”Maassa maan tavalla?” – ei käy

Pakistanilaiseen maahanmuuttajaperheeseen Oslossa syntynyt Iram Haq (42) kuvaa elokuvassaan Mitä meistä puhutaan sitä hurjaa ristiriitaa, mikä henkilökohtaisellakin tasolla on, kun jyrkkä islamilaisuus törmää länsimaiseen elämänmenoon. Hänen omat vanhempansa kuuluivat siihen sakkiin, jolle oli aivan turha yrittää sanoa, että ”maassa maan tavalla”. Ristiriidat tulevat sitten perheiden sisällekin, kun lännessä syntyneet lapset haluaisivat sitä samaa elämää kuin heidän luokkakaverinsa. Tästä asetelmasta elokuva kertoo julman tarinan.

Elokuvassakin ollaan Oslossa, ja elokuvan nimi perustuu siihen, että kuvattavan mamuperheen äiti esittää tuon kysymyksen, kun 16-vuotias tytär on hairahtunut hieman liian länsimaisille tavoille. Kysymyksellä hän tarkoittaa muita lähistöllä asuvia pakistanilaisperheitä, joissa myös ollaan sitä mieltä, että uudessakin kotimaassa eletään vanhan kotimaan malliin.

Elokuva perustuu Iram Haqin (kuvassa oik.) omaan elämäntarinaan. Kun hän oli 14-vuotias, elämäntaparistiriidat vanhempien kanssa kärjistyivät niin ankariksi, että isä kidnappasi Iramin ja pakotti hänet lentokoneeseen, joka vei hänet Pakistaniin. Helsingin Sanomien haastattelussa Iram Haq sanoi, että oli joutunut elämään ikään kuin kaksoiselämää, kotona oltiin kuin Pakistanissa, mutta kodin seinien ulkopuolella hän yritti sopeutua norjalaiseen yhteiskuntaan.

”Sitten minut pakotettiin asumaan maahan, joka ei ollut kotimaani, sukulaisten kanssa joita en tuntenut. Se oli traumaattista.” (HS 5.5.2018)

Tässä norjalaisessa elokuvassa vastaavanlaisessa tilanteessa on Nisha, jota esittää Maria Mozhdah (kuvassa vas.). Myös hänet kuljetetaan väkisin Pakistaniin. Paluu Osloonkin tapahtuu, mutta sekin on kova koettelemus, sillä matkalla isä ottaa esille myös kunniamurhan, jonka avulla perheen ja koko suvun maine puhdistuisi. Pelkästään Pakistanissa kuolee vuosittain satoja naisia perheenjäsenten surmaamina.

Toinen suvun kannalta hyvä vaihtoehto olisi ollut pakkoavioliitto kunnon pakistanilaisen kanssa, ja näitähän tapahtuu jatkuvasti. Suomessakin muslimien pakkoavioliittoja solmitaan edelleen, ja usein alaikäisinä. Oikeusministeriön tilastojen mukaan Suomessa naitettiin vuonna 2015 yli 20 alaikäistä maahanmuuttajatyttöä.

Lastensuojeluviranomaiset saavat tietoonsa suojelua vaativia tapauksia, mutta niitä on lopulta vaikea lähteä hoitamaan, kun suojeluntarpeessa oleva lapsi ei sitten kuitenkaan uskalla kertoa totuutta.

Niin vaikea on aihe ollut tehdä elokuvaksi, että Iram Haq ei ole uskaltanut, päässyt tai halunnut kuvata sitä Pakistanissa, vaan ne filmaukset on toteutettu Intiassa. Lopputulos on surullisen hyvä. Kahden kulttuurin törmäys tulee esille niin konkreettisesti ja uskottavasti, että taas kerran joutuu ajattelemaan sitä maailman onnetonta tilannetta, jossa asioita ei pystytä ratkaisemaan ilman pakolaisvyöryn sallimista. Norjassakin pakolaispolitiikkaa on viime aikoina kiristetty, mutta törmäyksiltä ei silti voi välttyä.

kari.naskinen@gmail.com

Tohtori Heikki Lehtovirta näytti Mikko Niskaselle elokuvan maiseman

Tänään tulee televisiosta taas Mikko Niskasen Käpy selän alla, joka on suomalaisen uuden aallon elokuvan paras ja näkyvin teos. Lokakuussa 1966 se sai ensi-iltansa viidessä kaupungissa ja siitä tuli heti suurmenestys. Oli kulunut yli kymmenen vuotta siitä, kun elokuvateattereihin oli edellisen kerran ollut tällainen yleisöryntäys (Tuntematon sotilas, 1955). Kävyn ensi-iltavuoden seitsemästä Jussi-palkinnosta se sai kuusi. Kaikkien aikojen suomalaiselokuvien katsojatilastossa se on sijalla 13.

Niskanen oli ennen tätä tehnyt kolme pitkää elokuvaa, mutta 1964-65 olivat työttömyyden aikaa. Jo 1964 hän oli kuitenkin päässyt eräällä tavalla uuden elokuvan alkulähteille. Niskasen elämäkertakirjassa Tuska ja hurmio (SKS, 1999) Sakari Toiviainen kirjoittaa, että syyskesällä 1964 Niskanen oli kalaretkellä Yrjö Liehusen ja Heikki Lehtovirran kanssa Puulavedellä, jossa Lehtovirta halusi esitellä niemennokasta avautuvan harvinaisen kauniin näköalan ulapalle. Tämä jäi Niskasen mieleen, ja siellä Puulansalmen rannalla elokuvaa sitten kuvattiinkin.

Liehusen Niskanen oli tavannut 1959 opiskellessaan Moskovassa. Liehusella oli oma maalausliike Helsingissä, josta hän myöhemmin järjesti Niskaselle ja tämän tuoreelle vaimolle Margarita Ivanovalle asunnon. Miesten ystävyys johti siihenkin, että Liehunen esiintyi amatöörinäyttelijänä Niskasen muutamassa elokuvassa.

”Mestari Liehunen kuuluu niihin harvalukuisiin ystäviini, joiden seurassa viihdyin, kuten meilläpäin sanotaan, selvinkin päin”, luonnehti Niskanen ystävyyttä muistelmakirjassaan Vaikea rooli (Kirjayhtymä, 1971).

En pystynyt jäljittämään Niskasen ja Lehtovirran ystävyyden perustaa, mutta tuolloin 1964 Lehtovirta toimi osastonlääkärinä Lahden kaupunginsairaalassa. Samalla hän oli Rauma-Repolan Lahden-tehtaan työpaikkalääkäri. Näiden vakanssien jälkeen Lehtovirta toimi kirurgiylilääkärinä Kuusankosken aluesairaalassa 1972-74, minkä jälkeen hän siirtyi Sanoma Oy:n johtavaksi työpaikkalääkäriksi.

