skip to main |
skip to sidebar
Jo elokuvan alkutekstit paljastavat, millaisen kuva- ja äänimaailman Hella Wuolijoesta (1886-1954) kertova elokuva Hella W tarjoaa: Juha Wuolijoen ohjaama elokuva on ottanut sekavan kuvamaailmansa nykynuorisolle suunnatuista musiikkivideoista, ja äänimaailma on karmea, kun elokuvateatterin penkitkin tärisevät valtavalla paukkeella tulevasta musiikista. Kuvauksellisesti Hella W on täydellisen epäonnistunut, se ei saa otetta aiheestaan, koska älyttömän tiiviit lähikuvat ja leikkauksen salamarytmi pirstovat kaiken.
Muutenkaan elokuva ei saa Hella Wuolijoesta paljon irti. Aineksia sentään olisi, olihan Hella Wuolijoki suuri näytelmäkirjailija, elinkautisvankeuteen tuomittu vakooja (?), kansanedustaja ja Yleisradion pääjohtaja. Tätä kaikkea elokuva rääpii sieltä täältä niin pintapuolisesti ja niin lyhyin kaarin, että kokonaisuus on yhtä tyhjän kanssa. Komeaa jälkeä kuvauksissa on sinänsä saatu aikaan, mutta ulkokohtainen komeus ei palvele sisältöä. Huolimattomuuttakin on: kaikkien vanhojen autojen rekisterikilpinä on nykymalliset museoajoneuvojen rekkarit, joiden ensimmäinen kirjain on M, mutta elokuvan tapahtuma-aikoina M-kilvet kuuluivat Mikkelin läänissä rekisteröidyille autoille; tuskin esim. Valpon äijät ajelivat Mikkelin läänin kilvillä varustetuilla autoilla.
Mielenkiintoisen yhtymäkohdan elokuvassa tarjoaa desantti Kerttu Nuorteva, josta Jörn Donner teki kaksi vuotta sitten elokuvan Kuulustelu. Donnerin hienovireinen kerronta on jotain sellaista, mistä Juha Wuolijoki ei ilmeisesti osaa edes unta nähdä. Juha Wuolijoen ominta alaa tuntuu selvästi olevan sellainen rämistely, mistä tunnetaan vaikkapa Renny Harlin. Harmi, ettei Hella Wuolijokea ei ole hoksannut ottaa kohteekseen joku vakavasti elokuvakerrontaan suhtautuva tekijä.
Elokuvan ohjaaja ja tuottaja Juha Wuolijoki on Hella Wuolijoen aviopuolison, kansanedustaja Sulo Wuolijoen (SDP) veljen pojanpojanpoika. Elokuvan käsikirjoittajana toimi dramaturgi Outi Nyytäjä, mutta mahdotonta on tietää, millaisen ”sabotaasin” käsikirjoitus on elokuvaa tehtäessä kokenut.
Elokuvaa kuvattiin myös vanhassa ”elokuvakartanossa” Hollolan Pyhäniemessä. Samoin kuvauksia tehtiin Virossa, ja siellä työskentelyä tutki Uudenmaan työsuojelupiiri. Se selvitti, noudattiko tuotantoyhtiö Snappers Films työaikalakia ja muita työsuojeluun liittyviä määräyksiä. Tutkintapyynnön esitti Teatteri- ja mediatyöntekijät ry. En tiedä, mitä tutkimuksissa paljastui.
Elokuvassa Hella Wuolijokea näyttelee Tampereen Työväen Teatterin Tiina Weckström (kuva), joka parhaillaan vierailee Lahden kaupunginteatterin Kalenterityttöjen pääroolissa.
HELLA WUOLIJOKI
Hella Wuolijoki (o.s. Murrik) muutti synnyinmaastaan Virosta Helsinkiin 1904 opintojen perässä. Neljä vuotta myöhemmin hän valmistui filosofian kandidaatiksi Aleksanterin yliopistosta ensimmäisenä virolaisena naisena. Sulo Wuolijoen kanssa hän oli naimisissa 1908-23. Jatko-opinnot kansanrunouden parissa jäivät hänen keskittyessään perheensä toimeentulon turvaamiseen liikenaisena. Työssään solmimista kansainvälisistä suhteista oli hyötyä myöhemmin myös hänen poliittisessa toiminnassa.
Hän pysytteli kansalaissodan ja sen jälkiselvittelyjen ulkopuolella, mutta teki ulkomailla tunnetuksi hävinneen osapuolen kohtaloa ja helpotti siten osaltaan heidän asemaansa. Talvisodan aikana Wuolijoella oli aktiivisempi poliittinen rooli hänen käydessään hallituksen sisäpiirin hyväksynnällä rauhanneuvotteluja Tukholmassa Neuvostoliiton edustajien kanssa.
Välirauhan aikana Hella Wuolijoki kannatti suhteiden säilyttämistä Neuvostoliittoon. Suhteiden viilentyessä hän kuitenkin pysyi hallitukselle uskollisena, vaikka piti sodan sytyttyä edelleen yhteyttä venäläisiin. Sota-ajan lakien mukaisesti se oli kuitenkin maanpetos ja hänet tuomittiin vankilaan vuosiksi 1943–44.
Sodan jälkeen Hella Wuolijoen poliittinen vaikutusvalta oli huipussaan. Hän oli mukana kehittämässä Suomen kansan demokraattista liittoa (SKDL), jonka kansanedustajana hän toimi 1946–48. Yleisradion pääjohtajana 1945-49 Hella Wuolijoki uudisti radion ohjelmistoa yhteiskunnallisen keskustelun ja kansansivistyksen suuntaan. Hän oli myös suosittu näytelmäkirjailija, joka saavutti kansainvälistäkin menestystä. Hella Wuolijoen tunnetuimpia näytelmiä ovat Niskavuori-sarja, Juurakon Hulda sekä Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti, jonka hän kirjoitti yhdessä Bertolt Brechtin kanssa.
