skip to main |
skip to sidebar
Kansallisteatterin näytelmässä Sumu
on pieni huipputeknologiayritys saamassa pään auki Venäjän markkinoille, mutta
yrityksen yksi omistajista ei halua lähteä kaupantekoon Venäjän nykyisen politiikan
takia. EU:n pakotteet eivät koske yrityksen edustamaa alaa, mutta yrityksen yksi
kolmesta omistajasta vastustaa miljoonien eurojen arvoista kauppaa eettisistä
syistä.
Voisiko tällaisia yritysjohtajia olla? Vaikea kuvitella. Vaikka olisi kuinka
kiukuissaan Ukrainan tilanteesta, niin jos oman yrityksen etu on kysymyksessä,
niin siitä vaan kaupantekoon. Näin ajattelivat Suomen teollisuuspatruunat silloinkin,
kun käytiin kauppaa Neuvostoliiton kanssa. Herrat vihasivat kommunismia, mutta
nämä mielipiteet jätettiin syrjään, kun Moskovassa nosteltiin maljoja isojen
kauppojen kunniaksi.
Näytelmän kirjoittaja Juha Jokela (kuvassa) muistuttaa
noista ajoista käsiohjelmassa: ”Suurvaltanaapurin erilaisuutta ymmärtävä ja
kunnioittavaan vuorovaikutukseen perustuva rauhanomainen idänpolitiikka edesauttoi
ratkaisevasti esimerkiksi maamme metalli- ja puunjalostusteollisuuteen
sisältyviä vienti-intressejä ja joudutti näin muodoin pohjoismaisen
hyvinvointivaltion rakentamista.”
Onko tilanne nyt erilainen? Onko Naton kyljessä kyhnääminen aikaansaanut sen,
että suurvaltanaapurin erilaisuutta ei enää tarvitse ymmärtää? Jokela ottaa
esille molemmat näkökulmat. Ukrainan kriisi on lisännyt Suomessa avointa ”ryssävihaa”,
mutta Suomen geopoliittinen asema on sama kuin ennenkin. Siksi Suomen etu on ”rauhan,
ystävyyden ja ymmärryksen hengen vaaliminen kaikkina aikoina ja tässäkin
tilanteessa”, kuten Jokela kirjoittaa.
Jos vientiä harjoittavan yrityksen johtaja perustelee kaupankäynnin torjumista
eettisillä syillä, voisi nyt ajatella, että tällaisen henkilön firma
kieltäytyisi ehdottomasti myös Puolan ja Unkarin kanssa käytävästä kaupasta.
Sama koskee populismia: jos ei hyväksy törkeän populistista valtiopolitiikkaa,
joutuuko Ranska boikottilistalle, jos Marine
Le Pen nousee presidentiksi?
VENÄLÄINEN SIELU
Näytelmässä on myös yrityksen tulkkina toimiva, Suomeen muuttanut Larissa, joka
on yliopistossa tehnyt tutkielman saksalaisesta filosofista Thomas Metzingeristä (s. 1958). Larissa
yrittää Metzingerin tutkimuksiin perustuen valaista yrittäjäkolmikolle ”venäläistä
sielua” (Русская душа), joka on erilainen kuin omamme. Metzingerin mukaan ei minää varsinaisesti ole olemassa, sen
sijaan on fenomenaalinen minä
sellaisena kuin se ilmenee tietoisessa kokemuksessa. Tällainen minä ei ole pysyvä, vaan käynnissä oleva
prosessi.
Larissa selvittää lisäksi, että Venäjällä on kahdenlaisia sieluja. On yksittäisten
ihmisten sielut ja kollektiivinen venäläinen sielu, joka on erilainen kuin omamme. Tämä tekee
Venäjän kulttuurisesti erilaiseksi kuin Suomi ja muut kaltaisemme länsimaat. Venäläiset
itse myöntävät asian näin olevan. Tämäkin on yksi sellainen asia, mikä pitäisi
ymmärtää maidemme välisistä eroista, eikä asioita varmasti vie eteenpäin näiden
erojen torjuminen tai niille naureskeleminen päin naamaa.
Metzingeriltä kannattaa noteerata lisäksi se, että ihmisten pitää vankistaa
huomiokykyjensä hallintaa, koska sitä uhkaa koko ajan kasvava mediatulva.
Huomiokyky ei ole rajaton, ja nykyisin näitä rajoja uhkaa valtavasti laajentunut
mediapommitus, mikä pyrkii ottamaan huomiokykymme omaan käyttöönsä. Tarvitaan
henkisiä itsepuolustustaitoja.
Jokelan komediassa käydään läpi näitä mediapommituksia: Krimi, Malaysian
Airlines, Vladimir Putin, Aleksandr Litvinenko, Vladislav Surkov, Mihail
Hodorkovski, Boris Nemtsov. Tiedon- ja epätiedontulvat ovat suuria, ja
tässä mylläkässä meidän vain on oltava mukana, mutta pidettävä pää kylmänä.
kari.naskinen@gmail.com
Itsenäisyyden ajan Suomessa on aina ollut monia toisinajattelijoita. Heitä
esittelee nyt tietokirjailija, yht. maist. Matti
Salminen kirjassaan Toisinajattelijoiden
Suomi (Into, 2016). Mukana on koko joukko tuttuja henkilöitä viimeisten
sadan vuoden ajalta, laajemmin esiteltyinä 49, mutta myös sellaisia, jotka
yleisemmin ottaen ovat jääneet sivummalle suuresta huomiosta.
Yksi tällainen vähemmän tuttu on lakitieteen tohtori Ensio Hiitonen (kuvassa), joka toimi ulkoministeriön palveluksessa
1925-39 ja myöhemmin Alkon lakimiehenä. Politiikassa hän oli ensin
Edistyspuolueen ja sen jälkeen Sosialistinen työväenpuolueen jäsen. Hän toimi
myös työväenpuolueen lehden Vapaan Pohjolan päätoimittajana ja käsitteli 1953
julkaistussa kirjassaan mm. 1920-30-luvuilla järjestettyjä poliittisia
oikeudenkäyntejä.
Oikeuslaitoksen väärinkäytöksiä ei usein ole käsitelty niin ankarasti kuin mitä
teki Hiitonen kirjassaan Vääryyttä
oikeuden valekaavussa. Salmisen mielestä Hiitosen johtopäätökset
suomalaisesta oikeudenkäytöstä nostavat tämän toisinajattelijoiden rohkeimpien
kastiin.
Suomen itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä oikeuslaitos oli niin mätä, että
Hiitosen mukaan Suomea ei ainakaan ennen vuoden 1944 välirauhaa voitu pitää
länsimaisena oikeusvaltiona. Vallassa olleet yhteiskuntapiirit puolustivat
tuota ennen etuoikeutettua asemaansa kaikin keinoin, myös oikeussaleissa.
Hiitonen arvosteli voimakkaasti myös presidentti P.E. Svinhufvudia, jonka myötätunto oli Lapuanliikkeen ja IKL:n
puolella. Presidentin armahdusoikeuttakin Svinhufvud käytti parempiin
seurapiireihin kuuluvien osalta. Svinhufvudin pelasti historiankirjoituksen
tuomiolta paljolti se, että hänen arkistonsa tuhottiin 1944 Neuvostoliiton
suurhyökkäyksen aikoihin. Tämän ansiosta on isällinen Ukko-Pekka saanut pitää
asemansa jälkipolvienkin mielissä.
Hiitosen kirja ei tietenkään päässyt laajaan julkisuuteen. Urho Kekkoselta hän sentään sai kiitosta, kun Kekkonen
70-vuotispäivänsä yhteydessä kiitteli Hiitosen kirjaa.
Toinen lakimies, ennen Hiitosta elänyt
Jean Boldt (1865 - 1920) oli samaa lajia, mutta toimi suoraan. Boldt oli
järjestämässä Suomen ensimmäistä rauhanmarssia 1899 Helsingissä, ja Salminen
luonnehtii häntä anarkistiksi.
