torstai 29. kesäkuuta 2023

Parasta suomalaista näytelmäkirjallisuutta


Lahtarit ampuvat teloitusriviin määrätyt punikit, minkä jälkeen siirrytään takaumana Täällä Pohjantähden alla -näytelmän alkutapahtumiin ja kelataan sitten siitä eteenpäin aikajärjestyksessä. Käsittelyssä on Väinö Linnan romaanin kaksi ensimmäistä osaa, mutta näytelmä loppuu lyhyeen kohtaukseen talvisodan alkamisesta – enteileeköhän Pyynikille ensi kesäksi toista Pohjantähti-näytelmää? Kalle Holmbergin ohjaamina 90-luvun puolivälissä esitettiin Pyynikillä ensin Akseli ja Elina sekä sen jälkeen Pohjantähden alla.


Vaikka Linna ei
näytelmiä kirjoittanut, hänen romaaneistaa on sovituksina tullut hienointa suomalaista näytelmäkirjallisuutta. Tämän esityksen on sovittanut kokenut näytelmäkirjailija ja dramaturgi Sami Keski-Vähälä ja tulos on erinomainen. Ohjaaja Antti Mikkolalla on vankka pohja tähän näytelmään, sillä 1995 hän oli Pyynikillä avustajana useammassa pienessä sivuroolissa, myös valkoisten teloituskomppaniassa, joka ampui Koskelan veljekset. Kolme muutakin näyttelijää tulevat nyt tuolta lähes 30 vuoden takaa, Aimo Räsänen, Jyrki Mänttäri ja Esa Latva-Äijö, joka esitti Akseli Koskelaa ja nyt hän on Jussi Koskelan roolissa.

Näytelmä ja näyttelijät ovat erinomaisia. Kun teosta vähemmän tuntevat katsojat selviävät alun kovauhtisestä, pätkittäisestä kerronnasta, niin loppu on suurinta suomalaista draamaa. Katsomo pyörii oman kokemukseni mukaan poikkeuksellisen paljon ja näkymät kuuteen eri kerrontakohteeseen toimivat hyvin. Ilmeisen vaativaa tällaisessa näyttämö/katsomo-kompleksissa on tehdä sujuviksi ja sisällöllisestikin merkittäviksi nekin kohdat, jolloin näkymä katsomosta on juuri vaihtumassa seuraavaan.

Näyttelijävalinnoissa sen sijaan on jonkin verran uuden ajan ilmettä. Esimerkiksi Akseli Koskelan ei enää tarvitse olla sellaiselta karskilta tyypiltä vaikuttava, kuten ovat olleet mm. Aarno Sulkanen ja Ilkka Koivula, jotka lyövät nyrkkiä pöytään saadakseen viestintä perille. Verneri Lilja on omalla tavallaan hienostuneempi, joka luottaa enemmän hengen kuin fysiikan voimaan. Pyynikillä Akselin esikuva on lähinnä räätäli Halme, vaikka lopulta toimeen tarttuukin kovin ottein. Sopii hyvin, että hentorakenteisen, sileäkasvoisen Verneri Liljan muistaa viime kevätkaudelta
Kansallisteatterin näytelmästä Nuoret idealistit. 


Näyttelijöistä enin osa on TTT:n näyttelijöitä, osa eläkkeellä jo olevia. Parhaiten mieliin jääneet näyttelijät:

Verneri Lilja
(Akseli Koskela)
Ella Mettänen (Elina Koskela)
Petra Ahola (Ellen Salpakari)
Tom Lindholm (Adolf Halme)
Aimo Räsänen (Otto Kivivuori)
Esa Latva-Äijö (Jussi Koskela)
Jukka Leisti (paroni)

Leistillä on hauskat kontrastiroolit, sillä paronin lisäksi hän näyttelee myös Leppäsen Preetiä,
laidasta laitaan. Ainoa jonkin verran överiksi menevä rooli on Samuli Mujen Anttoo Laurila, joka näyttää jokaisessa kohtauksessaan vain känniseltä meuhkaajalta. Eikä Laurilan lapsiperheen häätö ole yhtä raju kohtaus kuin kirjassa ja elokuvissa, vaan muistuttaa enemmän yksittäisen juoppohullun rentun viemistä putkaan.

Käsiohjelmassa Keski-Vähälä sanoo Linnan tragediasta, että sodat käydään aina niiden voimin, jotka ovat viattomia. Uhrit ovat aina jonkun veljiä, siskoja, lapsia, isiä tai äitejä. Pohjantähti puhuu väkevää kieltä siitä, mitä tapahtuu, jos emme näe jokaista yhteisömme jäsentä arvokkaana ja tarpeellisena.


Monille
Pohjantähti on varmaan ollut portti kansalaissodan kuvastoon ja erityisesti köyhälistön aseman ymmärtämiseen - ”Me emme enää tyydy siihen, mitä annetaan. Herrat tulee pian näkeen sen päivän, että niitten on annettava kaikki, mitä annettavissa on. Semmosen täytyy tapahtua.” Ei ihan noin ole mennyt, mutta sata kertaa paremmin ovat asiat nyt kuin sata vuotta sitten. Tänään Pohjantähteä voi taas katsoa eri silmin. Vaikka menneisyyden arvet meillä ovat haalistuneet, koko maailma on taas katastrofin kynnyksellä. Koskeloiden perheen silmin voi sekä katsoa taakse historiaamme että tunnustella nykyisyyttä.

