessa. Kelan laskelman mukaan julkiselle vallalle koituva nettokustannus olisi noin 400 miljoonaa euroa. Tätä summaa voi verrata siihen, mistä nyt on sovittu yritysten hyödyksi: hallituksen ja etujärjestöjen ja sopima työnantajien Kela-maksun poistaminen maksaa vuodessa 800 miljoonaa euroa; tämä summa on pois valtion tuloista.
Näin tämä hyvinvointivaltion romuttaminen etenee. Politiikkaa tehdään hyväosaisten ehdoilla. Kuten yksi paremmassa asemassa oleva tv-ohjelmassa sanoi: "Valtaosa väestöstä on toimeentuloltaan oleellisesti paremmassa tilanteessa kuin mitä oli 5 tai 10 vuotta sitten ja poliittiset ratkaisut ovat tukenee tätä. Se on tietysti kaikille meille hyväosaisille ollut mukavaa.”
Milloinkahan ne huono-osaiset reagoivat? Milloin nähdään jotakin muutakin kuin vakavia ihmisiä leipäjonoissa?
Teatteri Takomossa Helsingissä pyörii parhaillaan näytelmä Leipäjonoballadi. Taide on maailmansivu osannut ennustaa tulevaisuutta, ja tässä Emilia Pöyhösen kirjoittamassa näytelmässä leipäjonon ihmiset ovat jo aggressiivisia.
Viime aikoina on eri puolilla Eurooppaa ollut koviakin mielen-osoituksia. Maittensa hallituksia vastaan on noustu barrikadeille Islannissa, Kreikassa, Latviassa, Ranskassa ja Venäjällä. Sveitsissä mellakkapoliisi hajotti vesitykeillä ja kyynelkaasulla Davosin talousfoorumille ärhennelleet mielenosoittajat. Kiinassa puolestaan pelätään kevättä, jolloin yliopistoista valmistuu seitsemän miljoonaa kiinalaista työttömyteen.
Suomessa köyhyys ja tuloerot ovat edellistä lamaa seuranneen nousukauden aikana kasvaneet selvästi. Tilastokeskuksen tulonjakotilaston mukaan pienituloisia kotitalouksia oli vuonna 2007 yli 700 000. Edellisvuoden lopussa tämä määrä oli ollut 653 000. Vuoteen 1995 verrattuna on näiden köyhien osuus lähes kaksinkertaistunut.
Pienituloisuuden raja oli vuonna 2007 yhden hengen taloudessa 1100 euroa kuukaudessa.
Tulonjaon epätasaisuutta verrataan indeksillä. Mitä suuremman arvon se saa, sitä epätasaisemmin tulot ovat jakautuneet. Jos kaikkien ihmisten tulot olisivat täsmälleen yhtä suuret, indeksiluku olisi nolla. Vuonna 1997 indeksi oli 24, mutta vuonna 2007 se oli noussut 30:een.
kari.naskinen@gmail.com
Pentti Nikula on ainoa suomalainen yleisurheilija, jolla on ollut hallussaan hyppylajien maailmanennätys. Ensimmäisenä maailmassa hän myös ylitti viisi metriä. Suomalainen seiväshyppy-kesä oli varsinaisesti 1962, jolloin Belgradin EM-kisoissakin neljän parhaan joukossa oli kolme suomalaista, Nikula tietenkin kultamitalimiehenä.
Kesäkilpailukausi 1962 kesti toukokuun alusta lokakuun loppuun. Jo sitä ennen Nikula oli hypännyt Itä-Berliinissä Euroopan halliennätyksen, ja Lahdessa Radiomäen kentällä toukokuun alussa syntyi ulkoratojen EE-tulos 472. Kaikki halusivat nähdä Nikulan ja ihmeellisen lasikuituseipään. Tuona kesänä Nikula kilpaili 40 kertaa. Se oli Suomessa suuren yleisurheilubuumin aikaa, mikä huipentui Münchenin olympiakisoihin. ME-vuonnaan 1969 Jorma Kinnunen kilpaili 45 kertaa, vuonna 1970 Pauli Nevala kilpaili 54 kertaa ja Mikko Ala-Leppilampi juoksi 45 kilpailua.
Enää tällaisiin lukuihin ei ole mahdollisuutta, kun yleisurheilu on näivettynyt. Television miljoonakorvausten takia kansainvälinen yleisurheilu on muuttunut muutamien huippujen showkiertueeksi, ja Suomessa joitakin vuosia räpistellyt Eliittikisasarjakin on kuihtumaan päin.
