skip to main |
skip to sidebar
Pääministeri Juha Sipilä ilmoitti, että sosiaali- ja
terveydenhuollon sekä maakuntajärjestelmän uudistumisen lykkääntyminen vuodella
maksaa 200 miljoonaa euroa. Tämä on jo todettu ainakin kaksi kertaa liian
suureksi arvioksi, mutta olkoon niin tai näin, ovat tällaiset rahat pikkuruisia
verrattuna siihen, mitä soteuudistus sinänsä tulee maksamaan, jos se toteutuu.
Nykyisin julkishallinto ostaa terveydenhuollon palveluja yksityiseltä
sektorilta vähän yli 500 miljoonalla eurolla vuodessa. Sipilän sotessa
laskentamallina on, että yksityisen terveydenhuollon osuudeksi uudessa valinnanvapaussysteemissä
tulisi 3050 milj. euroa. Tämä tarkoittaa sitä, että julkisessa terveydenhuollossa
pitäisi aikaansaada säästöjä 2500 milj. eurolla, jotta kulut eivät kasvaisi.
Tämä ei tietenkään ole mahdollista. Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin
hallintoylilääkäri ja Helsingin yliopiston terveysoikeuden professori Lasse Lehtonen on laskenut, että
kustannusten sopeuttaminen on mahdollista enintään 20 prosentin osalta, jos palvelujärjestelmää
ei haluta romuttaa. Lisäkustannukseksi jää näin 2 miljardia euroa. Käytännössä
sopeuttaminen terveydenhuollossa voi tapahtua vain henkilökustannuksia
leikkaamalla. Koko 2,5 miljardin euron säästö edellyttäisi noin 50 000
henkilön, lähinnä sairaanhoitajien ja lähihoitajien, irtisanomista julkiselta
sektorilta.
Ei siis onnistu. ”Päinvastoin valinnanvapausmalli aiheuttaa palvelukysynnän
kasvua, jota jo ensimmäiset asiakassetelipilotit osoittivat”, kirjoitti Lehtonen
Uudessa Suomessa 29.10.2017.
Kustannusten kasvua on helppo havainnollistaa. Meidän perheestä toinen käyttää
terveyskeskuksen palveluja, toinen Terveystalo Oy:n. Jos sote toteutuu,
terveyskeskuksessa kävijän kustannukset pysyvät ennallaan, mutta Terveystalossa
kävijän potilasmaksuista osan maksaa sitten se uusi maakunta. Eli aiheutamme pelkkää
lisäystä julkishallinnon kuluihin.
Lasse Lehtonen on jäsenenä soten valmistelun ja toimeenpanon tuen asiantuntijaryhmässä
sekä EU:n komission terveydenhuollon kehittämisen asiantuntijaryhmässä. Hänen
mukaansa vaalinnanvapausjärjestelmään kuuluva asiakassetelipalvelujen hallinointikin
merkitsee noin 300 milj. euron hallintokuluja. Kun tämä ja kaikki muu lasketaan
yhteen, on Sipilän hallituksen valinnanvapausmallin lisäkustannus
terveydenhuoltojärjestelmälle yli 3 miljardia euroa.
”Tavoitteena oli 3 miljardin säästö, mutta sotekarnevaalissa näyttää summan
etumerkki vaihtuneen. Poliisi ja puolustusvoimat tuskin ymmärtävät, että
poliisien vähentäminen tai hävittäjähankintojen lykkääminen on välttämätöntä,
jotta hallituksen sote-uudistus saadaan päätökseen valtiontaloutta romuttamatta”,
kirjoitti Lehtonen.
Uusien sotalentokoneiden hankinnasta voisikin luopua, mutta niin ei
tehdä, vaan edessä on verotuksen kiristäminen.
Lehtonen: ”Pahinta on kuitenkin se, että tuolle 3 miljardin euron uudelle
kuluerälle on vaikea osoittaa terveyshyötyä tuovaa vaikuttavuutta. Alkuperäinen
tavoite perusterveydenhuollon valinnanvapaudesta olisi saatu aikaan myös
sairausvakuutuksen korvaustasoa nostamalla. Jonojen poistamiseen tarvitut 3
miljoonaa lääkärissäkäyntiä perusterveydenhuollossa olisivat niin rahoitettuina
maksaneet vain 300 milj. euroa. Osaa tuota rahasta olisi voinut käyttää
kannustimena julkisen terveydenhuollon yleislääkäripalveluiden parantamiseen.”
Näin maallikkona tulee vain mieleen, että eikö seuraava hallitus voi lopettaa
koko sotepuuhan, koska se nyt vuodella siirtyy?
kari.naskinen@gmail.com
Yhdysvalloissa kymmenen vuotta sitten koettu asuntomarkkinoiden lainakriisi
syntyi siitä, että asunnonostajille myönnettiin ylisuuria lainoja. Kun näiden
lainanottajien luottokelpoisuus oli ”alle priiman” (sub prime), kävi sitten
niissä olosuhteissa niin, että pankkien tietoisesti ottamat riskit laukesivat. Hintakupla
puhkesi ja nurin meni sekä asunnonostajia että rahalaitoksia. Ikävistä
tapahtumista yritetään aina oppia, ja nyt on eduskunnan pankkivaltuuston
puheenjohtaja Matti Vanhanen nähnyt,
että lainakikkailu on Suomessa mennyt vaaralliseen suuntaan. Asuntoja
markkinoidaan vain 20 prosentin myyntihinnalla ja suurimmillaan loput 80
prosenttia on yhtiölainaa. Tämän systeemin katsotaan tuoneen omistusasumiseen
ennakoimatonta riskiä.
Vuosien 2008-09 finanssikriisi johti maailmantalouden taantumaan ja heijastui
Suomenkin tilanteeseen kansainvälisesti vertaillen poikkeuksellisen
voimakkaasti. Vaikka Vanhasen hallitus ryhtyi ripeästi elvytystoimiin, niin
romahdusta ei mikään estänyt. Vuonna 2009 Suomen kokonaistuotannon määrä putosi
edellisvuodesta 8,2 prosenttia.
Fil. maist. Pekka Tikka kirjoittaa
blogissaan Historia jatkuu…, että subprimen
kosketus vertaantuu tämän päivän kokemukseen Suomessa sen takia, että
asuntorakentamisen rahoituspolku etääntyy asunnonostajan ulottumattomiin: ”Tonttirahastot
ja yhtiölainat ovat esimerkkejä etääntymisistä. Asunnon ostajalla ei ole
voimavaroja selvittää monimutkaisia ketjuja, joiden toisessa päässä on hänen
rahansa (omat tai velkarahat tai niiden yhdistelmä) ja toisessa päässä
velkavivutettu rahoituspolku. Polulla miinan astumisen vaara on suuri. Arvoitukseksi
jää, voiko potentiaalinen asuntokriisi levitä muuhun talouteen.”
Vanhanen oli pääministerinä subprime-kriisin puhjettua. Nyt hän sanoi, että pankkivaltuusto on seurannut tilanteita
asuntomarkkinoilla säännöllisesti kolme vuotta: ”Sen piirissä olen
havainnut, että poliittista tahtotilaa on kyllä lisätä sääntelykeinoja. On
hyvin tärkeää, että asuntoja rakennetaan ja rakennusala työllistää. Mutta
selvästi tulisi olla näkymä siitä, että tästä velkavetoisuudesta pitää siirtyä
terveempään rahoituspohjaan.” (Ylen uutiset 19.6.2018)
”Olen pankkivaltuustossa
esittänyt sellaisen toiveen, että Suomen Pankki, Finanssivalvonta ja
valtiovarainministeriö yhdessä etsisivät harkittuja lisäkeinoja: valtuuksia
viranomaisille, mahdollisia lainmuutoksia, joilla pystytään puuttumaan tähän
systeemiseen velkaantumisen kasvuun. Uskon, että yhtiölainojen verolakien
oikeanlaisella muuttamisella tähän pystytään puuttumaan.”
Taloyhtiölainojen voimakas kasvu on nostanut niiden euromäärän
kokonaisuudessaan lähes kaksinkertaiseksi tavallisiin asuntolainoihin
verrattuna. Tämä on erikoinen asia. Normaalit asuntolainat ovat lainanottajan
vastuulla, mutta taloyhtiölainat ovat taloyhtiön osakkaiden vastuulla. Entä jos
joku osakas ei pystykään maksamaan osuuttaan taloyhtiön lainasta ja koroista?
Muiden osakkaiden on pakko ottaa vastuu, ja mitä siitä sitten seuraa –
joidenkin muiden osakkaiden joutumista vaikeuksiin ja pahimmassa tapauksessa
koko taloyhtiön ajautumista lainakriisiin?
Taloyhtiölainat ovat siis
vaarallinen kupla Suomen taloudessa. Nordea onkin jo vaatinut
taloyhtiölainoille 50 prosentin ylärajaa ja lyhennysvapaiden rajoittamista.
Jos ikäviä yllätyksiä ei satu, taloyhtiölainojen kasvattamisella on kyllä
hyväkin puolensa. Sen ansiosta pääsee pienellä omalla rahalla kiinni omaan asuntoon.
Samalla taloyhtiölainat ovat kiihdyttäneet uusien asuntojen rakentamista, rakennusyhtiöiden
kasvua ja työllisyyttä.
kari.naskinen@gmail.com
Kun seuraan internetistä itseäni fiksumpien blogeja, niin tänään osui kohdalle mielenkiintoinen
kirjoitus, jossa fil. tri Panu Rajala kertoo
tapaamisestaan matemaatikko, sivistyshistorioitsija Osmo Pekosen kanssa. Kahden tutkinnon tohtori Pekonen oli pyöräillyt
Jopolla Ikaalisten kylpylästä Hämeenkyröön, ja kun molempien viisaustohtoreiden
syvään tietämykseen kuuluvat mm. F.E.
Sillanpään elämä ja tuotanto, niin syvä tuli myös tuosta kesäisestä
tapaamisesta.
Kuva Pekosesta on varmaankin Rajalan ottama. Kun sitten luin Rajalan jutun tuosta
tapaamisesta, palautui mieleeni oma tapaamiseni Pekosen kanssa Richard Wagnerin oopperan väliajalla.