Alkuperäiskäsikirjoituksen elokuvaan teki Marja-Leena Mikkola. Elokuvan tuotantovaiheissa se kuitenkin muokkaantui melkoisesti, eikä elokuvasta tullut samalla tavalla ”yhteiskunnallinen” kuin oli käsikirjoituksen idea. Vasemmistolaisuuden ja rauhanliikkeen kuuskytlukulaisen nousun sijasta elokuva keskittyy enemmän vapaan rakkauden nousuun.

Vaikka elokuva-arvostelijoilta tuli pääasiassa kovat kehut, niin tähän käsikirjoitusasiaan puuttui Ilta-Sanomien Yrjö Kemppi: ”Niskanen on kadottanut Marja-Leena Mikkolan idean nuorten kipeistä elämäntunnoista epäoleelliseen kuvasotkuun.”

Marja-Leena Mikkolan kädenjälki jäi selvimmin elokuvaan Kaj Chydeniuksen säveltämissä lauluissa, mm. Laulu rakastamisen vaikeudesta, Laulu kuolleesta rakastetusta ja Mitä sai tällainen tyttö.

Tähän käsikirjoituksesta irtautumiseen vaikutti sekin, että nuoret teatterikoululaiset näyttelijöinä olivat innostuneina tuomaan omia näkemyksiään elokuvaan. Niskanen antoi näyttelijöille myös tilaa improvisoinnille. Yhden krapula-aamun filosofointi jätti elokuvaan myös loppurepliikin: ”Sanotaan, että nuoruus on elämän parasta aikaa – miten vaikeaa se mahtaa vanhana olla!”

”Nuorten oma innostus korvasi ammattitaidon puutteen. Se mikä menetettiin valmiudessa, voitettiin tuoreudessa”, sanoi Niskanen.

kari.naskinen@gmail.com

Lenin pudotettu jalustalta Venäjällä

Venäjällä eivät Leninin patsaat, kadut eivätkä aukiot ole enää valtion suojeluksessa. Venäjän federaatio on nimittäin poistanut kaikilta vuoden 1917 vallankumoukseen liittyviltä muistokohteilta virallisen statuksen. Asian otti esille Viipurissa viime viikolla pidetyssä 1918-seminaarissa arkkitehti Viktor Dmitriev, joka aiemmin toimi muistomerkkien suojelukomitean johtajana. Dmitriev sanoi virallisen aseman puuttumisen tarkoittavan käytännössä sitä, että valtiolta ei tulee rahaa tällaisten kohteiden ylläpitämiseen.

Kuva on Viipurin Lenin-museon pihasta, jossa Leninin rintakuvapatsas on osa modernia taideteosta. Lisäksi taustalla näkyy kokovaratalopatsas Neuvosto-Venäjän toimeenpanevan komitean puhemiehenä 1919-38 toimineesta Mihail Kalininista. Virallista statusta niillä ei siis kuitenkaan ole, eikä ole myöskään itse museolla.

Leninin patsaita oli Neuvostoliiton viimeisinä vuosina eri puolilla isoa valtakuntaa yli 9000. Heti Boris Jeltsinin presidenttikautena näiden muistomerkkien virallinen asema poistettiin. Dmitrievin mukaan patsaita ei kuitenkaan ole hävitetty, vaan niiden hoidosta vastataan paikallisesti. Pelkästään Pietarissa on yli sata Lenin-patsasta. Sama koskee Lenin-museoita, joiden on nykyisin vastattava taloudestaan omin voimin ja yleensä myös oman kaupungin tuella.

Esimerkkinä hävitetystä kohteesta Dmitriev mainitsi maailman ensimmäisen naisdiplomaatin Aleksandra Kollontain lapsuudenkodin Kuusaan hovin Muolaassa, jonka oli omistanut Kollontain suomalainen isoisä Aleksander Masalin. Kun tältä komealta kartanolta poistettiin virallinen status, se alkoi vähitellen vahingoittua tuhotöiden takia. Tulipalokin sattui, ja nyt kartano on rauniona.

Koska tällaisia kulttuuriperintökohteita ei ikään kuin ole virallisesti olemassa, ne ovat uhanalaisia. Jos vaikka ryhdytään suunnittelemaan uutta valtatietä ja linjauksen alle on jäämässä Lenin-patsas, niin sitten se jää, koska sellaista patsasta ei byrokratian papereissa ole.

Viipurin keskustan itäpuolella noin kolmen kilometrin päässä Kelkkalassa on Suomen kansalaissodan muistomerkki punaisille kaatuneille ja teloitetuille. Se pystytettiin 1961. Paikalla on iso joukkohauta, jota ei kuitenkaan ole vielä kunnolla tutkittu. Nyt tätä aluetta uhkaa vieressä olevan teollisuusalueen laajeneminen. Viimeksi viereisen autofirman pihaa tehtäessä osuivat kauhakuormaajan leuat joukkohaudassa oleviin luurankoihin, mutta koska paikalla ei ole virallista statusta, pihanteko jatkui ja asvaltinlevitys alkoi.

kari.naskinen@gmail.com

Viipuria pannaan kuntoon

Viipurin linnan ja vanhan tuomiokirkon kellotornin viime vuonna alkaneet remontit ovat saaneet isompaa jatkoa kaupungin keskustassa. Kuusitoista taloa on nyt huputettu ja saneeraus alkanut. Tämän on tehnyt mahdolliseksi valtiolta saatu rahoitus. Kysymyksessä on iso hanke, sillä tavoitteena on korjata lähimpien 10-12 vuoden aikana yhteensä 200 rakennusta.

Kuvassa on Tuomiokirkonkadulla sijaitseva postitalo, joka valmistui 1914 ja on edelleen samassa käytössä. Arkkitehti oli Jacob Ahrenberg, jonka muita tuttuja rakennuksia Viipurissa ovat konsuli Wolffin talo, Suomalainen klassillinen lyseo, Suomalainen reaalilyseo ja Suomalainen tyttökoulu.

kari.naskinen@gmail.com

Yritysten puhelimiin ei vastata

Suomi nousi Nokian ansiosta puhelinliikenteen kärkimaaksi, ainakin joillakin kriteereillä. Nykyisin tilanne on katastrofaalinen.

Tapaus 1. Soitin klo 17.45 puhelinyhtiö DNA:han. Kukaan ei vastannut. Odotin sitkeästi. Klo 18 jonotuspimputus muuttui toisenlaiseksi ja sitten loppui kokonaan. Selvisi, että DNA:n puhelinpalvelu oli mennyt kiinni klo 18. Kukaan ei kuitenkaan ilmoittanut siitä mitään. Kysymyksessä siis nimenomaan puhelinyhtiö.