Näinä päivinä lehdissä on juttuja Nikulan seiväshyppyurasta, sillä helmikuun 3. päivänä hän täyttää 70 vuotta. Näissä merkeissä on tamperelaisen Aamulehden entinen urheilupomo Urho "Ursa" Salo on tehnyt Nikulasta elämäkertakirjan Seiväskomeetta. Lähes 300-sivuinen kirja kertoo Nikulasta "kaiken", mutta lisäksi se on hyvä kuvaus noista 60-luvun hienoista vuosista laajemminkin. Salo ja Nikula käyvät kirjassa läpi muutkin tuon ajan seiväsmiehet.
Kertoopa Nikula myös niistä kahdesta kerrasta, jolloin hän tapasi kahteen pekkaan Paavo Nurmen kanssa. Jälkimmäinen tapaaminen 1963 venyi parituntiseksi keskusteluksi Bremenissä, jossa Nurmi oli Saksan yleisurheiluliiton kutsumana vieraana. Kun Nikula sitten huomasi, että kohta alkaa maaottelun yhteyteen järjestetty iltajuhla, hän sanoi Nurmelle, että nyt pitää lähteä ostamaan solmiota. Silloin Nurmi kiskoi oman solmionsa suoraksi antaen sen Nikulalle, ja niin juttutuokio jatkui.
Yksi ratkaiseva vuosiluku oli 1961. Silloin sai alkunsa suomalaisen seiväshypyn lasikuitutarina. Urheilun Kuva-Aitan päätoimittajana tuolloin ollut "Pesa" Vuorio huomasi talvella amerikkalaisesta Track & Field News -lehdessä kuvia USA:n hallikisoista, joissa Aubrey Dooleyn seiväs oli ponnistusvaiheessa taipunut luokille. Vuorio pani toimittaja "Jume" Melartin viemään lehden valmentaja Valto Oleniukselle Pajulahteen, ja "Valtsuhan syttyi heti", muistelee Vuorio.
Olenius puolestaan pani asian eteenpäin SUL:n toiminnanjohtajalle Armas Valsteelle, hän taas otti yhteyttä Eeles Landströmiä Michiganin yliopistossa valmentaneeseen Don Canhamiin, jolla oli urheiluvälinekauppa. Canham lähettämät ensimmäiset lasikuituseipäät tulivat Suomeen heinäkuussa 1961. Seipäät kiikutettiin tullista suoraan Eläintarhan kentälle. Nikula kommentoi Suomen Urheilulehdelle: "Vielä en osaa sanoa mitään varmaa, mutta kun teen tuttavuutta lasikuidun kanssa, niin enköhän siitä jonkinlaiseen käsitykseen pääse".
Kesällä 1961 Nikulan parhaaksi tulokseksi jäi Radiomäellä syyskuussa hypätty 451. Helmikuussa 1962 syntyi Itä-Berliinissä halli-EE 471. Varsinainen pamaus tuli juhannuksena: maailmanennätys 494 Kauhavalla.
Nikulan nopea nousu maailman ykköseksi synnytti ennennäkemättömän innostuksen. Pikkupojat hyppivät seivästä kentillä tai kotipihoilla ja katsomot täyttyivät yleisöstä. Niin minäkin; olin silloin 15-vuotias ja ostin sähkötarvikeliikkeestä muoviputken, joka vähän taipui. Olin jo hypännyt korkeutta 160, mutta kun en sillä muoviputkella päässyt kuin 180, palasin korkeushyppyyn. "Seiväshyppyurani" sai hienoa jatkoa lokakuussa 1970, kun juuri Lahteen tulleena nuorena toimittaja pääsin tekemään juttua Pajulahteen. Kolmas juttuni Etelä-Suomen Sanomissa kertoi siitä, kun Pentti Nikula ja Kauko Nyström kävivät luovuttamassa seiväsprofessori Oleniukselle komean kellon kiitokseksi vuosien mittaisesta yhteistyöstä; kelloseppä Nyström oli kaivertanut kelloon muistotekstin "58-68 hyppääjät".
Vuonna 1962 Nikula valittiin Viikkosanomien äänestyksessä vuoden suosituimmaksi suomalaiseksi. Vuonna 1994 Nikula ikuistettiin Helsingin EM-kilpailujen kunniaksi myös postimerkkiin.
Nikula edusti vuoteen 1963 Someron Esaa, vuodesta 1964 Lahden Sampoa ja 1968-69 Asikkalan Raikasta. Nykyisin Vääksyssä eläkepäiviä viettävä mestari teki pääosan työstään Päijät-Hämeen liiton edunvalvontapäällikkönä.
kari.naskinen@gmail.com
