Vastenmielisen komea sotaelokuva

Sota on aina rumaa, karmeata, pelottavaa, älytöntä. Englantilaisen Christopher Nolanin sotaelokuva Dunkirk on kaikkea muuta, se on komea spektaakkeli. Se on vastenmielistä katsottavaa, raukkamaista rahastusta ihmisten tappamisella.

Elokuva kertoo alkukesästä 1940, kun liittoutuneiden 400 000 sotilaan joukko oli jäänyt saksalaisten mottiin Dunkerquen (engl. Dunkirk) rantakaistaleelle. Saksa oli toukokuussa aloittanut hyökkäyksen Ranskaan, Hollantiin ja Belgiaan; Dunkerque on Ranskassa Englannin kanaalin pohjoispäässä. Mistään näistä asioista ei elokuvan alussa mainita sanallakaan, vaan aloitetaan suoraan tappamisella, ja kaiken on näytettävä massiivisen mahtavalta ja hienolta.

Elokuva liikkuu kolmella tasolla, samanaikaisissa tapahtumissa maalla, merellä ja ilmassa. Paljon mitään ei selitetä, koska tärkeintä on näyttää koko laajakankaan leveydeltä sotaa. Elokuvan päätteeksi sentään lopputeksteissä kerrotaan, että englantilaiset onnistuivat evakuoimaan rannalta 350 000 sotilasta. Mutta siitä ei sanaakaan, paljonko ihmisiä lisäksi kuoli, kun Dunkerquen kahden viikon taistelussa mm. upposi yhdeksän hävittäjälaivaa ja putosi 430 lentokonetta. Mitäpä näistä, tärkeintähän on elokuvalippujen myynti.

Joskus elokuva-arvostelijat kirjoittavat, että se ja se elokuva on sodanvastainen. Dunkirk ei ole. Eivätkä niiden sodanvastaisten elokuvienkaan yleisö suurimmaksi osaksi asioita näin miellä. Joillakin penkkiriveillä voi joku katsoja miettiä asioita syvällisemminkin, mutta tämä ei ole ainakaan enää oleellista elokuvantekijöiden kannalta. Sen sijaan se on, että popcorneja ja Coca-colaa menee. Viime vuonna Finnkinon teattereissa myytiin popcorneja kaksi miljoonaa litraa.

Katsoin Dunkirkin Finnkinon suurimmassa salissa Helsingissä. Jouduin maksamaan kolme euroa ylimääräistä, koska tämä Tennispalatsin sali nro 1 oli muutettu Scape-saliksi. En huomannut mitään eroa entiseen, vaikka Finnkino mainostaakin, että on uusi laserprojektori, aikaisempaa huipumpi Dolby Atmos -äänijärjestelmä ja uudet penkit. Tästä nyt joka tapauksessa syntyy kolmen euron premium-maksu.

Palvelut Suomen suurimmassa elokuvateatterissa eivät kuitenkaan ole premium-luokkaa. Elokuvan alkua odotellessani etsin kahvilaa, yhden löysin ja sieltä henkilökuntaa yhden ihmisen. Kun muitakin kahvinostajia oli ja heille sen yhden ihmisen piti ruveta keittämään niitä nykyajan kummallisia erikoiskahveja, lähdin pois kymmenen minuutin seisoskelun jälkeen ja ehdin juoda kahvin Kampin alueella yhdellä ulkoterassilla.

Vastenmielinen elokuvissakäynti Helsingissä.

kari.naskinen@gmail.com

In memoriam Leo Kinnunen 1943 - 2017

Ensimmäinen suomalainen autourheilun maailmanmestari Leo Kinnunen kuoli Turussa eilen 26.7. Hän oli syntynyt 5.8.1943. Kuva on vuodelta 2010, jolloin tapasin Kinnusen Turun Sanomien automuseossa. Siellä oli myös Kinnusen kullanvärinen F1-Surtees/Cosworth vuodelta 1974. Kinnunen oli ensimmäinen suomalainen F1-ajaja, osallistui seitsemään GP-viikonloppuun, joista selviytyi aika-ajokarsinnoista itse kilpailuun (26 ajajaa) kuitenkin vain Ruotsin Anderstorpissa. Kahdeksan kierroksen jälkeen ajo jäi kesken sähkövian takia. Kilpailun voitti Jody Scheckter (Tyrrell).

John Surteesin tallin vanhan testiauton oli ostanut Antti Aarnio-Wihurin AAW Racing Team, kun rahoittajiksi oli saatuaan mm. Salora, Colt-tupakkamerkki ja Silja Line; luultavasti apuna oli myös Turun Sanomat, sillä Kinnunen oli avioitunut lehtitalon tyttären Taru Ketosen kanssa. Surtees-Ford oli kuitenkin ylipainoinen ja alitehoinen, ja runkokin oli kärsinyt vaurioita.

"Koko katastrofi alkoi siitä, että John Surtees ei pitänyt sopimuksiaan. Sen jälkeen kun hän auton luovutti, ei hänen taholtaan apua hellinnyt missään. Minut petti Surtees ja minut petti auto", sanoi Kinnunen Vauhdin Maailmassa (12/1974).

Tosin eivät AAW Racingin resurssitkaan olleet häävit. F1-asiantuntemusta ei juurikaan ollut. Kinnusen F1-tiimin henkilövahvuus oli kymmenkunta miestä. Nykyisissä F1-talleissa henkilökuntaa on satoja.

Urheiluautojen prototyyppiluokan puolella asiat olivat sujuneet paremmin. Vuonna 1970 Leo Kinnunen oli meksikolaisen Pedro Rodriquezin parina voittamassa maailmanmestaruutta John Wyerin Gulf-Porsche-tallille. Tämän merkkikohtaisen mestaruuden takana olivat myös kakkosautoa ajaneet Jo Siffert ja Brian Redman. Kinnunen - Rodriquez voittivat Daytonan 24 tunnin ajon, Brands Hatchin 500 mailin ajon, Monzan 1000 km ja Watkins Glenin 6 tunnin ajon.

Urheiluautojen Interserie-sarjan Kinnunen voitti AAW:n Porschella 1971, 1972 ja 1973. Leo Kinnusen monipuolisuudesta kertoo se, että jäärata-ajon SM-kullan hän voitti alle 1000-kuutioisten luokassa 1966 ja oli rallin SM-sarjassa toinen 1967.

Tuon vuoden Pohjola-rallin Leo Kinnunen ja kartanlukijana ollut Jorma Pulkkinen voittivat Volvolla ylivoimaisesti; toinen oli Simo Lampinen Saabilla. Jyväskylän Suurajoihin Kinnunen osallistui monta kertaa. Yksi hurja tapaus sattui 1977, kun Porsche teki Humalamäessä ylipitkän hypyn, jossa kaasuvaijeri meni poikki. Kinnunen määräsi Pulkkisen vetämään takamoottorisen auton kaasuvaijeria käsin ja siellä se Pulkkinen jotenkin retkotti ja matka jatkui. Tunturirallin Kinnunen voitti Porschella 1972 ja 1979.

Kinnusen viimeinen kilpailu oli Jyväskylän ralli 1982. Elämä muuttui talvella 2007 lomamatkalla Kanarialla, kun Leo Kinnunen koki aivoverenvuodon.

kari.naskinen@gmail.com

Suomi 1807: ”Pyrimme ikuisuuteen ja itsenäisyyteen.”