Sulo ja Hella Wuolijoen tytär Vappu avioitui suurlähettiläs Sakari Tuomiojan kanssa, ja heidän poikansa on kansanedustaja Erkki Tuomioja (SDP).
kari.naskinen@gmail.com
Lahden kaupungin ylimmässä johdossa on sovittu uudesta työnjaosta. Lahden uusi keskustaisäntä Timo Taulo on nimitetty keskikaupunginjohtajaksi; näin ei virkanimityksellä ole poliittista sivumakua. Lahden muiden osien johtajana jatkaa Jyrki Myllyvirta.kari.naskinen@gmail.com
A1-laatua:Sirkku Hilden (SDP)
Katja Ilmoniemi (SDP)
Marjo Loponen (Krist)
Leena Mantere (Krist)
Sari Niinistö (Kok)
Ulla Vaara (SDP)
Saara Vauramo (Vihr)
A2-laatua:
Sari Kurikka (Kok)
Saila Lehtomäki (Kesk)
Maija-Liisa Lindqvist (Kesk)
Helena Louhelainen (Vihr)
Arja Nikkanen (Kok)
Tuija Nurmi (Kok)
Kirsti Vaara (Vihr)
Merja Vahter (Kok)
kari.naskinen@gmail.com
Kunnallishallinnossa on valtuustojen rooli heikentynyt, kun vallankäyttöä on siirtynyt kuntien osakeyhtiöille, liikelaitoksille ja säätiöille. Myös tilaaja-tuottajamalli on siirtänyt valtaa alemmas, ja ennen kaikkea virkamiehille. Kuitenkin valtuustot ovat ainoita vaaleilla valittuja elimiä kunnissa. Siksi valtuustojen määräysvaltaa pitäisi palauttaa.
Yksi keino olisi lakkauttaa koko lautakuntajärjestelmä. Mitä järkeä on ylläpitää lautakuntia, joissa hyvin usein huseeraavat myös sellaiset henkilöt, joilla ei ole muuta roolia kunnan hallinnossa. On lautakuntien jäseniä ja joskus kokonaisia lautakuntia, jotka eivät omissa päätöksissään ota huomioon valtuuston ilmaisemaa tahtoa. Lahdessa tällaisesta on karmein esimerkki sivistyslautakunta. On myös valtuutettuja, jotka äänestävät valtuustossa yhtä ja omassa lautakunnassaan toista.
Lautakunnat lopettamalla päästäisiin vahvempaan demokratiaan: äänestäjien valitsemat valtuutetut päättäisivät asioista nykyistä enemmän. Tähän suuntaan on menty jo Tanskassa.
Valtuusto on kunnan strategioiden ja visioiden luoja. Siksi valtuutetut ovat ainoat oikeat henkilöt päättämään asioista, apunaan tietenkin kunnanhallitus.
Lautakuntien olemassaoloa puolueet kannattavat kahdesta syystä: 1) kokouspalkkioista kannettava "puoluevero" on iso tuki paikallisille poliittisille järjestöille, 2) lautakuntapaikoilla voidaan palkita vaaleihin osallistuvia ehdokkaita, jotka eivät valtuustopaikkoihin yllä.
Ykköskohdan ei tarvitsisi muuttua. Kun valtuutetuille tulisi enemmän töitä (kokouksien määrä ehkä kolminkertaistuisi), voitaisiin lautakunnilta vapaaksi jäävät kokouspalkkiot siirtää valtuutetuille. Valtuutetun palkkiotason pitäisikin nousta niin paljon, että se lisäisi tehtävän houkuttelevuutta. Samantien voisi kunnanhallituksen jäsenistä tehdä päätoimisia, kuukausipalkkaisia poliitikkoja.
Kakkoskohtaa ei voisi korvata, mutta ei olisi väliksikään.
kari.naskinen@gmail.com
Kun Osmo Soininvaara yritti selvitysmiehen ominaisuudessa järjestää kuntaliitoksia Lahden seudulla, hänen vaihtoehdottomuutensa hämmästytti. Kun liitoksista ei alkanut tulla mitään, haukkui Soininvaara vastahangasassa olleet tyhmiksi. Nyt Soininvaaran tuuliviiri on kääntynyt. Pääkaupunkiseudulle hän ehdottaa ns. aluekuntamallia.
Tässä mallissa nykyiset kunnat säilyisivät juridisina yksikköinä ja pitäisivät pääosan omaisuudestaan. Yhteisiä tehtäviä varten perustetaan "aluekunta", jonka hoidettaviksi annettaisiin yleiskaavoitus, asuntopolitiikka, liikennekysymykset, toisen asteen koulutus ja terveydenhuolto. Verot menisivät joko suoraan aluekunnalle, joka jakaisi niistä osan peruskunnille, tai ne menisivät peruskunnille, jotka tilittäisivät niistä osan aluekunnalle samaan tapaan kuin Kainuussa tilitetään osa tuloista maakunnalle. Jälkimmäisessä tapauksessa peruskunta voisi määrätä veroprosentin vapaasti eli periä enemmän veroja, jos haluaa parempia palveluja.
Tätä mieltä Soininvaara on nyt blogissaan 15.1. Jos hän olisi puhunut tällaisista asioista Päijät-Hämeessä, tilanne olisi ollut aivan toisenlainen kuin viime vuonna, jolloin Soininvaara vain pahensi yhteistyökuvioita Lahden seudulla.
Soininvaara kirjoittaa, että pahin ongelma pääkaupunkiseudun kuntarakenteessa on kilpailu hyvistä veronmaksajista.
"Asian masentavin puoli on pyrkimys työntää kalliit, siis paljon palveluja tarvitsevat asukkaat naapurikuntaan", sanoo Soininvaara.
"Ilman tätä talouskilpailua kunnat varmaankin pystyisivät sopimaan myös maankäytöstä ja terveestä yhdyskuntarakenteesta. Sopimukseen on mahdoton päästä vapaaehtoisesti, kun edut ovat vastakkaiset. Jotta en syyttäisi naapureita kerron, että tämän takia Helsinki kaavoittaa pientaloja paikkoihin, joihin aivan ehdottomasti pitäisi kaupunkirakennetta ajatellen kaavoittaa kerrostaloja."