Omalla listallani kaikkien aikojen paras Pohjantähti on ollut Raija-Sinikka Rantalan 5,5-tuntinen ohjaus Lahden kaupunginteatterissa 1989. Varsinkin näytelmän loppu oli yksi suurimpia tunteita koskaan herättänyt kohtaus.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 26. kesäkuuta 2023

Tilastot ja listat jäsentävät maailmaa


Tilastoi
sta saa täsmällistä, yleensä puolueetonta ja luotettavaa tietoa. Tilastotieto on korvaamaton tiedonlähde yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Listat ovat vähän erilainen asia, ne eivät läheskään aina ole puolueettomia, vaan nimenomaan henkilökohtaisiin mieltymyksiin perustuvia, varsinkin erilaiset paremmuuslistat. Nämä kaikki ovat kuitenkin tärkeitä, sillä ne pitävät asioita järjestyksessä. Sitten kun tulee jokin uusi juttu, se vain sijoitetaan omalle paikalleen, kun kaikki entinen on jo järjestyksessä.

Kun edellisessä jutussani panin järjestykseen kaikkien aikojen 20 parasta sarjaelokuvaa, listasta ei ehkä tullut aivan täydellistä, koska muisti ei varmaan riittänyt kaikkeen, mitä oli ollut yli 60 vuoden aikana.
Joka tapauksessa tämäkin listaus jäsenti maailmaa siltä osin, että tiedän nyt, missä mennään tämän asian kanssa. On myös mukava vertailla, miten oma listani eroaa muiden tekemien listojen kanssa – näitä nimittäin löytyy netistä paljon ja kaikenlaisia.

Kaikki tilastot eivät tietenkään ole yhtä arvokkaita. Esimerkiksi juuri sarjaelokuvien paneminen järjestykseen oli filmihullu
Peter von Baghin mielestä tarpeetonta, koska ne ovat samaa matalaa tasoa kuin television mainospalat (Taikayö, Love 1981). Tässä on jotain sitä, että jossain katsannossa elokuvat kuuluvat "alempiin" taiteisiin ja vaikka von Bagh ei nähnyt asiaa näin, hän oli kuitenkin sitä mieltä, että televisiota katsovat pääasiassa yksinkertaisimmat kansanluokat.

Faktoihin perustuvat tilastot sen sijaan ovat ensiarvoisen tärkeitä
nytkin, kun Petteri Orpon hallitus alkaa tehdä meitä kaikkia koskevia leikkauslistoja. On tunnettava väestönkehityksen viimeaikaiset piirteet ja pyrittävä tilastoista näkemään myös ne suurimmat munaukset, joita Sanna Marinin hallitus teki.

Kun lukioikäisenä olin ensimmäistä kertaa kesätöissä, ostin heti ensimmäisestä palkasta Hermes-kirjoituskoneen nimenomaan tilastojen tekemistä varten. Mielessä ei vielä pätkääkään ollut tuleva ammattini toimittajana, vaan elokuva- ja iskelmä- ja urheilutilastot piti saada siistimmin paperille, ja tallessa ne ovat edelleen kierrekansiossa. Myöhemmin Hermes oli ammattikäytössäkin, kun se oli pienikokoinen matkakirjoituskone, jonka pystyi helposti ottamaan mukaan esimerkiksi Jyväskylän Suurajoihin tai Monzan F1-kilpailuihin.

Mielenkiintoista on seurata muiden listoja, vaikkapa
Quentin Tarantinon mielielokuvien yllättävää järjestystä:

1. Toy Story 3
2.
The Social Network
3.
Animal Kingdom
4.
Rakkautta italialaisittain
5.
Kaksin karkuteillä - hiuksia nostattava seikkailu
6.
Kova kuin kivi

Stephen Kingin listalla ei ole Disneyn piirrettyjä, mutta yksi sama suosikki kuin Tarantinolla:

1. Ystävät hämärän jälkeen
2.
The Town
3.
Inception
4.
The Social Network
5.
Takers
6.
Kick-Ass

Kaapissa minulla on laatikko, jonka päällä lukee "Paremmuuslistoja". Sisällä on lehtileikkeitä. Parhaat 1900-luvun urheilijat Helsingin Sanomien valitsemina:

1.
Pelé
2. Paavo Nurmi
3. Muhammad Ali
4. Carl Lewis
5. Jesse Owens
6. Michael Jordan

Varsinkin tulosurheilussa on niin, että tilastot ovat mielenkiintoisempia kuin monesti pitkäveteiset urheilutapahtumat itsessään. Aikoinaan pidin hiihtotilastojakin aikojen perusteella; se oli yksinkertaista, kun kaikki hiihtivät samalla tyylillä matkojen ollessa vain 15, 30 ja 50 km, joten riitti kolmen eri tilaston ylläpitäminen.

Suomen älymystö Helsingin Sanomien listaamana 1996:

1.
Georg Henrik von Wright
2. Paavo Haavikko
3. Johannes Salminen
4. Esa Saarinen
5. Pentti Linkola
6. Erik Tawaststjerna

Helsingin Sanomien Nyt-liite kysyi joskus aikoja sitten, ketkä ovat ihanimmat suomalaiset miehet:

1. oma mies
2.
Tauno Palo
3. Jari Sarasvuo
4. Esko Salminen
5. Jörn Donner
6. Petri Keskitalo

Vanhan lehtileikkeen mukaan suomalaisten mieliromaanit ovat muutamin osin hieman yllättävät:

1.
Waltari: Sinuhe egyptiläinen
2.
Kivi: Seitsemän veljestä
3.
Tolkien: Taru sormusten herrasta
4.
Linna: Täällä Pohjantähden alla
5.
Linna: Tuntematon sotilas
6.
Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys

Oma listani kaikkien aikojen merkittävimmistä lahtelaisista, tässä aakkosjärjestyksen alusta kuusi ensimmäistä:

Janne Ahonen, maailman toiseksi paras mäkihyppääjä heti Matti Nykäsen jälkeen.

