Stalin: ”Eisenstein on tullut hulluksi”

Venäjän tunnetuin elokuvaohjaaja Sergei Eisenstein (1898 - 1948) oli nuorena hurjana niin kovassa vauhdissa, että suurten menestystensä huumaamana hän sai päähänsä tehdä Marxin Pääomankin elokuvaksi. Vuodenvaihteen 1927-28 molemmin puolin hän kirjoitti aiheesta satoja sivuja, teki valokuvakollaaseja ja keräsi lehtileikkeitä. Kun Stalin kuuli tästä, hän sanoi, että Eisenstein on tainnut tulla hulluksi.

Asiasta puhui venäläisen kulttuurin professori Tomi Huttunen Helsingin yliopistosta, jossa on meneillään luentosarja Eisensteinista. Sen järjestäjinä ovat venäjän kielen ja kirjallisuuden opintosuunta sekä Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen maisteriohjelma.

Eisenstein aikoi Pääomassa käyttää vastaavanlaista sisäisen monologin muotoa, jollaiseen hän oli tutustunut lukiessaan James Joycen Odysseusta. Päivälleen 90 vuotta sitten Eisenstein tapasikin Joycen tämän asunnossa Pariisissa. Huttusen kertoman mukaan Eisenstein oli luultavasti lukenut Odysseuksen ensin saksalaisena käännöksenä, mutta sai englanninkielisen alkuperäisversion 1928 Moskovassa työskennelleeltä Joycen luokkatoverilta.

Pääoman filmaaminen kuitenkin jäi, mutta sen sijasta Eisensteinin mielen täytti Odysseus, jota hän piti eräänlaisena ”montaasiromaanina” eli vertasi sitä omaan käsitykseensä elokuvan muodosta. Eisenstein kävi Lontoossakin luennoimassa ja puhui sielläkin Odysseuksen filmaamisesta.

Tavattuaan Eisensteinin 30.11.1929 kertoi Joyce asioitaan Pariisissa hoitaneelle Eugene Jolasille, että luvan Odysseuksen filmaamiseen voisi ehkä antaa Eisensteinille tai Walther Ruttmannille. Näitä kahta elokuvantekijää yhdisti se, että säveltäjä Edmund Meisel oli tehnyt musiikit Eisensteinin Panssarilaiva Potemkiniin (1925) ja Ruttmannin dokumenttielokuvaan Berliini – suurkaupungin sinfonia (1927).

Tämäkin hanke kuitenkin lopulta jäi, kun Joyce ei enää ollut halukas sen filmaamiseen. Vasta 1967 Odysseuksen ohjasi elokuvaksi yhdysvaltalainen Joseph Strick (en ole nähnyt).

SEPARAATTOREITA
JA TRAKTOREITA

Eisenstein tarttui Pääomaan ja Odysseukseen siinä vaiheessa, kun hän oli saanut melkein valmiiksi elokuvan Vanhaa ja uutta. Sen oli tilannut NKP:n keskuskomitea. Kuvaukset saatiin valmiiksi marraskuussa 1928 ja levitykseen elokuva lähti lokakuussa 1929. Viivästystä oli tullut, koska Stalin oli vaatinut siihen muutoksia. Elokuvan alkuperäinen nimi Päälinjakin piti muuttaa, kun Stalin halusi nimeksi Vanhaa ja uutta. Huttusen kertoman mukaan Stalin ei siltikään kovin pitänyt elokuvasta, mutta hyväksyi kuitenkin vaatimiensa muutosten jälkeen. Ehkä Stalin halusi pitää välit kunnossa Eisensteinin kanssa, sillä hän toivoi Eisensteinin jossakin vaiheessa tekevän hänestä muotokuvaelokuva.

Elokuvan valmistumisen aikoihin oli Neuvostoliitossa alkanut ison muutoksen aikaa, lopullinen siirtyminen uuteen kommunistiseen elämänmuotoon. Väestöltä 77 prosenttia sai elantonsa maataloudesta ja Vanhaa ja uutta kertoo nimenomaan maatalouden kollektivisoinnista ja modernisoinnista. Sitä symboloivat esimerkiksi separaattori ja lopussa oleva traktoriparaati. Traktori oli näkyvästi esillä 1920-luvun neuvostoliittolaisessa maalaustaiteessakin. Traktori kuvasi maatalouden modernisoinnin ohella myös maan teollistumiskehitystä.

