Suomalaisen autourheilun kansainvälistyminen alkoi 1929

Käpylän raviradalla järjestettiin 31.8.1929 ensimmäiset kansainväliset autokilpailut Suomessa. Tuolloin 85 vuotta sitten kilpailun voitti helsinkiläinen Karl Alfred Ebb. Ajokkina oli Auburn, jolla Ebb jätti norjalaisen Bugatti-ajajan John Isbergin kuuden sekunnin päähän 10 kilometrin kilpailussa. Ebbin keskinopeus kilpailussa oli 74 km/t.

Sää kilpailupäivänä oli huono ja rata kurjassa kunnossa. Jo varikolta lähtöpaikalle siirryttäessä autoja jouduttiin työntämällä auttamaan kuravellissä. Kilpailu vietiin läpi pareittain, ja huippupariksi oli valittu Ebb - Isberg. Startti näytti heti, että Bugatti oli kova menijä. Ennakkosuosikki Isberg johti kilpailua, mutta loppukierroksilla hänen autonsa vauhti hyytyi ja Ebb meni ohi. Isbergin mekaanikot totesivat kilpailun jälkeen, että 40 000 kierrosta minuutissa kiertävä kompressori oli niellyt liikaa Käpylän mutaa, mikä vei tehot.

Seuraavana päivänä kilpailu uusittiin. Bugatti oli yöllä korjattu Autokeskuksen hallissa, ja nyt se kulkikin hyvin loppuun asti. Isberg voitti Ebbin 9 sekunnilla, keskinopeus 82 km/t.

Seuraavana viikonvaihteena ajettiin Viipurin raviradalla, missä Isberg voitti ylivoimaisesti. Keväällä 1930 kilpailtiin taas Käpylässä, jossa ensimmäisen kilpailun voitti Isberg, mutta toisessa kilpailussa koettiin yllätys, kun Ebb voitti ja jyväskyläläinen Bruno Nyström tuli myös maaliin ennen Isbergiä. Nyström ajoi Dodgella.

Ensimmäisen kerran suomalaisia kilpa-ajajia kutsuttiin Ruotsiin kesällä 1930, jolloin Solvallan hyväkuntoisella radalla järjestettiin Ruotsin GP. Yhteen ottivat taas samat kilpakumppanit: Isberg voitti, Ebb oli toinen ja suomalainen Georg Dugin (Dodge) kolmas.

(Raviradat olivat autourheilun alkuaikoina pääasialliset kilpailupaikat. Vielä 1960-luvun lopulla järjestettiin Jyväskylän Suurajojenkin pikataipaleita joillakin raviradoilla.)

Karl A. Ebb (1896 - 1988) oli monipuolinen urheilija, hän oli autourheilun lisäksi myös alppihiihdon uranuurtajia Suomessa. Ebb oli ensimmäinen ulkomailla kilpaillut suomalainen alppihiihtäjä. Hän voitti pujottelun SM-kultaa 1938 ja SM-hopeaa 1943.

Vuonna 1939 Ebb osti Janakkalan Kiianlinnan alueen ja raivasi sinne yhdessä poikansa Heimon kanssa laskettelurinteen, joka oli ensimmäisen kerran käytössä marraskuussa 1939. Sodan jälkeen Ebb teki Kiianlinnaan toisenkin laskettelurinteen ja rakensi sinne 1950 Suomen ensimmäisen hiihtohissin. Ebb myi Kiianlinnan 1970-luvulla viereisen Kalpalinnan omistajille. Ebb oli myös perustamassa Suomen Slalom-liittoa 1941.

Pariisin olympiakisoihinkin Karl A. Ebb osallistui 1924 ja oli viides 3000 metrin estejuoksussa. Samana vuonna hän saavutti SM-pronssia 400 metrin aitajuoksussa. Helsingin Jyryssä hän hankki 1919-22 juoksulajeissa kuusi henkilökohtaista TUL:n mestaruutta sekä 10 viesti- ja joukkuemestaruutta. Ebbillä oli myös SM-pronssi 200 metrin rintauinnissa ja useita piirinmestaruuksia pyöräilyssä.