Isac Alanko, vuosisadan alun Lahden teollistajia; Jalkarannan (Pallaksen) lankarullatehtaan perustaja 1905. Lahden nuorsuomalaisen yhdistyksen esimies.

Niilo J. Avellan, Yhteiskoulun rehtori, jonka johdolla koulu kehittyi yhdeksi Suomen suurimmista oppilaitoksista.

August Asko-Avenius, perusti Lahden Puusepät 1918, Asko-käsitteen luoja.

"Pelle-Jali" Aulamo, estraditaiteilija, klovni.

Georges Borup, johti Lahden Lasitehdasta ja Lahden Margariinitehdasta sekä oli mukana myös Lahden Laatikkotehdas Oy:ssä ja Niemen Saha Oy:ssä.

Koko lista tässä blogissa 14.10.2008.

Lisäksi pitää muistaa, että aivan välttämättömiä ovat jalkalistat, kauppalistat ja hittilistat, joita ilman ei olisi listahittejä.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 22. kesäkuuta 2023

Ympyrä Pluton kanssa sulkeutunut


Heinäkuussa 2015 kirjoitin tiiviistä televisiosuhteestani, että se alkoi Pluton kanssa 1961. Isä oli ostanut television, kun tuli tieto, että koelähetykset ovat alkamassa. Koulusta tultuani avasin television ja aloin tehdä läksyjä olohuoneen pöydän ääressä. Kesti pari viikkoa, että televisiossa näkyi vain ”lumisadetta”, mutta sitten se tapahtui: yhtenä iltapäivänä Pluto oli televisiossa muutaman minuutin, minkä jälkeen alkoi taas lumisade.

Juttuni otsikko oli, että ”Pluton kanssa maailman ääriin”. Nyt on kaikki nähty ja ympyrä on ikään kuin sulkeutunut, koska Suomessakin on juuri alkanut näkyä suoratoistotelevisio Pluto TV. Vaikka se ei omien esittelyidensä perusteella mitään ihmeempää uutta tarjoa, niin vanhaa hyvää kuitenkin, varsinkin tällaiselle sarjaelokuvien suurkuluttajalle: Beverly Hills 90210, CSI Miami, Frasier, Melrose Place, NCIS, South Park, Star Trek, Walker Texas Ranger jne.

Kun tässä on Pluton kanssa kierretty maailmaa - väreissäkin vuodesta 1969 alkaen -, niin tuli tutkailtua omia muistiinpanojani, joiden perusteella kaikkien aikojen 20 parasta sarjaelokuvaa ovat aikajärjestyksessä:

Mikko Niskanen: Kahdeksan surmanluotia (1972)
Rainer Werner Fassbinder: Berlin Alexanderplatz (1980)
Edgar Reitz: Kotiseutu (1984, 1993, 2004)
David Lynch + monta muuta ohjaajaa: Twin Peaks (1990-91 ja 2017)
monta ohjaajaa: Salaiset kansiot (1993 – 2018)
monta ohjaajaa: Harkittu murha (1995-97)
monta oh
jaajaa: West Wing (1999 - 2006)
monta ohjaajaa: Sopranos (1999 – 2007)
monta ohjaajaa: 24 (varsinkin ensimmäinen tuotantokausi 2001)
monta ohjaajaa: Isänmaan puolesta (2001-10)
monta ohjaajaa: Mad Men (2007-15)
monta ohjaajaa: Breaking Bad (2008-13)

monta ohjaajaa: Vallan linnake (2010-22)
monta ohjaajaa: Silta (2011-17)
monta ohjaajaa: House of Cards (2013-18)
monta ohjaajaa: Halt and Catch Fire (2014-17)
monta ohjaajaa: The Crown (2016-23)
Tom Tykwer, Henk Handloegten,
Achim von Borries: Babylon Berlin (2017-22)
monta ohjaajaa: Succession (2018-23)
Maarit Lalli: Made in Finland (2022)

Olen elokuvienkatsojana vanhastaan ohjaajaorientoitunut, mutta sarjaelokuvien kanssa tilanne ei suurimmalta osaltaan toimi näin. On selvästi niin, että päätekijät ovat yleensä sarjojen ”luojat” eli perusidean kehittäjät, kuten David Chase (Sopranos), Vince Gilligan (Breaking Bad), Aron Sorkin (West Wing) ja Jesse Armstrong (Succession).

Niin on käynyt, että parhaat ovat jatkuvajuonisia sarjoja. Vanhaa Pluto-suhdettani muistellessani tilanne oli vielä toinen, sillä parhaita olivat pitkälle 70-luvulle saakka yksittäisiin jaksojuoniin perustuneet sarjat, esimerkiksi Acapulco, Bonanza, Ben Casey, Columbo, Harry Lime, Highway Patrol, Hitchcock esittää, King of Diamonds, Klondike, Kojak, Perry Mason, Pyhimys, Shannon toinen mies, Valtatie 66 ja Wagon Train.