Mielenkiintoinen kirjalöytö kirpputorilta: professori Kari Tarkiaisen toimittama puhe- ja muu kirjallinen kokoelma Porvoon piispan Magnus Jacob Alopaeuksen sekä hänen poikiensa ja muiden lähisukulaisten jälkeensä jättämästä aineistosta. Kirjan nimi on Valtakunnan vaihdos 1809 (SKS, 2009), ja kirja valaisee nimenomaan sitä murrosaikaa, kun Ruotsin itäisistä lääneistä eli Suomen alueesta tuli Venäjän keisarikuntaan kuuluva Suomen suuriruhtinaskunta.

Muodollisesti tämä muutos lyötiin lukkoon maaliskuussa 1809 Porvoon valtiopäivillä, joilla Alopaeus oli valtiopäiväedustajana, tuolloin vielä tuomiorovastina, sillä piispaksi hänen nimitettiin myöhemmin samana vuonna.

Jo vuotta aiemmin tilanne oli saanut uuden suunnan. Tuomiorovastin poika, revisiokomissaari Henrik Gabriel Alopaeus kirjoitti muistelmissaan: ”Helmikuun 24. päivän iltana 1808, itse karkauspäivänä, kun jo hämärsi, talven ollessa todella pohjoismainen, työntyi Venäjän armeija Porvoon kaupunkiin. Kaunis mutta jäätävän kylmä talvi-ilta, vieraat sotilaat, minulle outo kieli, pitkät upseerit, täydellinen hiljaisuus ja hyvä järjestys – kaikki teki mieleni juhlalliseksi.”

Venäjä ja Ruotsi ajautuivat sotaan helmikuussa 1808, mutta merkkejä oli ilmassa jo edellisvuonna. Kun tuomiorovastin toinen poika, Porvoon lukion lehtori Magnus Alopaeus piti puheen prinsessa Cecilian syntymän johdosta 22.10.1807, hän sanoi: ”Vaikka me pyrimme ikuisuuteen ja itsenäisyyteen ja kuvittelemme monta kertaa, että olemme itse luoneet kohtalomme ja että olemme järkemme ja taitomme avulla siinä onnellisessa tilassa, joka on riippuvainen vain meistä, eivät asiat kuitenkaan ole tällä tavalla.”

Eivät ole, kuten tiedämme. Magnus Alopaeus kuitenkin tiesi vallan hyvin, että Suomessa asiat olivat hyvin, ja siitä hän kiitti kuningas Kustaa IV Aadolfia, lempeää kuningatarta Fredrika Doroteaa ja kuninkaan loistavaa sukua, joka ympäröi kuninkaan valtaistuinta ja riemastutti kuninkaan sydäntään.

”Se yleinen hyväntahtoisuus, jota kohtaamme kaikkialla harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, vakuuttaa meidät siitä, että elämme yhteiskunnassa, jonka asukkaat ovat onnellisia ihmisiä”, sanoi Magnus Alopaeus.

Paljon huonomminkin olisi voinut olla. Puhuja otti esille esimerkiksi Afrikan pohjoisrannikon, jossa kylläkin on valtiollinen järjestys, mutta josta puuttuu kaikki lempeys ja sivistys. Paljon autuaampia eivät olleet hänen mielestään myöskään Etelämeren saarten kansakunnat, vaikka ilmasto siellä olikin niin hyvä, että maata ei tarvinnut viljellä suurella vaivalla. Heiltä puuttui kuitenkin järjestys ja vapaus.

Euroopassakaan asiat eivät enää olleet parhaalla tolallaan, kuten Magnus Alopaeus sanoi: ”Haluaisin näyttää teille sen maan, jonka peltoja ja ketoja Elbe ja Oder kostuttavat. Se on ollut viime aikoihin asti koko Euroopan kunnioittama, ja yksi ainoa sankari on sen suuruuden syy. Preussin kuningas Fredrik Suuri kuoli ja hänen mukanaan laski se tähti, joka johti Euroopan kohtaloita.”

Fredrik II Suuren jälkeen 150 vuotta myöhemmin nousi Elben ja Oderin kostuttamille maille uusi tähti, mutta siitä Magnus Alopaeus ei onnekseen tiennyt mitään.

PRINSESSA CECILIA

Prinsessa Cecilia eli 1807 - 1844. Hän harrasti säveltämistä, ja Helsingin juhlaviikoilla tänä kesänä hän on ajankohtainen. Esillä ei ole hänen säveltämiään teoksia, mutta 17.8. esitetään Musiikkitalossa Väinö Raition 1933 valmistunut ooppera Prinsessa Cecilia. Libretto on Hämeenkoskelta kotoisin olleen professori Huugo Jalkasen.

Viimeksi yli 80 vuotta sitten esitetty suurteos saa nyt uuden ulostulon. Hannu Lintu johtaa Radion sinfoniaorkesteria, solisteina laulavat Johanna Rusanen, Tuomas Katajala, Mika Pohjonen, Jaakko Kortekangas, Waltteri Torikka, Petri Bäckström ja Kristian Lindroos. Mukana on myös Musiikkitalon kuoro.

Kansallisoopperassa Prinsessa Cecilia esitettiin kuusi kertaa 1936-37. Ceciliana oli Irja Aholainen, kuninkaana Teddy Björkman sekä muissa rooleissa mm. Alfons Almi, Erkki Eirto, Sulo Saarits ja Väinö Sola. Helsingin kaupunginorkesteria johti Martti Similä.

kari.naskinen@gmail.com

Eila Kivikk´aho

Läpäjävä vedenkalvo…
Vipajava kuva kuun.
Älä katso. Älä valvo.
Nuku tuoksuun tuomipuun.

Eeva Salo

Usein minä muistelen oppimiani asioita
siivet pienet, evämäiset,
niiden sulat suomumaiset,
muu höyhennys karvamaista
ja mietin ja mietin mitähän sekin on
vaikka minä tiedän että se on pingviini.

Lauri Viita

Kiitos elämästä, Äiti.
Pari riviä tein kirjaimia tänään.
Siinä kaikki. Olen onnellinen.

Olen viime aikoina käsitellyt parikin kertaa vanhoja Parnasso-lehtiä. Aikaisemmin olen joiltakin tutuilta kysynyt, mahtaisiko kukaan olla kiinnostunut tästä kokoelmastani, alkaen numerosta 1 (1951). Muutamasta antikvariaatistakin olen tiedustellut, mahtaako niillä olla mitään arvoa. Ei ole.

Koska näin on, otin komerosta esille kaksi isoa laatikkoa, joissa nuo lehdet ovat. Nyt olen niitä ennen nukkumaanmenoa lukenut, ja heureka – enkä niitä anna enkä myy, vaikka joku tarjoaisi miljoonan. Tänä iltana näyttävät yöpöydällä päällimmäisinä olevan numerot 4-7/1966.

Se vain ihmetyttää, miten Eila Kivikk´aho keksi itselleen tuollaisen taiteilijanimen.

kari.naskinen@gmail.com

Moukarinheittäjien varmuus samanlaista kuin akkaväellä kivenheitossa

Kalevan kisat alkavat huomenna Seinäjoella. Kun ensimmäiset Kalevan kisat järjestettiin Viipurissa 1910, oli ohjelmassa monta uutta lajia. Yksi niistä oli moukarinheitto, jonka voitti Viipurin Reippaan Nikolai Gavrilik tuloksella 28,80. Suomen Urheilulehden toimittaja Lauri ”Tahko” Pihkala ei ollut kovin innostunut näkemästään, vaan kirjoitti: ”Moukarinheitto on meidän maassa vielä lasten leikkiä. Varmuus on samanlaista kuin akkaväellä kivenheitossa, tulokset mitättömiä.” HKV:n Pihkala itse voitti kisoissa 400 metrin juoksun hyvällä ajalla 52,0.