Autourheilun puolella Ebb oli mukana käynnistämässä Eläintarhan ajoja, ja hän voitti niissä 1933 ja 1935. Eläintarhanajojen synty ajoittuu lokakuuhun 1931. Suomalaiset olivat käyneet toistamiseen kilpailemassa Solvallassa Tukholmassa ja kotimatkalla laivalla he ryhtyivät keskustelemaan kilpailujen järjestämisestä Helsingissä. Periaatepäätöksen kilpailujen järjestämisestä tekivät tuolloin Karl A. Ebb, Otto Brandt, Karl-Gustaf Granberg, Vilho Holming, S.P.J. Keinänen, Raine Lampinen, Alfred Lönnfors, Gösta Nielsen, Theodor Lönnfors ja John Ramsay. Näin myös kävi, joskin ensimmäisten kilpailujen nimenä 1932 oli Suomen Suurajot.

Kuvassa Ebb ajaa Mercedes-Benz SSK:lla, mihin hän oli vaihtanut Auburninsa.
- - - - -
Tälle päivämäärälle 31.8. osuus myös autourheilumies Yrjö Palotien syntymäpäivä (s. 1944). Hän on formula-autoilun edistämiseksi ja tunnetuksi tekemiseksi perustetun 500-kerhon kunniapuheenjohtaja. Hänen isänsä Veikko Palotie oli yksi kerhon perustajista 1947, muut olivat Lars Finnilä, Fred Geitel, Nikolai Kozarovitzky, Karl-Erik Kronqvist, Curt Lincoln ja Anatol Stunkel. Kerhon kunniajäseneksi on kutsuttu mm. Nico Rosberg.

kari.naskinen@gmail.com

Risto Jarvan syntymästä 80 vuotta - ”Auto oli Jarvan musta pilkku”

Audiovisuaalisen arkiston Orion-teatterissa esitetään tänä syksynä useita Risto Jarvan elokuvia. Risto Jarvan syntymästä tuli tänä vuonna kuluneeksi 80 vuotta. Jarvan yksi tunnetuimmista elokuvista on Bensaa suonissa (1970). Se on elokuva, jossa Jarva kritisoi voimakkaasti autoistumisen aikaansaamia epäkohtia. Kohtalonivaa oli, että Jarva kuoli auto-onnettomuudessa 1977 oltuaan palaamassa parhaan elokuvansa Jäniksen vuoden kutsuvierasnäytöksestä – oli taksissa, joka törmäsi rajusti yhteen kuorma-auton kanssa.

Risto Jarva oli 1960-luvulla toimittamassa Teknillisen korkeakoulun Teekkari-lehteä, jossa autoilun ongelmakenttää pohti hänen lisäkseen mm. Pekka Rytilä. Rytilästä tuli myöhemmin TKK:n liikennetekniikan apulaisprofessori, ja Sakari Toiviaisen Jarva-elämäkerrassa (Suomen elokuva-arkisto, 1983) Rytilä kertoo, että ”auto oli Riston todellinen musta pilkku - - - hän ei koskaan oppinut ymmärtämään autosta kuin kielteisiä puolia”.

Bensaa suonissa -elokuvassakin auto esitetään satiirisessa valossa: ”Alussa jumala loi taivaan ja maan, vuonna 1908 luotiin ensimmäinen Ford, jolle itämaan tietäjät antoivat lahjaksi öljyä, kromia ja kumia.” Eikä pelkästään riittänyt, että auto edusti Jarvalle pahaa sinänsä, vaan auto oli myös ihmistenvälisen statuskilpailun tärkeä väline, ja kaiken lisäksi autoilla ”urheiltiin”, ajettiin rallia. Jarvan elokuvassa auto ei ole kulkuväline, vaan itsetarkoitus.

Sattumaa vai ei, mutta 1969 oli Suomessa saanut ensi-iltansa Jean-Luc Godardin ”autoaiheinen” tuhoelokuva Weekend ja samana vuonna Jarva tapasi Helsingissä Jacques Tatin, jolla oli tekeillä samanaiheinen elokuva Trafic (1971). Bensaa suonissa -elokuvan yhtenä käsikirjoittajana ollut Peter von Bagh kertoo Toiviaisen kirjassa Jarvan ja Tatin tapaamisesta: ”Tati levitti kodikkaan olemuksensa pöydän ääreen ja alkoi nelituntiseksi venyvän yhden miehen shown, johon sisältyi ehdottomin ja lahjomattomin koskaan kuulemani elokuvan liikemiespiirien paljaaksiriisuminen. Molempia, Jarvaa ja Tatia, ahdistivat samat ongelmat: moottorikulttuurin väärinkäyttö ja perversoituminen, ihmissuhteiden esineistyminen.”