Siinä kahvia juodessamme Pekonen piti varttitunnin luennon Wagnerin
filosofiasta. Tästä on nyt aikaa kohta kymmenen vuotta, enkä tehnyt
muistiinpanoja Pekosen ”esitelmästä”. Viime keväänä Wagner ja Pekonen kuitenkin
yhdistyivät mielenkiintoisella tavalla omassa arkistossani, kun leikkasin sinne
sekaan Wagneria käsittelevään kohtaan kaksi Etelä-Suomen Sanomien juttua
Sysmästä.
Kysymyksessä oli Turun yliopiston Sysmässä huhtikuussa 2018 järjestämä
tilaisuus, jossa kerrottiin Pyhän Olavin
reitin suunnittelusta Trondheimista Tukholmaan ja edelleen Suomen puolella
Pyhän Olavin kirkkojen kautta itärajan yli Novgorodiin. Yksi näistä kirkoista on
Sysmässä, ja siellä pidetyssä tilaisuudessa arkkitehti Aaro Söderlund esitteli Trondheimista ostamansa, saarnipuusta
tehdyn pyhiinvaeltajan sauvan ja ehdotti sellaisen ottamista myyntiin
Sysmässäkin.
Leikearkistoni tuosta kohtaa löytyi myös Pekosen kirjoitus Parnassosta (1/1995),
jossa hän käsittelee nimenomaan saarnen kulttuurista asemaa. Monien
kulttuureiden ikivanhoissa tarinoissa saarnesta puhutaan elämänpuuna, koska se
liittyy maailman luomiseen. Linnunrata oli iso puu, jota pitkin vainajien
sielunlinnut kulkivat Tuonelaan. Kalevalassakin
kertomus suuresta tammesta liittyy Linnunradan syntymiseen.
Saarni on myös keihäspuu. Saarnen nimi on latinaksi fraximus, kreikaksi melia, muinaissaksaksi
Esch ja muinaisskandinaviassa askr, ja ne kaikki tarkoittavat myös
keihästä. Tästä onkin jo lyhyt matka Wagneriin. Hänen Nibelungin sormus -oopperakokonaisuudessaan sodanjumala Wotanin
keihäs on taitettu germaanisen mytologian maailmansaarnesta, jonka alle on
kätketty vaskinen sotatorvi.
VIIPURIN LINNASSAKIN
Pekonen ottaa esille myös Viipurin linnan, jonka viimeinen linnanherra,
jääkärikenraali Harald Öhqvist oli
innokas botanisti ja ehkä tunsi näitä myyttejä. Hänen aikanaan linnanpuistoon
istutettiin linnan pitämyspuuksi aiottu saarni. Siitä ei kuitenkaan kehittynyt
yhtä vahva kuin Wotanin keihäästä, vaan Öhqvistin saarni pirstoutui talvisodan
tykkitulessa. Tämä on pannut Pekosen ajattelemaan Wagnerin Jumalten tuho -oopperaa, jossa lopullisen maailmanpalon sytykkeet
ovat säpäleiksi menneen maailmansaarnen lastuja.
Eikä helppoa ole Islannin kansalliseepoksen Eddan
saarnellakaan loppuvaiheissa:
”Vavisten seisoo,
Yggdrasill, saarni,
ikipuu valittaa.”
Saarnimetsät olivat muinoin sotatarviketeollisuudelle tärkeitä ja siksi näkee
esimerkiksi Ranskassa keskiaikaisten linnojen ympärillä istutettuja
saarnimetsiä. Saarni oli myös germaaninen miehisyyden symboli, ja Edda-laulujen
Aatami ja Eevakin ovat nimiltään Askr ja Embla (Saarni ja Jalava).
Aleksis Kivikin otti saarnen mukaan, kun kirjoitti runon nuoresta
karhunampujasta:
”Niin hän samoilee ja tiensä kulkee
ohi ylpeen kartanon,
ja kartanosta soitantoa kuuluu,
kaikuu tumma saarnisto.”
Sitten on vielä Juha ”Watt” Vainio,
joka kuitenkin oli sitä mieltä, että saarni
kestää:
”Miten sattuikaan sinne juurtumaan
yksinäinen saarnipuu,
paikkaan sellaiseen,
johon kyennyt ei elollinen mikään muu?
Helpompaan kasvupaikkaan istutti saarnen paavi Johannes Paavali II vieraillessaan Uppsalassa 1989. Tuo saarni
kasvaa nyt pituutta Vadstenan linnan puistikossa.
kari.naskinen@gmail.com
Aina perjantaisin tulee Helsingin Sanomien välissä Nyt-liite, jossa ovat viikon
tv-ohjelmatiedot, pääkaupunkiseudun tapahtumakalenteri ja hyvin usein juttuja
Helsingin ravintoloista. Se ei siis ole sisällöltään oikea lehti. Hjallis
Harkimon ja Mikael Jungnerin Nyt-liike on politiikan alalla
vastaavanlainen epäpuolue. Se on jo saanut mukaansa Heinolan kaupunginvaltuustossa
olevan, perinteisen puoluejaottelun ulkopuolelle sijoittuvan ryhmän, ja lähetystyötä
tehdään muiden samankaltaisten ryhmittymien keskuudessa.
Tämä on yksi osa sitä yhteiskunnallisen ja poliittisen toiminnan muutosta,
jonka aikoinaan aloitti Veikko Vennamo ja jota nykyisin edustavat SMP:n
jälkeläinen Perussuomalaiset ja kunnallisvaltuustoihin nousseet
paikallispoppoot, kuten on tämä Parempi Heinola -ryhmä. Kysymys on paljolti
pettymyksestä ja uskonpuutteesta perinteisiin puolueisiin. Valtio-opin
professoreiden Tapio Raunion ja Matti Wibergin toimittamassa
kirjassa todetaan, että kansalaisten luottamus ainakin kansanedustajiin menee
siinä vaiheessa, kun näiden vaalien alla esittämät puheet karsiutuvat pois
vaalien jälkeen, viimeistään silloin, jos kansanedustajan edustama puolue
nousee hallitukseen. (Eduskunta: Kansanvaltaa puolueiden ja
hallituksen ehdoilla, Gaudeamus 2014).
Vaalipuheet ja -mainokset ovat pelkkää strategiaa. Ne ovat nykyisin läpinäkyvää
huijausta. Siihen läpinäkyvyys sitten loppuukin. Raunion ja Wibergin kirjassa
läpinäkyvyyden torjunnassa ovat suurimpia mestareita ministerit. He esimerkiksi
ovat kehittäneet eduskunnassa esitettyjen kysymysten kiertämiseen varsinaisen
taktiikkajärjestelmän:
1. Kieltäydytään kokonaan
vastaamasta
2. Vastataan vain osittain
3. Vastataan epäoleellisella tavalla
4. Vastataan harhaanjohtavalla tavalla
5. Vastataan tavalla, jota vastauksen saajat eivät käsitä
6. Toistetaan esitetty reaktio tavalla, jota ei alun perinkään hyväksytty
7. Vastataan monimielisellä tavalla.
Yksi muutos poliittisessa toiminnassa on se, että on syntynyt monenlaisia yhden
asian liikkeitä. Projektitutkija Shania
Määttälä Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulusta näkee tässä kehityksessä
toisenlaista yhdentymistä, heimottumista. On maahanmuuton vastustajien heimo,
sateenkaariheimo, feministien heimo, fillarikommunistien heimo jne.
”Heimon jäseniä yhdistävät jaetut tunteet, elämäntyylit, uudet moraaliset
uskomukset, kulutustottumukset tai epäoikeudenmukaisuuden tunteet. Jokainen
postmoderni yksilö kuuluu useaan heimoon, joista jokaisessa hänellä voi olla
erilainen rooli. Heimoihin kuuluminen on postmodernille yksilölle tärkeämpää
kuin perinteisiin yhteiskuntaluokkiin kuuluminen ja postmoderni yksilö
määritellään niiden heimojen kautta, mihin hän kuuluu”, kirjoittaa Shania
Määttälä katsauksessaan postmodernista kuluttajasta.
Eikä tällaisen heimon tarvitse kokoontua iltamiin eikä perustaa omaa lehteä,
vaan sosiaalinen media tarjoaa heimolle mahdollisuuden rakentaa ja ylläpitää
identiteettiään.
”Tällaiset heimot eivät ole sen enempää pysyviä kuin vakaitakaan, vaan ne
sallivat kuluttajan leikitellä vapaasti eri sosiaalisilla ryhmillä, tyylillä ja
kulttuureilla sekä vaihtaa heimosta toiseen.”
Nämä ovat niitä asioita, joihin myös Harkimo ja Jungner ovat tarttuneet, ja
varsinkin Jungner hallitsee tämän puolen. Heidän henkilökohtainen onnistuminen
esiintymisissään ratkaisee kuitenkin paljon, millaisen postmodernin liikkeen he
saavat lopulta kasaan. Molemmat vain ovat sen verran herraskaista ja elitististä sorttia, että
kannattaisi ottaa vaikka Soini ja Väyrynen remmiin, niin Nyt-heimoaate
saisi toisenkinlaista sävyä.
kari.naskinen@gmail.com
Suomi on paras ja suomalaiset ovat fiksuimpia. Siksi meidän on helppo panna
asioita paremmuusjärjestykseen. Esimerkiksi nyt: Trump on tyhmä ja Putin paha.
Sekä tyhmyys että pahuus yhdistyvät Pohjois-Koreassa. Kun Helsingin Sanomien
toimittaja kävi Pohjois-Koreassa ja teki jutun näkemästään, toimi todistuksena
maan takapajuisuudesta sellainenkin, että pohjoiskorealaiset kitkivät
kasvimaata kyykyssä – ”se on heille yhä luonnollinen työasento” (HS 29.4.2018).