Nämä kisat olivat ne, joihin vakuutusyhtiö Kalevan miespuoliset työntekijät olivat lahjoittaneet hienon pokaalin kiertopalkinnoksi kisojen parhaalle seuralle. Tuolloin se oli HKV, kuten myös seuraavina seitsemänä vuonna.

Kisat pidettiin Kelkkalan raviradalla, joka oli Suomen toiseksi vanhin (1892), heti Oulunkylän jälkeen (1884). Koska raviradalla suoran pituus oli kilometrin verran, niin uutuuslaji 800 metrin juoksukin järjestettiin suoralla. Vuonna 1938 Kelkkalassa järjestettiin Kuninkuusravit.

Muut ensimmäistä kertaa Suomen mestaruuskilpailuissa olleet lajit olivat 200 m, 5000 m, 200 metrin aitajuoksu, 30 kilometrin kävely sekä 5-ottelu, jonka lajit olivat pituus, keihäs, kiekko, 190 metrin juoksu ja paini.

Viipurissa ehdittiin Kalevan kisat järjestää tämän jälkeen vielä kolme kertaa, 1925 ja 1929 Papulan urheilukentällä sekä 1937 Suomen komeimmalla urheilukentällä, Patterinmäen eteläreunaan rakennetulla keskusurheilukentällä, jossa etusuoralla oli yhdeksän juoksurataa.

Kalevan maljassa on kaiverrus yli sadan vuoden takaa: ”Ruumiillinen ja taloudellinen hyvinvointi päämääränämme”. Kalevan kisat -nimitys sai alkunsa, kun sen otti käyttöön Urheilulehti 1915. Suomen urheiluliitto virallisti SM-kisojen nimen tällaiseksi 1937 Viipurin kisojen yhteydessä. Tuolloin liiton puheenjohtajana toimi sopivasti Urho Kaleva Kekkonen, mutta ajatus Kalevan kisat -nimen virallistamisesta lienee silti ollut päävalmentaja Armas Valsteen.

kari.naskinen@gmail.com

"Rikkaasta elämästä sopii olla kiitollinen" (Mauno Hartman 1930 - 2017)

Kuvanveistäjä, professori Mauno Hartman on kuollut. Hän oli syntynyt 5.7.1930 Turussa ja kuoli tiistaina 18.7.2017 Hollolassa.

Mauno Hartman oli tunnettu hirsiteoksistaan. Puu oli hänen materiaalinsa. Tämä tulee hyvin ilmi hänen ja puolisonsa Pirkko Hartmanin kirjassa Minä Manu Hartman, kuvanveistäjä, jonka Mauno Hartmanin säätiö julkaisi 2005. Hartman:

- Minä rakastan metsiä.
- Minä rakastan eläviä puita.
- Minä rakastan kuolleita puita.
- Minä rakastan lahonnutta puuta.
- Minä rakastan puulattioita.
- Minä rakastan kuolemankellon hylkäämiä onkaloita.
- Minä rakastan ajopuita rannalla.
- Minä rakastan viikinkiveneitä.
- Minä rakastin vanhaa puutaloa Puutarhakadun varrella [Turku] vastapäätä Mikaelin kirkkoa – puutaloa, joka purettiin.
- Mutta minä sanoin – tuokaa minulle sata kuivaa seinähirttä ja ne tuotiin kuorma-autolla kahdessa erässä.
- Minä rakastin niitä hirsiä moottorisahalla, kirveellä hirveydellä. Minulla on myös Mora-puukko, jonka ostin Tukholmasta. Minulla on pajavasara ja napakaira.
- Mutta minä en tuhonnut niitä seiniä – minä rakensin ne uudelleen, sillä minä puhun työssä.

Hartman kirjoitti, että jos hänen sanomisensa joutuisivat jonkun taiteilijanuraa suunnittelevan nuoren käsiin, niistä saisi ainakin sen opin, että vaikka vaiheita on elämässä moninaisia, on taiteentekijän aina asetettava taide etusijalle:

”On otettava itselleen tila tehdä, vaikkapa muiden ihmisten ja elämän onnen kustannuksella. Jos lähelle sattuu ihmisiä, jotka sen hyväksyvät, hyvä niin; ellei, on oltava yksin. Luomisen prosessi tapahtuu aina joka tapauksessa aina yksinäisyydessä, ja elämisen taidon kilvassa on vähän voittajia. Elämän onni ei pitkiä aikoja kerrallaan taiteen kanssa yhdessä viihdy, mitä joskus pilkahtaa. Mutta rikkaasta elämästä sopii olla kiitollinen, ja sen minä olen saanut. Kohdalleni on osunut haluamani työ, matkoja, naisia ja viiniä, menestystäkin, kohtuullinen määrä vastoinkäymisiä, ja nyt vanhuus ja meri.”

”Taiteilijoita on vähän, taiteen tekijöitä ja ammatinharjoittajia paljon. Olen uskonut itseeni taiteilijana. Luomisen prosessin aikana on vain työ ja minä. Olen ammattini vanki. Veistän ja maalaan, koska on pakko, muuta en osaa enkä halua.”

Hartman työskenteli pääasiassa kolmessa paikassa: Lallukassa, missä olivat kaverit, Hollolassa, missä oli koti, ja paljon Nauvossa, missä hän vietti paljon kesiä ja syksyjäkin 1960-luvulta alkaen.

Miten ja mistä Hartman ideansa sai, sitä hän ei osannut selittää. – ”Ympärilläni on muotoja ja värejä, esineitä ja kappaleita kuten meidän kaikkien, mutta jollakin tapaa niistä saamani vaikutteet yhdistyvät sisälläni ja purkautuvat esiin veistoksina ja maalauksina. Luomisprosessi on itsellenikin salaisuus.”

kari.naskinen@gmail.com

Työpäivä saatiin 8-tuntiseksi, mutta se onkin liian vähän

Sosialidemokraattisen puolueen Forssan kokouksen ohjelmassa 1903 vaadittiin, että työväensuojelulainsäädäntöä on tarmokkaasti edistettävä ja konkreettiseksi tavoitteeksi asetettiin, että päivittäinen työaika on saatava 8-tuntiseksi niissä ammateissa, joissa eivät epäterveelliset olosuhteet edellytä työaikaa sitäkin lyhyemmäksi. Vihdoin 14 vuotta myöhemmin, päivälleen sata vuotta sitten 14.7.1917 eduskunta hyväksyi lain kahdeksan tunnin työajasta, mutta laki jäi vahvistamatta, kun Venäjän väliaikainen vallankumoushallitus antoi eduskunnan hajotusmanifestin. Marraskuussa 1917 laki kuitenkin lopulta hyväksyttiin uudessa eduskunnassa äänin 149 - 42.

Kuva on mielenosoituksesta Helsingissä 17.4.1917. Kahden naisen kantamassa lakanassa on teksti ”Kulkue 8.T.T.P. saavutuksesta”. Se oli hieno saavutus, mutta nyt ollaan taas sitäkin mieltä, että kahdeksan tuntia on liian lyhyt työaika. Työterveyslaitoksen tutkimus 2016 osoitti, että ainakin teollisuuden työntekijöille olisi parempi, jos työaika olisi 12 tuntia. Kokonaistyöaika ei tietenkään saisi lisääntyä, mutta 12 tunnin järjestelmässä olisi vähemmän työvuoroja ja pidemmät yhtenäiset vapaat.