Telkkarin vieressä meillä on 3 senttiä pitkä Pluto, jonka kanssa taas tänä iltana katsomme Belfastin poliisista kertovan Blue Lightsin, juhannusaatto on huonompi päivä, mutta juhannuspäivinä tulevat taas sentään Nuori Morse, Beck ja NCIS Los Angeles.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 20. kesäkuuta 2023

Hallitusta turha syyttää, äänestäjät asian vaaleissa ratkaisivat


Demokraattisessa järjestelmässä kaksi oikeistopuoluetta Kokoomus ja Perussuomalaiset saivat viime vaaleissa yhteensä 41 prosentin kannatuksen. Kun hallituksen kasannut
Petteri Orpo sai lisukkeiksi samaa ideologiaa pönkittävät suomenruotsalaisten puolueen ja kristillisten puolueen, oli enemmistö valmis ja sen pituinen se. Vasemmiston on ihan turha syyttää oikeistohallituksen ohjelmaa liian oikeistolaiseksi, niin kuin porvarien oli yhtä aiheetonta syyttää Sanna Marinin vihervasemmistolaista blokkihallitusta liian vasemmistolaisesta päätöksenteosta. Paitsi kepulaisilla ehkä olikin aihetta, vaikka itse siinä hallituksessa mukana olivatkin, mutta mitäs menivät.

Vaaleissa nämä asiat aina ratkaistaan. Sitten eduskunnassa ja hallituksessa puolueet vain toimivat äänestäjiensä toivomalla tavalla useimmiten. Siksi nämä asiat eivät nyt kuulu vasemmistolle, koska lähiajat oikeisto hoitaa maan asioita niin kuin oikeiston äänestäjät haluavat. Muiden turha länkyttää, odottakoot vuoroaan, jos kansa sellaisen äänestämällä joskus suo.

Tällä kertaa tuli Perussuomalaiset-puolueesta hallituspelissä suurempi voittaja kuin vaaleissa konsanaan. Se on nyt päällikkönä puolueelle ylivoimaisesti tärkeimmässä asiassa, maahanmuuton kaikenlaisessa karsimisessa.
Osittain kysymys on kuitenkin pelkästä silmänlumeesta, kuten Timo Soini sanoi pakolaiskiintiön vähentämisestä 1000:sta 500:een: ”Ei vaikutusta mihinkään.” Tähän samaan Suomi suomalaisille -kokonaisuuteen kuuluu myös kehitysyhteistyön vähentäminen. Koska persupuoluetta ei kiinnosta pätkääkään se, mitä Ahvenanmaalla ja sitä kauempana maailmassa tapahtuu, ei se myöskään välitä siitä, että esimerkiksi Afrikkaa ottavat haltuun entistä enemmän Kiina, Saudi-Arabia, Venäjä ja Turkki. Tämä on sikäli loogista, että persujen peruslähtökohta ei ole ”Suomi ensin”, vaan ”Suomi ainoastaan”.

Kuten peruspersut äänestäessään halusivat, myös EU-vastaisuus kuuluu puolueen ohjelmaan, samoin ilmastonmuutoksesta vähät välittäminen ja kulttuurialan hyysäämisen lopettaminen. Puolueen iso asia vaalikampanjassa oli, että autopolttoaineiden hinta ei saa nousta, ja tämä hoidetan nyt niin, että pakollisen hinnannousun torjumiseksi pannaan kaikki maksamaan korotettua arvonlisäveroa, vaikka kaikilla ei autoa olekaan.

Aivan
kaikkea haluamaansa Perussuomalaiset-puolue ei kuitenkaan saanut hallitusohjelmaan, kuten verkkolehti Sarastuksen päätoimittaja Timo Hännikäinen kirjoitti: ”Perussuomalaiset siis saivat läpi maahanmuuttolinjauksensa ja niiden toteuttamiseen tarvittavat ministerinsalkut, mutta joutuvat vastineeksi syömään suuren hatullisen uusliberaalia paskaa.” Kuten Helsingin Sanomissa viime viikolla kerrottiin, Hännikäinen oli allekirjoittamassa myös Sinimustan puolueen kannattajakorttia.

Helsingin Sanomat oli tutkinut, ketkä edellisten kunnallisvaalien ehdokkaista olivat allekirjoittaneet tämän fasistipuolueen kannattajakortin. Heitä oli yhteensä 239, joista ylivoimaisesti eniten oli persuehdokkaita (97). Nykyisten eduskuntapuolueiden kannattajista ei allekirjoituksia löytynyt SDP:stä eikä RKP:stä, muista kylläkin.

Kokoomuksen kunnallisvaaliehdokkaista löytyi sinimustien kannattajia vain yksi, vaikka puolueella oli vahva sidos fasistiseen IKL:ään
90 vuotta sitten: ”Isänmaallinen vaaliliitto” eduskuntavaaleissa 1933. Nykyisen Sinimustan liikkeen puheenjohtaja Tuukka Kuru on tuomittu käräjäoikeudessä juutalaisia halveksuvasta kirjoituksestaan.

Kokoomuskin sai hallitusohjelmaan sekä isoja että pieniä mielihalujaan. Ay-liikettä tullaan kuristamaan, pitemmällä tähtäimellä henkihieveriin asti. Kaiken mahdollisen yksityistäminen on tietenkin keskeisin asia. Tähän liittyy sekin, että asumistuki poistetaan omistusasunnossa asuvilta. Köyhien ei pidä asuntoja omistaa, vaan menkööt vuokralle rikkaampien ja asuntoja omistavien yksityisten yhtiöiden asuntoihin.