FARSSEJA OIKEUSSALEISSA
Suomalaisen oikeudenkäytön yksi erikoisimpia näytelmiä tapahtui 1969, kun
Sadankomitean sihteeri Erik Schüller
1969 oli Vanhalla ylioppilastalolla kehottanut julkisesti nuoria valitsemaan
siviilipalveluksen asepalveluksen sijasta. Paikalla olivat Suojelupoliisin
kätyrit ja koska yllyttäminen tuollaiseen oli siihen aikaan rikos, niin syyte
tuli. Oikeuskäytäntö muuttui kuitenkin pelleilyksi, kun muutama tuhat ihmistä
tunnusti syyllisyytensä rikokseen.
Kuulusteltaviksi ja/tai tuomiolle joutuivat mm. Arvo Hautala, Kalle Holmberg, Kimmo
Kevätsalo, Kaisa Korhonen, Paavo
Lipponen, Vesa-Matti Loiri, Pekka
Milonoff, Terho Pursiainen, Ulf Sundqvist, Hannu Taanila, Ilkka Taipale
ja Erkki Tuomioja. Tuli vankeus-
ja sakkorangaistuksia.
Koko homman pani läskiksi M.A. Numminen,
joka yritti esittää puolustuspuheenvuoronsa laulaen.
Kun show oli saanut liian isot mittasuhteet, Kekkonen pelasti nämä pasifistit
ja armahti heidät kaikki. Kekkonen oli huomannut, että oikeuslaitos oli taas
ollut valekaavussa, tuomiot eivät olleet tasapuolisia, kun varakkaimpien ja
tunnetuimpien sukujen nuoret olivat päässeet pienemmillä tuomioilla.
Kekkonen lähetti asiasta oikeusministeri Aarre
Simoselle ”myllykirjeen”, missä sanoi näiden yllytysoikeudenkäyntien
muodostuneen oikeuslaitokselle vahingolliseksi farssiksi.
JUMALAN- JA
LOTTIENPILKKAA
Ennen yllytysoikeudenkäyntejä oli ikään kuin moraalisesti vakavampia farsseja
näytelty 1960-luvulla, kun Paavo Rintala
oli Sissiluutnantissa (Otava, 1963)
pilkannut lottia ja Hannu Salama Juhannustansseissa (Otava, 1964)
Jumalaa.
Rintala ja Otava saivat vastaansa koko kenraalikunnan, mutta oikeuteen ei
menty. Salama sen sijaan sai vankeustuomion, mutta taas tarvittiin Kekkonen
armahtamaan.
Erikoista oli, että Rintalan tekstistä oli jo ennen kirjan julkaisemista
valmistunut Mikko Niskasen elokuva Sissit (1963), mutta se ei vielä ollut
aiheuttanut kovin isoa myräkkää. Syynä oli varmaankin se, että Niskasen näkemys
ei ollut yhtä jyrkän pasifistinen kuin Rintalan. Elokuvassa ei esimerkiksi ole
kirjan lopun ankeutta siinä vaiheessa, kun sota loppuu ja luutnantti Takala
sanoo: ”Pojat, älkää välittäkö… tulee uusi sota… Vielä uudenkin kerran
kyllästyvät rauhan yksitoikkoisuuteen, vielä, varmasti… ja sitten on meidän
vuoro, pojat, on…” (Kovin on ajankohtainen kommentti nykypäivääkin ajatellen.)
Rintala itse sanoi kirjasodan sytyttyä: ”Kun katsoin Niskasen filmin, minä
ajattelin, että jos se jää niin kuin liian särmättömäksi, niin minäpä julkaisen
myöhemmin syksyllä oman versioni, joka on vähän särmikkäämpi, vähän
kriittisempi, vähän kylmempi, mutta enhän minä arvannut, että siitä sellainen
mökä nousee.”
Lotat eivät kirjassa eivätkä elokuvassa olleet mitenkään keskeisesti esillä.
Matti Salminen vetääkin johtopäätöksen, että lotta-asiasta tehtiin vain
tekosyy, sillä kenraalien oleellinen viha kohdistui kuitenkin kirjan
sodanvastaiseen kuvaukseen ja ihmisten raaistumiseen sotatantereella. Sota teki
miehistä järjettömiä tappajia, täysin inhimillisyytensä unohtaen.
Sama vihainen pilkanteko oikeisto-Suomea kohtaan jatkui Arvo Salon ja Kaj
Chydeniuksen Lapualaisoopperassa
(1966), mutta nyt herrat olivat jo sen verran viisastuneet, että eivät
lähteneet sen kanssa oikeuteen, eikä siis tällä kertaa tarvittu Kekkostakaan,
joka esityksen nähtyään kiitteli sitä, miten hyvin tapahtumat ja henkilöhahmot
vastasivat todellisuutta.
Matti Salmisen kirjassa laajemmin esiteltävät toisinajattelijat (suunnilleen
aikajärjestyksessä):
Arvid Järnefelt
Jean Boldt
K.J. Ståhlberg
Eetu Salin
Algot Untola alias Maiju Lassila
Yrjö Mäkelin
Kaarlo Uskela
Oskari Tokoi
Eelo ja Akseli Isohiisi
Aarne Orjatsalo
Karl Harald Wiik
Yrjö Kallinen
Hella Wuolijoki
Felix Iversen
Elmer Diktonius
Aarne Selinheimo
Johan Helo
Urho Kekkonen
Ensio Hiitonen
Erkki Vala
Olavi Paavolainen
Arndt Pekurinen
Arvo Turtiainen
Pentti Haanpää
Jarno Pennanen
Viljo Kajava
Olavi Laiho
Samuli Paronen
Johannes Salminen
Raoul Palmgren
Elvi Sinervo
Väinö Linna
Christer Kihlman
Paavo Haavikko
Eero Taivalsaari
Matti Wuori
Pentti Linkola
Paavo Rintala
Arvo Salo
Erno Paasilinna
Pentti Saarikoski
Jörn Donner
Antti Eskola
Hannu Salama
Terho Pursiainen
Esko Seppänen
Leif Salmén
kari.naskinen@gmail.com
Otsikon sanonnalla tarkoitetaan yleensä sitä, että on rikkaita ja köyhiä, ja
vieläpä niin, että rikkaat rikastuvat edelleen ja köyhät köyhtyvät. Nykyisin on
toisenlainenkin kahtiajako: osa ihmisistä ei ymmärrä, mitä toiset puhuvat tai
kirjoittavat.
Otan esimerkin. Kirjoitin Twitterissä tulossa olevasta taksihintojen vapauttamisesta
ja pohdin, pitääkö Suomessakin kohta kysyä kuskilta Tallinnan ja Pietarin systeemin
mukaan, paljonko kyyti rautatieasemalle tai johonkin maksaa. Hetken kuluttua
sain vastauksen yli-insinööri Maria
Rautavirralta liikenneministeriön
tieto-osastolta:
”Tieto hinnasta on oltava saatavissa myös koneluettavassa muodossa, jolloin
hintavertailun tekee se asiakkaan reitityspalvelu.”
En ymmärrä hölkäsenpöläystä. Mikä ihmeen koneluettava ja mikä reitityspalvelu?
Paljon puhutaan poliitikkojen ja virkamiesten kapulakielestä. Nyt on lisäksi
teknologiakieli, jonka ymmärtäminen on vieläkin vaikeampaa.
Kun vastasin ministeriön viisaalle, että en ymmärrä hänen vastaustaan, sain
selvennyksen: ”Koska hinta voi vaihdella autokohtaisesti, ajoittain tai olla
kiinteä hinta, tulee uusia tapoja kerätä ja kertoa hintatietoja.”