Työntekijöistä valtaosa oli samaa mieltä. Tällaisia pitkiä työvuoroja jo nykyisin tekevistä 93 prosenttia sanoi olevansa tyytyväisiä tähän systeemiin. He sanoivat nukkuvansa paremmin ja kertoivat myös, että 12 tunnin työvuoroissa jää seuraavalle työvuorolle vähemmän keskeneräisiä töitä. Työnantajien kannalta myönteiseksi koettiin mm. tuotannollisten poikkeamien parempi hallinta.

Yli kahdeksan tunnin työpäiviä tehdään ilman lakeja ja sopimuksiakin. Kun työntekoa voidaan monissa hommissa tehdä tietokoneilla, ei ole mitenkään tavatonta, että työasioiden kanssa jatketaan illalla kotona. Hyvin tavallista on, että työpäivät venyvät tällaisten etätyönä jatkettavien läppäritöiden avulla 10-12 tuntiin. Palkka tulee kuitenkin 8 tunnin mukaan.

MÄNTTÄ ALOITTI
TALVELLA 1917

Demareiden Forssassa asettamaa tavoitetta oli mahdotonta lähteä ajamaan Venäjän vallan aikana. Ensimmäisen maailmansodan aikana mielenosoitukset ja lakot olivat kiellettyjä, ja lehtien kirjoittelua yhteiskunnallisista asioista rajoitti sensuuri.

Vuoden 1917 alkupuolella asia virisi uudelleen esille. Helmikuussa alettiin Mäntän paperi- ja selluloosatehtailla kokeilla 8 tunnin jaksoihin jaettua kolmivuorotyötä, ja samanlaisia uutisia saatiin Yhdysvalloista ja Norjasta Kristianian (Oslo) kaupungista, jossa johto oli siirtynyt työväenpuolueelle. Huhtikuussa 1917 lyhennettiin työaika 8 tuntiin myös Valtionrautateiden konepajoilla. Yksityistä yrityksistä työpäiviä lyhensivät Helsingissä ainakin Sergei Nikolajeffin autoliike ja Itämeren Tupakkatehdas. Eduskunnan lainhyväksymispäivänä 14.7. suostui Helsingin kaupunginvaltuustokin työajan lyhentämiseen.

Tilanne oli heinäkuussa 1917 vaikea. Kirjapainolakon takia vain harvat porvarilliset lehdet pystyivät ilmestymään, joten tiedonkulku oli huonoa. Suomen kannalta hankalinta oli kuitenkin se, että Venäjällä oli uusi väliaikainen hallitus, joka oli asetettu 15.3.1917. Pääministeri oli ruhtinas Georgi Lvov, oikeusministerinä oli sosialistivallankumouksellinen Aleksandr Kerenski ja ulkoministerinä kadettipuolueen kärkimies Pavel Miljukov. Tämä porukka ei antanut lupaa työaikauudistukseen Suomen suuriruhtinaskunnassa.

Tilanteet kuitenkin muuttuivat sekä Suomessa että Venäjällä. Suomessa käytiin uudet vaalit lokakuussa 1917, jolloin sosiaalidemokraatit menettivät enemmistönsä. He kuitenkin jatkoivat tomerasti työaika-asian eteenpäin viemistä. Sitten alkoi suurlakko, ja pari päivää sen alkamisen jälkeen yöllä 16.11.1917 eduskunta hyväksyi lain jälleen. P.E. Svinhufvudin johtama itsenäisyyssenaatti vahvisti lain 27.11.1917. Näitä vaiheita helpotti se, että Venäjän väliaikainen hallitus oli kaatunut 7.11.1917.

kari.naskinen@gmail.com

Vallankumoushihhuleita

Televisiosta tuli ranskalainen elokuva Jotain ilmassa (2012), jossa käydään läpi sitä ilmapiiriä, missä elettiin Pariisissa kevään 1968 opiskelijamellakoiden jälkeen. Elokuvan alkuperäinen nimikin on ”Toukokuun jälkeen” ja se perustuu ohjaajansa Oliver Assayasin (s. 1955) omiin kokemuksiin. Samoja asioita samaan aikaan oli ilmassa Suomessakin.

Pariisissa meno oli kuitenkin rajumpaa. Elokuva alkaa, kun vasemmistolainen teininuoriso lähtee Clichyn aukiolle mielenosoitukseen vaatimaan vangittujen opiskelijaradikaalien vapauttamista. Kun tämä ei auta, tehdään muuta ilkivaltaa. Lisäksi asiaan kuului haparoiva, jännittävä seksi.

Omat kokemukseni noilta vuosilta ovat Jyväskylästä, jossa henki oli samankaltainen, mutta toiminta rauhallisempaa. Poliisien kanssa ei taisteltu, eikä Lyseon seinään maalattu iskulauseita. Oli kuitenkin hallittava vallankumouksellinen syntaksi, dialektiikka ja trotskilaisuus sekä osattava analysoida Kiinan, Kuuban ja Neuvostoliiton kommunismien erot.

Jyväskylän kulttuuripäivät, Jyväskylän Kesä, oli vuoden kohokohta. Sinne tuli kulttuurivasemmistolaisia Helsingistä, ja meininki muuttui pykälää kovemmaksi ja värikkäämmäksi. Kesän hallituksen puheenjohtaja, professori Päivö Oksalakin haukkui 1968 joitakin keskustelutilaisuuksiin osallistuneita ”ideologisiksi pillipiipareiksi” ja ”vallankumoushihhuleiksi”.

Leikkiä vallankumouksella harrastivat nimenomaa kulttuuriporukat. Arvo Salo kirjoitti, että ”kulttuuri ilmentää maailman muuttumista ja kulttuuripolitiikka muuttaa maailmaa”. Metallityöväen liiton tutkija Kimmo Kevätsalo kuitenkin näki realistisemmin, kuten hän 1969 kirjoitti: ”Lahdessa ja Nastolassa käyty Upon tehtailta alkanut lakko on tietoisuuden luojana kokonaan toista luokkaa kuin kulttuurin avulla tapahtuva vaikuttaminen. Tässä lakossa taisteltiin työläisten oikeuksista, kulttuuri-ihmisille vieraista ja arkisista asioista.”

Samana vuonna Jyväskylän Kesän aikana oli teatteriryhmä vienyt esityksensä rakennustyömaalle. Se oli järjestetty huonosti ja Kevätsalo kirjoitti pilkallisesti, että se oli ikään kuin kulttuuriväen armonele niille, jotka kulttuuripäivien aikanakin raatavat likaisessa ja raskaassa työssä.

”Kuinka asettua työläisten rinnalle heidän taistelussaan”, kysyi Kevätsalo. Saman kysymyksen esittää tietyllä tavalla myös Oliver Assayas elokuvassaan. Siinä syntyy suorastaan vastakkainasettelu, kun teinivasemmistolaiset joutuvat tappeluun duunareiden kanssa.

Eikä vallankumous etene. Elokuvan päähenkilö Gilles on haaveilija, joka toivoo vallankumouksen toteutumisen ohella tulevansa isona kuva- tai elokuvataitelijaksi. Lopulta hän löytää itsensä jostakin hanttihommasta elokuvastudiossa, jossa parhaillaan tehdään elokuvaa lohikäärmeen hyökkäyksestä natsien sukellusveneen kimppuun.