Jos yhteistyöhanke Helsingin metropolialueella ajaa karille, on siitä Soininvaaran mukaan seurauksena avoin taloussota kolmen kaupungin kesken, siis raju kilpailu hyvistä veronmaksajista.
kari.naskinen@gmail.com
Harvoin alkaa näytelmä niin terävästi kuin Arto Salmisen (1959 - 2005) Varasto Lahden kaupunginteatterin pienellä Eero-näyttämöllä. Sähäkällä dialogilla ja tilanteen kuvaamisella ollaan heti asian ytimessä: näytelmä kertoo yhteiskunnan rajusta kahtia jakautumisesta. Vielä 10-20 vuotta sitten yhteiskuntaluokkia oli kolme, mutta kun keskiluokka on vaurastunut, jäljelle ovat jääneet vain hyvät ja pahat, kauniit ja rumat, fiksut ja tyhmät.
Näytelmässä on vielä näennäisesti kolme luokkaa. Yläluokkaa edustaa konsernijohtaja, keskiluokkaa myymäläpäällikkö ja alaluokkaa varastomiehet. Myymäläpäällikkö on kuitenkin päässyt sen verran hyvän elämän syrjästä kiinni, että mieluusti hän on jo yhtä pataa yläluokkaisen konsernijohtajan kanssa. Alaluokka pysyköön varastossa, mieluummin sellaisessa, johon ei ulkoa näe, eikä sisältä ulos. Pois silmistä, pois parempien ihmisten näkymiä pilaamasta.
Myymäläpäällikkö huhuilee yrityksen kaiutinpuhelimesta varastomiehiä: "Oletteko te siellä alhaalla". Varastomies vastaa: "Kyllä ollaan, alemmas ei enää päästä".
Varastossa puhutaan välillä asiaa, välillä paskaa. Tietenkin myös naisista, jotka antavat tai eivät anna. Kumpikaan varastomiehistä ei ole vielä ollut naimisissa, joten eivät voi olla myöskään ex-miehiä; sen sijaan he alkavat jo olla ex-ihmisiä. Heidän paikkansa on vain varasto, ja sinne vie myös tulevaisuudessa varastomiesten lasten tie. Köyhyys ja kurjuus periytyvät.
Näytelmän ensi-iltapäivänä torstaina sanoi SDP:n edellinen puoluesihteeri Ari Korhonen, että tällä hetkellä luodaan sellaista harhakuvaa, minkä mukaan kaikki Suomen puolueet olisivat tavallaan sosialidemokraattisia ja kannattaisivat hyvinvointiyhteiskuntaa. - "Tosiasiassa porvarilliset puolueet hakevat toisenlaista kehitystä. Ne tukevat markkinoita voimiensa mukaan, ja sitä kautta yhteiskuntamme vääjäämättä muuttuu sellaiseksi, että ne, joilla on varaa, saavat enemmän." (Uutispäivä Demari 20.1.)
Juuri tästä on kysymys Salmisen näytelmässä. Köyhät kyykkyyn, pimeään varastoon. Siellä niiden on "hyvä olla", kunhan niille järkätään halpaa viinaa ja pornoa. Kuvaavaa tilanteelle on, että ex-ihmisiltä halutaan jo viedä kokoontumis- ja mielipidevapauskin. Eduskunnan kansliatoimikunta on nimittäin vuokraamassa Helsingin kaupungilta Eduskuntatalon pääportaiden edestä olevan katualueen, jolloin eduskunta voisi kieltää mielenosoitukset omalla alueellaan. Helsingin Vasemmistoliiton puheenjohtaja, julkisen kaupunkitilan tutkija Sampo Villanen sanoi myös sopivasti juuri eilen, että käytännössä tällainen järjestely tarkoittaisi katualueen yksityistämistä.
Toissa päivänä Suomen hallitus myös hyväksyi uuden lakiesityksen kerjäämisen kieltämiseksi. Kerjääminen olisi kiellettyä, jos se olisi uhkaavaa. Mitenkähän tämänkin nyt ottaa? Kyllä kerjääminen varmaan voidaan tulkita uhkaavaksi ja uhittelevaksi, jos likainen kerjäläinen erehtyy menemään esimerkiksi Helsingissä Westendin tai Lahdessa Jalkarannan herrojen alueelle.
Nyt on käynnissä sota. Tässä sodassa kaveri jätetään. Varastomies Rouskukin jättää Ranisen kuin nallin kalliolle. Kun kerran yhteisvastuu ei enää kuulu järjestelmään, niin mitä sitä varastossakaan kannattaa harrastaa.
Näyttelijäntyö Varastossa on ykköslaatua. Tapani Kalliomäki kyynisenä, kaiken toivon menettäneenä varastomiehenä on näkemisen arvoinen. Rouskussa on vielä näytelmän alussa jonkinlaista inhimillisyyttä, Rousku osaa vittuilla oikealla tavalla; lopulta Rouskukin kuitenkin sopeutuu systeemiin, turha edes vittuilla, kun mikään ei kuitenkaan muutu.
Senkin totuuden Rousku (Salminen) lohkaisee, että kyllä miehelle ensimmäinen auto on tärkeämpi kuin ensimmäinen nainen. Rouskun ensimmäinen auto oli vihreä Fiat 127, ensimmäistä panoa ei muista.
Yhtä mainio tyyppi on myymäläpimatsu Hanna Vahtikari, joka on kouluttamaton häviäjä ainakin jo toisessa polvessa. Kirjojakaan ei kantsi lukea, koska sehän on sama, jos kuuntelisi telkkarista vain ääntä. Verotustakin pitää vastustaa, koska Kimi Räikkönen on sanonut verotusta liian ankaraksi.
Erinomaista, luokkatietoista työtä tekevät näytelmässä myös Jarkko Miettinen, Jari-Pekka Rautiainen, Aki Raiskio, Jorma Helminen ja Mika Piispa.
kari.naskinen@gmail.com
Kun on koko ikänsä maksanut veroja, niin saakohan niitä koskaan takaisin jonkinlaisina palveluina? Tämän epäilevän kysymyksen esitti eläkkeellä oleva tuttavani baarissa.