Tapaus 2. Soitin Op-vakuutukseen tehdäkseni ilmoituksen hirvikolarista. Odotin 25 minuuttia, mutta ei mitään. Automaatti ilmoitti, että voisin jättää soittopyynnön, johon ehkä vastattaisiin kuitenkin vasta seuraavana arkipäivänä. Halusin kuitenkin asian hoitoon heti, koska auto piti saada korjaamolle mahdollisimman nopeasti. Eikä osuuspankkikombinaatilla ole kuin yksi ainoa puhelinnumero koko maassa, johon voi soittaa.

Tapaus 3. Ajoin autokorjaamolle. Työn vastaanottotiskin takana ei ketään. Joku mies tuli sanomaan, että se on ruokatunnilla. Kauankohan se kestää? Ainakin puoli tuntia. Lähdin pois.

Tapaus 4. Ajoin toiselle autokorjaamolle. Siellä asia eteni, mutta jäi sen verran kesken, että lupasin soittaa kohta. Sain työn vastaanottajan kännykkänumeron, johon sitten yritin soittaa. Kolme yritystä, mutta ei vastausta.

Tällaista tämä nykyisin on, kuten kaikki tietävät. Ennen asiat olivat paremmin, kun firmoissa olivat puhelinkeskukset, jotka samalla toimivat neuvojina, jos ei oikein tiennyt, ketä pitäisi asiansa kanssa lähestyä.

Enää ei puhelinkeskuksia ole. Jossain Bombayssa tai Tallinnassa vain on suomalaisyritysten ulkoistamia ”call centereitä”, joissa napsautetaan jonotusmusiikki ja vastausautomaatti päälle, mutta joissa ei ole hajuakaan itse asioista.

Tähän arvosteluuni yritykset vastaavat, että käytä nettiä. Vaikka olen kohtalaisen hyvin perehtynyt erilaisten verkkoasiointien hoitamiseen, tilanteet ovat kuitenkin usein sellaisia, että olisi myös jotain kysyttävää, eivätkä ne internetin ruksauslomakkeet osaa vastata. Jos taas kotona ei ole nettiä käytettävissä, niin hautaan vaan.

Internetin epävarmuus lisää ongelmia. Taannoin kävelin kaupunginteatterin lippukassalle ostaakseni liput näytelmään. Eivät voineet myydä, koska Lippupiste Oy:n nettisysteemi oli mennyt jumiin, eikä tavanomaistakaan lipunmyyntiä pystynyt sen takia toimittamaan. Verkkopankkien häiriöthän ovat tuttuja monta kertaa vuodessa,

Terveyskeskukset ovat oma lukunsa. Kun soittaa, sieltä automaatti vastaa esimerkiksi, että ”olette jonossa, edellänne on 98 muuta”.

Ovatko puhelinpalveluissa työskentelevät henkilöt niin kallispalkkaisia, että yhtään enempää ei ole varaa palkata? Sama koskee kaikkia muitakin palveluammatteja. Ravintoloissakin yritetään asiakkaat saada siivoamaan pöytänsä ruokailun jälkeen, ja tämä koskee vain Suomea. Näin siksi, että aputyttöjen ja -poikien palkkaaminen nipistäisi liikevoitosta puolitoista prosenttia.

Ennen naureskeltiin ja säälittiin, kun neukut jonottivat Leningradissa leipää ja milloin mitäkin. Enää siellä ei jonoteta, mutta meillä kylläkin: puhelimessa, marketin kassalla, pankkiautomaatilla, apteekissa, ruokapankissa, terveyskeskuksessa, keskussairaalassa, Kelassa – odottakaa hetkinen, meillä on nyt ruuhkaa. Hyvinvointiyhteiskunta, palveluyhteiskunta?

kari.naskinen@gmail.com

Parsifal ei ole draama, se on rituaali

Oopperasäveltäjä Richard Wagner oli syvästi uskonnollinen, mutta ei tavanomaisessa mielessä. Hän loi oman uskontomaailmansa jumalineen kaikkineen, mutta se ei perustunut vain kristinuskoon. Tämän maailman täydellisin teos on Parsifal, jota taas nyt esitetään Kansallisoopperassa. Parsifal on oopperoista kaikkein järisyttävin. Sen tapahtumat eivät ole samalla tavalla jännittäviä ja rajuja kuin vaikkapa neliosaisessa Nibelungin sormuksessa, mutta sen suggestiivinen vaikutus on oikeastaan huumaava. Parsifal on enemmän kuin draama, se on rituaali.

Wagnerin uskontokäsitys oli vastaan sitä vääristynyttä perusajatusta, että kristillinen Jumala on samastettu erheellisesti juutalaisten heimojumalaan, joka sotii ja rankaisee, mutta ei vapahda köyhiä eikä rakasta tarpeeksi. Wagner uskoi Jeesukseen, mutta ei hyväksynyt sitä hahmoa, jonka ihmiset olivat luoneet Jumalasta.

Parsifalissa on runsaasti uskonnollista ainesta, sekä kristinuskosta tuttua että Wagnerin itse kehittelemää. Oopperassa yhdistyvät kaksi isoa tarinaa, taru pyhästä Graalin maljasta ja kuningas Arthurin pyöreän pöydän ritareista. Graalin malja on kristinuskon mytologiassa astia, johon Joosef Arimatialainen otti talteen ristiinnaulitun Jeesuksen verta. Oopperan viimeisen näytöksen tapahtumatkin sijoittuvat pitkäänperjantaihin.

Saksalaisen Harry Kupferin Kansallisoopperassa ohjaama Parsifal sekoittaa asiaa lisää tuomalla mukaan buddhalaisuuden. Oopperan päähenkilöä, eksyksissä olevaa Parsifalia eivät johdata kohti Graalin linnaa Jeesuksen apostolit, vaan kolme buddhalaismunkkia. Kupferin ratkaisu ei ole keinotekoinen, sillä Wagner oli kiinnostunut buddhalaisuudesta. Wagner näki buddhalaisuuden aidompana uskontona kuin kristinuskon: todelliset pyhimykset ovat kokeneet kärsimystä ja tunteneet myötätuntoa, ja buddhalaismunkit ovat nähneet sen ristiriitaisuuden, mitä elämisen jano aiheuttaa, ja vain sen kieltämisellä saavutetaan vapaus.

Wagner jopa suunnitteli Buddhasta kertovaa oopperaa, jota ei kuitenkaan tullut. Vuonna 1856 hän kirjoitti proosaluonnoksen oopperaan, joka perustui intialaiseen taruun ja käsitteli Buddhan viimeistä elonpäivää, rakkautta, itsensä kieltämistä ja vapautumista. Yhtä vapautumista Wagnerkin halusi, Jeesuksen vapauttamista juutalaisuudesta. Parsifal loppuukin sanoihin ”Erlösung dem Erlöser” (Vapahdus vapahtajalle).