Jos tuo on oikea elämäkerrallinen tieto Oliver Assayasista, niin eteenpäin alalla hän kuitenkin on päässyt. Arvo Salostakin tuli kulttuuriministeri, Kimmo Kevätsalo väitteli 1999 tohtoriksi työelämän sosiologian alalta, ja kyllä ne muutkin Jyväskylän Kesässä käyneet helsinkiläiset ovat suurimmaksi osaksi pärjänneet elämässään.

kari.naskinen@gmail.com

Linna on lujempi kuin nimet sopimuspapereissa

”Alussa oli sana.
Ei, alussa oli hiljaisuus, rauha.
Erämaa. Rajattomuus.”

(Eikä ollut myöskään suota, kuokkaa, eikä Jussia.)

Tästä alkaa Aulis Sallisen uusi sävellys Linna vedessä, jonka teksti perustuu Lassi Nummen samannimiseen runoelmaan. Se sai kantaesityksensä lauantaina 8.7.2017 Savonlinnan oopperajuhlilla, mutta tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun tätä Olavinlinnan menneisyyttä käsittelevää tekstiä kuultiin linnassa. Eeva-Kaarina Volanen luki teosta 1975 linnan 500-vuotisjuhlassa. Samana juhlavuonna sai ensiesityksensä Salliselta tilattu ooppera Ratsumies.

Lassi Nummi oli tehnyt runoteoksestaan myös pitemmän version, ja tämän Nummi lähetti samana vuonna Salliselle. Nummi oli nähnyt Ratsumiehen, ja ehkä hän ajatteli, että Sallinen voisi tarttua tähänkin tekstiin. Ratsumies liippaa kuitenkin niin läheltä samoja aiheita kuin Nummen runoelma, että Sallinen ei silloin lähtenyt toistamaan aihetta.

Nyt valmiista sävelteoksestaan Sallinen sanoo, että se on kronikka lausujalle, neljälle laulajalle, kamariorkesterille ja Olavinlinnalle. Lopputulos on valtavan hieno. Jokseenkin harvinaista minullekin, että esityksen päätyttyä en saanut liikutukseltani torjuttua yhtä kyyneltä silmäkuopasta.

Olavinlinnan historia siis alkaa erämaan rauhasta. Turussa, Viipurissa ja Hämeessä linnat jo olivat olleet kauankin, mutta 1400-luvun jälkipuoliskolla piti ruveta varustamaan myös Savoa. Asialle lähti isoja alueita hallinnut Viipurin käskynhaltija Eerik Akselinpoika Tott, Lagnön ritari – ja sitten vasta tuli sana.

”Ja sana tuli kiveksi,
minun sanani, tämä linna.
Herran vuonna 1475 rakennutin tämän linnan,
Jumalan kunniaksi.
Kristukselle ja pyhälle kristinuskolle
vahvistukseksi.”

Kristinuskon turvaksi linna rakennettiin strategisesti tärkeälle paikalle, sillä idästä uhkasi väärä uskonto. Eerik Akselinpoika Tott tiesi jo kokemuksesta, että linnoja tarvitaan, koska sopimukset eivät pidä. On oltava muutakin kuin nimiä sopimuspapereissa. Pelkkä tieto siitä, että täällä on tällainen puolustuslinna, vaikuttaa tapahtumiin.

”Kivi on lujempaa ainesta kuin pergamentti.
Pergamentille kirjoitetaan
ja piirretään rajat,
pergamentti on nahkaa.
Linna on kiveä.

Muutama tuhat ratsua ja miestä ei
koskaan ole pahitteeksi,
pari tukevaa linnoitusta ja riittävästi
ruutia ja tykkejä,
ne ikään kuin selventävät ajatuksia
neuvotteluissa,
tulee pilkut ja pisteet oikeaan
paikkaan.”

Kivikään ei kuitenkaan aina auttanut isoissa mullistuksissa. Ruotsalaiset pitivät Olavinlinnaa valloittamattomana, mutta lopulta 1714 venäläiset saartoivat linnan ja saivat myös haltuunsa. Neljä vuotta aiemmin oli Pietari Suuri jo seurannut joukkojensa Viipurin-valtausta. Ruotsi kuitenkin sai Olavinlinnan takaisin 1721 Uudenkaupungin rauhassa, kunnes linna taas 1743 päätyi venäläisille, joiden hallussa se säilyi Suomen itsenäistymiseen 1917 asti.

Mutta mitä tuo tulevaisuus?

”Sadan tai kolmensadan,
viidensadan
tai sadantuhannen
vuoden kuluttua,
onko taivas yhtä sininen?
Kohoavatko tornit yhä?”

Kukaan ei tiedä, mutta asiat ovat nykyisin kimurantimpia kuin 500 vuotta sitten.

”Mikään kivinen varustus
ei enää voi tarjota suojaa.
Suojeleeko meitä tuhon uhka?”

Lassi Nummi lienee tarkoittanut ns. kauhun tasapainoa. Aulis Sallisen musiikki joka tapauksessa säilyy. Se on taas kerran kauniin melodista, jota voisi hyvin kuunnella ilman laulajiakin. Isoja yllätyksiä ei Sallinen tarjoa, vaan sävelkieli on tuttua niille, jotka hänen aikaisempaa tuotantoaan tuntevat. Musiikki liikkuu tilanteesta ja tunnelmasta toiseen, välillä marssien, välillä kevyesti renkutellenkin.

Harmi vain, että Linna vedessä on vaikea esittää jossakin muualla kuin Olavinlinnassa. Ei kuulija pääse teoksen sisälle ollenkaan samalla tavalla Musiikkitalossa tai Sibeliustalossa. Eikä näytä olevan ohjelmistossa ensi vuonna Olavinlinnassakaan. Toivottavasti äänilevy tehdään.

Laulajat kantaesityksessä olivat sopraano Tiina-Maija Koskela, mezzo Tuija Knihtilä, tenori Jussi Myllys ja baritoni Tommi Hakala. Kertoja oli Jukka-Pekka Palo. Oopperajuhlaorkesterin soittajista koottua 17 soittajan kamariorkesteria johti Ville Matvejeff. Esityksen oli ohjannut Kari Heiskanen. Esityksen kesto oli tunti ja 20 minuuttia.

kari.naskinen@gmail.com

Miksei sanota, vaan leperrellään?

Luin aamun lehdet ja otti päähän taas kerran. Miksi haastateltavat eivät sano, vaan toimittajien mukaan kaavailevat, korostavat, kuvailevat, lisäävät, naurahtavat, paljastavat, pohtivat, tietävät ja vihjaavat? Nämä kaikki verbit tänä aamuna kahdesta sanomalehdestä.

Eivätkö toimittajat osaa kirjoittaa haastateltavien sanomisia niin, ettei niitä tarvitse tällaisilla deskriptiivisillä verbeillä täydentää? Vai tyhminäkö meitä lukijoita pidetään?

Ennen oli aina hauska lukea juttuja Jääkiekkoliiton entisestä puheenjohtajasta Kalervo Kummolasta: koska Kummolan lempinimi oli ”Rautakansleri”, niin haastatteluissa hän aina ”jyrähti”.

Kannattaisi lukea Ernest Hemingwayn kirjoja. Niissä ihmiset sanovat, eivätkä lepertele.