Ruokakaupoissa myytävän alkoholin valikoimaa laajennetaan ja tässäkin on lopullisena määränpäänä Alkon lakkauttaminen. Mitä sillä enää tekee, kun Finlandiavotkankin osti Coca-Cola. VR:n Z-junat yksityistetään tämän hallituskauden aikana ja seuraavien 3-4 hallituskauden aikana ovat lakkautuslistalla Posti, Rahapaja, Veikkaus ja Yle. Myös kirkuminen oopperatalossa lopetetaan, kuten iso osa perusäänestäjistä on halunnut.

Kun nykyistä vahvempia juomia alkaa saada Citymarketista ja Lidlistä, krapulapäivät lisääntyvät. Tämän takia hallitusohjelmassa on, että pelkästään yhdestä sairauspoissaolopäivästä ei makseta palkkaa.

T
erveyskeskusten hoitojonojen purkamiseen käytetään heti 335 miljoonaa euroa. Tällä rahalla maksetaan Kela-korvauksia Mehiläiselle, Terveystalolle, Pihlajalinnalle ja muille yksityisille terveysfirmoille. Sama yksityistämistavoite on alle 3-vuotiaiden lasten perhe- ja päiväkotihoidossa. Omavastuu yksityisen hoidon tuella ostetuissa palveluissa on kuitenkin korkeampi kuin julkisen puolen varhaiskasvatuksen asiakasmaksut, joten suhteessa korkeammat maksut estävät pienituloisia perheitä käyttämästä yksityisiä palveluita.

Äitiyspakkaukseen lisätään pallo. Koska Petteri Orpo on TPS:n miehiä, se on jalka- tai sählypallo, luultavasti tämä pienempi ja kevyempi. Tässä palloasiassa persupuolue yllättäen hävisi Kokoomukselle, koska persut olisivat halunneet vauvalaatikkoon pantavaksi suomalaisuutta parhaiten edustavan pesäpallon.

Äänestää kannattaa aina. Jos seuraavissa vaaleissa haluaa vaikuttaa niin, että neljän vuoden päästä pallo vaihdetaan jääkiekkoon, pitää ennen vaaleja ottaa selvää, missä puolueessa on eniten lätkäfaneja.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 18. kesäkuuta 2023

Loppu


E
versti William E. Kurtz on sivistynyt mies, ainakin ollut, mutta ei enää täysin hallitse järkeään. Francis Ford Coppolan elokuvassa Ilmestyskirja. Nyt (1979) Kurtz sisällyttää pitkään monologiinsa runoilija T.S. Eliotin tekstiä vuodelta 1925, ei sanasta sanaan, mutta samaan henkeen lopusta puhuessaan. Eliot tarkoitti ensimmäistä maailmansotaa, joka ennusti edessä vääjäämättä olevaa tuhoisaa loppua, ja Coppola pani elokuvansa nimeen jo maailmanloppua tarkoittavan uskonnollisen termin. Heti elokuvan alussa soi The Doors -yhtyeen kappale The End.

Eliotin runon nimi on Ontot miehet. Se päättyy kuten elokuvakin, vaikka Coppola ei mitään kauhukuvastoa esittelekään – ainoastaan lopusta kertovan Kurtzin repliikin Tonle Srepok -joen yläjuoksulla Kambodzassa: ”Kauhu… kauhu...”

Elokuva joka tapauksessa loppuu samalla tavalla kuin menevät Eliotin runon viimeiset säkeet:

This is the way the world ends
This is the way the world ends
This is the way the world ends
Not with a bang but a whimper.

Ei tule mitään isoa pamausta, vaan kitinää, ulinaa, uikutusta.

Eliotin pitkä runo kuvaa sotaa, jossa välillä riisutaan aseet, mutta vain siksi, että kohta ne taas heitetään olalle. Aina ja aina uudestaan ja uudestaan. Näin on asianlaita nytkin. Toisen maailmansodan jälkeen oli osassa maailmaa vähän trauhallisempaa, mutta taas on tilanne ryöstäytymässä pahempaan.
Tällä viikolla julkaisi kansainvälinen rauhantutkimusinstituutti Sipsi vuosikirjansa, jonka mukaan maailmassa oli tammikuussa 12 500 ydinkärkeä, joista toimintavalmiina oli 9600. Ydinaseiden määrä oli vuoden aikana kasvanut Kiinassa, Intiassa, Pakistanissa ja Pohjois-Koreassa.

Hullunakin eversti Kurtz näkee, mitä tapahtuu:
”Nuoria miehiä koulutetaan pommittamaan ihmisiä, mutta heidän komentajansa kieltävät heitä kirjoittamasta lentokoneen kylkeen vittu, koska se on säädytöntä.”

Tästä viisaudestaan huolimatta Kurtz on pahan vertauskuva, jonka kirjallinen esikuva puolestaan on eurooppalainen norsunluuagentti Mistah Kurtz jossakin Kongojoen yläjuoksulla. Joseph Conradin kirjassa Pimeyden sydän (1902) Kurtz ostaa ja varastaa kallisarvoista norsunluuta. Tällaisia valkoisia miehiä Afrikassa aikoinaan tarvittiin, ikään kuin opastajiksi asioissa, joita Eurooppa oli sinne vienyt. Piti olla edistystä, korkeampaa älyä ja määrätietoista luonnetta.