Koska Pohjois-Koreassa ei kasvimaalle ollut saatu siirrettäviä, ergonomisesti
oikeaoppisia istuimia, oli taas tullut todistetuksi, että asiat siellä ovat
oikein huonosti. Sosiaaliantropologi Heikki
Wilenius Helsingin yliopistosta kirjoitti
Voima-lehdessä, että tämänkaltaista kuvastoa on suomalaisille ja meille
länsimaisille yleensäkin tarjottu viime vuosikymmenten aikana: ”Yhteistä näille
kuville on toiseuttaminen, pohjoiskorealaisten määrittely itsemme vajavaiseksi
ja alisteiseksi peilikuvaksi. Pohjois-Korea on liberaalin demokratian
eksoottinen vastakohta, jossa yksilöllisyys on kielletty ja jossa eletään
pysähtyneisyyden tilassa.” (Voima 13.6.2018)
Pohjois-Korean edellisen johtajan Kim Jong-ilin
kuollessa liberaalien demokratioiden tiedotusvälineet täyttyivät hysteerisesti
itkevien pohjoiskorealaisten kuvista. Kommenteissa itkun vilpittömyyttä
epäiltiin. Nyt on Kim Jong-unin
Pohjois-Korealla samanlainen tehtävä. Se edustaa vilpillistä politiikkaa. Kansa
teeskentelee ja johtaja valehtelee. Sitä kaikkea on halveksittava.
Vladimir Putin kuuluu samaan halveksittavien ryhmään. Eduskunnan
tulevaisuusvaliokunnan Venäjä-raportissakin (2014) todetaan suoraan, että
Putinin Venäjä on ”Pahan valtakunta”. Erikoista tuossa raportissa on, että
siinä on tekstejä myös nimettömiltä ulkomaalaisilta asiantuntijoilta.
Esimerkiksi georgialaiseksi väitettävän ”analyytikon” mukaan Putin on Stalinin tavoin toimiva miljardööri.
Trumpista ei uskalleta vastaavalla tavalla sanoa, koska Suomi on virallisesti
Yhdysvaltain kumppani.
Heikki Wilenius lainaa antropologi William Mazzarella,
jonka mukaan politiikan syyttäminen teatterimaiseksi on vanha liberaali
kritiikki totalitaristisia ja feodaaleja yhteiskuntia kohtaan.
”Vilpillisyys kertoo hallinnon puutteista. Mutta itkeviä pohjoiskorealaisia
kritisoitiin kaksilla korteilla: toisaalta epäiltiin väkijoukkojen surun
aitoutta, toisaalta niitä pidettiin täysin maan hallintojärjestelmän
alistamina. Pohjois-Korean täytyy siis näyttäytyä vilpillisenä, jotta
liberaalit katsojat voivat peilata omaa järjestelmäänsä siihen. Toisaalta jo
Kim Jong-ilin kuolinrituaaleja seuratessa vallitsi epävarmuus siitä, huijaako
Pohjois-Korea omia kansalaisiaan vai sururituaalin ulkomaisia katsojia.
Liberaalissa poliittisessa kulttuurissa parodia ja vilpittömyys ovat menneet
sekaisin. Pohjois-Korea ei ole enää se selkeä kuviteltu vastakohta meille
muille”, kirjoittaa Wilenius.
Politiikan teatteriin kuuluu nyt sekin, että juuri Trump on alkanut kaveerata
Kimin kanssa. Näin on saatu vahvistus sille, että Trump todellakin on tyhmä.
Parhaiten tämä tietenkin tiedetään täällä maailman parhaassa maassa, jossa myös
asuvat maailman onnellisimmat ihmiset.
Tilanne näyttäytyy nyt sellaisenakin, että maailman isot tiedotusvälineet
raportoivat Trumpista ja Kimistä ikään kuin keskenään samanlaiseen, asialliseen
tyyliin. Karismaattinen despootti on uusi normaali.
Onkohan muuten täällä paremman väen Suomessa ollenkaan poliittista teatteria?
Onko kukaan havainnut?
kari.naskinen@gmail.com
Voisikohan kukaan avata sitä, millainen kesä noin niin kuin isossa kuvassa on
edessä? Ottaisiko joku tästä kopin, vaikka kysymys on tietenkin haasteellinen?
On varmaan monta, ketä osaa tämän. Voin odottaa vastausta viipeellä, vaikka
yleensä elänkin hetkessä, koska tiedostan, että elämä kantaa.
Nyt ollaan joka tapauksessa jännän äärellä ja speksit ovat pääsääntöisesti niin
tiukasti rajapinnalla, että tulokulmaa on vaikea hahmottaa. Täysimääräisesti
tilanteen voi kylläkin jalkauttaa käytännön tasolle, ja juurikin näin moni
ajatteleekin, paitsi jos dissaa asian kokonaan.
Joku voi ehkä tehdä matkan kesään niin jäätävästi, että jos panee ihan randomilla,
niin voi kesämoodin elikkä kesäisen tahtotilan avulla voimaannuttaa itsensä
oikein kunnolla. Tärkeintä joka tapauksessa on feissata niin, että mennään nyt
hyvä edellä ja saadaan asia maaliin. Minua tämä ainakin koukuttaa.
kari.naskinengmail.com
Konsulttitoimisto McKinsey arvioi, että Suomesta katoaa 15 prosenttia
työpaikoista vuoteen 2030 mennessä. Työ- ja elinkeinoministeriön tilaaman
raportin mukaan varsinkin matalasti koulutettujen työpaikkoja häviää
kiihtyvällä vauhdilla tekoäly- ja robottiteknologian takia. Elinkeinoministeri Mika
Lintilä sanoi keskiviikkona Tekoälyajan työ -raportin julkistamistilaisuudessa,
että teknologia kehittyy ja muuttaa nykyisiä töitä ja ammatteja,
mutta uusiakin syntyy. Tämä luo kasvavia vaatimuksia ihmisten osaamiselle
ja osaamisen päivittämiselle. – ”Robotista tai tekoälystä tulee
uusi työkaveri, joka hoitaa rutiininomaiset tehtävät. Koulutuksen
avulla voimme valmentaa ihmisiä toimimaan uudenlaisissa työtilanteissa”,
sanoi Lintilä.
Monet pitävät robotteja pahana asiana. Yhden erinomaisen esimerkin robottien
hyödyllisyydestä antaa kuitenkin Uudenkaupungin autotehdas. Jos siellä ei
tuotantoa olisi automatisoitu, ei siellä nyt myöskään Mersuja tehtäisi.
Työpaikkoja on tullut tuhat lisää. Jos autotehdasta ei olisi automatisoitu niin
pitkälle kuin mahdollista, ei koko tehdasta taitaisi enää olla.
Julkistamistilaisuuden paneelikeskustelussa VTT:n strategiajohtaja
Katri Kallio sanoi, että on tietenkin paljon
sellaista henkistä ja luovaa työtä, jota tekoäly tuskin voi korvata.
Henkisissä töissä tekoäly voi tukea ongelmanratkaisua, mutta ei
korvata ihmistä. Sen sijaan kun työssä on paljon rutiineja ja ovat fyysisiä,
voidaan niitä hommia hoitaa enemmän tekoälyn ja robotiikan avulla.
Periaatteessa asia on siis ihan jees. Otsasi hiessä sinun pitää leipäsi syömän
– mutta kun robotti ei hikoile, tehköön se ikävimmät työt. Toinen juttu on
sitten työttömyysongelma, joka on hoidettava jotenkin, koska se leipä pitää
kuitenkin syödä.
Eikä kaikkia henkisiäkään töitä kannata ihmisen tehdä, jos tekoäly osaa saman.
Kalifornian yliopistossa Santa Cruzissa on musiikkitieteen professori David Cope jo tehnyt tietokoneohjelmia,
jotka säveltävät klassisen musiikin konserttoja ja sinfonioita. Ohjelman tekeminen
vei seitsemän vuotta, mutta kun se lopulta oli valmis, se sävelsi yhdessä
päivässä 5000 koraalia Johann Sebastian
Bachin tyyliin. Kun näitä sävellyksiä esitettiin Santa Cruzin
musiikkifestivaaleilla, ne menivät yleisöön kuin häkä. Yleisö ei etukäteen tiennyt
koraalien alkuperää.
Nyttemmin Cope on tehnyt tietokoneohjelmia myös Beethovenia, Chopinia ja Rahmaninovia
jäljittelemään. On myös järjestetty koetilaisuuksia, joissa ihmiset –
musiikin ammattilaisetkin – ovat arvuutelleet, mitkä esitetyistä teoksista ovat
olleet koneen ja mitkä ihmisen tekemiä. Osa arvioista on mennyt täysin pieleen,
kuten näin juhannuksen tienoilla kesämökeillä menevät oluttestit.
Ministeriölle raportin koonneen työryhmän puheenjohtaja Osmo Soininvaara vertasi tekoälyn tuloa sähkön
keksimiseen:
”Kun sähköä opittiin tuottamaan ja käsittelemään, ei tiedetty mihin
kaikkeen sitä voidaan käyttää. Samoin emme voi tietää tällä hetkellä,
mihin kaikkeen tekoäly lopulta tulee vaikuttamaan.”
Lintilä korosti lainsäädännön yhtenäistämisen ja eri hallinnonalojen
yhteistyön merkitystä koulutuksessa, jolla osaamista päivitetään
teknologian kehittyessä:
”Työuran aikaisen osaamisen uudistamista on kehitettävä kokonaisuutena.
Tällä hetkellä keskeinen lainsäädäntö on hajallaan ainakin neljässä
eri ministeriössä. Esitän selvitettäväksi, mitä lainsäädäntöä voisimme
koota yhteen. Tarvitaan kokonaisvaltaista politiikkaa erilaisissa
elämäntilanteissa olevien ihmisten erilaisten koulutustarpeiden
näkökulmasta.”
Kovin ajankohtaiselta tuntuu asia, sillä eilen järjesti Kalevi Sorsa -säätiö
tilaisuuden tekoälyn sosiaalietiikasta. Esillä oli sellainen supertekoäly, joka
olisi ihmistä älykkäämpi. Sen myötä uskotaan ihmiskunnalle avautuvan isoja
mahdollisuuksia niin hyvään kuin pahaan. Tilaisuudessa julkistettiin
projektitutkija Markku Valtasen raportti
asiasta.