Ei selventänyt yhtään. Mutta kun uudistus astuu voimaan ja haluan päästä
taksilla matkakeskukseen, kysyn siis taksinkuljettajalta ihan suomeksi, paljonko
maksaa.
kari.naskinen@gmail.com
Saksalaisen Volker Schlöndorffin
elokuvassa Petosten kehä (1981)
sotareportteri on Beirutissa keskellä Libanonin sisällissotaa (1975-90). Kuulostelee
tilanteita Hiltonin baarissa ja siemailee viskiä, ja käy välillä valokuvaajansa
kanssa kaupungillakin, jossa taisteluja käydään. Sitten paljon nähnyt ja
kokenut toimittaja kuitenkin jotenkin havahtuu tähän kaikkeen. Hän jättää
juttunsa kirjoittamatta, koska ei halua olla mukana siinä samassa petosten
kehässä, minkä tämäkin sota on synnyttänyt.
Paavo Haavikko kirjoitti: ”Jotta
väkivaltaa voi huoleti harjoittaa, on ensin muutettava sitä kuvaavia sanoja.” (Kansakunnan linja, Otava 1977)
Tällä hetkellä väkivaltaa ja sotaa kutsutaan mm. termillä ”länsimaisten arvojen
puolustaminen”. Eikä asia muutu muuksi, kun asioita katsotaan joistakin muista
näkökulmista. Siitä samasta on lopulta kysymys, olkoot sotansa puolustelijat
kristittyjä, arabeja, juutalaisia, amerikkalaisia, venäläisiä tai mitä tahansa.
Elokuvassa toimittaja näkee, että sota antaa mahdollisuuden luoda uudenlainen
todellisuus, jossa esimerkiksi moraaliset säännöt muuttuvat. Sota on vain
kulissi, minkä suojassa monet voivat hyötyä. Myös toimittajat ja heidän
työnantajansa hyötyvät, kun lehdet tekevät hyvin kauppansa.
Suomessa näyttää nykyisin siltä, että Iltalehti ja Ilta-Sanomat haluaisivat
sodan Suomen ja Venäjän välille – saisi myyviä lööppejä.
Petosten kehä perustuu saksalaisen Nicolas Bornin romaaniin Väärennös (WG, 1981). Kun siitä tekivät
käsikirjoituksen elokuvaan Schlöndorff ja Margarethe
von Trotta, on helppo arvata, että lopputulos on radikaali ja pasifistinen.
Elokuva kuvattiin Beirutissa sodan kestäessä.
Erkki Tuomioja kirjoitti
Ydin-lehdessä (3/1985), että sotien saaliinjaolle rientävät usein sellaisetkin
maat, joilla sinänsä ei ole omia poliittisia intressejä suuntaan tai toiseen.
Suomikin tässä mukana, kuten Tuomioja kirjoitti: ”Jopa puoluejohdon arvovaltaa
käytettiin SDP:n puoluekokouksessa torjumaan sellainen sopimaton ajatus, että
suomalaisyritysten kaupankäynnin jatkamiseen Iranin ja Irakin kanssa ja sitä kautta
tapahtuvaan sodan rahoitukseen liittyisi jokin moraalinen ongelma.”
POMMIT NOSTAVAT
OSAKEKURSSEJA
Maailman talouselämälle sodat ovat hyödyllisiä. Ranskalainen
finanssiasiantuntija sanoi maaliskuussa 2003: ”Kun olemme käymässä sotaan,
kuten nyt, osakekurssit laskevat, mutta odotamme niiden nousevan uudelleen, kun
ensimmäiset pommit putoavat vihollisten niskaan.”
Amerikkalainen sijoituslaitos Merrill Lynch totesi tiedonannossaan, että
sotilaallinen toiminta Saddam Husseinin
hallitusta vastaan tuottaa voittoa aseteollisuudelle. Tämä on vanha, tuttu
logiikka. Aseistakieltäytyjäliiton hyvässä kansainvälisessä raportissa (2005)
lueteltiin näitä suurimpia voittajia: Lockheed Martin, Boeing, Northrop
Grumman, Raytheon, General Dynamics, Alliant Techsystem sekä Euroopassa BAE
Systems, Thales ja EADS.
Muutkin alat hyötyvät. Caterpillarin puskutraktoreilla ei olisi yhtä hyvää
kysyntää Israelin armeijan taholta, ellei konfliktia palestiinalaisten kanssa
olisi. Sodexho Defence Services puolestaan toimittaa ruokaa ja tarjoilee sitä
USA:n merijalkaväen tukikohdissa.
Kun otetaan huomioon, että Yhdysvalloilla on noin 1400 sotilastukikohtaa 120
maassa, niin kauppa kyllä käy.
Koska nykyaikainen sotiminen tarvitsee myös korkeatasoista
informaatioteknologiaa, on tälläkin sektorilla omat bisneshyötyjänsä:
Analytical Services Inc, Computer Sciences Corporation, Electronic Data Systems
Corporation ja CACI International.
Oma bisnesbuuminsa syntyy aina myös sotien jälkeen. Silloin alkaa tuhottujen
alueiden jälleenrakennus, ja taas miljardit dollarit liikkuvat.
Petosten kehä on iso. Elokuvassa toimittaja irtautuu siitä, ja tähän vaikuttaa
osaltaan se, että hän löytää suuremman asian, rakkauden.
kari.naskinen@gmail.com
Vähän ennen Askon päivää (6.9.) 2016 Lahden kaupunginmuseo julkaisi ison
kuvakirjan Askon huonekaluista. Kahden vuoden kuluttua tulee kuluneeksi sata
vuotta August Avoniuksen perustaman
huonekalutehtaan alkamisesta Vesijärvenkatu 3:ssa. A4-kokoisen 400-sivuisen
kirjan ovat tehneet museon kokoelmapäällikkö Sari Kainulainen ja museon tutkija Päivi Vickholm, ja komean ulkoasun on suunnitellut graafikko Osmo Penna.
Alkuun Avoniuksen firma oli nimeltään Lahden Puuseppätehdas, mutta kun Lahdessa
alkoi myöhemmin olla muitakin samankaltaisia toiminimiä, päätti Avonius 1931
muuttaa oman tehtaansa nimeksi Asko-Avonius Huonekalutehtaat. Samalla hän
muutti oman nimensä muotoon August Asko-Avonius, ja vähitellen etunimi
muokkautui suomalaisittain Aukustiksi.
August oli syntynyt 1887 pienessä Pälkjärven kunnassa Pohjois-Karjalassa, oli
kyläsepän kymmenhenkisen perheen kuopus. Jatkosodassa valtaosa Pälkjärveä
menetettiin Neuvostoliitolle ja Suomen puolelle jäänyt pikkuriikkinen osa
liitettiin Tohmajärveen.
Puusepäksi August opiskeli Eero Mäkisen
käsityökoulussa Sortavalassa 1905-07. Töihin hän pääsi käsiksi Turussa, jossa
toimi N. Bomanin höyrypuuseppätehdas.
Se oli noihin aikoihin Venäjän tunnetuimpia huonekalutehtaita, jonka töitä
olivat mm. keisarillisen odotushuoneen sisustaminen Moskovan asemalla ja
pietarilaisen Astoria-hotellin sisustaminen.
Turusta Avonius lähti vaasalaisen työtoverinsa kanssa Ruotsiin 1912 ja
työskenteli siellä yhdessätoista puusepänverstaassa viisi vuotta.
Vuonna 1917 Avonius palasi Suomeen ja asettui Viipuriin, jossa työskenteli Matti Pietisen puusepäntehtaalla.
Talven 1918 levottomat ajat saivat kuitenkin hänet jättämään Viipurin ja
hakeutumaan rauhallisemmille seuduille. Siinä vaiheessa ajatuksena oli oman
yrityksen perustaminen. Lahden hän valitsi siksi, että liikenneyhteydet olivat
hyvät ja puuraaka-ainetta oli läheisyydessä riittävästi. Kansalaissota ulottui
kuitenkin Lahteenkin, mutta syksyllä 1918 Avonius oli valmis aloittamaan työt.