Conradin kirjasta Coppola otti elokuvaansa myös sen Tuonelanjoella, jossa laiva lipuu kohti pimeyden mustinta ydintä. Kuolema on koko ajan läsnä, konkreettisestikin. Kauhu.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 16. kesäkuuta 2023

Järjestys se olla pitää


Suomen kielen sana järjestys poikkeaa germaanisissa kielissä olevista latinalaisperäisistä vastineistaan, ruotsiksi se on ordning, saksaksi Ordnung, englanniksi order, ranskaksi ordre. Nämä muut viittaavat määräämiseen ja käskemiseen, mutta suomen kielessä järjestys perustuu järkeen ja vuorojärjestykseen – riviin järjesty. Käskemiseen perustuva järjestelmä edellyttää tottelemista, ja kyllähän suomalainen järjestys lähtee myös siitä, että totellaan, mutta yhtä komennuksellinen se ei ole.

Oikeustieteen tohtori ja työoikeuden dosentti Kalevi Hölttä pohtii kirjassaan Järjestys – oikeutta ilman valtiota (Into, 2023), mikä on lopulta oikeampi järjestys – tässä sana tarkoittaa kuitenkin sitä, pitääkö järjestystä ylläpitää valtiota varten vai valtiota järjestyksenpitoa varten. Tohtorinväitöksensä Hölttä teki aiheesta ”Toimintaoikeudet ja työtaisteluvapaus” (2012). Uudessa kirjassaan Hölttä lähtee Suomen perustuslaista, jonka mukaan jokaisella on oikeus hankkia toimeentulonsa valitsemallaan työllä. Tämä § 18 on kuitenkin sillä tavalla ristiriitainen, että elinkeinovapaus sallii työnantajan ottaa ja erottaa työntekijöitä, mikä käytännössä tarkoittaa oikeuden työhön joutuvan väistymään omistusoikeuden tieltä. Tätä vahvistaa nyt myös Suomen uuden hallituksen ohjelma.

Iso asia on myös ”yleinen järjestys”, jonka ylläpitämiseksi valtiolla on poliisivoimat. Tämä on meille kaikille tuttua, mutta Hölttä käsittelee asiaa perusteellisemmalta tasolta. Hän on tutkimuksessaan päätynyt siihen, että yleistä järjestystä ei ole varsinaisesti pystytty edes määrittelemään. Poliisilain mukaan poliisin päätehtävä on yleisen järjestyksen ja turvallisuuden (YJT) ylläpitäminen, mutta mitä se kaikkiaan tarkoittaa. Esimerkiksi: Lainsäädännössä on eroa sillä, lukeeko kokoontumislakia vai poliisilakia. Kokoontumislain mukaan kokous voidaan hajottaa, jos siinä ei saada ylläpidettyä järjestystä, ja hajottaminen on ensisijaisesti kokouksen järjestäjän tehtävä. Sen sijaan poliisilain mukaan poliisi saa hajottaa väkijoukon, jos YJT vaarantuu. Poliisi voi hajottaa kokoukset ja mielenosoitukset ampuma-aseillakin, kuten sisäministeriön asetuksen (979/2004) § 4:ssä sanotaan. Tällä asetuksella on annettu valtaa 1990-luvulla perustetuille joukkojenhallintojoukoille (Jouha) eli mellakkapoliisille.

Kuka määrittelee, milloin vaarantuminen on kyseessä? YJT on myös sellainen asia, että siihen vedoten poliisi voi rajoittaa yleistä kansalaistoimintaa. Eikä muuta kuin pippurisumutetta silmille, jos ei muu auta. Hölttä tulkitsee ”yleisen järjestyksen” olevan jäänne vanhasta sääty-yhteiskunnasta, jossa jokaisella oli oma paikkansa ja jokaisella oli velvollisuus pitäytyä oman asemansa mukaisessa käytöksessä. Jopa yliopiston oppikirjassa vuodelta 1965 on maininta, että oppi valtiosta on jumalallista alkuperää,
ja Martti Lutheriinkin vedottiin, koska tämä oli kirjoittanut, että ”esivallan miekka on Jumalalta, eikä esivalta sitä hukkaan kanna”.

Suomen kielen
valtio-sanakin on omaperäinen. Valta on skandinaavista perua, mutta siitä johdettu valtio on suomalainen keksintö. Valtio on kaiken yläpuolella, koska sillä on yksinoikeus väkivallan käyttämiseen. Muita valtion monopolialoja ovat armeija, oikeuslaitos, ulosottolaitos ja vankilat. Nykyisin tätä valtaa on myös yksityistetty turvallisuus- ja vartiointialan yrityksille, joiden toiminnassa on viime aikoina tullut esille vallattomuutta eli röyhkeitä väärinkäytöksiä. Näin on valtio ulkoistanut omia tehtäviään alempien, alistettujen luokkien hallinnoimiseksi ja kurissapitämiseksi.

Puoluejärjestelmästäkään Hölttä ei paljon perusta: ”Puolueiden jäsenmäärärätkin ovat vähentyneet olennaisesti viime vuosina, ja ne ovat käytännössä vain valtion taloudellisesti tukemia vaaliorganisaatioita.”

Suomen tuoreen Nato-jäsenyydenkin on Hölttä ehtinyt kirjaansa ottaa: ”Puolueettomana maana Suomeen ei kohdistunut 80 vuoteen sotilaallista uhkaa. Naton myötä Suomen armeija on alistettu vieraalle vallalle, joten asevarustelu kiihtyneen vielä pitkään.”