PUHELINMYYJÄT JA VAKUUTUS-
ASIAMIEHET UHANALAISIA
Kaksi Oxfordin yliopiston tutkijaa tekivät 2013 raportin siitä, millä
todennäköisyydellä tietokonealgoritmit ottavat eri ammatteja haltuun seuraavien
20 vuoden aikana. Uhanalaisimpia ovat seuraavat:
puhelinmyyjät 99 %:n todennäköisyys
vakuutusasiamiehet 99 %
urheiluerotuomarit 98 %
kassamyyjät 97 %
kokit 96 %
tarjoilijat 94 %
matkaoppaat 91 %
leipurit 89 %
linja-autonkuljettajat 89 %
rakennustyöläiset 88 %
vartijat 84 %
baarimikot 77 %
arkistonhoitajat 76 %
puusepät 72 %
kari.naskinen@gmail.com
Tampereen yliopistossa järjestettiin seminaari saksalaisesta filosofista Georg
Wilhelm Friedrich Hegel (1770 - 1831), jonka kirjoitukset ovat olleet
länsimaisen filosofisen, valtiollisen ja poliittisen ajattelun lähtökohtia.
Ajatukset kansallisvaltiosta, kansalaisyhteiskunnasta ja kansansivistyksestä
ovat tulleet Hegeliltä.
Hegelin valtiofilosofiaa käytettiin aikoinaan myös totalitarismin
oikeuttamiseen. Hegeliläisyyttä tutkinut filosofi Lauri Kallio sanoi
seminaarissa, että toisen maailmansodan ja natsismin takia syntyi yrityksiä
nähdä jatkumo Hegelin vahvasta valtiokäsityksestä preussilaiseen militarismiin
ja edelleen Hitleriin ja natsi-Saksan nousuun. Myös Neuvostoliitossa
esitettiin teoria Hegelistä fasismin esi-isänä.
Jos ei nyt fasismin, niin kevyemmin ilmaistuna totalitarismin oppi-isänä
Hegeliä joka tapauksessa pidetään. Näin siksi, että Hegel konkretisoi valtion
aseman ja asetti sen kansalaisyhteiskunnan yläpuolelle. Tämä tietenkin on
jälkijättöistä polemiikkia, koska totalitarismia ei vielä Hegelin aikana ollut
keksitty. Sitä paitsi hyvä valtio oli Hegelille hyvin organisoitu, yksilöä suojaava
kokonaisuus, joka tuotti rauhaa ja rikkautta ja jossa ihmiset voivat elää
siviilielämäänsä rauhassa. Valtion suojaamaan siviilielämään kuului esimerkiksi
perhe ja yksityisomaisuus, mutta hegeliläisen valtion tehtävä ei ollut pääomien
suojeleminen tai hallinnoiminen.
”Hegelin kuoleman jälkeen syntyi ajatus Hegelistä jonkinlaisena Preussin
hovifilosofina ja Hegelin kriitikot kytkivät tämän vanhan argumentin
1900-luvulla Preussin militarismiin ja sittemmin fasismin nousuun ja toisen
maailmansodan syttymiseen”, sanoi Kallio.
Kallion ja toisen Hegel-tutkijan Susanna
Lindbergin mukaan pohjoismainen hyvinvointivaltiokin on monella tapaa
hegeliläinen projekti. Vaikka Hegel ehti kuolla ennen teollistumisen pääsemistä
vauhtiin, Hegel näki tarpeen säädellä kapitalismia.
”Kaupankäynti tapahtui lähtökohtaisesti kansalaisyhteiskunnan piirissä, mutta
kansalaisyhteiskunta yksin oli riittämätön. Valtio tarvittiin tasapainottamaan
ihmisten itsekkyyttä”, sanoi Kallio.
”Hegel katsoi valtion tarjoaman
suojan ja sen luoman ihmisten yhteyden välttämättömäksi yksilönvapaudelle.
Silti esimerkiksi hegeliläisyyttä vahvasti edustaneelle J. V. Snellmanille
suomalaisen kansallisvaltion perustaminen ei ollut keskeistä. Snellmanin ajatus
ei ollut irrottaa Suomea Venäjän valtionyhteydestä, vaan hän oli
kiinnostuneempi kansakunnan kehittämisestä, jonka hän uskoi olevan mahdollista
Venäjän yhteydessä.”
Snellmanin ensimmäinen filosofinen päätyökin liittyi Hegelin, se oli saksaksi
laadittu ”Persoonallisuuden idean spekulatiivisen kehittelyn yritys” (1841),
kannanotto Keski-Euroopassa käytyyn Hegel-keskusteluun. Kallion mukaan Snellman
oli suorastaan ”Hegelin lumoissa ja hyväksyi Hegelin filosofian perusteesit
kritiikittä, eikä kyennyt ennakoimaan Hegelin filosofian kriisiä 1840-luvulla.
Snellmanin vaikutuksen vuoksi Hegel säilytti asemansa Suomessa, jossa Hegeliä
luettiin paljon pidempään kuin esimerkiksi Hegelin kotimaassa Saksassa.
Suomessa snellmanilais-hegeliläistä on ollut koulutuksen merkityksen
korostaminen, taustalla on snellmanilais-hegeliläinen ajatus vahvasta
kansallisesta kulttuurista, jota kannattelee laaja kansansivistys.
Nyt meillä on sitten liberalistinen valtiokäsitys, jossa Sipilän hallituksenkin ideana on, että valtion vaikutusvaltaa ja
roolia vähennetään. Tämä ideologia on haastanut hyvinvointivaltion. Tampereen
seminaarissa todettiin, että liberalismi on suurista länsimaisista aatteista
ainoa, jolla ei ole hegeliläistä juurta. Sen juuret ovat mm. ennen Hegeliä
eläneen John Locken (1632 - 1704)
ajattelussa.
Susanna Lindberg sanoi, että nykyistä sääntelyn purkamista kannattavan
liberalismin ja hyvinvointivaltioajattelun eroa voi ymmärtää, kun ymmärtää
1700-1800-luvuilla syntyneiden ajatteluperinteiden eron: liberalismin
lähtökohdat ovat täysin erilaiset kuin hegeliläisillä ajatuksilla. Liberalisti
lukee Hegeliä siten, että Hegel on valtiofilosofi, jonka filosofia on johtanut
totalitarismiin ja että Hegel on halunnut valtiokoneiston, joka rusentaa
yksilöt ja estää heidän itsensä toteuttamisen. Kun taas hegeliläinen lukee liberalismia,
hän näkee siinä ajatusmallin, jossa ihmiset ovat erillisiä eikä selitetä, missä
on yhteisyyden alue.
kari.naskinen@gmail.com
Koska Suomen yhtenäisyys oli kansalaissodan jälkeen hauraalla pohjalla,
valtaapitävät halusivat estää uhaksi koetun poliittisen toiminnan
määrittelemällä sen valtio- tai maanpetokselliseksi. Tässä määrittelyssä oli
Etsivällä keskuspoliisilla (EK) oli merkittävä rooli. EK perustettiin kesällä
1919 sisäministeriön alaisuuteen, ja sen toimintaa oli pohjustanut valkoisen armeijan
päämajaan edellisvuonna perustettu valtiollisen tiedustelutoiminnan osasto.
EK:n seuraajaksi perustettiin joulukuussa 1937 Valtiollinen poliisi (Valpo),
joka jatkosodan aikana oli yhteistyössä natsien pahamaineisen
turvallisuuspoliisin Gestapon kanssa.
Tohtorikoulutettava Piia Vuorinen on
aloittanut tutkimuksen EK-Valpon epäilemistä ja seuraamista punikkinaisista
1919-44, ja nyt hän kirjoittaa asiasta Turun yliopiston historian oppiaineen
blogissa ”Lastuja Suomen historiasta”. Kysymys oli kansalaissodan jälkeen
kommunismin synnyttämästä viholliskuvasta, joka koettiin niin todelliseksi,
että toisinaan pieninkin epäilys tai naapurin ilmoitus ”hämäräperäisestä
toiminnasta” riitti seurantatoimenpiteisiin, ja kynnys jutun lähettämiselle
syyttäjälle oli hyvin matala.
Esimerkkinä EK-Valpon omistautumisesta kommunisminvastaiselle taistelulle kuvaa
hyvin Piia Vuorisen mainitsema tapaus, jossa aviomies kertoi
turvallisuuspoliisille epäilevänsä vaimonsa aktiivisen matkustelun liittyvän
vakoiluun. EK tarttui vihjeeseen vakavasti ja naista seurattiin jonkin aikaa,
ennen kuin varmistuttiin, ”että koko
tämä tarina on suurin piirtein vain eräänlaista perheriitaa.”
Vastaavasti joitakin upseerien seurassa viihtyneitä ”kevytkenkäisiä”
naisia epäiltiin helposti vakoilusta, mutta hyvin epävarmoin perustein.
Kevytkenkäisyyden ja huonon moraalin yhdistäminen punaisiin naisiin periytyi jo
kansalaissodan ajalta.
Piia Vuorisen tutkimien naisten seurantatiedoista ja turvallisuuspoliisin
toiminnasta löytyy paikoitellen myös selvää tarkoitushakuisuutta: ”Tämä sinänsä
ei ole varsinainen uutinen, kun muistaa toiminnan poliittisen luonteen, mutta
kuvaa hyvin EK-Valpon kokemusta kommunisminvaarasta ja sen määrittelemästä
turvallisuusuhasta. Lain venyttäminen ja sen rajoilla toimiminen ei ollut
vierasta EK-Valpolle. Täysin ennenkuulumatonta ei aineistoni perusteella näytä
olleen esimerkiksi jutun esittäminen hieman eri valossa, jotta saatiin omasta
näkökulmasta suotuisa ratkaisu ja aiemmin tuomitsematta jäänyt tekijä
tuomittua.”
Aina ei turvallisuuspoliisi myöskään malttanut pysyä puhtaasti
poliisiviranomaisen roolissaan. Muutamassa tapauksessa se pyrki
aktiivisesti vaikuttamaan epäillyn työpaikalla, ja näin laajentamaan keinojaan
turvallisuusuhan torjumiseksi ja samalla sulkemaan epäillyn entistä kapeampaan
ruutuun yhteiskunnassa.