Uuden tehtaan henkilökuntana oli kuusi ammattimiestä. Heistä yksi oli Emil Wikström, joka myöhemmin perusti
Lahden Puukalusto Oy:n (myöh. Isku).
Ennen Avoniusta Lahdessa oli toiminut jo V.
Rekolan pieni tehdas (1895) ja Mikko
Nupposen perustama Vihdin Puuseppäin Huonekaluliike (1906). Muut Lahden
alkuvaiheen huonekalujenvalmistajat olivat Bernhard
Häklin perustama Lahden Puusepät Oy (1919) ja V. Viljasen huonekalutehdas (1919). Seuraavina tulivat
Puuseppätehdas Iiris (1922), Arvo
Laineen tehdas (1925), Vaaran
veljesten tehdas (1927), H. Hynysen
tehdas (1928), Muttilainen & Backman (1928) ja Huonekalutehdas Oy
Sarja (1937).
Avonius lähti tuotannossa siitä, että tähdättiin laadullisesti hyvään
tulokseen. Pentti Poukan
historiakirjassa koskien Askoa 1918-68 todetaan, että ”Avoniuksen
puusepäntehtaan syntyvaiheessa eivät erityisesti taiteelliset tekijät olleet
vaikuttamassa”. Myöhemmin tilanne oli tässä suhteessa toinen, Askon mainoksessa
1930-luvulla kaksi rouvaa on kahvilla olohuoneessa ja keskustelu menee: ”Täytyy
sanoa, että kotisi on kalustettu taiteellisesti ja samalla käytännöllisesti.” –
Siihen toinen rouva vastaa: ”ASKO-huonekaluilla sellainen syntyy aivan
itsestään – eikä tule kalliiksi.”
ISO TILAUS KUOPIOSTA
Puuseppätehtaan ensimmäinen tuote oli kirjoituspöytä (kuvassa). Se oli
menestys. Suurtilauksen teki kuopiolainen huonekaluliike Juho Konttinen Oy,
joka osti niitä 500. Näin isoja tilauksia ei kuitenkaan tullut paljon, ja
Avonius otti pian valmistusohjelmaansa muitakin huonekaluja, kuten sohvapöytiä,
tuoleja ja kirjakaappeja.
Kun tuotanto laajeni, piti alkaa etsiä suurempia tiloja. Keväällä 1923 Avonius
vuokrasi Lahden kaupungilta 26 hehtaarin tontin, mikä sijaitsi Lahden -
Viipurin radan ja Loviisaan menevän kapearaiteisen radan välissä. Nykyisin
sanottaisiin, että paikka oli logistisesti erinomainen. Uuden tehtaan alettua
tuotantonsa työntekijämäärä oli 48.
Vuonna 1931 otettiin iso askel, kun Lontooseen perustettiin oma myyntikonttori
ja säännöllinen vienti ulkomaille alkoi. Suomessa tätä kansainvälistymistä
hyödynnettiin mainonnassa: Vesijärvenkatu 5:ssä olleen liikkeen lehtimainoksen
otsikossa sanottiin ”Niitä kysytään Englannissakin”.
Suomessa kehitettiin myymäläverkkoa. Viipuriin avattiin 1936 maan suurin
huonekalumyymälä, jossa oli 15 näyteikkunaa. Lahdessa avattiin 1938 vielä
suurempi myymälä ja Helsinkiin tuli syyskuussa 1939 neljäs myymälä.
Talvisodan lentopommituksissa tehtaat Lahdessa olivat junanratojen takia
kriittisessä paikassa, ja osumia tulikin. Myymälät sen sijaan säästyivät
tuhoilta, mutta Viipurin myymälän alakerta määrättiin yleiseksi väestönsuojaksi
ja taistelujen siirryttyä kaupungin tuntumaan siitä tehtiin puolustusjoukkojen
”korsu”. Lopulta myymälä varastoineen jäi sodan jalkoihin.
POHJOISMAIDEN SUURIN
Kun Asko 1968 täytti 50 vuotta, se oli Pohjoismaiden suurin
huonekalutehdas. Työntekijöitä oli 2480 ja tytäryhtiöissä 956.
Se oli niin tärkeä merkkivuosi, että 50-vuotishistoriateoksen kirjoittajaksi
valittiin Uuden Suomen päätoimittaja Pentti Poukka, ja lisäksi Aukusti
Asko-Avoniuksesta erikseen teki kirjan Puiset
pyramidit Matti Kurjensaari,
suomalaisen kulttuurielämän yksi keskeisistä henkilöistä.
Pyramidin perustana ollut huonekalutuotanto loppui 1999. Keväällä 1991
Asko-konsernin strategiaksi oli jo valittu liiketoimintojen ja investointien
keskittäminen kolmeen alaan: muoviputkia valmistaneeseen Uponoriin,
Asko-kodinkoneisiin ja lattianpäällysteitä valmistavaan Upoflooriin. Lopulta
firman nimikin muuttui: Asko Oyj:stä tuli Uponor Oyj.
Lahden kaupunginmuseon kokoelma käsittää 1220 Askon tehtaiden toimintaan
liittyvää esinettä, 1577 kirjan kirjaston ja laajan yrityksen tuotantoon
liittyvän arkiston. Museon saaman Askon kokoelman yhteydessä vastaanotettiin
myös laaja, yrityksen historian käsittävä arkistoaineisto, joka käsittää
piirustuksia, kuvia, paperimateriaalia ja mainontaa eri vuosikymmeniltä.
kari.naskinen@gmail.com
Antiikin Kreikan suuren tragediakirjailijan Euripideen ”sankareita” 2400 vuotta sitten olivat Medea ja Elektra.
Näiden naisten kautta Euripides kuvasi sitä tilannetta, missä naiset olivat ja
elivät. Myös Sofokles ja Aishkylos tekivät näytelmät
Elektra-aiheesta.
Feministi Medea murehti: "Kaikista elävistä ja
arvostelukykyisistä
olennoista me naiset
olemme onnettomimpia. Ensinnäkin,
hyvinvoinnin vuoksi mies ostaa meidät ja saa hallita ruumistamme, ja ilman miestä on
vielä pahempaa. Ja nyt vakava
kysymys on, saammeko hyvän vai pahan miehen;
sillä ei ole naiselle helppoa paeta eikä kieltäytyä avioliitosta."
Pani minutkin perehtymään tähän aihealueeseen katsottuani Kansallisoopperassa Richard Straussin Elektran. Siinä
nainen ei kuitenkaan kohdista ”kritiikkiään” miehiin, vaan omaan äitiinsä,
jonka hän murhauttaa kostoksi.
Naisilla on vaikeata. Kansallisoopperassa tämä tehdään kyllä hyvin selväksi,
sillä esitys on hurja. Sen on ohjannut ranskalainen Patrice Chereau, joka tunnetaan mm. sensaatiomaisesta ohjauksestaan
Bayreuthissa 1976: Richard Wagnerin Nibelungin
sormus -kokonaisuudesta hän teki sellaisen, että osa katsojista raivostui –
Chereaun tulkintaa pidettiin marxilaisena ja kaiken lisäksi seksihulluna.
Antiikin Kreikan ajoista tilanne on sentään kohentunut. Kreikassa naisetkin
saavat nykyisin äänestää, saavat itse valita aviopuolisonsa, heitä valitaan
yhtiöiden hallituksiin ja jopa eduskuntaan, jossa heitä ei kuitenkaan ole kuin
vähän yli kymmenen prosenttia.
Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksessakin (1776) sanotaan komeasti, että ”kaikki
ihmiset on luotu tasavertaisiksi”. Varsinkaan tuolloin 240 vuotta sitten se ei
vielä todellisuudessa pitänyt paikkaansa, mutta nyt tilanne on jo melko toinen,
kun presidenttinäkin on musta mies ja seuraava voi olla nainen.