Höltän yhteenveto on yksiselitteinen: Valtion tarpeellisuus perustuu viimekädessä omistusoikeuden suojeluun. Tämä on todettu myös oikeudellisessa ja oikeushistoriallisessa tutkimuksessa. Omistusoikeuden pyhyys oli myös Ranskan vallankumouksen suurin saavutus. Kapitalismissa omistusoikeus antaa vapauden ja riippumattomuuden valtion ja yhteiskunnan vallasta. Järjestyksenpitoa tarvitaan vain alempien luokkien holhoamiseen. Nykyaikainen kapitalismi onkin valtion ja yksityisten omistusten yhteenkietoutunutta valtaa, jossa valtio näyttäytyy kansan yläpuolelle asettuneena ja kansasta vieraantuneena koneistona.

Höltän peruskysymys kirjassa on, missä määrin valtio on tarpeellinen nykyisessä laajuudessaan. Oikeusjärjestys siis pitää olla, mutta tarvitaanko siihen välttämättä valtiota? Hän esittelee teorioita valtion käsitteestä, alkuperästä ja tarkoituksesta ja luo historiallisen katsauksen valtiomuotoihin. Kysymys valtiottomasta oikeusjärjestyksestä liittyy marxilaiseen teoriaan valtion kuoleutumisesta kapitalisminjälkeisessä kommunistisessa yhteisössä. Toistaiseksi tällaiset kuoleutumiset ovat epäonnistuneet, kun Neuvostoliitossakin sosialismi lopahti täysin keskeneräisenä, ja Kiinassakin vasta edetään sosialismia ja sen jälkeen kommunismia kohti.

Kirja on mielenkiintoista ajattelua Höltältä. Teoriassa tietenkin mahdollistakin, mutta käytännössä ei voi ajatella olemassaoloa ilman valtiojärjestelmää. Mutta teoriassa: jos ei olisi valtiota, ei olisi myöskään politiikkaa. Olisi vain oikeusjärjestelmä ja siihen liittyen oikeudenmukaisuus kaikissa asioissa. Eli ei onnistu niin kauan kuin ihmiset ovat asioita ratkomassa.

Valtion kaikkialle ulottuvan koneiston ylivaltaa pitäisi kuitenkin pystyä hillitsemään, mutta päinvastoin tällä hetkellä vaikuttaa, että nykyteknologian avulla kaikenlainen ihmisten valvonta (ja alistaminen) vain tehostuu. Yksityiselämän ja viestinnän suoja heikkenee jatkuvasti, kun digitaaliset tekoälykeksinnöt paranevat koko ajan, tosin paljolti kansalaisten itsensä sallimina, koska me niin kovasti tykkäämme Facebookista, Microsoftista, Googlesta ja Amazonista.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 13. kesäkuuta 2023

Oleellista ei ole sotasyyllisyys, vaan sota


Vieraillessaan Sodankylässä vuonna 2000 sanoi Paolo Taviani, että elokuvissaan veljensä Vittorio Tavianin kanssa he käsittelivät historiallisia aiheita, mutta niiden kautta samalla nykyaikaa. Kun televisiosta nyt Ukrainan-sodan aikana tuli heidän Tähtikirkas yönsä (1982), tämä asia nousi paremmin esille kuin aikaisemmilla katsomiskerroilla. Elokuvassa näkökulma sotaan on 6-vuotiaan Cecilian. Tästä asetelmasta syntyy kokonaiskuva, joka on sekasortoinen ja ymmärryksen ulkopuolella. Sodan raakuus sekoittuneena Cecilian mielikuvituksen fantasiamaailmaan tekee asioista täysin käsittämättömiä - niin kuin sota on.


Nyt ei kokonaan kykene ymmärtämään sitä järjettömyyttä, joka on Venäjän hyökkäyksen takana.
Cecilia ihmettelee vielä enemmän. Hän ei pysty miettimään syyllisyyskysymyksiä, eikä sellaisella ole väliäkään, koska kauheus on koko ajan päällä joka tapauksessa. Vanhemmat ihmiset eivät siinä kaaoksessa ehdi selittää asioita, joten Cecilia vain ihmettelee, mistä tässä on kysymys. On toisen maailmansodan kesä 1944 ja mitä tämä oikein on, kun pitää lähteä karkuun joitakin saksalaisia, mutta sitten on myös mustapaitaisia italialaisia miehiä, jotka ovat pahoja? Onko käynnissä sisällissota, vaikka Cecilia ei tällaista sanaa ja käsitettä tietenkään ymmärrä?

Mitä tämä oikein on, kun on italialaisiakin, joita pitää pelätä? Fasistit, mustapaidat. Puhutaan kuitenkin saksalaisista. Lopulta nähdään muutama amerikkalainenkin, joilta saa purkkaa ja miehet tupakkaa – mitä tämä nyt sitten on? Toisaalta kaikki on Cecilialle myös mielenkiintoisen jännittävää. Ukrainassa nyt ei varmaan jännittävyys nouse mitenkään kärkiasiaksi, mutta Cecilia ottaa touhusta tämäkin puolen irti, kun kaiken lisäksi on ”San Lorenzon yö”, tähdenlennon yö elokuun 10. päivänä, jolloin italialaisen kansanperinteen mukaan unelmat toteutuvat. Sota ei tietenkään ole unelma, mutta onhan se jotain uutta.

Aikuisille Lorenzon yö sisältää elämän ja kuoleman koko kirjon, on onnea ja surua, rakkautta ja viha
a. Jo 1954 Tavianin veljekset tekivät ensimmäiseksi elokuvakseen lyhyen dokumenttifilmin San Miniato, luglio ʼ44, joka kuvasi traumaattisia sodanaikaisia kokemuksia heidän kotikaupungissaan San Miniatossa Toscanan alueella. Heidän isänsä oli jyrkkä antifasisti, ja samaan aiheeseen Tavianit palasivat Tähtikirkkaassa yössä (La notte di San Lorenzo). Tämä elokuva esitettiin pimeänä syyskuun iltana 1982 Locarnon Piazza Grandella, jossa sen näki ulkoilmaesityksenä 8000 ihmistä.