Eduskuntavaalien keskeinen teema kiertyy verotuksen ympärille, ja puolueiden välillä on toden totta eroja. Karkea yleistys on, että oikeisto haluaa vähentää verotusta ja vasemmisto haluaa pitää verotuksen (ja palvelut) ainakin nykyisellä tasollaan.
Oikeiston ideologinen lähtökohta on, että verotusta ei varsinaisesti tarvittaisi ollenkaan. Koska ihmiset ovat itsenäisiä yksilöitä, he kaikki voisivat huolehtia itse itsestään. Pahaa valtiota ei tässä yhtälössä tarvittaisi. Tähän perustuu varsinkin Kokoomuksen ulkoistamis- ja yksityistämisvimma.
Mutta mitä se baarissa asiaa pohtinut kaverini saa? Kotiin tultuani kaivoin esille sosiaalialan ammattijärjestön Talentian laatiman listan siitä, mitä ihmiset saavat vastineeksi verojen maksamisestaan. Se alkaa heti syntymästä, mikä tapahtuu verovaroin ylläpidettävässä sairaalassa, ja jo sitä ennen on kotiin saatu äitiyspakkaus. Siitä se sitten lähtee: lapsilisä, neuvola, päivähoito, koulu, opintotuki, koulumatkatuki, äitiys-, isyys- ja vanhempainraha, kotihoidontuki… Lista on pitkä. Kun siinä edetään nuoruuden ja aikuisuuden kautta vanhuuteen, koostuu Talentian lista lähes 200 sellaisesta asiasta, jotka hyvinvointivaltiossa on järjestetty verovaroin.
Eivätkä tässä listassa ole vasta kuin sosiaalipuolen asiat. Kun kaverini kanssa lähdimme baarista, olivat kadut auratut, ja sen verran myöhään meni, että katuvalotkin oli sytytetty.
Verotus on pohjimmiltaan suojelua. Verottaminen alkoi jo ensimmäisellä vuosituhannella. Isojen linnojen omistajat keräsivät muilta ihmisiltä eräänlaista suojelurahaa, mitä vastaan linnanherrat, kreivit ja muut ylhäiset antoivat turvaa lähiseutujen vähäväkisemmille asukkaille. Suomessa ensimmäinen järjestelmällinen verottaja oli katolinen kirkko, mutta pysyvä kruununverotuskin alkoi Suomessa jo 1200-luvulla.
Vain hyvän hyvyyttään eivät linnojen ruhtinaat kuitenkaan suojelurahoja keränneet. Kun Ruotsin valta laajeni ja vakiintui, tarvittiin linnojen perustamiseen ja ylläpitämiseen sekä hallinnon kehittämiseen varoja, joten rahaa piti kerätä entistä enemmän talonpojilta.
Verotusjärjestelmä muodostui keskiajalla kirjavaksi. Veroja kannettiin kruunulle, kirkolle, paikalliselle hallinnolle ja oikeudenkäytölle, ja myös verotuksen perusteet olivat moninaiset. Veroyksiköt, joiden mukaan veroja maksettiin, vaihtelivat alueesta ja ajankohdasta riippuen. Veroja maksettiin myös veroesineinä eli -parseleina.
VEROTTAJALLA
ON VALTA
Valta on aina kuulunut verotukseen. Kun köyhä väki maksoi veroja rikkaille, se antoi samalla vallan näille linnoille. Valtaa ovat näin pitäneet linnanherrat, keisarit ja kuninkaat, paavit ja papit.
Viime vuosikymmenien aikana vallanjaossa on taas tapahtunut muutoksia. Kun valtionverotusta on kevennetty, ovat kunnat joutuneet kiristämään verotustaan, koska lakimääräiset julkiset palvelut pitää kuitenkin hoitaa. Tämä on ollut oikeiston mielen mukaista, koska kunnallisveroa maksavat kaikki saman kunnan asukkaat saman prosenttimäärän perusteella – paitsi että pelkillä pääomatuloilla elävät rikkaat eivät maksa kunnallisveroa ollenkaan.
Suomessa tapahtui iso verouudistus 1865, jolloin otettiin käyttöön yhtäläisesti kaikkia koskeva verotusperiaate: varallisuus. Tuloverotus tuli voimaan hieman myöhemmin kunnallisverotuksen muodossa. Valtiollisella tasolla tulovero toteutui vasta 1920, kun tulo- ja omaisuusverolaki annettiin. Viimeinen jäänne agraarisesta yhteiskuntajärjestelmästä poistui, kun verohintataksat lakkautettiin 1931, minkä jälkeen veroja ei saanut enää maksaa muutoin kuin rahana. Toisen maailmansodan jälkeen verotuksella on kannettu pääosa niistä julkisen vallan varoista, joilla tulonsiirtojen kautta luotiin 1900-luvun loppupuolen hyvinvointivaltio. Varallisuus- eli omaisuusveroa ei enää muutamaan vuoteen ole kerätty.
Porvarien tavoite on koko hyvinvointivaltio-käsitteen muuttaminen. Ruotsissa tätä on yritetty jo pitempään. Ruotsin elinkeinoelämän järjestöt pyrkivät 1980-luvulla korvaamaan hyvinvointivaltion (välfärdsstat) käsitteellä hyvinvointiyhteiskunta (välfärdssamhälle). Käsitteen vaihdon tavoitteena oli kyseenalaistaa hyvinvointivaltio ja luoda tilaa markkinoille. Yritys epäonnistui, mutta kyllähän ainakin Suomessa puhutaan jo enemmän hyvinvointiyhteiskunnasta kuin -valtiosta.