Risto Jarvan tuotannossa tämänkaltaiset teemat olivat esillä muissakin elokuvissa. Jarva käsitteli kaupungin ja maaseudun erilaisuuksista aiheutuvia teemoja, samoin luonnosta ja teknologiasta, historiasta ja tulevaisuudesta, yksilön tajunnasta ja yhteiskunnan organismeista, rakkaudesta ja kuolemasta. Jarvan elokuvista kasvaa nyt katsoen tutkimusmatka 1960-70-lukujen Suomeen, johon sisältyvät erilaiset miljööt ja ammatit, vapaa-ajanvietto, iso yhteiskunnallinen rakennemuutos, aavistelut ja unelmat ihmisten mielissä.

Risto Jarva oli sekä insinööri (kemisti) että taiteilija. Elokuvaohjaajana hän toimi teknisen ja humanistisen kulttuurin leikkauspisteessä ja vaikutti sillanrakentajana näiden kahden kulttuurin välillä. Vääristyneen teknisen kulttuurin ja luonnollisen elämäntavan ristiriita on esillä useimmissa Jarvan elokuvissa, eikä hän kaihda näyttämästä, miten ihminen voi pahoin teknologian ja byrokratian, tehokkuuden ja hyväksikäytön maailmassa – eikä Risto Jarva päässyt näkemään 2000-luvun maailmaa.
- - -
Risto Jarvan kuolema tuo aina mieleeni kilpa-autoilija Lasse Sirviön kuoleman 1978. Sirviö oli aikansa parhaita Formula Vee -luokan ajajia Suomessa – voittoja Keimolassa ja Ahvenistolla. Surmansa hän sai autokolarissa maantiellä aivan Keimolan moottoriradan lähellä.

kari.naskinen@gmail.com

Aleksanterinkadulle riittää yksi ajokaista

Näyttää siltä, että Lahteen ei tule samanlaista kävelykeskustaa kuin useimpiin muihin kaupunkeihin – monissa on jo. Autoliikenne pysyy Aleksanterinkadullakin, jopa yksityinen henkilöautoliikennekin. Muiden kaupunkien hyvät kokemukset eivät Lahdessa vetoa – Jyväskylä, Kuopio, Oulu, Pori jne.

Lahdessa yksi syy asiaan on, että yrittäjät haluavat autoliikenteen jatkuvan. Parkkipaikkoja ei Aleksilla juurikaan ole, joten mitähän hyötyä kaupoille on ohi ajavista autoista.

Kun vaikeaa toriparkkipäätöstä tehtiin, yhtenä perusteena oli, että sen myötä ydinkeskustan viihtyisyys kasvaa, koska parkkiruutuja hakevien autojen määrä vähenee. Näin siksi, että kadunvarsipysäköinti lopetetaan jokseenkin kokonaan ydinkeskustasta. Nuo puheet on taidettu unohtaa.

Koska katsotaan, että varsinainen ”pakko” moottoriliikenteen säilyttämiseksi Aleksanterinkadulla on linja-autoliikenne, olisi jatkosuunnittelussa lähdettävä siitä, että kadulle tulee vain yksi ajokaista. Vain torin kohdalle pitäisi tehdä levennys linja-autojen pysähtymistä varten. Tämä on mahdollista, koska linja-autot kulkevat kadulla vain yhteen suuntaan. Muu katualue rakennettaisiin niin, että se olisi vain kävelijöitä varten + pyöräilykaista.

Etelä-Suomen Sanomien mukaan Lahden kaupunginmuseokin on sitä mieltä, että kyllä autojen pitää antaa vapaasti kulkea Aleksanterinkadulla, koska se on historiallisesti ollut aina merkittävä liikenneväylä. Museon tutkija Riitta Niskanen kuitenkin kertoi, ettei museo ole antanut tuollaista lausuntoa. Museo on suunnittelukokouksissa vain esittänyt, että Aleksin katumaisuus olisi säilytettävä, koska se on alun perin toinen Suomen merkittävimmistä keskiaikaisista maanteistä.