Samoin Wagner olisi halunnut, että kirkko olisi vapautettu kokonaan siitä yhteiskunnallisesta pelistä, jossa se oli vallankäytön välineenä ja jossa sen suurin mielenkiinto kohdistui omaisuuksien keräämiseen.

Tämä kristinuskon luiskahtaminen harhaan oli Wagnerin käsityksen mukaan alkanut siitä hetkestä, kun Rooman keisari Konstantinus oli määrännyt kristinuskon valtion uskonnoksi tarkoituksenaan lujittaa Rooman valta-asemaa. Parsifalistaan Wagner kirjoitti, että ”kun uskonto on käynyt keinotekoiseksi, on taiteen tehtävä pelastaa uskonnon ydin omaksumalla myyttiset symbolit”.

SYNTEETTINEN
EVANKELISTA

Koska uskon Wagnerin jumaliin, ne varjelivat minua eilen ajaessani kohti Helsinkiä. Törmäsin hirven kanssa, mutta Wagnerin jumalat tiesivät, että olin tulossa Parsifalia katsomaan, joten he suojelivat minua törmäyksessä. Pääsin jatkamaan matkaa vahingoittumattomana, mutta auto pitää viedä korjaamolle.

Saksalainen kirjailija Manfred Peter Hein kirjoitti Parsifalista, että sitä ”voi pitää eräänlaisena Jumalaa pilkkaavan neron itsekeskeisyyden huippuna, jollainen siinä muodossa tuli varsinaisesti mahdolliseksi silloin 1800-luvulla”. (Parnasso 8/1960) Wagner itse oli joskus Parsifalin valmisteilla ollessa sanonut Cosima Wagnerin päiväkirjamerkinnän mukaan, että hänen on vielä kerran kirjoitettava alusta loppuun oma teologiansa.

Wagner ei ole ainoa tällainen suuri taiteilija. Fjodor Dostojevski oli ateisti, mutta kirjoitti paljon uskosta, ja Andrei Tarkovski teki elokuvia, joiden ihmeenomaisuudesta on vaikea sanoa, perustuvatko ne ”oikeaan” uskontoon vai Wagnerin tavoin hänen itsensä rakentamaan uskontoon.

Kun Bachia joskus sanotaan viidenneksi evankelistaksi, niin Wagner oli sitten synteettinen evankelista

Edellisen kerran Parsifalin nähdessäni oli Klingsor-velhon roolissa Esa Ruuttunen, joka ennen ooppera-ammattilaisuuttaan toimi kymmenen vuotta pappina. Hän sanoi kokevansa Parsifalin syvästi eettisenä, tyhjiin ammentamattomana, mutta ei kuitenkaan uskonnollisena. Nyt velhona oli Jukka Rasilainen.

Graalin kuningaskunnan hallitsija Amfortas oli viimeksi Juha Uusitalo, joka oli niin huumaantunut, että sanoi Parsifalin olevan hänelle kuin suuri ihme, ylhäältä alas laskeutunut ihme. Tällä kertaa Amfortasin roolin lauloi Tommi Hakala. Parsifal oli viimeksi Raimo Sirkiä, nyt itävaltalainen Nikolai Schukoff.

Viisituntinen ilta Kansallisoopperassa on joka tapauksessa rituaalinen kokemus. Se on jotain sellaista, jota ateistikin kaipaa, siis ”pyhää”, jotain rauhoittavaa, tekee mieli sanoa autuasta, olkoon sitten vaikka synteettistä. Tällaistahan ei enää varsinaisesti ole, kun Citymarketit ja Lidlit ovat aina avoinna oli sitten arki tai pyhä, joulu tai juhannus. Tämä tosin koskee vain Suomea. Kun muutama viikko sitten kävin Itävallassa 30 000 asukkaan kaupungissa Kremsissä, siellä ei vappupäivänä ollut yksikään kauppa auki, yhden baarin sentään löysin.

Musiikistakin sellainen maallikon kommentti, että joka kerta jonkin Wagnerin oopperan nähtyäni totean juuri sen olevan paras ooppera. Orkesterin pitkät melodiset sävelkulut tekevät kokemuksesta lähes hypnoottisen. Muutaman kuukauden kuluttua nämä arvioinnit tasaantuvat ja syksyllä listan kärjessä voi olla Ring, Tristan ja Isolde, Lohengrin, Mestarilaulajat tai Tannhäuser.

kari.naskinen@gmail.com

P.S. Suomen johtaviin Wagner-asiantuntijoihin kuuluva, tärkeän Parsifal-kirjankin (2006) tehnyt Pekka Asikainen lähetti sähköpostin, jossa tarkensi Parsifalin lopusta kuoron tekstiä "Erlösung dem Erlöser":

"Keskustelin tuosta(kin) repliikistä Harry Kupferin kanssa Parsifalin harjoitusperiodin aikana 2005. Hänen mielestään tuo tulkinta (Naskisen esittämä) ei tee oikeutta Parsifalille, vaan viittaa Kolmannen valtakunnan tulkintoihin.

Wagnerin antisemitismikin oli aivan oma lukunsa. Hän mm. ehdotti Hermann Leville kesällä 1882, että tämän pitäisi mennä kasteelle, koska vain kastettu kristitty olisi kelvollinen johtamaan Parsifalin.

En tietenkään halua kiistellä näistä asioista, mutta tuon "vapahdus vapahtajalle" -lauseen taustalla on todella paljon muutakin. Ja juuri tuo lause ehkäisee meitä pitämästä Parsifalia jumalana. Hän on lopultakin ihminen, kuin yksi meistä. Tämä on yksi tulkinta monista mahdollisista."

Aseiden alas laskeminen ei merkitse taistelun loppua

Otsikko on nimimerkki Irmari Rantamalan viimeisestä kirjoituksesta Työmies-lehdessä 12.4.1918. Nimimerkin takana oli Algot Untola, joka tunnettiin myös nimillä Algot Tietäväinen ja Maiju Lassila. Hän ei itse ollut aseisiin tarttunut, mutta kynä osoittautui yhtä vaaralliseksi, kun hän ei sitä alas laskenut. Kansalaissota ehti loppua, mutta kirjailija-lehtimiehen henki meni 21.5.1918.  Helsingin Sanomatkin iloitsi tapahtuneesta: ”Eilen, tiistaina, ammuttiin suurta pahennusta aikaansaanut yllyttäjä ja kiihottaja Maiju Lassila - Irmari Rantamala - Wilhelm Untola hänen yrittäessään paeta vankilapaikasta. Vahtisotilaan luoti kaatoi tämän Työmiehen kynäsankarin.”