Sekin on höhlää, että haastateltavat esiintyvät eilen painetussa lehdessä useimmiten preesensissä: sanoo tai kertoo. Aivan kuin haastateltava sanoisi aina tuota samaa asiaa. Loogisempaa olisi, että haastateltava pantaisiin puhumaan imperfektissä, sillä niinhän asia on, kun lehti myöhemmin vasta ilmestyy.

kari.naskinen@gmail.com

Kun televisio oli kulttuuria

Yöpöydälläni ovat nyt vuoden 1967 Parnasso-lehdet. Kun eilen illalla olin sulkenut television, paneuduin taas näiden Suomen kulttuurirahaston julkaisemien lehtien sisältöön, mihin oleellisena osana kuului tv-kritiikki. Televisio oli puoli vuosisataa sitten vielä niin uusi ja mielenkiintoinen väline, että se noteerattiin näkyvästi myös tässä korkeakulttuurijulkaisussa. Parnasso ilmestyi kahdeksan kertaa vuodessa, ja vuoden 1967 lehdistä seitsemässä oli erityinen tv-arvosteluosasto, joiden kirjoittajina olivat mm. Veikko Pietilä, Max Rand, Pekka Suhonen, Hannu Taanila ja Auli Tarkka.

Parnassossa muistutettiin mielellään Yleisradion pääjohtajan Eino S. Revon linjauksesta, minkä mukaan tv-ohjelmat eivät saa olla pelkkää ajantappamista. Parnasso ei kuitenkaan vaatinut televisiolta pelkkää korkeakulttuuria, vaan hyväksyi myös massakulttuuria edustavan ohjelmiston, kunhan se vain oli laadukasta.

Myös näitä koko kansan ohjelmia käsiteltiin perusteellisesti, esimerkiksi Me Tammelat saivat Taanilalta niin laajan analyysin, että en viitsinyt kokonaan lukea. Samoin lauantai-iltojen suosittu keskusteluohjelma Jatkoaika sai paljon huomiota. Kun se oli esitetty niin, että seuraavana keskiviikkona oli Suomen 50. itsenäisyyspäivä, oli ohjelma lopetettu Maamme-lauluun, jonka studioyleisö ja esiintyjät kuuntelivat seisaaltaan; kamera tähtäsi lähikuviin Lenita Airiston, Aarre Elon, Erkki Mikael Salmen, Lesti-Kallen, Suhina-Lempin ja Vekseli-Villen.

Ennen Maamme-laulua ohjelmassa oli vieraillut elokuvaohjaaja Aarne Tarkas, joka kertoi nähneensä viiden lentävän lautasen muodostelman leirintäalueen yläpuolella Barcelonassa, mutta Tarkas tyynnytteli katsojia vakuuttamalla, että vieraiden planeettojen asukkaat ovat takuulla ystävällismielisiä.

Eikä Jatkoaika 50 vuotta sitten ollut paljon erilaisempi kuin nykyisetkään viihdeohjelmat: Lenita Airiston ja Kauko Saarentauksen kanssa keskustelemaan oli tuotettu myös sukupuolikummajainen transvestiitti.

Jossain ajankohtaisohjelmassa teemat olivat niin ikään tuttuja: Ilkka-Christian Björklund, Jörn Donner ja Erkki Tuomioja olivat haastatelleet Veikko Vennamoa Euroopan ongelmista, joista tämä sanoi, että ”valkoinen rotu tarvitsee Euroopassa yhteistyötä

Myös radio-ohjelmia käsiteltiin. Parnassossa esimerkiksi ihmeteltiin ohjelmajohtaja Jussi Koskiluoman määräystä musiikkilevyjen esityskielloista. Heti alkuvuodesta oli mustalle listalle joutunut Irwin Goodmanin, Kalle Holmbergin, Lasse Mårtensonin, M.A. Nummisen ja Tippavaaran isännän levyjä, ja kun Irwiniltä ilmestyi huhtikuussa uusi Lp-levy, Koskiluoma määräsi sen kielletyksi jo ennen sen tuloa kauppoihin.

Esityskieltoon meni myös Spede Pasasen ja Simo Salmisen Keltainen jäänsärkijä, koska se olisi radiosta kuultuna voinut jotenkin provosoida ihmisiä päällä olleen jäänsärkijälakon aikana.

”Reporadio” oli noihin aikoihin oikeistopiireille punainen vaate. Elettiin ”vaaran vuosia”. Suomen kotien radio- ja televisioliiton julkaisemassa Silmä ja korva -lehdessä kirjoitti IKL-henkinen nimimerkki ”Reino Hirviseppä”, että hän ei ole sitten talvisodan leimahtanut millekään asialle niin liekkiin kuin nyt: ”Yhteishengestä oli talvisodassakin kysymys kansamme kalleimpien arvojen turvaamiseksi. Sama tilanne on nyt aatteellisella rintamalla, sillä joku järjestys on saatava torppaan tässä yleisradioasiassakin.”

Isänmaan asialla oli myös Yleisradion hallintoneuvosto, jonka puheenjohtaja oli Johannes Virolainen. Se määräsi, että vastedes saa ulkomaille välittää Suomesta vain sellaisia tv-ohjelmia, jotka antavat maasta myönteisen kuvan. Tämä ukaasi johtui siitä, että BBC oli esittänyt pätkiä Reino Paasilinnan kriittisestä vakuutusohjelmasta.

Monenlaista koohotusta siis oli, kun televisio oli uusi ja koko kansa katsoi samoja ohjelmia. Se oli iso ja tärkeä asia, ja ajan hermolla piti olla. Minullakin on kirjahyllyssä edelleen kolme sellaista kirjaa, joissa vain käydään läpi pienin henkilöesittelyin tv:stä tuttuja ihmisiä, ja olihan niitä, Ralf Friberg, Börje Hjelm, Pekka Holopainen, Tuula Ignatius, Jaakko Jahnukainen, Heikki Kahila, Seppo Kannas, Esko Kivikoski, Heimo Lepistö, Kalle Österlund...

Yksi kirja alkaa kuvauksella Kainuun korpikylistä, joissa sielläkin televisionkatselu tuli mahdolliseksi 1960-luvun alkupuoliskolla. Haastattelija oli käynyt kysymässä, millaisen mullistuksen tämä nykyajan ihme on aiheuttanut. Kainuun äijä vastasi:

”No, siinä viiden maissa niitä kuvia alkaa tulla ja siinä yhdentoista maissa ne loppuvat. Joskus tulee yli puolenyönkin.”

kari.naskinen@gmail.com

Rikos ja rangaistus – ja katsojalle palkinto

Olen nähnyt Fjodor Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen (1866) kolme kertaa teatterissa ja yhtä monta kertaa elokuvateatterissa. Kuitenkin vasta nyt näin parhaan, Lev Kulidzhanovin ohjaaman elokuvan vuodelta 1969. Kahdella dvd-kiekolla elokuvan pituus on 3 tuntia 40 minuuttia, mikä on puoli tuntia enemmän kuin Suomeen tuotu typistetty filmiversio. Tämä itsessään tarkoittaa sitä, että romaanin sisällöstä on dvd-elokuvassa enemmän.

Kolmas dvd-levy sisältää lisämateriaalia, joka edelleen palkitsee katsojaa. Siinä ohjaajan leski kertoo, että jo elokuvaa tehdessään Kulidzhanov harmitteli elokuvan jäävän liian suppeaksi, koska elokuvateattereihin ei saanut tehdä tätä pitempiä elokuvia. Kulidzhanov oli sanonut, että olisi pitänyt tehdä kaksi erillistä elokuvaa, mutta se ei enää ollut mahdollista, sillä prosessi oli nyt käynnissä tätä lopputulosta varten. Elokuva päättyy siihen, kun Rodion Raskolnikov tunnustaa syyllisyytensä, eli Siperian-vaihetta ei elokuvassa enää ole. Joka tapauksessa elokuva on runsas, ja esimerkiksi Svidrigailovin hahmo saa tavallista enemmän tilaa.