Tällä sananmuutoksella halutaan viestittää, että valtion rooli hyvinvoinnin takaajana ei ole enää oleellinen – kaikki tulkoon hyvinvoiviksi ja onnellisiksi omin avuin.kari.naskinen@gmail.com
Lahden kaupunginteatterin päänäyttämöllä on rima asetettu nyt niin matalalle, että sitä ei voi alittaa. Pakko siis sanoa, että rima ylittyy näytelmässä Kalenteritytöt. Kysymys on niin ala-arvoisesta huumorista, että itkettää. Veronmaksajana ihmettelen, miksi kaupungin taidelaitoksessa pitää esittää sitä kaikkein huonointa "viihdettä", mitä televisiosta tulee jatkuvasti ja on kaikkien nähtävissä. Korkeintaan voisin ymmärtää, jos tämä näytelmä esitettäisiin Heinolan humppakesäteatterissa.
Kalenteritytöt perustuu muutaman vuoden takaiseen englantilaiseen elokuvaan, jolla puolestaan on jonkinlainen todellisuuspohjainen tausta. Niin tai näin, on tarina törppö. Keski-ikäiset ja vähän vanhemmat naiset päättävät tehdä nakukalenterin, jonka myyntituotto ohjataan sohvan hankintaan paikallisen sairaalan syöpäosastolle.
En ole typertynyt kammottavasta esityksestä sen alastomuuskohtausten takia, sillä niiden suhteen olen mieluumminkin asiantuntija, alkaen vuosikymmenten takaa Tirran strippariesityksistä. Teatteriin tuotuna tällainen puolivillainen pehmoporno ei kuitenkaan toimi kuin ääliöiden silmissä - vilahtaan siellä vähän tissinsyrjää, sen perusteella, mitä ensimmäisen puoliajan perusteella näin. Lisäksi jää kysymään, toimisiko näytelmä paremmin, jos siitä ei olisi tehty ylinäyteltyä farssia.
Kai seuraava projekti Lahden teatterissa on, että vaihdetaan lavalle miehet ja tehdään näytelmä elokuvasta Housut pois.
kari.naskinen@gmail.com
Neljä kuuluisinta autokilpailua ovat Indianapolisin 500 mailin ajo, Le Mansin 24 tunnin ajo, Monacon Grand Prix ja Monte Carlon ralli. Nyt on juhlavuosi, sillä sata vuotta sitten järjestettiin ensimmäisen kerran sekä Indianapolisin ratakilpailu että Monte Carlon ralli. Paljon myöhemmin alkoivat Le Mans (1923) ja Monacon GP (1929).
Huomenna keskiviikkona 19.1. alkava Monte Carlon ralli ei ole samanlainen kilpailu kuin vuonna 1911. Silloin se oli eräänlainen retkeilyajo, jossa kilpailijat lähtivät yhdestätoista kaupungista eri puolilta Eurooppaa ja kokoontuivat maaliin Monacoon. Samankaltaisena kokoontumisajona alkoi Jyväskylän Suurajojen historia 1951, joskin lähtöpaikka oli kaikilla Jyväskylä.
Ensimmäiset suomalaiset osallistuivat Monte Carlon ralliin 1934. Tuolloin suomalaisten lähtöpaikkana oli Tukholma. Ensimmäisen Monte Carlon rallin voitti ranskalainen Henri Rougier autonaan ranskalainen Turcat-Mery. Enteellistä tuossa kilpailussa oli, että heti alkoi protestointi. Kuudenneksi sijoittunut saksalainen von Esmarck jätti vastalauseen, koska hän oli kärsinyt huonosta säästä muita enemmän, ja Ranskan rajaviranomaisetkin olivat jotenkin häirinneet matkan edistymistä.
Myöhemmin protestit ja muut hänksläykset tulivat tutuiksi suomalaisillekin. Vuonna 1959 Eino ja Osmo Kalpala Citroenillaan olivat selvästi nopein autokunta, mutta heille määrättiin iso aikasakko liian aikaisesta saapumisesta aikatarkastusasemalle. Kalpalat olivat olettaneet, että sakkoja saisi vain myöhästymisestä.
Vuonna 1961 kilpailun olisi Saabillaan voittanut Esko Keinänen, mutta viimeisen yön aikana muutettiin loppukokeen sääntöjä niin, että voittajaksi saatiin ranskalaisella Panhardilla ajanut Maurice Martin.
Vuonna 1966 Pauli Toivonen ranskalaiselle Citroenilla saatiin voittajaksi, kun hänen edeltään hylättiin kummallisten ajovalosääntöjen perusteella neljä englantilaista auto, kolme Miniä ja yksi Hillman. Ilman tätä valojupakkaa voittaja olisi ollut Timo Mäkinen.
Vuonna 1968 puolestaan Toivonen pantiin tallimääräyksellä häviämään. Porschen kilpatalli halusi voittajaksi oman miehensä Vic Elfordin, joten Antti Aarnio-Wihurin kilpatallin Porschella ajanut Toivonen joutui jättäytymään Elfordin taakse.
Vuonna 1979 annettiin Hannu Mikkolalle tekaistu ylinopeussakko, ja kun loppuaikaan lisättiin sen takia viisi minuuttia, saatiin voittajaksi Lancia Stratoksella ajanut ranskalainen Bernard Darniche.
Suomalaiset voittajat:
1965 Timo Mäkinen, BMC Mini Cooper S
1966 Pauli Toivonen, Citroën ID
1967 Rauno Aaltonen, BMC Mini Cooper S
1985 Ari Vatanen, Peugeot 205 Turbo 16
1986 Henri Toivonen, Lancia Delta S4
1999 Tommi Mäkinen, Mitsubishi Lancer Evo
2000 Tommi Mäkinen, Mitsubishi Lancer Evo
2001 Tommi Mäkinen, Mitsubishi Lancer Evo
2002 Tommi Mäkinen, Subaru Impreza WRC
2006 Marcus Grönholm, Ford Focus RS WRC
2010 Mikko Hirvonen, Ford Fiesta S2000
Viisi kertaa on voittoon ajanut Sébastien Loeb. Neljän voiton miehiä ovat Sandro Munari, Walter Röhrl ja Tommi Mäkinen.