Tuo murha sata vuotta sitten tapahtui, kun Untolaa oltiin siirtämässä höyrylaivalla Santahaminaan teloitettavaksi.  Mukana laivassa olivat Untolan valkoiset kirjailijakollegat Eino Railo ja Kyösti Wilkuna, jotka sitten pitivät peijaiset Untolan teloittamisen kunniaksi nykyisen Kalastajatorpan paikalla olleessa kahvilassa. Laivassa oli myös senaattori A.O. Kairamo.

Railosta tuli 1930-luvulla Suomen Pen-klubin puheenjohtaja. Maailmanlaajuinen Pen-klubi oli perustettu 1921 turvaamaan kirjailijoiden sananvapautta. Railo oli toista maata, mutta lähes oikeistodiktatuuria muistuttaneella 1930-luvun alkupuoliskolla Suomen Pen-klubikin kulki omaa tietään. Wilkuna taas oli heimo- ja suojeluskuntasoturi, joka jo 1913 toivoi runossaan ”sotaa ja verisiä vaatteita”. Wilkunan kantti kuitenkin lopulta petti ja hän teki itsemurhan 1922.

Missään laillisessa oikeudessa ei Untolaa ollut tuomittu, eikä edes valkoisten laittomissa kenttäoikeuksissa. Untola oli kuitenkin valkoisten kannalta pahimmista pahin, loikkari. Hän oli kuulunut Suomalaiseen puolueeseen, mutta oli 1916 liittynyt sosiaalidemokraatteihin ja alkanut julkisesti tunnustaa uutta väriään ryhtyessään kirjoittamaan Työmies-lehteen. Eivätkä jutut porvareita miellyttäneet, ne tulkittiin kansankiihotukseksi.

Viimeiseksi jääneessä kirjoituksessaan 12.4.1918 Untola otti esille aseiden laskemisen omalla tavallaan: ”Miekan sijalle astuu rauhan ase särkemään ja hävittämään niitä voimia, jotka ovat vielä miekalta säilyneet. Sosialistiseen vallankumoukseen kuuluu luova rauhan työ, joka yksin voi vakiinnuttaa aseelliset saavutukset.”

Laittoman kuolemantuomion takana oli Untolan entisiä puoluekavereita, ainakin A.O. Kairamo ja K.A. Paloheimo, jotka istuivat KOP:n, Pohjolan ja Kajaani Oy:n hallituksissa. KOP:n hallintoneuvoston puheenjohtaja Kairamo tunnettiin siitäkin, että hän ehdotti punavankien siirtämistä töihin Saksan suolakaivoksille. Tämä suunnitelma tyssäsi tulevan presidentin K.J. Ståhlbergin vastalauseeseen.

TIELLÄ SANANVAPAUTEEN

Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon 2017 sai Kansalliskirjaston verkkojulkaisu ”Tiellä sananvapauteen, suomalaisen sananvapauden ja sensuurin muistikirja”. Siinä käsitellään laajasti myös Algot Untolaa, joka koko kirjoittajanuransa ajan tuki ruohonjuuritason demokratiaa ja aktivoitui lehtikirjoittajana usein juuri eduskuntavaalien alla. Vuosina 1903-08 hän tuki näkyvästi vanhasuomalaisten reformipoliittista ohjelmaa ja vastusti vallassa olleita perustuslaillisia.

Eri nimimerkeillä ilmestyneet karnevalistiset, perustuslaillisten kärkipoliitikkojen kustannuksella pilailleet pakinat jakoivat tuolloin mielipiteitä puolesta ja vastaan. Untola kuitenkin korosti, ettei käynyt kenenkään yksityishenkilön kimppuun, mutta vaati itselleen oikeutta puhua virkamiesten ja poliitikkojen toiminnasta, koska sillä oli suora vaikutus kansaan.

Vastineeksi perustuslailliset lehdet julkaisivat juttuja, joissa pakinoiden kirjoittajaksi paljastuneen Untolan sivistystaso ja moraali kyseenalaistettiin. Henkilöön menevä lehtikirjoittelu synnytti juoruja, jotka vaikuttivat luotaantyöntävästi varsinkin vanhasuomalaisiin, konservatiivisiin mielipidevaikuttajiin. Vuoden 1908 lopussa Untolan kirjoituksia alettiin vahtia ja sensuroida Satakunta-lehden toimituksessa.


Yhdessä Kokkola-lehden pakinassaan Untola parodioi Eino Leinon runoa, jonka tämä oli kirjoittanut Leo Mechelinin senaatin valtaannousun kunniaksi. Toisessa yhteydessä Untola kritisoi suomenkielisiä kirjailijoita reaalimaailman hylkäämisestä ja harhaantumisesta runouden maailmaan.
Poleeminen tyyli oli Untolalle tietoinen valinta, mikä tähtäsi ilmaa puhdistavan keskustelun käynnistämiseen. Kaunokirjallisessa tuotannossaan hän pyrki suoran polemiikin sijasta vaikuttamaan vastustajiinsa piilotetun kritiikin kautta.

Irmari Rantamalan nimellä ilmestyneessä esikoisteoksessaan Harhama (1909) tekijä pohti Leinon ja muiden kulttuurilehti Päivän ympärille kokoontuneiden kirjailijoiden omaksumaa aktivismin ihailua, nietzscheläistä moraalifilosofiaa ja dekadenttia maailmankuvaa. Eino Leino oli purevan ivallinen, kun hän sitten arvioi Harhaman erikoista kieltä, tyyliä ja muotoa.

Jo tuolloin Untolan sananvapautta rajoitettiin, kun kustantajat karsivat tekstejä. Myös lehtikirjoituksia lyhenneltiin. Lopulta hän siirtyi sosialistisen Työmiehen avustajaksi, koska muualla hän ei enää saanut ääntään kuuluviin.

Monessakohan kesäteatterissa esitetään tänä vuonna Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa (1910)? Tiistaina 22.5. se tulee televisiosta klo 13.20.

kari.naskinen@gmail.com

Saksan äärivasemmisto etsii uutta mallia

Tuoreen mielipidekyselyn mukaan Berliinissä saa suurinta kannatusta vasemmistolainen Linke-puolue (Die Linkspartei). Muualla maassa ei yhtä hyvin mene, ja Linken sisällä käydäänkin kovaa keskustelua puolueen linjauksista ennen kesäkuun alun puoluekokousta. Demaripuolue SPD puolestaan on menettänyt vuoden 2010 jälkeen puolet äänestäjistään.