"Aleksin myöhempikin historia on ollut ja on tärkeä: paikallisesti esimerkiksi kulttuurivirtojen kannalta ja Lahden keskustarakenteen muotoutumisessa, mutta myös valtakunnallisesti. Sitä pitkin ovat kulkeneet posti, sotilaat, kauppiaat… Museo on tässä yrittänyt yksinkertaisesti sanoa, että Aleksi ei ole mölkkyrata, petankkikenttä, sirkus eikä puisto, vaan kulkuväylä – jalankulkijoille, pyörille, autoille, hevoskärryille, lantarattaille, mille vain, mihin kaupunki päättää sen osoittaa", sanoi Riitta Niskanen

En tiedä, missä elimessä lopullinen päätös tehdään. Kysymys on kuitenkin niin isosta kaupunkikuvaa koskevasta asiasta, että päätöksen olisi kuuluttava kaupunginvaltuustolle. Näin päätös saisi nimet ja kasvot. Vai pyörittävätkö tätäkin rulettia teknisen viraston meille kaupunkilaisille tuntemattomat virkamiehet, kuten tapahtui siinä, että kaikki linja-autoreitit pantiin kiertämään ”matkakeskuksen” kautta? Sikäli tämä on tuttua kehitystä, että päätöksentekovaltaa on yleisestikin ottaen siirtynyt viimeisten vuosikymmenten aikana vaaleilla valituilta poliitikoilta virkamiehille.

kari.naskinen@gmail.com

110 metrin aidat ja paita pois

Ranskalainen juoksija hylättiin Zürichissä, koska tämä otti paidan ja nimilapun pois kesken juoksun. Tätä ideaa pitäisi kuitenkin jalostaa niin, että esimerkiksi 110 metrin aitajuoksun vaikeusastetta pitäisi lisätä: jokaisen kilpailijan olisi riisuttava paitansa pois ennen maaliviivaa. Vielä parempi, jos tällainen sääntö olisi myös naisten aitajuoksussa. Tai sitten niin, että viestinjuoksussa vain ensimmäisellä juoksijalla olisi paita päällä, ja seuraavan juoksijan olisi sitten vaihdettava se ylleen.

Koska kaihi ei edelleenkään ole estänyt kisoista nauttimista, olen vanhaan tapaan saanut esille kymmenen parasta urheilijaa (aakkosjärjestyksessä):

Darya Klishina Venäjä, pituushyppy
Mirela Lavric Romania, 800 metriä
Alayna Lutkovskaja Venäjä, seiväshyppy
Jana Maksimava Ukraina, 7-ottelu
Ljudmila Olyanovska Ukraina, kävely
Tiffany Porter Englanti, 100 metrin aidat
Iveta Putalova Slovakia, 400 metriä
Ivana Spanovic Serbia, pituushyppy (kuva)
Jirina Svobodova Tshekki, seiväshyppy
Justyna Swiety Puola, 400 metriä

kari.naskinen@gmail.com

Kunnianosoitus villinlännenelokuville

Tanskalaisen elokuvan menestysaallon uusin hyöky on Kristian Levringin villinlännenelokuva The Salvation. Se on täydellisen hieno pastissi entisajan klassisesta western-perinteestä. Jos lajin vanhat mestarit tekisivät nyt elokuviaan, ne olisivat tällaisia. Ero vanhaan olisi vain digitaalisen kuvan terävyydessä ja äänimaailmassa, joka tämäntyyppisissä elokuvissa on nyt ikään kuin rokkimaailmasta: kaikki kuuluu kovempaa, laukaukset ovat kuin räjähdyksiä ja turpiinvetojen äänetkin ovat rajumpia.

On sanottu, The Salvation on myös kunnianosoitus italowesterniä kohtaan, mutta tämä ei sikäli pidä paikkaansa, että Levringin elokuvassa ei ole pätkääkään huumoria. Muistuman Sergio Leonen elokuviin tosin tuo morriconemainen musiikki.