Vanhaa ja uutta on Eisensteinin humoristisin elokuva. Valoisalta näyttävä tulevaisuus herättää eroottistakin hurmiota, ja elokuva sisältää tähän liittyen mm. separaattorista lentävät maitopisarat, jotka naisen kasvoille roiskahtaessaan luovat mielleyhtymän spermaan. Siitossonniaihekin tähän liittyy.

kari.naskinen@gmail.com

Tommi Hakala: Wotanin jälkeen Lentävä hollantilainen ja Winterreise

Kolme vuotta sitten sai Tommi Hakala soiton Kansallisoopperasta kotiinsa Wieniin. Kysyttiin, voisiko hän tulla Wagnerin ”Ringin” Wotaniksi.

”En ollut vielä tuolloin ollenkaan ajatellut Wotania, mutta siitä se lähti, kun aikatauluihinkin sopi”, kertoi Hakala.

”Sekin vielä, että en ollut koskaan nähnyt Ringiä kokonaisena produktiona, enkä Valkyyriaa ollenkaan. Dvd:ltä olin kyllä yksittäisiä teoksia katsonut.”

Nyt ensimmäisen osan Reininkullan esitykset ovat takana ja seuraavana on vuorossa Valkyyria touko-kesäkuussa.

”Puolet Valkyyriasta olen jo oppinut, mutta nyt on menossa se vaihe, että joskus herään yöllä unesta, kun jokin kohta ei menekään”, sanoi Hakala eilen Suomen Wagner-seuran kuukausikokouksen vieraana.

Wotan on tämän neliosaisen oopperan päähenkilö, jumalista suurin ja viisain. Wotan edustaa myös uljasta miehisyyttä vahvimmillaan. Hakala kylläkin sanoi, että Wotanin tilanne vaikeutuu Ringin edetessä, ja välillä Wotan on tuskissaan kuin kärpänen tahmapaperissa.

Vuonna 1936, kolme vuotta natsien valtaannousun jälkeen, C.G. Jung kirjoitti esseessään, että ”Wotanin hahmon käsittämättömät syöverit selittävät paremmin kansallissosialismia kuin taloudelliset, poliittiset ja psykologiset tekijät yhteensä.” Jungin mielestä Saksan kansa olikin joutunut vanhan pakanajumalan riivaamaksi.

Wagnerin roolihenkilöistä Hakala oli ennen suurta Wotania tehnyt Kurwenalin (Tristan ja Isolde), Wolframin (Tannhäuser) ja Amfortasin (Parsifal). Mahtaako nyt tulla lisää Wotaneita?

”Jotain kiinnostusta on ollut. Asioita on ilmassa, mutta freelanceri ei uskalla koskaan sanoa mistään mitään, ennen kuin kaikki on valmista. Seuraavaksi tulee joka tapauksessa Carmenin testosteronisankari Escamillo helmikuussa Tampereella ja ensi kesänä olen Jagona Israelissa, jossa Otello tehdään konserttiversiona ja kierretään monessa kaupungissa.”

Nibelungin sormus jatkuu syksyllä 2020 Kansallisoopperassa. Seuraava uusi Wagner-rooli tulee olemaan Lentävän hollantilaisen merikapteeni, mutta enempää Hakala ei asiasta paljastanut. Lisäksi hän kertoi opiskelevansa vihdoin myös Schubertin vaativan laulusarjan Winterreisen.

TÄRKEIN ON
KUITENKIN BACH

Jos Tommi Hakala joutuisi pitkälle matkalle avaruuskapseliin, hän valitsisi matkamusiikikseen Bachia, jos vain yhden säveltäjän saisi mukaansa ottaa.

”Oikeastaan Bach tuli minua erityisen lähelle, kun olin 1998 – 2001 Nürnbergissä, jossa lauloin Bachin passioita, oratorioita ja muuta. Muuten se Nürnbergin-kausi oli erikoinen, kun lauloin siellä kolme vuotta valtavan suosion saaneessa Taikahuilussa Papagenoa ja siitä tuli vähän sellainen leima, että Hakala on hauskojen roolien mies. Onneksi sain sen jälkeen Leipzigissä (2001-04) Wolframin roolin, jota ei tarvinnut tehdä valkoisissa tennareissa ja punaisessa peruukissa”, naureskeli Hakala.

Bachia Hakala laulaa aina pääsiäisenä, viime keväänä Cantores Minoresin ja Suomalaisen Barokkiorkesterin kanssa Johannes-passio, ja eiköhän tämä linja jatku ensi pääsisäisenäkin.