”Tiedustelulainsäädännöstä keskusteltaessa
nousee toistuvasti esiin huoli kansalaisten yksityisyyden suojasta ja
perusoikeuksista, oikeusvaltion pelisääntöjen toimivuudesta ja siitä, kuka
valvoo valvojia. Historia antaa perspektiiviä myös tälle keskustelulle, kun
1920-1940-luvuilla yksilönvapaudet saivat väistyä yhteiskuntarauhan nimissä.
Voidaan jopa sanoa, että oikeusvaltioperiaatteiden vastaisesti EK-Valpon
valtio- ja maanpetoksellisesta toiminnasta epäilemät olivat usein syyllisiä,
kunnes toisin todistettiin”, kirjoittaa Piia Vuorinen.
RUTH MUNCK SAI
MAANPETOSTUOMION
Toukokuussa 2018 väitteli Elina Virtanen
tohtoriksi sairaanhoitajalotta Ruth
Munckista, joka sotien jälkeen tuomittiin neljäksi vuodeksi
kuritushuoneeseen maanpetoksesta. Hän oli siirtynyt Lapin sodan aikana Saksaan
ja värvännyt suomalaisia naisia vakoilijoiksi.
Ruth Munck oli ison kartanon tytär, joka lähti
joulukuussa 1915 jääkärien sairaanhoitajaksi Saksaan. Hän palasi Suomeen 1918
toimien valkoisen puolen sairaanhoitajana. 1920-luvun alussa Munck siirtyi
Lotta Svärd -järjestön johtotehtäviin. Talvisodassa Ruth Munck toimi sairaanhoitajana
ja jatkosodan aikana hän etsi lottapuku päällään haavoittuneita ja
sairastuneita suomalaisia SS-miehiä Saksan sairaaloista.
Maanpetturiksi Ruth Munck ei itsestään pitänyt. Hän korosti niin kirjeissään
kuin antamissaan haastatteluissa syyttömyyttään ja koki toimineensa vain
isämaansa parhaaksi. Munckin maanpetosjutussa ilmenikin muistin ja muistamisen
monimutkaisuus. Elina Virtanen kirjoittaa, että niin Munckin kuin
todistajienkin kuulusteluista sekä oikeudenkäynnin materiaalista on luettavissa
monimutkainen vyyhti muistamista, unohtamista, asioiden sekoittumista, oman
edun tavoittelua ja tulkitsemista. Ruth Munckin maanpetosjutussa tulee esiin
myös erilaiset näkemykset isänmaallisuudesta ja isänmaan parhaaksi
toimimisesta. Huomionarvoista joka tapauksessa on, että hän sai korkeimmalta
oikeudelta maanpetostuomion.
Sotavuosina vakoojista varoitettiin myös julisteilla ja toivottiin ilmiantoja. Vuonna
1944 annettiin Suomessa kaikkiaan 21 maanpetostuomiota. Toinen piikki
tilastoissa on vuosilta 1954-55, jolloin näitä tuomioita annettiin 47. Ruth
Munckin ohella toinen tunnettu maanpetturi oli Mannerheim-ristin ritari ja
SS-mies Lauri Törni.
kari.naskinen@gmail.com
Pyynikin kesäteatterissa sai perjantaina ensi-iltansa eläkeläiskomedia Ehtoolehdon sankarit. En ollut
katsomassa, mutta tuli mieleen Pyynikin teatterin vetäjänäkin 1990-luvulla
toimineen Panu Rajalan toteamus,
että Pyynikin näytelmät eivät ole varsinaisesti teatteria, ne ovat ”pyynikkiä”
Tästä sovellus otsikkooni.
Vanhassa lehtileikkeessä Rajala sympatiseeraa sitä suomalaista kesäteatteriperinnettä,
jossa tavoitetaan jotakin sellaista, mitä ei talvisissa taidehalleissa ole.
Tätä perinnettä ovat joka kesä tukemassa yli miljoona katsojaa.
”Taidehalliteattereiden” katsojamäärä on 2-3 miljoonaa. Tänä kesänä ensi-iltoja
on noin 300, mikä on selvästi vähemmän kuin viime kesänä. Ehkä viime kesän
huono sää pelotti tai aiheutti tappioita.
Rajala ihmetteli, mikä saa suomalaiset kiusaamaan itseään ja tulemaan huopineen
sateeseen ja kohmeeseen puupenkeille taas kerran katsomaan kuinka laulullinen loppukuvaelma
sitoo yhteen ikitutut juonenlangat. Nyttemmin monien kesäteattereiden katsomot
ovat saaneet ylleen katokset, mutta muuten asiat ovat niin kuin ennenkin.
Kesäteatteriin ei mennä ensisijaisesti teatteritaidetta katsomaan, vaan kuten
Panula sanoi, ”kesäteatteri on paremminkin maastoon sovitettu retkenomainen
illanviettomuoto kuin sisältöä tiukkuva näytöskappale”.
Kesäteattereiden yksi etu on se, että niihin on helpompi mennä kuin talvella
teatteritaloon. Ei tarvitse samalla tavalla huolehtia pukeutumisen
tyylikkyydestä, koska on kesä ja tunnelmat lomamaisia. Lisäksi osa katsojista
on niitä, jotka vasta kesäteatterista löytävät haluamaansa hupiteatteria,
sellaista kuin Akkaralli, Avioliiton
simulaattori, Kutupuuhia Kalajärvellä, Pekka Puupää kesälaitumilla ja Rollaattorikapina.
Valtaosa sadoista kesäteattereista toimii harrastelijavoimin. Se lisää
tutunomaisuutta. Minäkin kävin aikoinaan esimerkiksi Heinäsuon kesäteatterissa
Hollolan perukoilla siksi, että tuttu kaveri Heikki Mantere oli aina pääosissa. Kun oli väliajalla syöty ne
retkeen kuuluvat makkarat ja vaihdettu kuulumiset tuttujen kanssa, ilta oli
täyttänyt tarkoituksensa.
Toisenlaisista kesäteatteriesityksistä ensimmäisen näin Pyynikillä 1961,
jolloin siellä meni Tuntematon sotilas. Kirjoitin
siitä jo tässä blogissa 4.8.2016, joten nyt ei enempää. Viimeisten 20 vuoden
aikana olen vakavaa kesäteatteria nähnyt oikeastaan vain Suomenlinnassa. Paras
harrastelijoiden tekemä esitys on jäänyt mieleen Korpilahdelta 1997, jolloin
siellä meni viime vuonna kuolleen unkarinjuutalaisen György Taborin satiiri Hitleristä:
Mein Kampf.
Oman mielenkiintoisen lajivalinnan on tehnyt Lahdessa Timo Taulo, jolta tänä kesänä tulee Lahden seudun kesäteattereihin
viisi näytelmää. Ne kaikki käsittelevät oman alueemme historiaa, kuten viime
kesänäkin. Kun näyttelijät vielä ovat paikallisia harrastajia ja monille
tuttuja muista yhteyksistä, niin tiedossa on varmaan mukavia illanviettoja.
Taulon tekstitehtaasta varmaan irtoaisi materiaalia laajemmallekin katsojakunnalle.
Tytär Emma Taulo on tämän tien
valinnutkin: viime joulukuussa tuli televisiosta hänen kirjoittamansa sarja Seitsemäntoista vuoden 1917 tapahtumista
Helsingissä.
Kun aikoinaan laadimme Taulon kanssa erilaisia tilastoja kaupunkilehti Uuteen
Lahteen, niin tässä taas yksi oma tilastoni eli kymmenen parasta
kesäteatteriesitystä aikajärjestyksessä:
Väinö Linna: Tuntematon sotilas,
Pyynikki 1961
Aleksis Kivi: Nummisuutarit,
Kariniemen kesäteatteri 1989
Artturi Järviluoma: Meijeri,
Teatteri Eurooppa 4 Saarijärvellä 1994
György Tabori; Mein Kampf,
Korpilahden kesäteatteri 1997
Anton Tshehov: Lokki, Ryhmäteatteri
Suomenlinnassa 1998
Yrjö Juhani Renvall: Päivänsäde,
minä ja menninkäinen, Jyväskylän työväen teatteri Ainolassa 2001
William Shakespeare: Myrsky, Ryhmäteatteri
Suomenlinnassa 2002
Ylioppilasteatteri: Che-ooppera,
Mustikkamaan kesäteatteri 2002
Väinö Linna: Täällä Pohjantähden
alla, KOM-teatteri Suomenlinnassa 2006
Väinö Linna: Tuntematon sotilas,
Ryhmäteatteri Suomenlinnassa 2007
kari.naskinen@gmail.com
Suomi sai moitteita Euroopan sosiaalisten oikeuksien komitealta perusturvan liian alhaisesta tasosta. Miten olisi perustulouudistus?
Sekä Kokoomus että Keskusta ottivat puoluekokouksissaan myönteisen kannan
perustulojärjestelmän aikaansaamiseen. SDP ja ay-liike vastustavat tai ainakin
ne tarjoavat vaihtoehdoksi jotain toisenlaista systeemiä. Viikonvaihteen Kansan
Uutisissa asiasta kirjoitti Jouko
Kajanoja, joka Kelan entisenä tutkimusjohtajana on alan asiantuntija. Hän
pitää perustulon yhtenä ongelmana sitä, että jos sillä
tulisi toimeen, se heikentäisi taloudellista kannustinta etsiä työtuloja. Jos
taas perustulolla ei tulisi toimeen, se aiheuttaisi syrjäytymistä. Lisäksi se
olisi kallis.
Kajanoja kirjoittaa, että suuruusluokasta antavat kuvaa Kelan menot, jotka ovat
15 miljardia euroa vuodessa (7 prosenttia bruttokansantuotteesta). Perustuloon
tarvittaisiin tuntuvasti lisää rahaa.