NAISEN KOSTO
Ennen oopperan alkua kuuntelin psykoanalyysin asiantuntijan Elina Reenkolan alustuksen, missä hän tarkasteli Elektran myyttiä äidin ja
tyttären suhteen sekä äidinmurhan näkökulmista. Elektran tarina kuvaa
kolmioasetelmaa, jossa tyttären suhde äitiinsä on vihan kyllästämä, kun taas
isän hahmo on ihannoinnin kohteena. Äidinkaipuun, rakastamisen ja äitiin
samaistumisen tunteet tappaessaan Elektra lopulta tuhoaa oman naisellisuutensa
ja elämänsä. Näin se myyteissä yleensäkin on, kuten Elina Reenkola sanoi –
surullinen loppu.
Alustuksessaan Elina Reenkola mainitsi myös Hillary Clintonin, mutta ei kuitenkaan veikannut surullista loppua.
Elektran
traagisessa ja psykologisesti kiinnostavassa tarinassa on tärkeä merkitys kärsimyksellä,
vihalla, rakkaudella, kiintymyksellä ja raastavilla sisäisillä ristiriidoilla.
Sitten tulee kosto. Lopulta ainakin oopperassa käy niin, että sekään ei
helpota. Elektra ei riemuitse, eikä järjestä juhlapitoja. Kosto ei tuonutkaan
helpotusta.
Miltähän Anneli Auerista nyt tuntuu?
Kosto tuntuu olevan ainakin taloudellisesti makea.
Elina Reenkolan mukaan naisen on vaikea ilmaista hyökkäystään suoraan sen
kohteelle. Syntyykin epäsuora aggressio, mikä voi suuntautuu häneen itseensä:
masennus, syömishäiriöt, itsesyytökset, itsemurha-aikeet. Tällaisissa
tapauksissa nainen käyttää omaa kärsimystään koston ilmaisuna yrittäen näyttää
miten huonosti häntä on kohdeltu. Epäsuora aggressio voi toteutua myös ilkeiden
juorujen levittämisenä, pilkkaamisena ja nolaamisena.
”Elektra käyttää epäsuorassa aggressiossaan välikappaleena veljeään, joka
suorittaa murhan”, sanoi Elina Reenkola.
Oopperassa murha on murha. ”Psykoanalyysissa äidinmurhalla on kuitenkin myös
vertauskuvallinen merkitys. Siinä äidinmurhalla tarkoitetaan myös tyttären
äitiinsä kohdistamaa voimakasta protestointia, mikä on osa nuoren naisen
itsenäistymisprosessia”, sanoi Elina Reenkola
Psykoanalyysin mukaa Elektra-kompleksi tarkoittaa tyttären torjuttua
seksuaalista kiintymystä isäänsä, on siis rinnakkaisilmiö oidipuskompleksille.
Käsitteen kehitti alun perin Sigmund
Freud, mutta nimen tälle ongelmalle antoi Carl Jung. Straussin
oopperassakin on selviä viittauksia Freudiin, on unettomuutta ja painajaisia.
NAISPUOLINEN HAMLET
Kun näin Elektran ensimmäisen kerran
Savonlinnassa Ruotsin kuninkaallisen oopperan esittämänä 2010, en innostunut.
Nyt Chereaun ohjaamana se iski aivan toisella tavalla. Esityksen karmeus tuli
nyt toisella tavalla lähelle. Toi mieleen toisen surullisen tarinan Hamletin, jossa myös suunnitellaan sekä
äidin että vähän muidenkin tappamista.
Kun Hamlet-prinssin suuresti rakastama kuningasisä on kuollut, menee kuningatar
Gertrud naimisiin kuolleen kuninkaanveljen Claudiuksen kanssa, eikä Hamlet tätä
sulata. Elektran isän Agamemnonin taas ovat surmanneet tämän puoliso yhdessä
rakastajansa kanssa. Hamlet on kuitenkin mies, Elektra ”vain” nainen, eikä
ympäröivä yhteiskunta voi hyväksyä aggressiivista naista. Kovia juttuja, hyviä
näytelmien ja oopperoiden aiheita.
Eugene O´Neill kirjoitti näytelmän Murheesta nousee Elektra (1931) – nousee
Kansallisoopperassakin, nousee ankaran vitutuksen voimalla. Eivätkä auta edes
siskon ponnistelut, vaikka sisaren roolin esittävä ruotsalainen Elisabet Strid ennen laulajanuraansa
toimikin sairaanhoitajana psykiatrisessa sairaalassa.
Entä musiikki? Kuninkaallisen oopperan versio oli pliisu verrattuna Esa-Pekka Salosen johtaman orkesterin
esitykseen. Soinnissa on tummaa tuskaa niin, että sen syvemmältä ei enää voi
kaivaa. Kun vaskipuhaltimet tulevat mukaan, on paikoin kuin Wagner soisi. Ero
on vain siinä, että jos Wagner olisi tämän tehnyt, olisi Elektran tunti ja kolme varttia vasta oopperan ensimmäinen näytös.
Käsiohjelmasta luin sellaista, mitä en itse tajunnut: mukana on myös
Agamemnon-teema, joka toistuu aina, kun Elektra kutsuu murhattua isäänsä. Lopussakin
Elektran tanssiessa Agamemnon-teema toistuu useaan kertaan. Tämän teeman kautta
oopperaa hallitsee henkilö, jota ei nähdä eikä kuulla.
Elektran roolin laulava saksalainen Evelyn
Herlitzius (kuvassa) on raivokkaan loistava. Koko ajan lavalla ja ääntä
tulee kuin V 12 turbosta. Ei ihme, että hänellä on kovaa vientiä myös
Brünnhilden ja Isolden rooleihin.
Strauss-ranking nyt: 1) Elektra, 2) Salome, 3) Nainen ilman varjoa, 4) Ruusuritari, 5) Capriccio.
kari.naskinen@gmail.com
Jos Päijät-Hämeen hyvinvointikuntayhtymän puheenjohtajaksi valitulle Francis McCarronille (Kok) olisi
sanottu, että hänen kuukausipalkkionsa on 1000 euroa kuukaudessa, hän olisi
luultavasti ottanut tehtävän vastaan. Varapuheenjohtaja Kari Lempiselle (SDP) olisi riittänyt 500 euroa. Todellisuudessa
heidän kuukausipalkkionsa tulevat olemaan 3400 ja 1700 euroa.
Nämä poliittiset luottamuspaikat ovat statukseltaan niin korkeita, että ne ovat
hyvin haluttuja riippumatta palkkioiden suuruudesta. On esimerkiksi tulevia
vaaleja varten tärkeätä, että ehdokas on näkyvällä paikalla koko ajan.
Julkisuus on taattu. Nimet ja kuvat ovat esillä. Veronmaksajat maksavat siis
turhaan.
Kyseenalaista on myös, miksi Lahden kaupunki on päätynyt neljään
puolipäivätoimiseen lautakuntajohtajaan, joille maksetaan kuukausipalkkoina
2500 euroa + erilliset kokouspalkkiot päälle. Nämä neljä ovat Sirkku Hildén (SDP), Hannu Himanen (Kok), Pekka Komu (SDP) ja Lasse Koskinen (Ps).
Ainoa perustellusti isopalkkainen poliitikko on kaupunginhallituksen
puheenjohtaja, joka saa 5000 euroa kuussa. Se on isotöinen tehtävä, jota
nykyisin hoitaa Juha Rostedt (Kok).
Pitää myös ottaa huomioon, että näiden jättisuurien palkkioiden lisäksi tulee
muuta edustamista ja huvia, joista ko. poliitikot pääsevät nauttimaan.
Esimerkiksi tutustumis- ja ”tiedonhankintamatkat” ulkomaille ovat mukavia
rentoutumisreissuja.
Vaikka eliittipolitiikkojen palkkiot ovat vain pieni rippunen ko.
hallinnonalojen budjeteista, ne joka tapauksessa antavat ulospäin kuvan siitä,
että ”on millä mällätä” – ja samaan aikaan meille veronmaksajille tolkutetaan,
että palveluja on karsittava, koska säästää pitää. Ristiriita on näkyvä.