Indianapolisin 500 mailin ajon 100-vuotisjuhlakilpailu on 29.5.
kari.naskinen@gmail.com
Älkää uskoko elokuvataidearvostelijoita, jotka ovat kirjoittaneet, että uusi Vares-elokuva on huonompi kuin kaksi aikaisempaa Varesta. Vares – Pahan suudelma on täysin kansainvälistä tasoa oleva rikoselokuva. Tämän saman kategorian ruotsalaisia elokuvia ja tv-sarjoja on viime vuosina totuttu kehumaan, ja uusi Vares kuuluu samaan sarjaan. On kulttuuripääkaupunki Turulle kunniaksi, että se saa olla tämän jämäkän jännärin maisemana.
Kaksi ensimmäistä Vares-leffaa ohjasi enemmänkin huumorimiehenä kunnostautunut Aleksi Mäkelä. Hänen näkemyksensä esimerkiksi tappamisesta on sellainen, että tilanteessa voi olla myös katsomoa ilahduttavaa huumoria! On rikos- ja poliisielokuvien ystävien onni, että Solar Films on vaihtanut ohjaajaksi suomenruotsalaisen Anders Engströmin, Lontoon kansainvälisestä filmikoulusta valmistuneen ammattimiehen. Hän ohjaa myös viisi seuraavaa Varesta, joista Kaidan tien kulkija tulee ensi-iltaan elokuussa.
Engströmin ote on jäntevä. Eikä hän mikään uusi tekijä olekaan. Tätä ennen hän on ohjannut Ruotsissa mm. kolme Wallander-elokuvaa sekä useita jaksoja tv-sarjoista Anna Holt ja Varustamo. Suomessa tämä 47-vuotias ohjaaja tunnetaan lähinnä tv-sarjoista Isabella ja varsinkin Headhunters, joka on 2000-luvun paras kotimainen tv-sarja.
Engström on ohjaaja, jonka työn jälki on johdonmukaisen sujuvaa. Helsingin Sanomien arvostelussa sanottiin Pahuuden suudelmasta kielteisenä piirteenä, että se keskittyy juoneen ja rikokseen. Voi herranpieksut. Hyvän juonen takia rikoselokuvia katsotaan. Dostojevskit ja sillanpäät ovat toisenlaisia ihmisiä tai toisenlaisia ajanvietetilanteita varten. Reijo Mäen dekkarit sen sijaan ovat puhdasoppista kioskikirjallisuutta, mikä lajityyppinä on oma itsensä, turha sitä on verrata Nobel-kirjailijoiden 600-sivuisiin postmodernin dekadenssin prefilosofisiin tutkielmiin.
Taidehienohelmojen mielestä elokuvan henkilöille ei synny karaktäärejä [luonnetta, ominaislaatua]. Huonoja rikoselokuvia ovat kuitenkin nimenomaan sellaiset, joissa käydään kyllästyttävästi läpi rikosetsivien perhe- ja alkoholiongelmia. Siinä sitä on sitten karaktääriä, kun jepari valittaa työtoverilleen, että muija ei tykkää sen ryyppäämisestä.
Mäen kioskikirjat ovat hyvä pohja elokuvakäsikirjoittajille. Niistä saa syntymään tarinan, joka puolessatoista tunnissa etenee alusta maaliinsa tiukassa rytmissä. Engströmin Vareksessakaan ei juuri turhia kuvia ole – eivät edes ne kauniit ilmakuvat Turusta, joka esiintyy edukseen enemmän kuin ansaitsisi.
Antti Reini (kuva) Jussi Vareksena on hyvä, parempi kuin huumori-Vareksissa esiintynyt Juha Veijonen. Sitä näissä rikoselokuvissa vain ihmettelee, että miksi poliisit ja yksityisetsivät ovat aina sellaisia resupekkoja, parta ajamatta, vaatteet rypyssä ja edellisestä suihkussakäynnistä mennyt kuukausi. Ei Reini ole yhtään bogartimpi sen takia, että on kurjan näköinen.
Joka tapauksessa: tämä Vares on sitä lajia, että kelpaa maailmallekin. Lisäksi plussaa siitä, että väkivallalla ja seksillä ei nautiskella.
kari.naskinen@gmail.com
Kun aikoinaan tehtiin ensimmäiset päätökset nelostien parantamisesta välillä Lusi – Vaajakoski, puhuttiin vain ohituskaistojen tekemisestä. Sitten lähti Mauri Pekkarinen (Kesk) asialle. Kun liikenneministeriksi vielä saatiin toinen jyväskyläläinen Susanna Huovinen (SDP), niin johan alkoi päätöksenteko rullata. Nyt tämä Pekkarisen tieosuus on melkein valmis, ja paljon on saatu aikaan. Kokonaan uutta tielinjausta Keski-Suomen korpiin on tehty 30 kilometriä ja uusia siltoja on rakennettu yli 30. Lisäksi ovat valmistuneet ne luvatut 20 ohituskaistaa. Rahaa on mennyt 100 miljoonaa euroa.
Miten saataisiin Pekkarinen meille Päijät-Hämeeseen? Alkaisi tapahtua. Jyväskylän seudulla tieolot ovat muutenkin Suomen parhaat. Uutta baanaa on viimeisten 20 vuoden aikana syntynyt solkenaan ja eritasoristeyksillä on vaatimattomiakin liikennekohtia tehty entistä turvallisemmiksi.
Lahden ja Hollolan kansanedustajat ovat kymmenen vuotta jauhaneet valtatie 12:n parantamisesta ja osittain uuden tielinjauksen tekemisestä, mutta mitään ei ole syntynyt. Yksi Pekkarinen on tehnyt Keski-Suomessa enemmän kuin kymmenen kansanedustajaa Päijät-Hämeessä.
Lusin - Vaajakosken ison tietyön maksoi kokonaan valtio. Nyt Lahdessa aiotaan houkutella valtiota tietöihin maksamalla omasta pussista 900 000 euroa eteläisen ohitustien suunnitteluun. Ei mitään järkeä. Että me lahtelaiset veronmaksajat lähtisimme maksamaan valtion tiehallinnolle kuuluvan maantien rakentamista!
Kaiken lisäksi kehätien tekeminen on Lahden kannalta turhaakin. Ei valtatie 12:n liikenne meitä niin paljon haittaa, että se pitäisi viedä muualle, rikkomaan Launeen alueen systeemeitä.