Wagner-seurassa Tommi Hakala esitti yhden laulun Tannhäuserista ja Wotanin jäähyväiset Valkyyriasta. Säestäjänä oli Laura Kivikoski.

kari.naskinen@gmail.com

Hopeanuoli

Television F1-selostajat puhuvat usein Hopeanuolista, kun tarkoittavat Mercedeksiä, jotka tänäkin vuonna voittavat maailmanmestaruudet. Tätä nimitystä alettiin Mersuista käyttää jo ennen sotia, mutta ei pelkästään siitä, vaan myös Auto Unionin kilpa-autoista, joiden korit niin ikään olivat hopeanväristä alumiinia. Auto Union oli syntynyt 1932 yhteenliittymänä, jonka muodostivat Dampf-Kraft-Wagen (DKW), Audiwerke AG, August Horch & Cie ja Wanderer-Werke AG. Vuoteen 1962 asti Auto Union valmisti autoja, kunnes Volkswagen osti sen ja yhdisti Audin ja NSU:n kanssa. Tuosta vuoden 1932 fuusiosta ovat nyt Audin merkkinä neljä lomittaista ympyrää.

Hopeanuoliksi (Silberpfeil) näiden autojen ei pitänyt tulla. Ennen Eifelin alueella järjestettyä kilpailua 1934 Mecedes-Benzin uusi kilpa-auto ei mennyt katsastuksessa läpi ylipainon takia. Kun piti saada kilo pois, Mersun miehet päättivät raapia valkoisen maalin korista, jolloin pinta muuttui hopeiseksi. Aivan sääntöjenmukaista tällaisen auton päästäminen kilpailuun ei ollut, koska saksalaisten autojen väriksi oli kansainvälisissä kilpailuissa määrätty valkoinen.

Sitten värisääntöä muutettiinkin niin, että saksalaisten autojen kilpailuväriksi hyväksyttiin valkoinen ja hopea. Vastaavasti englantilaisten autojen piti olla tumman vihreitä, italialaisten punaisia, ranskalaisten sinisiä jne. Suomellakin oli oma värinsä: valkoinen auto, jossa nokan päällä siniset raidat muodostaen kuviona kaksi vierekkäin olevaa Suomen loppua. Tästä värisäännöstä luovuttiin 1960-luvun lopulla, kun piti ruveta antamaan tilaa sponsoreiden liikemerkeille ja väreille.

Kuvassa on Auto Unionin Hopeanuoli vuodelta 1938. Siinä on 6 litran V 16 -moottori (520 hv). Kuva on Riian automuseosta.

Maailmanmestaruuksista ei vielä tuohon maailmanaikaan kilpailtu, mutta muutamilla radoilla ajettiin EM-sarjaa, aluksi Monzassa, Linas-Monthlereyssa, Spa´ssa ja Reimsissä. Ennen sotia tulivat mukaan vielä Monaco, Bremgarten, Lasarte ja Livorno.

Mercedes-Benzin parhaat ajajat olivat Rudolf Caracciola, Hermann Lang ja Luigi Fagioli, Auto Unionin parhaat Hans Stuck, Berndt Rosemeyer ja Hermann Müller. Hopeanuolien lisäksi voitettiin kaksi mestaruutta Alfa Romeoilla: Ferdinando Minoia 1931 ja Tazio Nuvolari 1932. Viimeisenä EM-sarjavuotena 1939 mukana oli seitsemän automerkkiä: Mercedes-Benz, Auto Union, Alfa Romeo, Delahaye, ERA, Maserati, Talbot.

Sitten tuoreempaa tilastoa. Parhaat ajaja/autoyhdistelmät F1:n MM-sarjassa 1950 - 2019 (mestaruudet - kakkostilat - kolmostilat)

5 2 2 Michael Schumacher Ferrari
5 1 0 Lewis Hamilton Mercedes
4 1 0 Sebastian Vettel Red Bull
3 2 0 Alain Prost McLaren
3 2 0 Ayrton Senna McLaren
2 1 2 Jim Clark Lotus
2 1 0 Juan Manuel Fangio Maserati
2 1 0 Alberto Ascari Ferrari
2 1 0 Jack Stewart Tyrrell
2 1 0 Niki Lauda Ferrari
2 1 0 Nelson Piquet Brabham
2 1 0 Mika Häkkinen McLaren
2 0 0 Jack Brabham Cooper Climax
2 0 0 Michael Schumacher Benetton
2 0 0 Fernando Alonso Renault

kari.naskinen@gmail.com

Jos ei riitä normaali päätöksenteko, hoidetaan asia toisella tavalla

Kaksi FBI:n miestä ovat tulleet vanhusten hoitokotiin vielä kerran tapaamaan palkkamurhaaja Frank Sheerania (82). Kuljetusalan liiton IBT:n entisen puheenjohtajan Jimmy Hoffan kuolema lähes 30 vuotta sitten on edelleen ratkaisematta.