Ihme, että Lahden kaupunkikin on ollut yli sata vuotta pystyssä, vaikka vasta
nyt on tajuttu, että poliitikoille pitää maksaa näin ruhtinaallisesti.
kari.naskinen@gmail.com
Jääkiekkosarja KHL:ssä ei syyskuun 7. päivänä järjestetä otteluita. Se on
muistopäivä tapahtumille 7.9.2011, jolloin Jaroslavlin kiekkojoukkuetta
kuljettanut lentokone syöksyi maahan ja matkustajat kuolivat. Lentokone oli
juuri aloittanut matkan Tunoshnan lentoasemalta kohti Minskiä, jossa oli määrä
pelata kauden avausottelu. Vain 2,5 kilometriä nousun jälkeen matkustajakone
Jakovlev 42 D putosi ja syttyi palamaan. Joukkueen maalivahtivalmentaja Jorma
Valtonen ei ollut mukana lennolla, sillä hän oli jäänyt Jaroslavliin
valmentamaan Lokomotivin kakkosjoukkueen maalivahteja.
Vastaavanlaisia onnettomuuksia on maailmassa sattunut monta muutakin. Ainakin
henkilöhistoriallisesti merkittävin oli se, jossa Vasili Stalinin (1921
- 1962) johtama Neuvostoliiton ilmavoimien jääkiekkojoukkue VVS
(Voenno-Vozdushnye Sily) tuhoutui lento-onnettomuudessa tammikuussa 1950.
Vasilin isä oli Josif Stalin. Vasili eteni ilmavoimissa
kenraalimajuriksi, mutta isän kuoleman jälkeen hänet tuomittiin vuosiksi
vankeuteen valtiolle vaarallisena henkilönä. Vuonna 1960 Vasili vapautettiin,
mutta kaksi vuotta myöhemmin hän kuoli.
Sotien jälkeen Vasili Stalin oli saanut johdettavakseen VVS, joka oli joukkueet
mestaruussarjassa myös jalkapallossa ja lentopallossa. Vuonna 1946 Vasili otti
lajivalikoimaan jääkiekon, joka tuohon aikaan otti ensiaskeleitaan
Neuvostoliitossa. Kovin nimi uudessa joukkueessa oli Anatoli Tarasov,
joka voitti sarjan maalikuninkuuden (7 ottelua, 14 maalia).
Sitten Tarasov siirtyi ZSKA:han ja VVS:n menestys heikkeni. Historiantutkija Markku
Jokisipilä kertoo VVS:n vaiheista erinomaisessa kirjassaan Punakone ja vaahteranlehti (Otava,
2014):
”Merkittävä tekijä menestymättömyydessä oli epäilemättä se, että lajista hyvin
vähän ymmärtänyt joukkueenjohtaja puuttui jatkuvasti joukkueen toimintaan
pelaajavärväyksestä aina ottelutaktiikoihin asti. Kahden ensimmäisen kauden
jälkeen Stalin ryhtyi röyhkeästi värväämään muiden joukkueiden huippupelaajia
omaan miehistöönsä. Muiden joukkueiden johtajat eivät uskaltaneet ryhtyä
vastustamaan nimekästä tulokasta, eikä pelaajienkaan ollut helppo kieltäytyä,
kun itse Stalinin poika pyysi liittymään joukkueeseen.”
Sarjasijoitukset paranivatkin. Todellinen huippulöytö oli Vsevolod Bobrov (kuvassa),
joka kuului maan parhaimmistoon myös jalkapallossa ja jääpallossa. Helsingin
olympiakisoissa 1952 Bobrov oli maansa jalkapallojoukkueen paras pelaaja, teki
viisi maaliakin.
Sitten tapahtui se onnettomuus. Kaksimoottorinen Lisunov 2 oli Neuvostoliitossa
lisenssillä valmistettu versio amerikkalaisesta Douglas DC-3:sta. Se nousi Moskovasta
5.1.1950 ja määränpäänä oli Tsheljabinsk 1500 kilometrin päässä. Kyydissä
olivat kuuden hengen miehistö ja VVS:n 13 miestä. Jokisipilä kirjoittaa:
”Lentosää oli talvimyrskyn vuoksi kehno ja koneen oli tehtävä välilasku
Kazaniin. Oli päätettävä, jatkettaisiinko lentäen vai siirryttäisiinkö
Tsheljabinskiin junalla. Koska matka rautateitse kestäisi lähes kaksi päivää,
päätti pelaaja-valmentaja Boris Bocharnikov, että matka jatkuisi
lentokoneella. Määränpäätä lähestyttäessä sää kävi kuitenkin niin huonoksi,
että koneen oli Tsheljabinskin sijaan hakeuduttava 165 kilometriä
pohjoisemmaksi sijaitsevalle Sverdlovskin (nyk. Jekaterinburg) kentälle.
Olosuhteet Uralin suurkaupungissa eivät olleet yhtään sen paremmat, varsinkin
kun kone joutui odottamaan laskeutumisvuoroaan pimeän tuloon saakka.”
Tilannetta vaikeutti lisäksi, että lennonjohdon radioviestit sekoittuivat jostain
syystä samaa taajuutta käyttäneen läheisen sotilaskentän viestiliikenteeseen.
Viimeisessä laskeutumisyrityksessä lentokone iskeytyi maahan muutaman sadan
metrin päähän kiitoradasta. Kaikki koneessa olleet 19 ihmistä saivat surmansa.
Vsevolod Bobrov ei ollut koneessa, sillä hän oli myöhästynyt lennolta. Samoin
pelastui Aleksandr Vinogradov, joka oli edellisessä pelissä saanut
pelikieltoa väkivaltaisuuden takia.
VIKTOR TIHONOV MUKAAN
Jo onnettomuuspäivän iltana myöhään Vasili Stalin pani töpinäksi. Alle
vuorokaudessa hän sai kootuksi uuden joukkueen, joka lähti junalla
Tsheljabinskiin, mukana myös Bobrov ja Vinogradov. Uutena nuorena pelaajana
astui junaan myös 19-vuotias Viktor Tihonov. VVS voitti Traktot
Tsheljabinskin 6-0.
Neuvostoliiton mestaruudet VVS voitti 1951, 1952 ja 1953. Sitten tuli loppu.
Josif Stalin kuoli 5.3.1953, Vasili sai myöhemmin syytteet valtion omaisuuden
väärinkäytöstä oman ylellisen elämäntyylinsä rahoittamiseen ja salassa
pidettävien asioiden lörpöttelystä ulkomaisille diplomaateille. Myös VVS
lakkautettiin.
Jokisipilä: ”Vasili karkotettiin vankeutensa jälkeen Kazaniin, jossa hänen
alkoholin runtelema elimistönsä petti lopullisesti maaliskuussa 1962.”
Tammikuun 5. päivänä 2017 KHL:ssä pelataan.
kari.naskinen@gmail.com
Jos porvarien urheilujärjestö SVUL ei olisi pannut TUL:n urheilijoita
boikottiin valittaessa Suomen joukkuetta Rooman olympiakisoihin 1960, ei Olli Mäki todennäköisesti olisi
nyrkkeillyt maailmanmestaruudesta elokuussa 1962. Mäki joutui tuossa vaiheessa
katsomaan, että koska SVUL ei häntä hyväksy nyrkkeilemään, niin lähdetään
sitten mukaan amerikkalaisten keksimään ammattinyrkkeilysirkukseen. Tämä asetelma
ei tule esille Juho Kuosmasen
erinomaisessa elokuvassa Hymyilevä mies, mutta
sen verran kuitenkin, että todetaan Mäen olevan kommunisti. Elokuvassakin Mäen
autona on tietenkin neuvostoliittolainen Jalta, joka aina ei lähde käyntiin.