The Salvation on kova kertomus kostosta, jossa John Fordin ja muiden huippujen tapaan on selvästi eroteltavat hyvät ja pahat, ja hyväkin muuttuu pahaksi, kun paha lähtee hakemaan oikeudenmukaisuutta, joka edellyttää kostoa. Elokuvan englanninkielinen nimi tarkoittaa pelastusta. Parempi nimi nytkin olisi ”Kosto”, mutta villissä lännessä tarvitaan joskus yli 20 pahan tappamista, ennen kuin hyvä voittaa ja pelastus tulee.

Päähenkilö on Jon, joka on kotimaassaan Tanskassa osallistunut Saksaa vastaan käytyyn sotaan 1864. Tanska hävisi lyhyen sodan, minkä seurauksena Tanska joutui luovuttamaan Schleswig-Holsteinin alueen Preussille ja Itävallalle. Sodan jälkeen Jon on muuttanut Amerikkaan, jonne tulevat seitsemän vuoden kuluttua myös hänen vaimonsa ja kymmenvuotias poikansa. Elokuvan alussa vaimo ja poika tapetaan. Kun Jon tappaa perheensä murhaajat, alkaa koston kosto, jota johtaa pientä kaupunkia vallassaan pitävä roisto. Jonin kanssa on myös hänen veljensä Peter.

Veljeksiä esittävät loistavasti Mads Mikkelsen (kuva) ja ruotsalainen Mikael Persbrandt. Mukana elokuvassa on myös muutamia tuttuja Hollywood-kasvoja sekä Manchester Unitedin yksi kaikkien aikojen suosituimpia pelaajia, ranskalainen Eric Cantona, joka urheilu-uransa jälkeen on ollut mukana noin 20 elokuvassa. Elokuvan nainen on ranskalainen Eva Green, jolta intiaanit ovat leikanneet kielen – hieno mykkärooli, ja jos katseet voisivat tappaa, niin tässä se olisi.

Erinomainen elementti elokuvassa on myös Jens Schlosserin kuvaus. Synkät sateiset yöt ovat yhtä mustia kuin tarina itse. Mustan valaiseminen on ollut mestarillista. Keskipäivän (High Noon) varjoton kirkkaus taas on niin kuumaa, että hiostuttaa. Kuvaukset on tehty Etelä-Afrikassa.

Vanhaa lännenelokuvan perinnettä The Salvation noudattaa myös siinä, että se ei rönsyile mihinkään ylimääräiseen. Turhaa psykologisointia ei tarvita, kun asia on tässä ja nyt. Tämän ansiosta elokuvan kesto on vain alle puolitoista tuntia.

kari.naskinen@gmail.com

Pyöräretkellä Moliéren kanssa

Ranskalaisen Philippe Le Guayn elokuvan nimi voisi olla myös ”Pyöräretkellä ihmisvihaajan” tai ”narsistin kanssa”. Kaksi näyttelijää alkaa suunnitella Moliéren Ihmisvihaajan tekemistä teatteriin, mutta hankalaa on. Lehtien kansikuvissa jatkuvasti oleva tv-lääkärisarjan suursuosikki on itseään täynnä, ja haluaisi saada arvostusta myös vakavana teatteritaiteilijana, joten hän yrittää houkutella eläkkeellä olevaa, teatterilavojen entistä tähtinäyttelijää mukaan, mutta ei päärooliin, koska sen hän haluaa itselleen. Vanha näyttelijä ei haluaisi enää ollenkaan palata estradille, mutta jos palaisi, hänenkin pitäisi saada päärooli, mikä luontevimmin hänelle sopisikin, koska on itsekin ihmisvihaaja.

Fabrice Luchini (kuvassa vas.) ja Lambert Wilson tekevät elokuvassa hienoa työtä. Kokonaisuus jättää silti puisevan maun, sillä Ihmisvihaajan hajanaisten vuorosanakohtausten harjoittelu tuntuu tylsältä. Elokuvassa tapahtuu yhtä vähän kuin Moliéren näytelmässä. Pientä piristystä elokuvaan tuo nuori nainen, jonka asuntoa nuorempi näyttelijä käy katsomassa ostotarkoituksessa. Näiden kolmen henkilön kohtaukset toimivat hyvin, mutta taas kun miehet palaavat Moliéren tekstin pariin, tarina lässähtää.