Extra-dvd:ssä haastatellaan myös Kulidzhanovin assistenttina ollutta Andrei Gabrieljania sekä näytetään pätkiä koekuvauksista ja niistä kohtauksista, joita piti ottaa uusiksi montakin kertaa.

Lev Kulidzhanov (1924 - 2002) ei ohjannut kuin kymmenkunta pitkää elokuvaa, mutta hän oli vaikutusvaltainen henkilö alalla, toimi mm. elokuvatyöntekijäin liiton puheenjohtajana 1970-luvulla. Rikoksen ja rangaistuksen ohjaajana hän oli mestari, mutta lopputulokseen vaikuttivat suuresti myös lavastaja Pjotr Pashkevitsh ja pääkuvaaja Vjatsheslav Shumsky. Mustavalkoinen elokuva on kuin hienointa grafiikkaa, jossa katsojan katse on koko ajan asian ytimessä, turhaa ”monivärihäirintää” ei ole.

Ulkokuvat on otettu Leningradin kaduilla, jotka on näköjään liikenne- ja muine järjestelyineen saatu hienosti muistuttamaan sata vuotta varhempaa aikakautta.

Näyttelijät ovat luku sinänsä. Georgij Taratorkin (kuvassa) oli 24-vuotias näytellessään Raskolnikovin vaikean ja kovan roolin. Ei ihme, että hän tämän elokuvan jälkeen nousi suurten venäläistähtien joukkoon. Huippu on kuitenkin Raskolnikovia jallittava poliisi, jota näyttelee Innokenti Smoktunovsky, yksi kaikkien aikojen parhaita filminäyttelijöitä Neuvostoliitossa. Smoktunovskyn yksi loistorooli oli Hamlet, jonka hän teki Grigori Kozintsevin elokuvassa 1964, ehkä kaikkien aikojen paras filmi-Hamlet.

Rikoksessa ja rangaistuksessa Raskolnikovin tekemiä kirvesmurhia tutkiva Porfiri Petrovitsh nousee kaikkien ja kaiken yläpuolelle. Kun katsojan sympatiat kaikesta huolimatta ovat aluksi Raskolnikov-raukan puolella, niin Petrovitsh on lopulta se, joka kaikessa vittumaisuudessaan ja kieroudessaan kuitenkin pääsee ylivertaiseen asemaan. Petrovitsh ei ole täi, ei yli-ihminen, ei ”napoleon”, vaan ainoastaan oikeudenmukaisen maailman edustaja. Tähän Petrovitsh-sympatiaan vaikuttaa ratkaisevasti Smoktunovskyn loistava näytteleminen.

Dostojevskin Rikos ja rangaistus on Leo Tolstoin Sodan rauhan (1865-69) rinnalla tunnetuimpia venäläisiä romaaneja. Kirjailijana kaikkiaan Dostojevski on kuitenkin suurempi. Vuonna 2008 järjestettiin tv-ohjelmasarjassa Imja Rossija (Venäjän nimi) katsojaäänestys Venäjän historian tärkeimmistä ihmisistä, Dostojevski tuli viidenneksi voittaen mm. Iivana Julman, Pietari Suuren, Leninin ja Stalinin. Kirjailijoista Dostojevskin yläpuolelle nousi tietenkin Pushkin.

Entä elokuvaohjaajat? Lev Kulidzhanovista nyt innostuneena nostan hänet korkealle, joskin ylimmällä tasanteella ovat Sergei Bondartshuk, Mark Donskoi, Aleksandr Dovzhenko, Sergei Eisenstein, Nikita Mihalkov, Nikita Mihalkov-Kontshalovski, Vsevolod Pudovkin, Vasili Shukshin, Andrei Tarkovski – ja nousua tekee tällä hetkellä Andrei Zvjagintsev.

kari.naskinen@gmail.com

Yksinkertaisesta viihdemusiikista pitäminen on jo ihmisen geeneissä

Jostain luin tiedemiesten maininnan siitä, että kevyt viihdemusiikki sisältyy jo länsimaisten ihmisten geeneihin. En löydä juttua enää, kun en leikannut heti talteen. Internetissä pääsin kuitenkin aiheen jäljille, kun Helsingin Sanomissa oli muutama vuosi sitten käyty läpi asiaan liittyviä tutkimustuloksia. Niiden mukaan näyttää siltä, että länsimaista viihde- ja popmusiikkikulttuuria leimaa totaalinen tasapäisyys: ”Valtaosa siitä musiikista, mitä ihmiset arjessaan kuulevat, on samaa tasaista, samalta kuulostavaa pötköä.” (HS 10.1.2015)

Scientific Reports -lehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan nykyisessä popmusiikissa kaikkien elementtien variointi on vähäisempää kuin ennen. Wienin yliopistossa on analysoitu 500 000 äänilevyn sisältöjä ja niiden kaupallista menestystä: selvisi, että mitä kaavamaisemmaksi tietty musiikinlaji muuttuu, sitä paremmin se myy.

Musiikin vaikutusta aivoihin tutkinut Daniel Levitin kuvaa kirjassaan Musiikki ja aivot (Terra Cognita, 2010) sitä kuinka ihminen nauttii nimenomaan tutusta musiikista. Koska näin on, niin tuttu ja yksinkertainen myyvät parhaiten, ja tämän ottavat tietenkin huomioon musiikin tekijät ja julkaisijat. Annikki Tähti ja Olavi Virta myyvät paremmin kuin Sibelius ja Sallinen.

Geeniperimää on kuitenkin mukava myös ärsyttää. Muistan hyvin, kun oppikoulun toisella luokalla musiikinopettajamme Aimo Neuvonen soitti levyltä muutaman minuutin pätkän Georges Bizet´n Arleesitar-sarjasta. Se oli luultavasti ensimmäinen klassisen musiikin esitys, jonka jouduin hiljaa kuuntelemaan, koska Lauantain toivottujen levyjen alussa olleita ”tyhmiä kappaleita” ei ollut kannattanut kuunnella.

Tuo opettajan tarjoama virike joka tapauksessa puri. Arleesitar on kaikkein helpointa klassisen musiikin lajia, ja kun se ei aivan toivottomalta tuntunutkaan, se pani minut hakeutumaan laajemminkin tämän jännittävän ja erikoiselta vaikuttavan musiikinlajin pariin.

Ei taidemusiikin sisälle pääseminen tuolloin aivan yksinkertaista ollut, ja välillä tuntuikin, ettei tässä ole mitään järkeä. Tämä hieman vaikeampi laji kuitenkin kiinnosti, enkä antanut periksi. Enkä suostunut siihen vakiovastaanpanemiseen, että olisin luovuttanut, koska en jotakin ymmärtänyt.

Mitä se musiikin ymmärtäminen sitten on? En osaa vastata, mutta yhden hyvän vastauksen antoi säveltäjä Olli Virtaperko Rondo Classic -lehdessä 10/2016: ”Itselle oudon ja uuden musiikin kielioppi avautuu asteittain jatkuvan altistumisen ja kärsivällisen toiston kanssa pitkällä aikavälillä. Sen myötä alkaa sisäistää vieraan musiikkityylin logiikkaa, ja aiemmin järjettömäksi koettu sävelvirta muuttuu järjelliseksi.”