Saksan vasemmiston hyvin tuntema Jouko Jokisalo kirjoitti Linken tilanteesta Tutkijafoorumin sähköpostiryhmässä. Jokisalo otti esille Linken parlamenttiryhmän puheenjohtajan Sahra Wagenknechtin ehdotuksen uuden vasemmistolaisen liikkeen luomisesta (linke Sammelbewegung). Perustelu sen tarpeellisuudelle on mm. se, että politiikan käännöstä ei ole enää saavutettavissa demarien, vihreiden ja Linken mahdollisella hallituksella.

”Demarit ovat nykyisen hallituksen myötä menneet entistä oikeammalle ja vihreistä on vasemmistosuuntaus lähes kadonnut. Toinen argumentti on, että Linke nykymuotoisena on tuomittu jäämään 10 prosentin puolueeksi. Lisäksi nykyinen puoluejärjestelmä on tullut tiensä päähän, mitä osoittavat viime vuoden vaalitulokset Ranskassa, Itävallassa, Yhdysvalloissa sekä Brexit-äänitys Isossa-Britanniassa”, kirjoittaa Jokisalo, joka toimii historioitsijana Itä-Suomen yliopistossa.

Linken lehti Neues Deutschland julkaisi Wagenknechtin ja kumppanien alustavan Fair Land -liikkeen peruspaperin, jossa tulevia tavoitteita hahmotellaan. Lähtökohtana on nykyisen kehityksen kriisi ja yhteiskunta, jossa "ihmisyys jää jalkoihin". Halpapalkkasektorin kasvu on tosiasia ja vainn syntyperä antaa mahdollisuudet hyvään elämään. Pääoman kasaantuminen on saavuttanut samankaltaisen asteen kuin ennen 1. maailmansotaa. Yli puolet saksalaisista ansaitsee nyt vähemmän kuin 1990-luvun alussa. Ennen kaikkea suuryritykset hyötyvät globalisaatiosta, vapaakaupasta ja yksityistämisestä sekä EU:n sisämarkkinoista. Konsernien osakkeidenomistajat kylpevät osakeantien tuloksissa, köyhimmät taistelevat osuudestaan leipäjonoissa (viittaus siihen, että Essenin kaupungissa elintarvikeavustusten jakelu keskeytettiin avustusten riittämättömyyden vuoksi).

ND:n jutussa esitetään myös kritiikkiä. Arvostellaan sitä, että liikkeen aktiivit toimijat valmistelevat toimiaan tällä hetkellä anonyymisti. Lehden mukaan liike aikoo astua politiikan areenalle syyskuussa. Epäillään myös sitä, voidaanko poliittinen liike synnyttää ylhäältä käsin.

YHTEISKUNNALLINEN
ILMAPIIRI MYRKYTTYY

Paperissa käydään laajasti lävitse, miten hallituspolitiikan toimet rapauttavat julkisia toimintoja ja leikkaavat väestön köyhimmältä osalta. Angela Merkelin politiikkaa arvostellaan, koska se on jättänyt kaupungit ja kunnat sekä avustustyöntekijät yksin hoitamaan pakolaisten tulon aiheuttamia taloudellisia, yhteiskunnallisia ja sosiaalisia ongelmia. Kantaa otetaan myös siihen, että ääri-islamistien toimiin ei puututa: "Jos politiikka katsoo sivusta, miten radikaalin islamin vihasaarnaaja välittää omaa maailmankuvaansa 5-vuotiaille lapsille, ei integraatio ole mahdollinen. Yhteiskunnallinen ilmapiiri myrkyttyy."

Kansainvälisen politiikan alueella todetaan hallitsevan vahvemman oikeus. Sotilaallinen voima ohittaa diplomatian. Sotia käydään raaka-ainelähteiden varmistamiseksi ja geopoliittisen vaikutuksen lisäämiseksi.

Kestävästä taloudesta ollaan kaukana, vallitsee kapitalistinen kertakäyttötuotanto. - "Me emme halua ekotuotteita paremmin ansaitseville, vaan puhtaan ympäristön ja terveellisen ravinnon kaikille."

Wagenknechtin paperissa todetaan, että puhe politiikan vaihtoehdottomuudesta globalisaation ja digitalisaation aikakaudella on vale: "Kasvava eriarvoisuus ei ole luonnonvoima, vaan poliittisen epäonnistumisen tulos."

Globaali finanssikapitalismi, joka on vapauttanut konsernit ja hyvätuloiset sosiaalisesta vastusta, ei ole teknologisen kehityksen tulos, vaan poliittisten ratkaisujen aikaansaannos. Paperissa painotetaan, että toisenlaiselle politiikalle on väestön keskuudessa enemmistö (aseistariisunta, korkeammat palkat, parempi eläke, oikeudenmukaisempi verotus, enemmän turvallisuutta).   

TAVOITEOHJELMA

1. Takaisin Willy Brandtin rauhanpolitiikkaan: aseistariisunta, jännityksen lieventäminen, itsenäinen politiikka, joka asettaa eurooppalaiset tavoitteet keskiöön.

2. Taattu työpaikka ja hyvät palkat innovatiivisessa taloudessa: Saksan sisämarkkinoita on voimistettava ja riippuvuutta vientituloista vähennettävä. Digitalisaation on johdettava työn jakamiseen: vähemmän stressiä kaikille, työttömyyden ja ylityöllisyyden sijaan väliaikaisissa työsuhteissa.

3. Uudistettu voimakas sosiaalivaltio, joka estää köyhyyden; eläkkeet, jotka turvaavat elintason vanhuuden aikana; hyvä terveydenhoito riippumatta tuloista.

4. Yksityistämisen pysäyttäminen.

5. Oikeudenmukainen verotus: alempien palkkaluokkien verotuksen keventäminen, isojen omaisuuksien ja konsernien verotuksen kiristäminen.

6. Hyvä koulutus kaikille huolimatta sosiaalisesta taustasta.

7. Demokratia palauttaminen: emme halua, että konsernit ja pankit hallitsevat meitä.

8. Arkipäivän turvallisuuden takaaminen.

9. Eurooppalainen Saksa yhdentyneessä Euroopassa. Emme halua Eurooppaa, jossa itsevaltaiset Brysselin komissaarit tai Berliinin poliitikot määrittävät yksittäisille maille, millaista politiikkaa heidän on tehtävä.

10. Apu hädässä oleville ihmisille: turvattava oikeus turvapaikkaan vainotuille, aseidenvienti kriisialueille lopetettava ja epäoikeudenmukaiset kauppakäytännöt lopetettava, taisteltava köyhyyttä vastaan paikanpäällä ja luotava perspektiivi jäämiselle kotiseudulleen.