- Menkää kysymään asianajajaltani, sanoo pyörätuolissa istuva Sheeran.
- Hän on kuollut.
- Kuka ampui?
- Hän kuoli syöpään.

Kohtaus on Martin Scorsesen (77) elokuvasta The Irishman. Kohtaus kuvaa sitä maailmaa, missä järjestäytynyt rikollisuus oli lonkeroitunut tiiviisti amerikkalaisen yhteiskunnan rakenteisiin. Sheeran oli ammattitappaja, jolle Hoffa oli antanut kulisseiksi IBT:n yhden ammattiosaston puheenjohtajuuden. Tilanteet kuitenkin muuttuivat ja Hoffakin oli tapettava syntyneen ay-valtataistelun takia.

Elokuva on kova kuvaus 1960-70-lukujen tilanteesta, jossa kukaan korkeisiin asemiin päässeistä ei voinut olla varma hengestään. Kun lähti autolla liikkeelle, ei koskaan tiennyt, räjähtääkö se virta-avainta käännettäessä. Asiat ratkaistiin aina, mutta jos ei riittänyt normaali päätöksenteko, hoidettiin ne toisella tavalla.

Kun yhden mafiaperheen pomo Russell Bufalino on ottanut Sheeranin palkkalistoilleen, hän neuvoo tätä ammattiasioissa: ”Aseessa ei saa olla äänenvaimenninta. Äänen pitää olla sen verran kova, että sivulliset pelästyvät ja lähtevät karkuun, mutta ääni ei saa olla liian kova, ettei se kuulu korttelien päähän kyttien korviin.”

Kaikki on hyvin järjestyksessä. Scorsesen tapa kuvata asioita on samalla tavalla ammattimaisen lakoninen. Kun joku ammutaan, se on yksinkertainen tapahtuma, kaksi laukausta, äijä kaatuu kuolleena maahan, ampuja kävelee ripeästi pois, ei juokse. Siihen ei tarvita katsojia varten mitään ylimääräistä viihdenäytelmää.

Tätä samaa reseptiä elokuva noudattaa alusta loppuun. Nyt ollaan tekemisissä niin ankarien asioiden kanssa, että mihinkään ylimääräiseen ei ole varaa. The Irishman poikkeaakin tämän lajityypin aikaisemmista elokuvista siinä, että mukana ei ole ollenkaan huumoria – paitsi tuo yksi kohtaus hoitokodin pihalla. Eikä katsojaa vedätetä vähimmässäkään määrin sympatiseeraamaan ketään niistä rikollisista. Sheeran, Bufalino, Hoffa ja ne muut roistot ovat vain pahoja. Tämä erottaa The Irishmanin esimerkiksi Francis Ford Coppolan Kummisedistä (1972-90).

Tämä kylmän suoraviivainen kerrontatapa tekee elokuvasta sillä tavalla todenmukaiselta tuntuvan, että se ei ole ikään kuin jännityselokuva sanan varsinaisessa merkityksessä. Siinä ei katsojaa panna pohtimaan ja pelkäämään, mitä seuraavaksi tulee, vaan asiat vain etenevät loogisesti. Dramaturgia on rakennettu viihde-elokuvista poiketen siten, ettei kohokohtia keinotekoisesti kohoteta lisää, vaan antaa tapahtumien mennä omalla painollaan. Lähes 3,5 tuntia kestävän elokuvan aikana jännittävintä onkin se, pystyykö sen katsomaan ilman vessassa käymistä.

Scorsese peräti kirjoitti New York Timesin yleisönosastoon (4.11.2019), että viihteellisissä supersankarielokuvissa ”ei mitään riskeerata. Niiden potentiaalisia markkinoita tutkitaan tarkkaan ja elokuvia testataan ja muokataan tulosten perusteella niin kauan, että ne ovat valmiita kulutettaviksi.”

Elokuvan nimi tulee siitä, että Sheeranin isä oli Irlannin katolilaisia. Äiti oli ruotsalainen siirtolainen. Elokuvan lopussa Sheeran menee hautaustoimistoon valitsemaan itselleen ruumisarkkua, ostaa 6000 dollarilla vihreän.