”Jos uudistamiseen suuntaudutaan tosimielellä, pitää etukäteen laskea sen
kustannukset ja lisärahoituksen tulee näkyä seuraavan hallituksen ohjelmassa”,
sanoo Kajanoja ja asettaa sitten etenemisen mielestään hyvään järjestykseen:
”Aluksi painottaisin perustason nostamista. Se edellyttää syyperusteisen
perusturvan (työmarkkinatuki ja työttömän peruspäiväraha, sairauden ja vanhemmuuden
vähimmäispäivärahat sekä takuueläke), opintorahan ja toimeentulotuen perusosan
korottamista sekä asumistuen parantamista. Sitoisin perusturvan ja siihen
liittyvät tulorajat kattavasti elinkustannusindeksiin. Yksinkertaistamisessa
voitaisiin edetä yhdenmukaistamalla syyperusteiset perusturvan muodot.
Taloudellista kannustavuutta parantaisin korottamalla suojaosuuksia,
laventamalla soviteltua työttömyyspäivärahaa ja etenemällä kohti perustuloa,
jossa ensimmäinen askel voisi olla perustulon soveltaminen itsensä
työllistäjiin ja muihin työelämän marginaaleihin.”
KOKOOMUS OTTAISI
MALLIA ENGLANNISTA
Kokoomus
esittää ratkaisuna nykyisen sosiaaliturvan ongelmiin vastikkeellista
yleistukea. Se yhdistäisi nykyisiä tukia yhdeksi yleistueksi, joka laskisi
tasaisesti työtulojen noustessa. Yleistuki yhdistäisi toimeentulotuen,
työmarkkinatuen, peruspäivärahan ja yleisen asumistuen.
Tämän järjestelmän esikuva on Britanniassa käytössä oleva
Universal Credit -sosiaaliturvamalli. Kokoomus ei esitä sen suoraa
kopiointia, vaan sen keskeisten ideoiden ja toimintaperiaatteiden sovittamista
pohjoismaisen hyvinvointivaltion paikallisiin olosuhteisiin.
Universal Credit yhdistää kuusi tarveharkintaista työttömyysturvaetuutta
ja verovähennystä yhdeksi tarveperusteiseksi sosiaalietuudeksi, joka
sopeutuu automaattisesti tulojen muutoksiin. Järjestelmään on yhdistetty
lähes reaaliaikaiset tulotiedot keräävä rekisteri. Tuen saamisen ehtona ovat
hyvin tiukat velvoitteet aktiiviseen työnhakuun (aktiivimalli) ja työn vastaanottamiseen.
Ehtojen laiminlyönneistä seuraa kovat sanktiot. Vain erityisryhmät on vapautettu
velvoitteesta. Tuki on kotitalouskohtainen ja sen suuruuteen vaikuttavat
mm. asumismenot ja lapsiluku. Tuensaajalle jää jokaisesta tienatusta
lisäpunnasta reilu kolmannes itselle.
Myös OECD on maaraportissaan suositellut Suomelle vastikkeelliseen yleistukeen
siirtymistä. OECD:n mukaan yleistukimalli myös vähentäisi perustuloa
tehokkaammin tuloeroja ja köyhyyttä. Samansuuntaisen suosituksen on tehnyt
myös professori Juho Saaren
työryhmä.
ON YRITETTY
ENNENKIN
Perustulo on sosiaaliturvan malli, jossa kaikille kansalaisille maksetaan
säännöllisesti ja ilman ehtoja rahaa toimeentuloa varten. Perustulo korvaisi
työttömän peruspäivärahan, työmarkkinatuen, toimeentulotuen perusosan,
lapsilisän, keski- ja korkea-asteen opintorahan sekä taiteilija-apurahan. Sen
sijaan esim. asumistuki pysyisi ennallaan. Tarkoitus on vähentää tukien
hakemiseen liittyvää työtä ja vapauttaa aikaa muuhun toimintaan, kuten
aktiiviseen työn hakemiseen.
Mielipidekyselyn mukaan yli puolet kansalaisista kannattaa perustuloa,
neljännes vastustaa.
Perusturvan uudistamisesta on puhuttu seuraavan hallituksen merkittävimpänä
tehtävänä. Juha Sipilän hallitus on jo asettanut uudistamista
pohjustavan ”perusturvan ja toimeliaisuuden uudistushankkeen”. Tarkoituksena on
lisätä kannustavuutta, yksinkertaistaa järjestelmää ja ennaltaehkäistä
lisäkustannuksia.
Kajanoja muistuttaa, että yritetty on ennenkin. Sata-komitean
työ Matti Vanhasen 2. hallituksen aikaan oli viimeksi iso yritys
sosiaaliturvan kokonaisuudistukseksi. Sen tuloksena oli kuitenkin aiempaa
monimutkaisempi järjestelmä, eikä kannustavuus ainakaan merkittävästi
parantunut, lisäksi kustannukset lisääntyivät. Myös aiemmat vastaavat yritykset
olivat tuottaneet mahalaskun. Niissä ei ole uskallettu kohdata oikeita
kysymyksiä.
Miten poistaa kannustinloukut, yksinkertaistaa ja turvata riittävä minimitaso
siten, ettei siitä seuraa merkittäviä lisäkustannuksia? Ei mitenkään, tehtävä
on mahdoton. Tähän ovat aiemmat yritykset kaatuneet, mutta sitä ei sanottu
kuuluvasti.
Monet puhuvat perusturvan taloudellisen kannustavuuden ja yksinkertaistamisen
tärkeydestä ja antavat ymmärtää, että puuttuu vain tahto toteuttaa niitä.
Kajanoja kuitenkin sanoo nyt, että kannustavuuden lisääminen ja
yksinkertaistaminen edellyttävät joko runsaasti lisää rahaa tai perusturvan
tuntuvaa heikentämistä. Tätä vaatijat eivät yleensä kerro.
Paljonkohan perustulo sitten olisi? Kajanoja ei sitä mainitse, mutta Suomessa
on julkisessa keskustelussa liikuttu haarukassa 550 - 1000 euroa/kk. Kelan nyt
käynnissä olevassa kokeilussa (2017-18) on mukana 2000 ihmistä, joille
maksetaan 560 euroa.
Entä mitä koko homma lopulta maksaisi valtiolle nykyjärjestelmän päälle?
Laskelmia on tehty ja arviot ovat 8-12 miljardin tasossa.
Mutta miksi ihmeessä esim. Insinööriliitto, JHL, OAJ, Pro, Rakennusliitto,
SuPer ja Teollisuusliitto vastustavat? Ei kai noiden miljardien takia? Lännen
Median haastattelujen perusteella ay-johtajat pelkäävät perustulon passivoivaa
vaikutusta ja sitä, että perustulosta muodostuisi ajan mittaan automaattinen
palkkatuki matalasti tuottavilla aloilla. Tämä johtaisi osaltaan kokoaikaisten
töiden vähenemiseen, koska puuttuva palkka tulisi sosiaalietuutena.
kari.naskinen@gmail.com
Kuvassa EU:n lippu peittää osan Suomen lipusta. Näin asiat ovat muutenkin kuin
vertauskuvallisesti. Tuoreessa Mikko
Puumalaisen tohtorinväitöskirjassa käsitellään sitä EU:n
etusijaperiaatetta, jonka vakiintuneen sisällön mukaan EU:n oikeuden pitää
ristiriitatilanteessa saada etusija mihin tahansa kansalliseen normiin eli myös
perustuslakiin nähden.
Puolassa tähän asiaan ollaan nyt kiinnittämässä huomiota niin tosissaan, että
presidentti Andrzej Duda esittää
siitä kansanäänestystä. Dudan ajatus on, että maan perustuslain pitäisi
aina ajaa EU-lakien ja muiden kansainvälisten sitoumusten ohi.
Turun yliopistossa keskiviikkona väitellyt Mikko Puumalainen osoittaa
tutkimuksessaan, että Suomessakin tämä EU:n etusijaperiaate on hyväksytty
yhdentymiskehityksen eri vaiheissa, ja EU-normia on sitouduttu soveltamaan
Suomen lain sijasta sen ”säädöshierarkkisesta tasosta riippumatta” eli myös
perustuslaki ja sen ydinarvot sivuuttaen.
Suomessa nämä ydinarvot on määritelty suppeasti ja pinnallisesti eikä niiden
suhdetta EU:n oikeusjärjestykseen ole arvioitu. Puumalaisen tutkimuksen mukaan
Suomen sitoutuminen etusijaperiaatteeseen näin laajasti ei vastaa eurooppalaista
todellisuutta: ”Esimerkiksi Saksassa ja Espanjassa ei EU-oikeudelle
ole tunnustettu etusijaa valtiosäännön ydinarvoihin nähden. Perustuslaillisia
konflikteja on kuitenkin ollut esimerkiksi omaisuudensuojaan liittyen ja uudet
konfliktit ovat täysin mahdollisia”, sanoi Puumalainen, joka työskentelee
valtioneuvoston apulaisoikeuskanslerina.
Perustuslaillisten konfliktien mahdollisuus EU:n ja jäsenvaltioiden välillä
luovat tarpeen käydä näiden oikeusjärjestysten välillä jatkuvaa dialogia.
Valmiudet siihen ovat Suomen perustuslakivaliokuntaan nojaavassa järjestelmässä
kuitenkin puutteelliset. Näin varsinkin siksi, että perustuslain ylimmästä
tulkinnasta vastaava perustuslakivaliokunta ei voi tehdä
ennakkoratkaisupyyntöjä EU:n tuomioistuimelle, koska valiokunta ei ole
tuomioistuin.
Nyt pitäisi ottaa Puolasta mallia, mutta sitähän ei EU:n mallioppilas Suomi tee,
peittyköön Suomen lippu vaikka kokonaan.
kari.naskinen@gmail.com
Lehdessä oli eilen uutinen, että Suomen mäkihyppymaajoukkueessa ei ensi
kaudella ole yhtään lahtelaista. Olisi mielenkiintoista tietää, montako
mäkihyppääjää Lahdessa yleensäkään on. Veikkaan alle kymmentä aikuisikäistä.
Tämän arvion perustan siihen, että koko Lahden seudulla laajastikin ottaen ei
aikuisia yleisurheilijoitakaan ole kuin noin 30. Yleisurheilu kuitenkin
käsittää monta erilaista lajia, kun taas mäkihyppylajeja on vain yksi.