Siinä vieressä on kirkko, johon kyläläisiä silloin sodan ajan tähtikirkkaana yönä piispa neuvoi menemään, koska sen rakennuksen viholliset olivat luvanneet säästää räjäytyksiltä. Osa asukkaista ei tuohon lupaukseen uskoneet, vaan lähtivät pakoon ja etsimään amerikkalaisia vapauttajia. Osa meni kirkkoon ja joutuivat saksalaisten tai fasistien kostohyökkäyksen uhreiksi. Pakoon lähtevien joukossa on myös Cecilia, joka mielessään luo tuosta vaelluksesta satumaisen ja myyttisenkin seikkailun. Elokuvallisesti Cecilian muistikuvat muodostuvat paikoin kuin surrealistisiksi uniksi, joissa voittajina ovat kreikkalaisiksi sotureiksi hahmottuneet partisaanisankarit.

Vittorio Taviani syntyi 1929 ja Paolo 1931. Lukioikäisinä he näkivät Roberto Rossellinin Paisán (1946) ja vasta se sai veljekset järkyttymään sodan kohtauksista, kun he niitä realistisessa elokuvassa näkivät. Ukrainalaisten lasten ei tarvitse elokuvia odottaa nähdäkseen tosiasioita, koska netti ja televisio ovat nyt sellaisia tiedonvälittäjiä, joita pienellä Cecilialalle ei ollut käytettävissään.


Yhteenvedonomaisesti voi sanoa, että Cecilian runolliset fantasiat konkretisoituvat kuitenkin puhtaaksi pasifismiksi. Ukrainan kaupungeissa ja pelloilla ei fantasialle ole sijaa. Eikä pasifismillekaan, koska rauhaan ei tunnu pyrkivän kukaan. Suomessakin on selvästi sellaista henkeä, että rauhaa ei ole syytä tavoitella, vaan Ukrainan sotilaallista murskavoittoa.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 11. kesäkuuta 2023

Älä masennu yksin, tule ryhmään

Aja millä ajat, ja Braunilla loput.
Andy räjäyttää lian pois.
Päätä päiväsi Costa Rica -kahvilla!
Uutuussänky Heteka päättää päiväsi levollisesti.
Valintatalon kassissa on talous vatupassissa.
Kukkakakaupan mainos: Kukkia poikkeaville.
Dressman
nin housumainos: Jouluksi uusi mies.
Mattokauppa: Yllätä vaimosi, tee se matolla.
Älä masennu yksin, tule ryhmään.
Elä sie etelän mies huio, ota Ohvia.
Ei riemulla rajaa kun Ladalla ajaa.
Lvi-firman tunnuslause: Vettä jo toisessa polvessa.
Mum-deodoranttimainos: Pane Mummia kainaloon.
Leijona-pastillimainos: Mitäs tykkäät, jos tulen suuhun?

Ford Trader – Suomen teille eniten levinnyt kuorma-auto.
Mitä meillä laitettiin leivän päälle ennen kuin oli Floraa?
Lidlin sokerimainos: Niin halpaa, että tekee mieli kiljua.
Kansanopisto: Älä masennu yksin, tule ryhmään.
Tupla-suklaamainos: Taitaa tyttö tietää, että seinän takana olis patukkaa tarjolla.
Pesukonemainos: Älä tapa vaimoasi pyykinpesulla. Anna meidän koneemme tehdä se.
Peltiseppäyrityksen mainos: Pelti kiinni jo kolmannessa polvessa. mainos.
Puunraivausfirman tunnuslause: Kannonjyrsintää vasta vuodesta 1992 lähtien.

Demokraatti-lehdessä toimittajat Rolf Bamberg ja Tua Onnela pohtivat usein suomen kielen kummallisuuksia. Äskettäin he tekivät havaintoja sanonnoista, jotka eivät pidä paikkaansa.

Esimerkiksi ”ei savua ilman tulta”. Kyllä kaikki tietävät, että jos y
rittää sytyttää takkaa märillä puilla, niin savua saa aikaan paljonkin, mutta ei toivoakaan tulesta.

”Salama ei lyö kahdesti samaan paikkaan.” Miten sitten Suomessakin on kirkkojakin, jotka ovat palaneet usemmin kuin kerran salamaniskusta?

Jotain jännittävää tai pelottavaa odotetaan ”paska jäykkänä”. Jokainen tosissaan jännittänyt tietää, että fyysinen olo on silloin aivan päinvastainen, jopa liian kanssa.

”Kuu kiurusta kesään” jne. Tänä vuonna tehtiin ensimmäinen kiuruhavainto Hangossa jo 11.2. Pitäisi muuttaa sanonta nykyaikaan: kvartaali kiurusta kesään.

Keski-Suomessa syntyneenä Bamberg sanoi pitävänsä paikallisajatelmasta: ”Kyllä aikaa on, ja jos loppuu, haetaan Laukaasta lisää.”
Tämän tiesi varmaan Urho Kekkonenkin, joka usein kävi Laukaassa tapaamassa henkilääkäriään, sikäläistä kunnanlääkäriä Rikhard Sotamaata.

kari.naskinen@gmail.com