11. Luonnon kannalta kestävä talous, jotta voimme jättää lapsillemme ja tuleville sukupolville eheän luonnon. Puhdas ilma ja puhdas vesi ovat välttämätön osa laadukasta elämää.

 kari.naskinen@gmail.com

Kaupunkien kasvava painoarvo sekoittaa valtasuhteita

Elinkeinoelämän keskusliiton tänään järjestämässä seminaarissa esitettiin aluksi numerollisia tosiasioita kaupungistumisesta, minkä jälkeen todettiin, että ”elämä maaseudulla on onnellisempaa”. Kellä on kellä ei. Niin kehitys kuitenkin menee, että kaupunkien väkimäärä kasvaa ja maaseutu autioituu lisää. Jo nyt 70 prosenttia suomalaisista asuu kaupunkimaisilla alueilla, ja pelkästään Helsingin väkiluvun arvioidaan kasvavan seuraavien 30 vuoden aikana noin 400 000:lla.

EK teetti valtiot.lis. Osmo Soininvaaralla ja agronomi Esa Härmälällä kaupungistumista koskevan raportin, johon EK:n linjauksia lisäsi sen toimitusjohtaja Jyri Häkämies. Raportissa sanotaan, että kaupunkipolitiikka on tähän asti ollut hallitusten päätöksenteossa käyttämätön voimavara, mutta nyt se toivotaan otettavaksi yhdeksi kärkihankkeeksi Suomen talouden menestyksen takaamiseksi.

Helsingin pormestarin Jan Vapaavuoren voimakkaat kaupunkipuheet ovat synnyttäneet kovaa keskustelua mm. siitä, onko kepun ajamassa maakuntauudistuksessa mitään järkeä. On tuntunut jopa siltä, että Helsinki haluaisi kokonaan irti valtakunnallisesta aluepolitiikasta. Jos olisi mahdollista, Vapaavuori muodostaisi Helsingistä antiikin Kreikasta tutun mallin mukaisen kaupunkivaltion.

Poliittisen historian dosentti Mikko Majander kirjoitti SDP:n lehdessä viime viikolla, että ”kaupunkien roolille saattaakin nyt avautua uutta tilaa, kun globalisaatio ja teknologinen murros heikentävät valtioiden perinteistä voimaa. Kaupunkien kasvava painoarvo sekoittaa myös valtioiden sisäisiä valtasuhteita.” (Demokraatti 10.5.2018)

Hauskana esimerkkinä Majander kirjoitti siitä, miten Riika on tällä hetkellä brittituristien suosiossa: ”Heistä kaikille ei ole lainkaan selvää, missä maassa sitä kohelletaan. Sillä ei ole väliä, menevätkö latviat ja liettuat sekaisin, kunhan kaupungin nimi kantaa kotokollegojen korvissa.”

Totta toinen puoli. Jääkiekon MM-kisojen aikana sentään on selvää, että Latvia on enemmän olemassa kuin Liettua, jonka kaupunkeja ehkä ovat Vilna ja Pärnu ja Gdansk. Latvian kaupunkeja saattavat olla Liepaja, Kaunas ja joitakin muitakin, hällä väliä.

Helsinkiin tulevat turistit tiennevät suurimmaksi osaksi, että ovat Suomessa, joskin vanhoja amerikkalaisia elokuvia nähneet voivat tutuista rakennuksista luulla, että ollaan Leningradissa.

EK esittää nyt, että perustettaisiin kaupunkipoliittinen ministerivaliokunta, jotta poliittinen päätöksenteko eri ministeriöissä tukisi hyvää kaupungistumista. Varsinkin pääkaupunkiseudun erityisasemalle toivotaan tunnustamista.

Kreikkalaiset kaupunkivaltiot olivat voimissaan 2500 vuotta sitten. Samanlaiseen systeemiin ei Suomessa tietenkään olla menossa, mutta kepun maakuntamalli kyllä ihmetyttää. EU:n tasolla vastustetaan liittovaltiomallia, mutta Suomeen sellaista nyt halutaan. Päätösvaltaa ollaan siirtämässä kunnilta maakunnille. Onnellista maaseutua sinänsä tarvitaan elintarviketuotantoon, perusteollisuuteen, biotalouteen ja matkailubisnekseenkin, mutta ne hoituvat ilman kepun maakuntahallintoakin. Isot tulevaisuudenkysymykset ratkaistaan silti kaupungeissa.

kari.naskinen@gmail.com

Mannerheim pois, Lenin tilalle

Lahtelainen kaupunginvaltuutettu Tapani Ripatti (SDP) teki aloitteen Mannerheimin ratsastajapatsaan siirtämiseksi pois näkyvältä paikalta rautatieaseman edestä. Ripatti perustelee tätä sillä, että Mannerheimilla ei ole mitään tekemistä Lahden kanssa, istui vain junassa 15.5.1918, kun se pysähtyi Lahden asemalla. Ei käynyt edes Hennalan keskitysleiriä tarkastamassa.

Ennemmin Lahteen sopisi Leninin patsas, sillä hän sentään yöpyi Lahdessa elokuussa 1917. Lenin piilotteli Rautatienkatu 26:ssa ja Anttilanmäellä Kurhilankatu 4:ssä. Aikoinaan Lanunaukiolla oli seinässä muistolaatta Leninin käynnistä, mutta jostain syystä se poistettiin seinästä 1980-luvulla. Jo huhtikuussa 1917 Lenin oli Mannerheimin tavoin istunut junassa Lahden asemalla, kun hän oli palaamassa maanpaosta Sveitsistä Venäjälle.

Vaikka Jari Litmasen ja Erkki Laineen urheilijapatsaat ovat huonoja, ne sopivat Lahteen ainakin siksi, että molemmat ovat lahtelaisia. Mannerheimin patsaan voisi Ripatin mukaan siirtää johonkin toiseen paikkaan. Ehkä sen voisi myös myydä jonnekin muualle, jossa Mannerheim oleskeli muutenkin kuin ratapihalla ravintolavaunussa. Lenin puolestaan on maailmanhistorian suurmiehistä ainoa, joka on yöpynyt Lahdessa.

kari.naskinen@gmail.com

 

Auringonlasku ei ole loppu, vaan uuden alku

Japanilaisen Naomi Kawasen edellinen elokuva oli haikea, hidas ja hiljainen Kirsikkapuiden alla (2015). Hänen uusin elokuvansa Kohti valoa on myös haikea ja hidas, ja vaikuttaa myös hiljaiselta, mutta käymässäni elokuvateatterissa ääninappula oli taas kerran säädetty niin kovalle, että tämä osittain pilasi katsomiskokemuksen. Klassisen japanilaisen elokuvan ominaisuuksiin hitaus ja hiljaisuus kuuluvat oleellisella tavalla, mutta tästä ei nykyisillä koneenkäyttäjillä ainakaan Suomessa ole hajuakaan.