Moliére kuvaa näytelmässään samanlaisia ihmisiä kuin ovat nämä kaksi näyttelijää, mutta tämä ei riitä elokuvan motiiviksi eikä pelastajaksi. Loppuratkaisu onneksi on sen verran värikäs, että viimeinen kymmenminuuttinen tuo tähän hillittyyn komediaan jonkin verran särmää. Vanhempi näyttelijä on kuin Ihmisvihaajan päähenkilö Alceste, joka antaa palaa täysillä haukkuen muut maanrakoon.

Luchini ja Wilson ovat tuttuja näyttelijöitä Suomessakin nähdyistä elokuvista, mutta luultavasti he Ranskassa ovat todellisia supertähtiä, joten elokuvan hyvät kassatulot ovat turvatut.

kari.naskinen@gmail.com

Violette Leduc ja Simone de Beauvoire

Otsikon naisista ensimmäinen ei ollut minulle tuttu ennen Martin Provostin elokuvaa Violette. Toinen on sitäkin tutumpi, Simone de Beauvoire oli ranskalainen kirjailija, filosofi ja ennen kaikkea feministi, eksistentiaalifilosofian suuri nimi Jean-Paul Sartren ja Albert Camus´n ohella. Elokuva kertoo synkän tarinan Violette Leducista, joka toisen maailmansodan aikana tutustui Simone de Beauvoireen, ja tämän avulla Violette pääsi mukaan kirjallisiin piireihin. Suomeksi Violette Leducin kirjoja on ilmeisesti muutama ilmestynyt.

Tarina on synkkä siksi, että lesbofeministi Violetten elämä oli vaikeaa alusta loppuun. Isättömänä syntynyt Violette oli katkera kaikesta, jo siitä, että hänen äitinsä ei ollut tehnyt aborttia. Kun hän sitten alkoi näistä asioista suorasukaisesti kirjoittaa, oli kirjailijanura vaikeaa. Sartre, de Beauvoire, Camus, Jean Cocteau, Jean Genet ja Maurice Sachs kannustivat häntä ja taidekirjallisuutensa kanssa jo kuuluisuutta saavuttanut Gallimard-kustantamo julkaisi hänen kirjojaan, mutta aluksi niin pieninä painoksina, että Violette koki olevansa mitätön.

Vaikeuksia synnytti sekin, että Violette kuvasi teksteissään seksuaalisuutta naisen näkökulmasta. Sensuurin kanssa tuli pulmia. Ei näistä asioista naisen sovi kirjoittaa. Jotakin Violetten kirjojen saamasta vastaanotosta kertoo sekin, että Suomessa hänen kirjansa Äpärä (1964)  julkaisi ronskin Hymy-lehden kustantaja Lehtimiehet Oy 1969. Esipuheen Äpärään kirjoitti Simone de Beauvoire, joka sanoi Violetten olevan ”autiomaa, joka puhuu yksin”.

Yksinäiseksi Violette itsensä kokikin. Simone de Beauvoire puolestaan oli kuuluisuus ja hän sai arvostettuja palkintoja. Violette vain rämpi tuntemattomuudessa.

Pahimmillaan Violette joutui ”hullujenhuoneeseen”, missä häntä hoidettiin mm. sähköshokeilla. Kun kirjatulot olivat huonoja, Simone de Beauvoire auttoi Violettea taloudellisesti.
Ison ongelman aiheutti lisäksi se, että Violette oli rakastunut Simoneen, mutta vastarakkautta hän ei saanut.

Elokuva keskittyy niihin vuosiin, jolloin Simone de Beauvoire oli huipulla. Hänen tunnetuin teoksensa Toinen sukupuoli (1949) ilmestyi. Kirjassa on aforismiksi muodostunut virke ”naiseksi ei synnytä, naiseksi tullaan” - nainen on tuomittu jäämään toiseksi ja vähemmäksi miehen rinnalla, ja nainen kasvatetaan kantamaan tätä taakkaansa sitä kyseenalaistamatta. Tämän saman koki Violette.

Lisäksi hän koki olevansa ruma – ”kaunista naista katsotaan, ja niin myös rumaa naista, mutta toisesta syystä”. Netistä katsoin kuvia Violette Leducista, eikä hän niissä mitenkään ruma ole, mutta ei kuitenkaan kaunotar. Simone de Beuavoire sen sijaan oli kaunis ja sievä, ja sitä ihmeteltiin, miksi hän kaveerasi ”ruman” Jean-Paul Sartren kanssa.