Paljon ongelmallisempi on valtatie 12:n tilanne Uudestakylästä eteenpäin. Tämä on kuitenkin enemmän Kymenlaakson kansanedustajien päänsärky. Lahden - Kouvolan välillä on raskaan liikenteen osuus arkipäivän liikenteestä 25 %, mikä on valtakunnallisesti erittäin korkea osuus. Yksiajorataisista väylistä tämä tiejakso on raskaan liikenteen määrillä mitattuna kolmanneksi vilkkain väylä eteläisessä Suomessa; pahempia ovat vt 6:n Luumäki - Imatra ja vt 7:n Loviisa - Kotka. Vt 12:n raskas liikenne on kasvanut vuodesta 1999 vuoteen 2004 lähes 40 %, mikä tarkoittaa poikkeuksellisen nopeaa kasvua.
Vuosina 2005-09 tapahtui yhteysvälillä Hollola - Kouvola 636 onnettomuutta, joissa kuoli 11 ihmistä ja loukkaantui 112. Raskas liikenne oli mukana 203 onnettomuudessa.
Pekkarinen, tule jeesaamaan. (Pekkarinen on muuten usein nähty vieras JYPin peleissä, ja varmasti Pekkarisella onkin ollut vaikutuksensa joukkueen menestykseen.)
kari.naskinen@gmail.com
Ostin lääkärin määräyksestä yhtä uutta lääkettä. Pakkauksen kannesta luin ohjeen, minkä mukaan pilleri on nielaistava kokonaisena. Sen jälkeen oli täydentävä ohje: "Suun kautta". Hyvä että ohje osui silmiini, sillä olin juuri työntämässä pilleriä korvaani.
Tästä lähti ajatus lentämään, että voitaisiinko keuhkosyöpä välttää, jos ei tupakoitaisikaan suun kautta. Tämä on nimittäin mahdollista, olen nähnyt. Ravintola Valtakulmassa Lahdessa esiintyi 1970-luvulla heinolalainen strippari Miss Maria, jonka esitykseen kuului pössyttely sillä tavalla, että hän piti tupakkaa pillunhuultensa välissä. Onnistui se, savua tuprutteli ihan samalla tavalla kuin suun kauttakin poltettaessa.
kari.naskinen@gmail.com
Rajaton kasvu ja rajallinen planeetta eivät sovi yhteen. Tuotannon ja kulutuksen ei pitäisi ylittää maapallon uusiutumiskykyä. Kulutusta on siis vähennettävä. Ranskassa on jo perustettu kaksikin puoluetta ajamaan kasvun purkamista, mutta todellisuudessa ei kasvulle näy rajoja.
Pitkään on asiasta jo puhuttu. Minullakin on kirjahyllyssä vierekkäin kaksi vanhaa kirjaa, joissa loputtoman kasvun tuhoisuudesta varoitetaan: Rachel Carsonin Äänetön kevät (1970) ja Rooman klubin kuuluisa raportti Kasvun rajat (1972). Nyt panen kolmanneksi tuohon ryhmään Pariisin yliopiston entisen taloustieteen professorin Serge Latouchen kirjan Jäähyväiset kasvulle (2010), jossa luodaan suuntaviivoja ”kohtuutaloudelle”.
Latouche on laatinut kasvua purkavan ohjelman. Sen ydinajatus on, että materiaalinen tuotanto vähennetään 1960-70-lukujen tasolle. Tässä auttaa, kun rajoitetaan energian ja pakkausmateriaalien käyttöä sekä vähennetään mainontaa. Kuljetustakin voidaan vähentää, kun palataan paikalliseen tuotantoon.
Liikenne vähenisi oleellisesti, jos kaikki liikenteestä yhteiskunnalle aiheutuvat haitat siirrettäisiin autoliikenteen itsensä maksettaviksi. Ranskassa pelkästään henkilöautoliikenteen ulkoistuskustannukset ovat yli 25 miljardia euroa vuodessa; nämä kustannukset pitäisi siirtää polttoaineveroon.
Yhdysvaltalainen tutkimuslaitos ICTA on laskenut, että jos auto-onnettomuuksien kustannukset, ilmansaasteet, öljy-yhtiöiden tukiaiset ja öljyntuottajamaiden sotilastukikohdat, joilla estetään kansalaisia ottamasta maansa öljyvaroja hallintaansa, siirrettäisiin polttoaineen hintaan, nousisi bensan hinta 14-kertaiseksi. Tuolla hinnalla henkilöautot kävisivät harvinaiseksi ja yksityinen lentomatkustus loppuisi.
Työajan lyhentäminen on yksi keino. Kapitalistinen riistojärjestelmä ei kuitenkaan salli sitä. Latouche kirjoittaa, että Ranskassa on yhden työtunnin tuottavuus 30-kertaistunut kahden vuosisadan aikana, mutta henkeä kohti laskettu työaika on samassa ajassa vain puolittunut. Tuotanto on 26-kertaistunut, mutta työllisyys vain 1,8-kertaistunut.
TYÖVÄENLIIKE SOPEUTUNUT OSAKSI
KAPITALISTISTA JÄRJESTELMÄÄ
Poliittisille valtapuolueille kasvun rajoittaminen on hankala paikka. Saksan sosialidemokraatit ottivat vaaliohjelmassaan 1989 tavoitteeksi työajan vähentämisen 30 tuntiin viidelle päivälle jaettuna. Yksityisautoilun haitoistakin puhuttiin. Toisaalta nämä ja muutkin vaaliohjelmassa olleet ekologiset painotukset vesitettiin yhteenvedolla, minkä mukaan kasvua ei kuitenkaan pidä rajoittaa, koska talouden kilpailukykyä on kohennettava. SPD:kään ei halunnut kyseenalaistaa kapitalismin logiikkaa.
Tässä se poliittinen ongelma onkin, kuten Latouche toteaa: ”Kapitalismi, enemmän tai vähemmän liberaali, ja tuotantokeskeinen sosialismi ovat yhden ja saman kasvuyhteiskunnan projektin kaksi eri muotoa. Kumpikin perustuu tuotantovoimien kehittämiseen, jonka ajatellaan siivittävän ihmiskunnan kulkua kohti edistystä.”