Tieto yleisurheilun matalasuhdanteesta on Heikki
Helinin kirjoituksesta Etelä-Suomen Sanomissa 14.8.2017. Helin on
kuntatalouden numeroiden erikoistuntija, mutta on myös kova urheilumies. Hän oli
laskenut vuoden 2016 tilastoista kaikki Lahden seudun yleisurheilu ry:n
jäsenseurojen urheilijat 22-vuotiaiden sarjoista ylöspäin ja oli löytänyt 22
miestä ja 10 naista. Tässä tapauksessa Lahden seutu käsittää Päijät-Hämettäkin
laajemman alueen, yhteensä 17 kuntaa.
Piirinmestaruuskisat ovat nykyisin täysin mitättömiä. Mestaruusmitalit voisi
joissakin lajeissa postittaa parhaille sillä perusteella, että heidän tiedetään
olevan lajiensa ainoat harrastajat. Eivätkä kaikki mitalit menisi kaupaksi ehkä
ollenkaan. Helinin tarkastelussa kävi näet ilmi, että vuonna 2016 ei piirin
tilastoista löytynyt yhdenkään aikuisurheilijan nimeä moukarinheitosta eikä 400
metrin aidoista.
Eivät tällaiset tiedot mitenkään yllätyksiä ole. Palloilulajit houkuttelevat
nuoria enemmän kuin yksilölajit, joiden harrastaminen on monesti yksinäisempää
ja vaativampaa kuin kiekon tai pallon perässä kaveriporukassa touhuaminen.
Eivätkä realistisena tähtäyspisteenä ole NHL:n kaltaiset miljoonapalkat.
Kotimainen yleisurheilu on penkkiurheilunakin tylsää. Pari päivää sitten en
viitsinyt pitkää aikaa televisiosta seurata kilpailuja Espoosta, koska
tapahtuma oli pitkäveteinen ja matalatasoinen. Ehkä tämänkaltaisia yksilölajeja
ei sadan vuoden päästä enää harrasteta.
Yksi ratkaisu voisi olla, että yksilöurheiluakin vietäisiin enemmän
joukkuekilpailujen suuntaan. Esimerkiksi USA:n yliopistoissa juoksulajeja
kehitetään eteenpäin viestikilpailujen muodossa ja kenttälajeissakin
kilpaillaan joukkueina. Koska yhteisöllisyys on muotia ja mukavaa, olisi myös
herätettävä henkiin seuraottelut ja maaottelut muidenkin kuin Ruotsin kanssa.
Ei Jukolan viestiinkään tulisi 20 000:ta osallistujaa, jos kysymyksessä ei
nimenomaan olisi viestikilpailu.
kari.naskinen@gmail.com
Juuri ennen saksalaisen vasemmistopuolueen Die Linken puoluekokousta julkaisi Bild-Zeitung provosoivasti gallupkyselyn tuloksen, jonka mukaan
"Lista Wagenknechtin" olisi mahdollista saada jopa 25 % äänistä.
Kysymyksessä on Linken parlamenttiryhmän
puheenjohtajan Sahra Wagenknechtin (kuvassa vas.) sekä SPD:n ja Linken
entisen puheenjohtajan Oskar Lafontainen (oik.) ehdotus uuden
vasemmistolaisen liikkeen perustamisesta. Tuollainen galluptulos oli uutta
puoluetta haikaileville mairitteleva, sillä viime vuoden liittopäivävaaleissa
Linken kannatus oli vain 9,2 %
Gallupin mukaan 32 % sosiaalidemokraattien, 30 % AfD:n, 23 %
vihreiden ja 21 % liberaalien äänestäjistä voisi ajatella äänestävänsä
Wagenknechtin listaa. Der Freitag -lehden päätoimittaja Thomas Augstein
kommentoi mielipidekyselyn tulosta niin, että Wagenknechtin uusi liike
mahdollistaisi ison osan AfD-kannattajien "hakeutumisen takaisin
demokraattisen konsensuksen piiriin". Toisaalta Augstein sanoi, että
”vasemmistolaisella kokoavalla liikkeellä on tällä hetkellä kuitenkin sellainen
iso ongelma, että edes kaikki vasemmistolaiset eivät ole valmiita osallistumaan
liikkeeseen”.
Vasemmistolaisen Junge Welt -lehden sisäpolitiikan toimittaja Jana
Frielingshaus otti tiukemman kannan Wagenknechtin aikomuksiin ja myös
Bild-Zeitungin gallupiin. Hänen mukaansa Wagenknechtin ja kumppanien esittämä
Fair Land -paperi on puhdasta Reinin sosiaalista kapitalismia, jonka
palauttaminen 30 vuotta sosialismin romahtamisen jälkeen on täysin mahdotonta.
Bild-Zeitungin gallupin julkaiseminen taas oli pelkkää propagandaa, jonka
tavoitteena on vahingoittaa Linke-puoluetta.
Puoluekokouksessa asia oli tietenkin kovasti esillä. Perusteluna uuden puolueen tarpeellisuudelle on mm.
se, että politiikan käännöstä ei ole enää saavutettavissa demarien, vihreiden
ja Linken mahdollisella hallituksella. Puoluekokouksessa Wagenknechtin ja Lafontainen aloite erilaisia vasemmistovoimia kokoavasta
liikkeestä jakoi puolueen jäsenten näkemyksiä jyrkästi.
Toinen iso asia puoluekokouksessa oli pakolaispolitiikka. Kokouksessa
äänestettiin avoimien rajojen puolesta. Sahra Wagenknecht oli jonkinlaisten
rajakontrollien kannalla, mutta hävisi.
Linken Leipzigissa pitämässä kokouksessa äänestettiin puolueen johtoon edelleen
Katja Kippling, jota äänesti 64 % (2016 74 %). Toisena puheenjohtajana
on jatkaa Bernd Riexinger, joka sai 74 % äänistä (2016 78,5 %).
Linkellä on 62 000 jäsentä, missä on hieman kasvua viime vuodesta, mutta
pitkällä aikavälillä jäsenmäärä on kuitenkin pudonnut romahdusmaisesti. Monien
mielestä Linke on DDR:n kommunistipuolueen SED:n ”perillinen”. Fil. tri Sara
Wagenknecht syntyi Jenassa DDR:ssä 1969.
TURVAPAIKKAPOLITIIKKA
JAKAA OIKEISTOA
Helppoa ei tällä hetkellä ole oikeistossakaan, jossa CDU:n ja CSU:n erilaiset
kannat pakolaisten käännyttämisestä uhkaavat hallituksen elämää. Angela
Merkelin (CDU) ja sisäministeri Horst Seehoferin (CSU) kannat
poikkeavat toisistaan niin paljon, että hallituskriisistäkin jo puhutaan.
Tilannetta kuvaa myös Baijerin vapaavaltion pääministerin Markus Söderin (CSU)
jyrkkä kommentti, joka on ristiriidassa Merkelin pehmeän linjan kanssa: ”Meidän
(saksalaisten) on varmistettava vihdoin rajamme toimivalla tavalla. Siihen
kuuluvat luonnollisesti myös käännytykset. Turvapaikkaturismi on lopetettava.
Saksa ei saa odottaa ikuisesti Eurooppaa, vaan sen on toimittava itsenäisesti.”
CSU:n liittopäiväryhmä on 100-prosenttisesti tiukan rajavalvonta- ja
käännytysvaatimusten takana. CSU:n puoluehallitus kokoontuu asian puitteissa
maanantaina.
kari.naskinen@gmail.com
Valtiovarainministerien toimenkuvaan on aina kuulunut kitupiikkimäisyys. Roope
Ankalla ei koskaan ole ollut velkaa, ja vv-ministereiden mielestä pitäisi Suomen
valtion pyrkiä samaan. Viimeksi Petteri
Orpo (Kok) sanoi uutistoimisto Bloombergin haastattelussa, että Suomen
on alettava maksaa valtionvelkaansa pois, ennen kuin mahdollisuus saada tilanne
hallintaan menee ohi.
Yksi syy Orpon huoleen on uusien hävittäjien hankinta: ”Kun väestö 2020-luvulla
vanhenee ja hankimme Hornetien tilalle uusia hävittäjiä, velan maksamisesta voi
tulla mahdotonta ilman erittäin vahvaa kasvua ja korkeaa työllisyysastetta. Silloin
Suomi voi itse asiassa olla uuden velan tarpeessa, kun ikääntymisen pahimmat
kustannukset tulevat maksettaviksi.”
Suomen valtionvelka on lähes kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa. Tämä ei kuitenkaan
ole se tärkein mittari. Valtionvelan rasittavuus nimittäin riippuu siitä, mikä
on sen suhde kansantuotteeseen. Oheisesta kuvasta näkyy, että euromääräinen
velka on kylläkin kasvanut, mutta sen osuus bkt:sta on viime vuosina
pienentynyt. Korkeimmillaan se on ollut 67 prosenttia, mutta nyt vain 47
prosenttia. Emu-kriteerien rajana oli Suomen siihen liittyessä 60 prosenttia.
Valtionvelan suhde bkt:hen on vähän niin kuin inflaatio. Kun osuus alenee tai
ei ainakaan nouse, tilanne kansantuotteen kannalta paranee automaattisesti.
Suomen valtionvelka on tässä prosenttivertailussa Euroopan pienimpiä.
Euromaiden keskiarvo on noin 90 prosenttia. Vaikka sotalentokoneet turhia
ovatkin, niiden ostamiselle ei valtiontalous velkoineen ole minkäänlaisena jarruna.
kari.naskinen@gmail.com
Lahden Radiossa on tehty 9-osainen sarja vuoden 1918 tapahtumista. Tapani Ripatin ja Heikki Kiseleffin toimittama 1918
Äänien kirja tulee Yle Areenassa kuultavaksi perjantaina 15.6. ja samana
päivänä klo 14 kuullaan sarjan ensimmäinen osa Yle Puhe -kanavalla. Yhden
jakson pituus on 25 minuuttia.
Kysymyksessä on dramatisoitu dokumentti, joka perustuu kansalaissodan
tapahtumia kokeneiden ihmisten kirjoituksiin ja haastatteluihin, joita Ripatti teki
vuonna 2008, kun hän edellisen kerran oli käsitellyt kevään 1918 asioita. Sarjan
sisältö perustuu siis tosiasioihin, mutta dramatisoidun siitä tekee se, että
tekstejä tulkitsevat lahtelaisen Ainopuiston teatterin harrastajanäyttelijät.