Elokuvassa Violettea esittävä Emmanuelle Devos (kuvassa) on tehty kasvoiltaan kolhoksi, ja tällaisena Violettekin ulkonäkönsä koki ja ajatteli, että Simonekaan ei hänestä tykkää tämän takia.

Elokuva kertoo Violetten kamppailusta käsinkosketeltavan hyvin, mutta vähän turhan pitkä se on, 2 tuntia 20 minuuttia. Joitakin asioita väännetään rautalangasta jopa moneen kertaan. Parempi Prevostin elokuva on Seraphine (2008), joka kertoo itseoppineesta taidemaalarista Seraphine de Senlis´tä.

kari.naskinen@gmail.com

Pietari - Petrograd - Leningrad - Pietari - Putingrad

Maakaasu- ja öljykonserni Gazprom on Venäjän suurin yhtiö. Sen tytäryhtiö Gazprom Neft vastaa konsernin öljyntuotannosta, -jalostuksesta ja huoltamotoiminnasta. Vuonna 2011 Gazprom Neft muutti pääkonttorinsa Moskovasta Pietariin, johon se kohta alkaa rakentaa pääkonttorikseen Euroopan korkeinta rakennusta (463 m). Tämäkin osoittaa Pietarin isoa roolia Venäjällä.

Vuosina 1712 - 1918 Pietari oli Venäjän pääkaupunki, ja edelleen se on selvästi Venäjän kulttuuripääkaupunki. Se on Anna Ahmatovan, Pushkinin, Gogolin, Dostojevskin, Gergijevin sekä myös Leninin ja Putinin kaupunki. On ollut kuitenkin yksi, joka ei Pietarista pitänyt: Stalin nimittäin syrji Leningradia – ei koskaan edes käynyt siellä. Mahtoi olla kateellinen kaupungin Lenin-nimestä.

Kaupungin nimen kanssa onkin ollut vaikeuksia. Kun Pietari Suuri päätti perustaa kaupungin 1703 Nevanlinnan paikalle, tuli nimeksi alkujaan hollanninkielinen Sankt Pieterburg, "Pyhän Pietarin linna" apostoli Pietarin mukaan. Raamatun Pyhää Pietaria pidettiin kaupungin pyhänä suojelijana. Sittemmin i-kirjain jäi nimestä pois, joten siitä tuli Sankt Peterburg, Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä 1914 saksalaisvastaisuus kasvoi, ja kaupungin liian saksalaiselta kuulostanut nimi venäläistettiin muotoon Petrograd. Leningradina kaupunki oli 1924-91.

Kun Neuvostoliitto muuttui takaisin Venäjäksi, muuttui Leningradin nimi taas Pietariksi, mutta enää ei muistella Pyhää Pietaria, vaan Pietari Suurta.

Iso osa kaupungin asukkaista pitää kuitenkin itseään leningradilaisina. Jääkiekkojoukkue SKA:llakin on kahdenlaiset pelipaidat, toisen rinnassa on nimilyhenne CKA ja punainen tähti, toisessa lukee vinottain (kun on pitkä sana) Leningrad. Minullekin Pietari on edelleen Lenski – ja sopiikin hyvin, kun se samalla muistuttaa Pushkinista.

Lempinimiä kaupungilla on paljon, tärkeimpänä niistä Sankareiden kaupunki. Sillä viitataan toisen maailmansodan aikaiseen piiritykseen, joka kesti syyskuusta 1941 tammikuuhun 1944 lähes 900 päivää. Natsi-Saksa piti Leningradia kurimuksessa, jossa kuoli arviolta 700 000 ihmistä. Vuonna 1945 Leningradille myönnettiin Neuvostoliiton sankarikaupungin arvonimi.

Muita Leningrad-Pietarista käytettäviä nimiä ovat Pohjoinen pääkaupunki (erotuksena Moskovasta), Pohjolan Rooma, Pohjolan Venetsia, Pohjolan Palmyra, Kolmen vallankumouksen kaupunki, Vallankumouksen kehto, Valkeiden öiden kaupunki ja Vaskiratsastajan kaupunki (Pietari Suuren hienon ratsastajapatsaan mukaan).