Näin se on Suomessakin. Ei vasemmistopuolueillakaan ole kanttia lähteä todelliseen vastarintaan kapitalismia kohtaan. Eikä varsinkaan ay-liikkeellä. Ei-marxilainen työväenliike on jo vuosikymmeniä sitten sopeutunut kapitalistisen systeemin osaksi.
Tosiasia joka tapauksessa on, että isosti ottaen kasvun vastustaminen on kapitalismin vastustamista. Näin jo pelkästään siksi, että se tuo esiin kapitalismin ristiriidat sekä ekologiset ja yhteiskunnalliset rajat. Latouche yksinkertaistaa: ”Kapitalismi tuhoaa väistämättä maapallon, kuten se tuhoaa yhteiskunnan ja kaiken yhteisen”.
Kapitalismin kärjessä huseeraavat maailman suuryhtiöt. Niiden herruus ei horju. Yrittäjiä on ollut, mutta huonosti on käynyt. Yksi yrittäjistä oli Chilen presidentti Salvador Allende, joka osoitti harvinaista selvänäköisyyttä puhuessaan YK:ssa 1972:
”Me todistamme suoraa yhteenottoa monikansallisten yhtiöiden ja valtioiden välillä. Suuryhtiöt puuttuvat valtioiden perustavanlaatuisiin poliittisiin, taloudellisiin ja sotilaallisiin päätöksiin. Nuo yhtiöt ovat riippumattomia kaikista maailman valtioista. Niiden toimintaa ei valvo mikään parlamentti tai yleistä etua suojeleva taho, eivätkä ne ole tilivelvollisia kenellekään.”
Tuolloin ei vielä yleisesti puhuttu termistä ”globalisaatio”. Eikä aiheesta puhunut pitkään enää Allendekaan, sillä yhdeksän kuukautta myöhemmin hänet murhattiin.
Kasvun purkaminen ei siis ole sen paremmin vasemmiston kuin oikeistonkaan asialistalla, koska kasvuton yhteiskunta ei tunnu kivalta. Jossakin vaiheessa raja joka tapauksessa tulee vastaan, sillä loputon kasvu ei ole mahdollista. Mitä pikemmin päästään tehokkaaseen toimintaan kasvun purkamisen puolesta, sitä useammille jälkipolville taataan elinmahdollisuudet. Siksi pitäisi nousta barrikadeille globaalia kapitalismia ja taloudellista liberalismia vastaan.
kari.naskinen@gmail.com
Hämeen sosialidemokraatit ovat esittäneet, että tulevissa eduskuntavaaleissa otettaisiin vapaaehtoisesti käyttöön 30 000 euron ehdokaskohtainen vaalirahakatto. Kokoomukselle tämä ei missään nimessä käy. Tämän päivän Etelä-Suomen Sanomissa sanoo Hämeen Kokoomuksen toiminnanjohtaja Mika Airinen, että hän ei löydä demarien esityksestä mitään ideaa. Ei siis mitään ideaa. Kampanjakatossa ei ole päätä ei häntää. Ei mitään ideaa. Ei idean puolikastakaan.
Kokoomuksessa lähdetään edelleen siitä, että raha ratkaiskoon. Koska rahalla saa, niin rahalla myös pääsee. Meillä Kokoomuksessa on kivaa, meillä on menossa Rahatalkoot.
kari.naskinen@gmail.com
Etelä-Suomen Sanomien entinen varapäätoimittaja Jaakko Koskela väittää tämän päivän lehdessä muiden porvarien tavoin, että huhtikuun eduskuntavaalit ovat myös pääministerivaalit. Samalla Koskela tölvii demarien puheenjohtajaa Jutta Urpilaista, joka aivan oikein ja perustuslainkin perusteella on sanonut, että kysymyksessä eivät ole pääministerivaalit.
Jos Suomessa olisi tapana järjestää pääministerivaalit eduskuntavaalien yhteydessä, olisi eduskunta pitänyt viime vuosina hajottaa jo kaksi kertaa. Näin siksi, että "pääministerivaaleissa" valitut pääministerit ovat joutuneet lähtemään hallituksistaan kesken kauden, ensin Anneli Jäätteenmäki (kuva) ja sitten Matti Vanhanen. Tälläkin hetkellä pääministerinä on henkilö, jota ei tehtäväänsä ole valittu pääministerivaaleilla.
Jos samaa porvarileirin logiikkaa noudatettaisiin tasavallan presidentinn kohdalla, ei uusia vaaleja tarvitsisi järjestää, jos Tarja Halonen joutuisi kesken kautensa luopumaan virastaan. Seuraajan valitsisivat SDP:n puolue-elimet.
Miksi sitten halutaan korostaa eduskuntavaaleja pääministerivaaleina? Varsinkin Kokoomus haluaa muuttaa politiikkaa henkilöpolitiikan suuntaan. Nostetaan esille henkilöt, jätetään sivuun asiat. Tärkeintä on sliipattu, tukkageelille tuoksuva julkisuuskuva. Näin jää vähemmälle huomiolle se Kokoomuksen ajama politiikka, millä pyritään romuttamaan hyvinvointiyhteiskunta. Natoonkiin päästään liittymään kätevämmin, kun ei puhuta asioista, vaan ihmisistä.
kari.naskinen@gmail.com
Jo elokuvan alkutekstit paljastavat, millaisen kuva- ja äänimaailman Hella Wuolijoesta (1886-1954) kertova elokuva Hella W tarjoaa: Juha Wuolijoen ohjaama elokuva on ottanut sekavan kuvamaailmansa nykynuorisolle suunnatuista musiikkivideoista, ja äänimaailma on karmea, kun elokuvateatterin penkitkin tärisevät valtavalla paukkeella tulevasta musiikista. Kuvauksellisesti Hella W on täydellisen epäonnistunut, se ei saa otetta aiheestaan, koska älyttömän tiiviit lähikuvat ja leikkauksen salamarytmi pirstovat kaiken.