MM-ottelussa 17.8.1962 Mäki kärsi rankan tappion. Ottelua oli
Olympiastadionilla seuraamassa 24 000 ihmistä, ja ottelun pituudeksi oli
suunniteltu 15 erää. Jo toisessa erässä ”Musta nukuttaja” Davey Moore löi Mäen kanveesiin kolme kertaa, eikä kehätuomari
odottanut neljättä, vaan keskeytti ottelun. Jälkeenpäin tuomari, entinen
maailmanmestari Barney Ross sanoi,
että jos kysymyksessä ei olisi ollut MM-ottelu, hän olisi keskeyttänyt sen jo
aikaisemmin.
Olli Mäki oli silti onnellinen mies, kuten elokuvastakin selvästi ilmenee.
Elokuvan punaisena lankana on Ollin rakastuminen, ottelupäivänä hän on mennyt
kihloihin, kihlajaiskahvit oli juotu Primulassa. Elokuvan lopussa on hieno
kohtaus: Olli ja Raija kävelevät myöhään otteluiltana jossakin rannassa
Helsingissä, vastaan tulee vanha aviopari ja Raija kysyy Ollilta, ”tuleekohan
meistäkin tuollaisia”, siis onnellisia? Olli vastaa, että tietenkin. Elokuvan
lopputeksteistä selviää, että selästä päin kuvattua pariskuntaa esittävät Olli
ja Raija Mäki. Olli Mäki täyttää
joulukuussa 80 vuotta.
Davey Mooren tulevaisuus sen sijaan ei ollut onnellinen. Maaliskuussa 1963 hän
puolusti mestaruutta meksikolaista Sugar
Ramosia vastaan, tuli rajusti tyrmätyksi, vajosi koomaan ja kuoli kolme
päivää myöhemmin sairaalassa Los Angelesissa 29-vuotiaana. Vuonna 2013
paljastettiin Moorelle patsas hänen kotikaupungissaan Springfieldissä.
Tuo ottelu aiheutti voimakasta kritiikkiä kehätuomaria kohtaan. Bob Dylankin teki heti samana vuonna
tapahtuneesta laulun: ”Kuka tappoi Davey Mooren?”
EI TEKISI PAHAA
KÄRPÄSELLEKÄÄN
Nyrkkeily on kova urheilulaji. Siinä sattuu silloin tällöin jopa
kuolemantapauksia. Elokuvan alkuminuuteilla on kuitenkin kohtaus, joka korostaa
Olli Mäen asennetta: hän pyydystää ikkunanlasista kärpäsen juomalasiin, kyselee
ympärillä olevilta lapsilta, mitä tehdään – Olli päästää kärpäsen lentämään.
Olli on ihminen, joka ei tee pahaa kärpäsellekään. (Tästä huolimatta naisten
nyrkkeily pitäisi lopettaa.)
Elokuvassa on muitakin hienosti vertauskuvallisia kohtia. Linnanmäellä Olli ja
Raija käyvät heittämässä tennispalloilla kytkimeen, johon osuessaan
”vedenneito” putoaa alustaltaan vesialtaaseen. Myöhemmin Olli näkee kuinka yksi
vedenneito vaikuttaa surulliselta ottaessaan päästään peruukkia. Olli
ajattelee, että samanlainen pelle sirkuksessa hänkin on.
Asetelma korostuu otteluillan päättäjäisbanketissa hienossa ravintolassa.
Ottelun järjestänyt Elis Ask ja muut
herrat istuvat omassa pöydässään, Olli ja Raija jossakin sivummalla. Yhdessä
kuvassa näkyy myös kuinka Davey Moore seisoskelee yksin ja nojaa seinään. Show
on ohi.
Moore sentään sai esiintymispalkkiona 12,8 miljoonaa markkaa, Olli Mäki
600 000 markkaa (nykyrahassa noin 10 000 euroa).
URHEILUA ISOMPI
TAPAHTUMA
MM-ottelu ei ollut vain urheilu-, vaan myös korkean luokan bisnestapahtuma.
Päärahoittaja oli ruotsalaisen Kapp Ahl -ketjun perustaja Per-Olof Ahl. Moore tuli Suomeen jo kaksi viikkoa ennen ottelua, ja
siitä eteenpäin show pyöri. Seutulan lentokentällä Mooren kukitti ja suukotti
muutaman vuoden takainen Miss Suomi
Pirkko Mannola.
Ottelua olivat kutsuvieraina seuraamassa mm. Aatos Erkko, K.-A. Fagerholm ja T.J. Särkkä. Loppubanketissa Ravintola Teatteri-Grillissä olivat
paistattelemassa mm. reportterit Martti
Huhtamäki ja Sulo Kolkka, valokuvaaja Pertti Jenytin, sen vuoden Miss Suomi Kaarina Leskinen, nyrkkeilytoimittaja Ilmo Lounasheimo, Sanoma Oy:n hallituksen jäsen Patricia Seppälä, nyrkkeilijä Sten Suvio ja johtaja Satu Vuoristo.
Nyrkkeilytapahtumanakin MM-show oli sen ajan mittapuun mukaan kovaa luokkaa,
ensimmäinen Pohjoismaissa järjestetty MM-ottelu. Stadionille pystytetyssä
kehässä käytiin ennen Olli Mäen ottelua neljä esiottelua, joissa Mauri Backman, Ilkka Koski ja Risto Luukkonen voittivat, mutta Pekka Kokkonen hävisi.
Olli Mäen ura jatkui vielä yksitoista vuotta. Vuonna 1964 hän voitti
EM-ottelussa saksalaisen Conny Rudhofin.
Ammattilaisuransa aikana voitti 28 ottelua, hävisi 14 ja ratkaisemattomiin
päättyi 8 ottelua. Amatöörinä tämä Kokkolan Jymyn ja Kokkolan Työväen
Urheilijoiden nyrkkeilijä oli voittanut EM-hopeaa 1957 ja EM-kultaa 1959, ja
olisi Rooman olympiakisoissa ollut ehdoton kultamitalisuosikki. Amatöörinä hän
otteli 270 kertaa, joista hävisi vain kolme.
TOINEN ELOKUVA
MM-OTTELUSTA
Niin merkittäväksi Olli Mäen MM-ottelu katsottiin, että T.J. Särkkäkin
päätti tehdä siitä dokumenttielokuvan, minkä tekovaiheita Hymyilevässä miehessäkin hieman seurataan. Niin kova kaupallinen hoppu
oli saada tämä 55-minuuttinen elokuva Mäki
Moore maailmanmestaruus markkinoille, että se sai ensi-iltansa 9
kaupungissa jo viikon kuluttua ottelusta.
Olli Mäki ”näki tähtiä”, ja hauska yhteensattuma oli, että seuraava suomalaisen
elokuvan ensi-ilta oli Tähdet kertovat,
komisario Palmu 7.9.1962.
En ole tässä paljon kirjoittanut Juho Kuosmasen elokuvasta, koska siitä on joka
lehdessä ja runsaasti netissä kirjoitettu, ja oikeaan osuvasti: hyvä elokuva.
Eikä ollut oikeastaan yllätys, sillä Kuosmasen ”kaurismäkeläinen” Taulukauppiaat (2010) oli jo asettanut
riman korkealle Kuosmasen kohdalla. Elokuva on kuvattu mustavalkoiselle 16 mm:n
filmille, jälki on loistavaa, kuin suoraan 1960-luvulta.
Yksi amatööriarvostelu tosin osui silmiini: Iltalehdessä todettiin, että
tämä pitkäveteinen elokuva on kuin ”Pekka Puupää nyrkkeilykehässä”.