Pietari-Paavalin linnakkeen iskulause on: ”Pietari on Venäjän valtion linnake.” Pietarin on aina myös haluttu olevan Venäjän ikkuna Eurooppaan. Gazpromin tornista tulee niin korkea, että sieltä varsinkin tulee näkemään hyvin länteen.

Mutta miten on Pietarin nimen kanssa? Vuonna 2005 suomalainen Elena Hellberg-Hirn sai arvostetun venäläisen Antsiferovin palkinnon parhaasta Pietaria käsittelevästä kirjasta. Kirjan nimi on Leninburg (SKS, 2003). Kirjoittaja mainitsee myös nimen Putingrad, kuten kaupungin nimi myös kuuluu kansan suussa.

kari.naskinen@gmail.com

Muukalaiset eliitin kimpussa

Hollantilaisen Alex van Warmerdamin Borgman on outo elokuva. Siitä ei oikein ota selvää, onko se fantasia- kauhu-, scifi- vai vierailijat/tunkeutujat-elokuva. Camiel Borgman on kumma tyyppi, joka elokuvan alussa asuu muutaman kaverinsa kanssa maan alla. Sieltä he lähtevät retkelleen, jonka merkitys on selviävinään, mutta jää lopulta kuitenkin arvoitukseksi.

Ohjaaja itse ei ole halunnut juuri millään tavoin selittää elokuvaansa. Yhden vinkin hän kuitenkin antoi Helsingin Sanomien haastattelussa Cannesin elokuvajuhlilla 2013. Hän mainitsi elokuvan alussa olevasta lauseesta: ”Ja he laskeutuivat maan päälle joukkojaan vahvistamaan.”

Onko siis kysymys muukalaisista, jotka ovat tulleet maapallolle pelastamaan ihmisiä itseltään? Mikään muu elokuvassa ei kuitenkaan viittaa tähän. Yhtä hyvin Borgman ja kumppanit voivat olla mitä tahansa kummajaisia, maailmaa parantavia toisinajattelijoita. Tosin heillä on sellaisia taitoja, joita ei tavallisilla ihmisillä ole, sekä lääketieteellisiä että parapsykologisia. Jotain tekemistä on myös koirilla, joita elokuvassa vilahtelee selittämättömästi – voiko ihmisten olomuoto muuttua?

Parissa kohtaa tulee esille se, että Borgman edustaa tai ainakin ajattelee edustavansa jotakin parempaa kuin normaalit ihmiset. Ohimennen hän esittää kritiikkiä länsimaista elämänmuotoa kohtaan, jossa eliitti porskuttaa omahyväisenä. Eli onko Borgman sittenkin syrjitty maahanmuuttaja, laittomasti maan alla piilotteleva muukalainen, joka elokuvan alussa näyttää saaneen pienen kylän asukkaat vihan valtaan? Kylän pappi panee suuhunsa ehtoollisleivän ja lähtee kahden muun miehen kanssa jahtaamaan Borgmania, joka ideologioineen vaarantaa länsimaisen yltäkylläisyyden.

Borgmania ei kuitenkaan saada kiinni, vaan porukkansa kanssa hän pääsee toteuttamaan pelastustyötään. Jonkinlaiseksi pelastustarinaksi elokuva lopulta myös kääntyy. Borgman ujuttautuu rikkaan perheen kylkeen ja alkaa tehdä pelastustyötään, minkä kohteena ovat perheen lapset ja nuori lastenhoitaja. Aikuisia kohtaan ei armoa tunneta, mutta lapset on pelastettava pahalta maailmalta.

Borgmania esittävä Jan Bijvoet (kuva) on olemukseltaan outo. Mies ei hymyile, tekee kummia tekoja. Kuitenkin hänessä on myös lempeä puolensa. Ei kuitenkaan vähääkään sympaattinen. Lapsille hän lukee iltasatuna karmeaa kertomusta, jossa pikkutyttö on ilmeisesti hukkunut järveen, mutta kukaan ei auta edes ruumiin ylös nostamisessa.

Kokonaisuudessaan hurja elokuva. Vuoden toinen erikoisuus Lars von Trierin Nymphomaniacin ohella.

kari.naskinen@gmail.com