Tämä elokuva myös kertoo elokuvista, mielenkiintoisen asiankin: Japanissa nimittäin tehdään näkövammaisia varten elokuviin kuvailuselostuksia, joita voi seurata korvanappikuulokkeilla. Vuoropuhelun tietenkin kuulee, mutta näillä selostuksilla kuvaillaan sokeille sitä, mitä valkokankaalla näkyy. Elokuvan päähenkilö on poikkeuksellisen kaunis Misako (Ayame Misaki, kuvassa), joka tekee näitä selostuksia. Ennen selostustekstien lopullista valmistumista niitä ruotii useissa palavereissa näkövammaisten raati.

Yksi raatilaisista on entinen mestarivalokuvaaja Nakamori (Masatoshi Nagase, kuvassa), jonka kanssa Misakolla menee aluksi napit vastakkain. Hyvin arvattavasti asiat kuitenkin lutviutuvat parhain päin ja päästään varsinaiseen asiaan eli siihen, mitä valo merkitsee. Misakon repliikein edetään herkän runollisesti ja paikon aforistisesti lopulta niihin kauniisiin ajatuksiin, että auringonlaskukaan ei merkitse loppua, vaan uuden alun odotusta. Nakamorille valon loppuminen on tietenkin kauhea asia, koska enää hän ei pysty ottamaan kuvia vanhalla rakkaalla Rolleiflex 6 x 6:llaan. Elokuva kuitenkin osoittaa, että tämänkin auringonlaskun jälkeen löytyy uudenlainen valo.

Kuvailuselostuksia tekevä Misako filosofoi, että hän haluaa antaa katsojille käsinkosketeltavan toivon tunteen. Tällaista lepertelevää puhetta on paljon, niin kuin että ”kauneinta on se, mikä on juuri katoamaisillaan silmiemme edessä”. Kuvallisella puolella ohjaaja on yrittänyt väenväkisin tehdä keinotekoista elokuvataidetta kuvaamalla neljä isoa kohtausta vastavaloon. Valoteemaan tämä jotenkin istuu, mutta tekotaiteellista kikkailua se silti on. Toinen epäonnistunut ratkaisu kuvaaja Arata Dodon työssä on, että useat lähikuvat kasvoista ovat tätä älytöntä nykymuotia, jossa ihmisen pää rajautuu ylhäällä silmiin ja alhaalla alahuuleen. Eikä ole maltettu jättää pois myöskään heiluvaa käsivarakuvausta.

Kun on olemassa pornoa ja pehmopornoa, niin on myös taidetta ja löysää pehmotaidetta - Kohti valoa kuuluu jälkimmäiseen.

kari.naskinen@gmail.com

Ulla Juurola ratkaisi Sibeliustalon rakentamisen

Näinä päivinä tulee kuluneeksi 20 vuotta siitä, kun kaupunginvaltuusto päätti Lahden kongressi- ja konserttitalon rakentamisesta. Myöhemmin nimeksi tuli Sibeliustalo. Aina kun äänestys päättyy yhden äänen erolla, on mielenkiintoista etsiä ratkaisevan äänen antanutta. Todellisuudessa ratkaisijoita ovat tietenkin jokainen, sillä yksikin ääni toisin muuttaisi lopputuloksen. Tässä tapauksessa äänet menivät 30 - 29 ja on yleisesti puhuttu suurimpana ratkaisijana Pentti Heikkurisesta (Kok), joka vasta äänestyspäivänä päätti liittyä puolueensa myönteiseen kantaan. Kokoomuksesta vain Tuija Nurmi ja Ilkka Viljanen vastustivat talon rakentamista. Heikkuristakin merkittävämmän henkilökohtaisen ratkaisun teki kuitenkin Ulla Juurola (SDP), joka äänesti rakentamisen puolesta.

Ulla Juurola oli tuolloin kansanedustajana, ja hänen oli määrä olla äänestyspäivänä 11.5.1998 eduskunnan valtiovarainvaliokunnan verojaoston matkalla Caymansaarilla ja Meksikossa. Viime hetkillä Ulla Juurola kuitenkin perui lähtönsä. Hän tiesi, että jos hänen tilallaan valtuuston tärkeässä kokouksessa olisi joku varavaltuutettu, tämä äänestäisi talon rakentamista vastaan, kuten ryhmäpäätös edellytti. Tämä oli selvä asia, koska tiedossa oli, että sosiaalidemokraattien ryhmässä varavaltuutettuineen olivat rakentamisen kannalla Ulla Juurolan lisäksi vain Kari Hyytiä, Marja-Liisa Niuranen, Pekka Räty, Jouko Skinnari ja Heikki Vierumäki.

Myös kaupunginjohtaja Kari Salmi (SDP) oli rakentamisen kannalla ja hän oli lobannut asiaa merkittävällä tavalla. Vieläkin tärkeämpi demarivaikuttaja oli pääministeri Paavo Lipponen, jonka ansiosta valtio tuli suuresti mukaan rakentamisen rahoittajaksi.

Valtuutettu Vuokko Kautto (Vas) syytti Etelä-Suomen Sanomia ja Uutta Lahtea hankkeen yksipuolisesta puolustamisesta. Tähän Reijo Pekonmäki (Vas) vastasi, että Lahden Radio sentään oli koko ajan kuulunut vastustajien leiriin: Tapani Ripatti (SDP) oli itsekin valtuutettu, Juha Sihvonen (SDP) selosti tapahtumia suorassa lähetyksessä ja kolmas kriitikko oli pakinoitsijanimimerkki ”Business City Observer” (Vesa Näveri).

Pekonmäki oli vasureista ainoa rakentamista kannattanut, ja hänellä oli Iskun pääluottamusmiehenä perusteena se, että talon sisustaminen tietäisi Iskulle töitä.

Ennen kuin Sibeliustalo sai tämän nimensä, siitä puhuttiin kongressi- ja konserttitalona. Sanat tässä järjestyksessä, ettei olisi liian selvästi tullut esille se, että nimenomaan Lahden kaupunginorkesterin hyvään vauhtiin päässyt nousuvaihe oli perussyynä koko hankkeeseen.

Talon valmistuttua nimiä syntyi lisää: konkkatalo, puuliiteri, puukirkko, rantamökki.

Sibeliustalon rakentaminen maksoi 126 miljoonaa markkaa. Lahden veronmaksajien osuudeksi jäi 65 miljoonaa markkaa, kun ulkopuolista rahoitusta tuli paljon:

Valtio 40 mmk
Metsäteollisuus 9,1 mmk
EU 7,3 mmk
Hollolan kunta 1,7 mmk
Tekes 1,5 mmk
Metsänomistajien liitto 0,6 mmk
Päijät-Hämeen liitto 0,2 mmk
Asko Oy 0,1 mmk
Huonekalusäätiö 0,1 mmk
Teknoware Oy 50 000 mk

kari.naskinen@gmail.com