Päänäyttelijöistä nämä kuvassa näkyvät Robert De Niro (Sheeran) ja Joe Pesci (Bufalino) ovat vanhastaan tuttuja Scorsesen aikaisemmista mafiaelokuvista Mafiaveljistä (1990) ja Casinosta (1995), mutta Al Pacino (Hoffa) on nyt ensimmäisen kerran Scorsesen kyydissä.

Tämän konkarikolmikon näytteleminen on täydellisen hienoa. Ne muutamat vanhat maneerit tietenkin toistuvat, mutta ei mitään väliä. Sen sijaan arveluttaa se nykytekniikan käyttäminen, jolla vanhoista näyttelijöistä tehdään nuoria. Maskeerausta tehokkaampi keino on digitaalinen muunneltavuus, jolla 76-vuotiaasta De Nirosta on tehty elokuvan alkuun 40-vuotias Sheeran ja 79-vuotiaasta Pacinosta 47-vuotias Hoffa.

Ovatko valkokankaalla näkyvät digitaalisesti muokatut näyttelijät enää elokuvanäyttelijöitä? Elokuva-sana ja englannin kielen movie-sana viittaavat elävään kuvaan, mutta The Irishmanissa eivät kaikkien näyttelijöiden kasvot ole eläviä, vaan ”piirrettyjä”. Jatkoakin seuraa oudolla tavalla: nyt ollaan lähdössä tekemään Vietnam-elokuvaa, johon digitaalitekniikalla tullaan lisäämään yhdeksi näyttelijäksi James Dean! Animaatiofilmit ovat oma lajinsa, mutta nämä modernit humpuukiveivaukset ovat kyseenalaisia.

kari.naskinen@gmail.com

Ruutsalo, Naskinen

Muutama päivä sitten esitettiin Yle Teemalla kaksi Eino Ruutsalon (1921 - 2001) abstraktia animaatioelokuvaa, joissa kuvapintaa on maalattu, raaputettu ja syövytetty. Tässä otsikon alla kuva elokuvasta Kineettisiä kuvia (1962), jonka Ateneum osti kokoelmiinsa 2001. Tässä vielä kolme kuvaa:

Lisää samanlaisia elokuvia on omassa hyllyssäni, sillä tein niitä samoin 60-luvulla. Kun isäni harrasti kaitafilmausta, niin minä myös, mutta filmieni piti tietenkin olla erilaisia. Tein siis taidetta, enkä mitään perhekuvauksia lomamatkoilta tai juhannussaunan lämmittämisestä. Nyt katsoin näitä nuoruudentöitäni, jotka ovat jokseenkin samanlaisia kuin Ruutsalon elokuvat.

Tuollaisen elokuvan tekeminen oli monivaiheinen operaatio. Ensin panin kuvaamattoman raakafilmin kylpyammeeseen kuumaan veteen (äiti tykkäsi). Kun filmi oli tarpeeksi lionnut, irrotin puukolla filmin pinnassa olevan emulsiokerroksen, jolloin jäljelle jäi läpinäkyvä muovikalvo. Yhdessä kaitafilmirullassa oli filmiä viisi minuuttia.

Tähän läpinäkyvään muoviin sitten piirsin ja maalasin kuvioita. Käytin myös valmiiksi kuvattuja filmejä, joista poistin emulsiopintaa osittain, jolloin sain maalaamalla ja raaputtamalla yhdistettyä omaa kuvataidettani ja elokuvaa.

Ei näissä elokuvissa tietystikään mitään juonta ollut, ne olivat puhdasta taidetta taiteen vuoksi. Niin Ruutsalollakin. Yhden viisiminuuttisen elokuvani nimi on A Crazy Day, jolla sijoituin palkinnoillekin Suomen kaitaelokuvaajien liiton kilpailussa. Tässä neljä yksittäistä kuvaa elokuvistani, joita Ateneum ei vielä ole lunastanut:

Yhdellä tavalla oli Ateneum tuolloin 60-luvulla mielessä aivan toisella tavalla. Luokioluokilla päätin, että jos pääsen ylioppilaaksi, pyrin Ateneumissa toimineelle kamerataiteen osastolle, mutta sitten suunnitelmat muuttuivat, kun pääsin ilman opiskeluja käsiksi lehtialalle, josta heti alkoi tulla palkkaakin. Samalla jäi kaitafilmaus ja kineettisten abstraktioidenkin tekeminen. Mielenkiinto elokuvataiteeseen on joka tapauksessa säilynyt.

kari.naskinen@gmail.com