Näyttelijät ovat onnistuneet erinomaisesti, päärooleissa Jarkko Lahti (kuvassa), Eero
Milonoff ja Oona Airola, joka
herttaisuudessaan ja ulkonäöltäänkin tuo mieleen nuoren Krista Kososen.
kari.naskinen@gmail.com
Tanna on pieni saari Vanuatun 83 saarta käsittävässä tasavallassa
Tyynellämerellä. Asukkaita tällä 550 neliökilometrin kokoisella saarella on
28 000. Osa ihmisistä kuuluu alkuperäiskansoihin, jotka vielä elävät
samalla tavalla kuin esi-isänsä monia sukupolvia aikaisemmin. Tästä
antropologisesta lähtökohdasta ovat australialaiset Martin Butler ja Bentley
Dean ohjanneet ja kuvanneet elokuvan Tanna.
Ennen tätä Butler ja Dean olivat tehneet televisiolle dokumenttielokuvan
Australian aboriginaaleista.
Dokumentaariselta vaikuttavia elementtejä on Tannassakin, vaikka se sisällöltään onkin juonellinen
rakkauselokuva. Valtaosa näyttelijöistäkin on saaren asukkaita. Osa tarinaa on
Deanin kuvaus, mikä tuo mieleen television hyvät luontodokumentit.
Oleellisin osa luontoa on elokuvan juonen kannalta elävä tulivuori Yahulin,
joka nettiselaamisen perusteella taitaa todellisuudessa olla Yasur. Se ei ole
mikä tahansa luonnonvoima, vaan ”Hän”. Viimeksi Hän purkautui tammikuussa 2016
– eikö ollut tykännyt siitä, että Häntä oli edellisenä vuonna käyty modernein
laittein kuvaamassa?
Tannan alkuperäisväestö jakautuu heimoihin, eivätkä välit aina ole parhaat
mahdolliset. Yhtä ristiriitaa pyritään elokuvassa tasoittamaan naimakaupalla
kahden heimon välillä. Tapahtumat perustuvat todellisuuteen 1980-luvulla,
jolloin tilanne kehittyi hankalaksi, kun naitettava tyttö ei suostunut
heimopäälliköiden keskenään tekemään sopimukseen. Tyttö oli ehtinyt syvästi
rakastua oman heimonsa poikaan, eikä suostunut mihinkään muuhun ratkaisuun.
Kun poika oli samaa mieltä, niin kärhämähän siitä syntyi. Edes Yahulin ei pysty
oikeaa vastausta antamaan. Eipä tietenkään, koska elämää säätelevät ”Kastomin
tiet”. Kastom on heimoja yhdistävä kultti, joka käsittää kaiken. Se on uskontoa
ja taikuutta ja kaikkea sellaista. Eikä Kastomin tieltä poiketa sivuun jonkin
rakkausjutun takia. Jos tyttö ei suostu, edessä on luultavasti heimosota.
Elokuvan loppuratkaisua paljastamatta pitää kuitenkin kertoa, että siinä oli
sekä hyvää että huonoa. Oikeassa elämässä oli hyvä ratkaisu se, että Kastomin
teistä poistettiin 1987 se kohta, missä heimopäälliköt saivat määrätä nuorten
avioliitoista.
Kauniisti kuvattu eksoottinen elokuva sademetsineen ja möyryävine, tulta syöksevine tulivuorineen, mutta ei kuitenkaan tarinaltaan sen kummempi kuin monet muutkaan
vastaavanlaiset vaikeiden rakkaustilanteiden kuvaukset.
kari.naskinen@gmail.com
Sain 70 vuotta vanhan Seura-lehden, ilmestynyt 28.8.1946. Kansikuvassa on
viipurilainen näyttelijä Tapio Nurkka
juuri ensi-iltansa saaneesta Valentin
Vaalan elokuvasta Viikon tyttö. Sisäsivuilla
ei silti ole juttua sen paremmin Nurkasta kuin elokuvastakaan.
Yhtyneet Kuvalehdet Oy:n kustantama lehti oli alkanut ilmestyä 1934. Lehden
sisältö muodostui noihin aikoihin lähinnä 1-2 sivun pituisista novelleista,
jatkokertomuksista ja muista vastaavista tarinoista. Mitään ajankohtaisia
juttuja ei ollut. Saamani lehden pääjutussa ensimmäisellä aukeamalla esitellään
Hollywood-elokuvien sivuosien esittäjiä, joita ilman elokuvia ei voisi tehdä: Sydney Greenstreet, Peter Lorre, Margaret Rutherford, May
Whitty. Lehden ainoassa henkilöhaastattelussa, varsin pienessä jutussa oli
kohteena taidelehti Kuvan päätoimittaja Tuuli
Reijonen.
Yhden kirjoituksen otsikko on ”Ihminen ei muutu”. Kirjoittaja on Vapaamielisten
liiton kansanedustajaksi myöhemmin noussut radiotoimittaja E.J. Paavola, joka lopettaa juttunsa: ”Ihmiset olivat jo
parituhatta vuotta sitten samanlaista joukkiota kuin tänä päivänä.
Luolaihmisten viimeinen sukupolvi valmistautuu poistumaan näyttämöltä. Alkaa
uusi aikakausi – atomiaika. Pystyykö se muuttamaan ihmisen?”
Tunnetuin kirjoittajanimi on Seuran jatkokertomuksen kirjoittaja Quentin Patrick, joka myöhemmin tuli
Suomessa tunnetuksi myös Gummeruksen Salama-sarjassa ilmestyneistä
jännäreistään.
Etusivun lisäksi Seurassa oli värillisiä sivuja lopussa, jossa ne oli annettu
sarjakuville: Matti Mainio ja Jussi Juonio, Panchito, Ratsupoliisi King.
Kysymys- ja vastauspalsta näyttää olleen suosittu. Kysymys: ”Mitähän nykyään
maksaisi Chevrolet-vaunu ja mitä uusi Ford-henkilövaunu? Voisiko niitä
ylimalkaan saada nykyään?” – Vastaus: ”Chevrolet-vaunu n. 1750 dollaria. Uusi
Ford-henkilövaunu maksaa n. 200 000 markkaa, varmaa hintaa ei voi sanoa,
koska se riippuu kuljetuskustannuksista ym. seikoista. Joitakin vaunuja on
saatu maahan, mutta yleisesti niitä ei vielä ole kaupan.”
Kysymys: ”Mitä merkitsee sana radikaalinen? Olemme epätietoisia tästä asiasta,
joten pyydämme Seuran toimitukselta apua. – Vastaus: ”Radikaalinen merkitsee
äärimmäisyyteen menevä, jyrkkä.”
Kysymys: ”Onko pappien velvollisuus mennä vihkimään sellaiseen paikkaan, jossa
tanssitaan? Täällä on sellainen tapa, että papit eivät tule häihin, joissa
tanssitaan.” – Vastaus: ”Pappi on velvollinen vihkimään, vaikka häissä
tanssitaankin.”
Kysymys: ”Kun konttorien ja virastojen ovilla on määrätyt aukioloajat, onko
asiakkaan koputettava astuessaan sisälle?” – Vastaus: ”Ei koputeta.”
Mainoksiakin lehdessä oli. Musiikki Fazer mainosti syyskesän levyuutuuksia,
joita olivat mm. Georg Malmstenin Tangounelmia ja Valssin tahdissa, Henry
Theelin Tähti syysyössä ja Kaunis Veera sekä Eero Väreen Kartanon neito
ja Valssin taika.
Kaleva Salminen Oy mainosti koulusyksyn alkamisen alla pahvisia koululaukkuja
ja Kelko Oy:n postipalveluosasto amerikkalaisia preservatiiveja.
Kansallinen kokoomuspuolue mainosti arpoja, joita sai mm. Rautatiekirjakaupan
kioskeista, ja omia arpojaan mainosti myös Tuberkuloosipotilaitten liitto.
Horoskooppi tietenkin kuului asiaan, minulle luvattiin: ”Monet saavat kiitosta
ja eräät ylennyksen. Teillä on aate, mikä ensin herättää ystäväpiirissänne
ihmettelyä, mutta sitten ihailua.” (Oikeaan osui muuten, mutta ihailua ei ole
tullut.)
kari.naskinen@gmail.com