Jatkuva altistuminen tarkoittaa jatkuvaa kuuntelemista. Jos ihminen muuttaa asumaan vieraaseen maahan, hän altistuu vieraalle kielelle ja alkaa oppia sitä. Sama on musiikin kanssa.

Virtaperko kirjoitti, että musiikin ammattilaiset ovat tämän asian kanssa tekemisissä jatkuvasti: ”Itselle uudet musiikilliset kieliopit otetaan haltuun kahdella tavalla, pitkäjänteisen altistumisen kautta ja analyyttisen tutkimisen avulla.”

Tavallinen musiikinkuuntelija ei luultavasti tutki musiikkia analyyttisesti, eikä sitä kautta ehkä ymmärrystäkään saavuteta. Sen sijaan altistuminen ja toisto auttavat. Kun on kuunnellut Brucknerin neljännen sinfonian kymmenen kertaa, siitä nauttii enemmän kuin Annikki Tähden geeniperäisestä Monreposta. Nauttiminen on tässä tapauksessa synonyymi ymmärtämiselle.

kari.naskinen@gmail.com

Lahti ikään kuin ei ole omalla kölillään koskaan

Nyt tulee ensimmäinen Mustaa valkoisella -yleisönosastokirjoitus, jonka lähetti nimimerkki ”Syntyperäinen lahtelainen”, ja kyllä ajatus lentää:

- - - - -

Lahden kauppatorin läheisyydessä on poistettu Alatori ikään kuin Lahden mainetta parantavana toimenpiteenä. Nyt se ei ole puinen, varjoinen eikä viihtyisä eikä houkuttele puluja eikä alkoholisteja, jotka olivat kauppatorin lieveilmiöinä matkailunähtävyys. Naispatsaskin viety muualle.

Mariankatu on tukittu Hakkapeliittojen paluu -patsaalla. Tämä mursi maallisen esivallan kaupungintalon ja hengellisen esivallan kirkon valta-akselin. Tämä on porvarillinen reaktio siihen, että vasemmisto piti tämän isänmaalisen ja imperialistisen patsaan niin kauan Sairaalanmäellä. Hakkapeliittojen paluu olisi voinut olla Alatorillakin.

Lihamuki ei ole kovin alkuperäislahtelainen eikä viipurilainen ruokalaji niin kuin Masalinin myymät silakat kauppatorilla tai karjalanpiirakat. Lihamukeja ei myydä kauppatorilla. Tämä näkemys siitä, että ikään kuin vain Lahden kaupunginmuseo puolustaisi sivistystä ennakkoluulottomassa Lahdessa.

Museon aikaisempi johtaja Jouko Heinonen oli hyväksymässä konstruktivistista Kim-Peter Waltzerin Voittaja-veistosta radiomastojen väliin, joten kaupunginmuseokaan ei ole aina ollut perinteen ja sivistyksen puolella konstruktivismia, järkyttämistä ja modernismia vastaan. Lahden edellinen kaupunginjohtaja Tarmo Pipatti Heinolan takaa Jyväskylän maalaiskunnasta oli tällainen uuden ajan profeetta. Konstruktivismi on 1920-luvulta italialaiselta fasistilta d'Annunziolta. Heinonen oli myös teknisesti edistyksellinen kansandemokraatti niin kuin progressiivisen ihmisen tulee ollakin.

Yksi tyylikkäimmistä humanismin edustajista on humanistisen piirin ulkopuolelta Lahti Energia, joka ei harjoita konstruktivismia, fasistista järkyttämistä, muutoksen aikaansaamiseksi, vaan korostaa perinnettä: Pikku-Vesijärven valourut Unkarin mallin mukaan ja radiomastojen valaistus. Hyvää modernia, vaan ei postmodernia dynamiikkaa on Radiomäellä: antenneja, kaapeli-tv:n vastaanotto jne. sekä pitkäaaltomastot, jotka ovat nykyään neljän yleisradiolähetyksen palveluksessa, mitä ei yleisesti tiedetä.

Lahdessa sivistys muhii huomaamattomana kannen alla, konehuoneen puolella Lahti Energiassa, ei kovinkaan usein kansipäällystön keskuudessa julkisuudessa.

Minusta kauppatorille voisi kehittää punaisista katukivistä jonkin karjalanpiirakan kuvan maakuntaan muuttaneiden kannaslaisten iloksi. Lahden kauppatori lienee ollut elävin 1950-luvulla, ennen kuin Paavolan K-citymarketisoituminen alkoi ja hävitti torikauppaa 1960-luvulla.

Kauppatorin historia kannattaisi tutkia, koska Vesijärven sataman ohella se on ollut keskeistä, samoin kauppahalli, torin katollinen versio.

Eurooppalaista kulttuuria edustaa italialaisravintola Mamma Mia Vapaudenkadulla, parhaat pizzanpohjat ovat Sibeliustalon pohjoispuolella Koti-Pizzassa S-marketin kulmalla, päijäthämäläistä näkkileipää on Hollolan Hirvessä ainakin ollut ja lahtelaiseen kulttuuriin kuuluu Oululaisen jälkiuunileipä. Ennen oli Mallasjuomakin: Ei oo Lahden voittanutta! Moi Lahtelaista! sekä Lahden Sininen

Lahtelaisuuden väkivaltaiseksi mustahuumoriseksi ja hirtehishuumoriseksi parodiaksi sopisi KOPin aulan ja Alatorin muiston kunnioittaminen jotenkin. Tämä kuitenkaan ei olisi Emu-henkistä mannerkulttuuria, vaan Brexit-henkistä mustaa huumoria.

Lahti on Itä-Hämeessä savokarjalaisen ja suomalaisen vaikutuksen murtovesi, mistä johtuu kaikenlainen irrottelu melko vajaamakuisilla konstruktivismeilla.

Lahden linja-autoasemalla on ollut pysäkillä teksti: "Lahti on Suomen Heinola". Kertooko tämä jotain Lahdesta enemmän kuin Heinolasta, jossa on sentään lintutarhakin.

Lahdelle on tyypillistä, että ihmiset Tampereelta Heinolan takaa tai Turusta tulevat kertomaan, miten tulisi elää sekä se, että vihdoin itsensä Helsinkiin ängenneet palaavat paljastamaan lahtelaisuuden naturalistiset puolet iltapäivälehdistölle. Tuo tamperelaisuus, turkulaisuus ja perifeerisyys tuottaa Lahteen uusia purjeita ja uutta kulttuuria, eikä Lahti ikään kuin ole omalla kölillään koskaan.

Yksi lahtelaisen arkkitehtuurihulluuden bonsai-esimerkki on Sibeliustalon luona oleva japanilainen taksikatos, jota ei paljaalla silmällä kulttuurikohteeksi huomaisi.

Hyvää Lahdessa on nopea WLAN Mastonet, joka tuotti tasa-arvon vähävaraisten yh-äitien lasten ja hyvätuloisten insinööri-isien lasten kesken peruskoulujen pihoille. Vähävaraisempien lapsilla ei olisi varaa nopeaan 3G- tai 4G-mobiilisopimukseen. Mastonetkin on alunperin Lahti Energiasta kotoisin. Mastonet olisi kannattanut hehkuttaa liberaalikokoomuslaisena edistyksenä, skinnarilaisen Lahti Energian progressiivisuutena ja peruskoulun sosialidemokraattisena tasa-arvona.

Mitäpä jos olisi joku kirjoituskilpailu Suomi 100 -hengessä? Sata hyvää asiaa Lahdesta ja Lahden seudusta?

Syntyperäinen lahtelainen