Lisäksi mukana on niitä Ripatin kymmenen vuotta tekemiä haastatteluja.
Oleellinen osa on myös Kiseleffin luoma äänimaailma. Kun pääsin kuuntelemaan
sarjaa varttitunnin verran, niin puheen ja äänien yhdistäminen sai aikaan hyvin
aidontuntuisen tunnelman. Apuna Kiseleffillä on ollut Yleisradion ääniarkisto Maxim-konekiväärin
papatuksineen kaikkineen.
Näytteet kuulin ohjelmasarjan tiedotustilaisuudessa Lahden Rautateollisuus Oy:n
entisellä valimolla, jonka tiloja valkoiset olivat keväällä 1918 ottaneet
naisvankilakäyttöön. Helatorstaina 1918 sieltä vietiin 158 naista, jotka ammuttiin
Mustankallion hautausmaalla.
kari.naskinen@gmail.com
Viime vuosikymmenellä
todettiin OECD:n
raportista, että julkinen valta ei kestä väestön vanhenemista eikä tästä johtuvaa yhteiskunnan muutosta. Ehkä näin, ja tämä on johtanut siihen, että
markkina-ajattelu on tuotu
entistä voimakkaammin
julkiseen hallintoon. Ensin jäykkää hallintoa purettiin vesi- ja
kaasulaitoksista, sitten vapautettiin
rakennustoimintaa ja nyt
menevät hyvinvointipalvelut. Suomessa terveydenhoitoa yksityistetään
sellaisella vauhdilla, että sotehanke ei mukana pysy. Eikä Juha Sipilän hallitus jätä tähän, vaan jos se pysyy pystyssä seuraaviin
vaaleihin asti, on edessä myös työvoimapalveluiden yksityistämisyritys.
Tampereen yliopiston sosiaalipolitiikan
entinen professori
Briitta Koskiaho-Cronström
kirjoitti jo kymmenen
vuotta sitten, että ”haavoittuvimmat
ja suurimman sosiaalisen riskin piirissä olevat on luovutettu kaupankäynnin
kohteeksi”. (Hyvinvointipalvelujen
tavaratalossa, Vastapaino 2008)
Hokema on, että yksityinen on aina
tehokkaampaa ja
halvempaa kuin
julkinen. Tästä ei kuitenkaan ole mitään todellista
todistetta. Åbo Akademin kansallistalouden entinen professori Johan Willner sanoo Teollisuusliiton Tekijä-lehdessä
(11.6.2018), että jos väite tehokkuudesta olisi totta, silloinhan olisi
yksityistetty kaikkein huonoimmin toimivat julkiset palvelut. On kuitenkin tehty
toisin, kaikkein tehokkaimmin toimivat on yksityistetty ensimmäisiksi.
Willner tuntee taloustutkijana hyvin yksityistämisen ongelmat. Tällä hetkellä hän
toimii Warwickin yliopiston vierailevana professorina Englannissa, jossa
ensimmäisenä Euroopassa lähdettiin toteuttamaan laajamittaisia yksityistämisiä.
”Esimerkiksi British Telecom myytiin yksityisille sijoittajille niin halvalla,
että ne saivat sijoituksestaan ensimmäisen toimintavuoden aikana jopa 84
prosentin tuoton. Hyviä valtionyhtiöitä myytiin vain valtion kassavajeen
täyttämiseksi.”
Britannian rautatiejuttu on tuttu. Pääministeri Margaret Thatcher halusi
aikoinaan ajaa British Railin ahdinkoon ideologisista syistä puolustaessaan
autoteollisuuden etuja julkisen liikenteen kustannuksella. Britannian
rautateiden yksityistäminen ei tuonut mitään luvattuja hyötyjä, ei myöskään
Ruotsin vastaava operaatio. Britanniassa infrastruktuurin eli perusrakenteiden
ylläpito jouduttiin ottamaan jopa takaisin valtionyhtiölle, kun raiteiden
kunnossapito laiminlyötiin ja tapahtui useita suuronnettomuuksia. Yksityisiä
junaliikennefirmoja tuetaan yhä tuntuvin verovaroin, mutta liput ovat edelleen
kalliita, eikä jatkoyhteyksiä voida taata, jos sattuu myöhästymisiä.
Rautateillä on ylipäänsä vaikea saavuttaa kaupallisesti kannattavaa toimintaa.
Willner kertoo, että brittiläiseltä suuryritykseltä Stagecoachilta kysyttiin
kymmenisen vuotta sitten, miten rautatiet Suomessa pitäisi kilpailuttaa. Yritys
vastasi: ”Meidän mielestämme paras tapa kilpailuttaa on antaa meille monopoli
välille Helsinki - Tikkurila”. Sehän on Suomessa ainoa raidepätkä, josta voisi
saada paljon voittoja.
Willner on taloustutkijana sitä mieltä, että kaupunkien joukkoliikenne pitäisi
ottaa takaisin julkiseksi palveluksi. Postiautot taas voisivat ottaa maaseutuliikenteen
hoitoonsa.
Isot julkiset investoinnit pitäisi hoitaa yksinomaan valtion toimintana, sillä
valtio saa aina lainattua rahaa yksityisiä firmoja halvemmalla. Eikä valtio voi
mennä konkurssiin, kuten teki iso brittifirma Carillion tammikuussa. Yritys rakensi
kouluja ja sairaaloita sekä huolehti monien julkisten laitosten ruokahuollosta,
siivouksesta ja vartioinnista. Työttömiksi jäi 19 000 ihmistä, 30 000
alihankkijayritystä odotti saataviaan ja rakennustyöt pysähtyivät.
OSINGOT ENNEN
KONKURSSIA
Julkisten ja hyvinvointialojen liiton erityisasiantuntija Jorma Peussa tuntee
Carillionin tapauksen: ”Yritys oli maksanut ennen konkurssia hyviä osinkoja
omistajilleen. Mutta bisnesriski kaatui veronmaksajille ja yritys jäi vielä
velkaa eläkekassallekin. On hirveän iso riski antaa velvollisuudet julkisen
sektorin ulkopuolelle, kun vastuun kantaa kuitenkin julkinen sektori aivan
kuten Suomessakin”, sanoo Peussa Tekijä-lehdessä.
Peussa puuttuu myös yksityissektorin tehokkuusväitteisiin, joissa paljastuu
ymmärtämättömyys julkisten palvelujen luonteesta:
”Esimerkiksi autojen valmistuksessa on tehty iso tuottavuusloikka viimeisten
sadan vuoden aikana. Nyt sitten liike-elämä ihmettelee, miksei samanlaista
tuottavuusloikkaa ole tehty julkisissa palveluissa. Mutta lasten hoitamisessa,
vammaisten kuljettamisessa tai vanhusten hoivaamisessa ei saa olla kysymys
tuotantomääristä. Miten lasta voisi hoitaa nopeammin? Jostain syystä tämä
valtava laadullinen ero on jäänyt täysin huomaamatta. Ja julkinen sektori
tuottaa palvelut aivan kaikille, kaikille lapsille pitää löytää koulupaikka ja
kaikkia pitää voida hoitaa sairaalassa.”
Julkisia palveluja ei pitäisikään yksityistää. Ihmisiähän ei voida mitata terästonneina,
kartonkirullina tai kemikaalilitroina, joiden tuotantokustannuksia saattaa olla
järkevää vertailla. Julkiset palvelut ovat tyypillisesti koulutusta, sosiaali-
ja terveydenhoitoa, sivistys- ja kulttuuritointa. Onko järkevää antaa tällaisia
aloja liiketaloudellisin periaattein toimivien yritysten hoidettaviksi?
HAUSSA HELPOT VOITOT
”Yksityinen yritys miettii liikeideaa ja tuotteistaa
palvelun, mutta karsii pois kaiken sen, missä voiton tekeminen on hankalaa.
Esimerkiksi yksityinen terveysasema kyllä pärjää taloudellisesti, jos se saa
hoitaa flunssat, poistaa tikut sormesta ja panna murtuneen käden kipsiin. Vanhustenhoidossa
julkinen puoli kartoittaa palvelutarpeen, tilaa, valvoo ja maksaa. Yksityinen
yritys tarjoaa vain yksittäisen suoritteen, jonka se voi hinnoitella”, sanoo
Peussa.
”Minä pelkään aina vain lisääntyneitä koordinaation ja tiedonkulun ongelmia,
jos niin monimutkainen asia kuin vanhustenhoito yksityistetään täysin”, sanoo Peussa
ja muistuttaa, että jo nyt on vanhuksia löydetty kuolleina kotoaan tiedonkulun
ongelmien takia.
Yksi ruumis sinne tai tänne ei kuitenkaan ole iso hinta ideologisen yksityistämisen hintana.
Yli 20 vuotta sitten tehtiin Helsingin yliopiston Lahden-keskuksessa
opiskelijatutkielma siitä, millaisiksi Lahden kaupunginvaltuutetut kokivat
vaikuttamismahdollisuutensa. Silloisista valtuutetuista 2/3 oli sitä mieltä,
että päätökset tehdään muualla kuin valtuustossa. Tutkielman nimi oli ”Valtuutettu
– kumileimasinko?” Tänään maanantai-iltana kumileimasinporukka kaupungintalolla
hyväksyi sille valmiiksi annetun päätöksen, että uudeksi kaupunginjohtajaksi
tulee Pekka Timonen.
Kokoomuksen valtuustoryhmästä aiemmin tänä vuonna erotettu suorasuu Kristiina Joensuu kuvasi Etelä-Suomen
Sanomissa 10.6. hyvin valtuuston kokousta edeltäneitä vaiheita. Kaupunginjohtajan
valintaa valmistellut työryhmä ilmoitti yhtenä torstaina, että paras ehdokas on
Timonen. Seuraavana maanantaina kaupunginhallitus päätyi samalle kannalle. Siitä
kaksi päivää ja hoidettiin pois se muodollisuus, että virkaa hakeneet
kutsuttiin valtuutettujenkin haastateltaviksi. Hakijoista Jorma Haapanen ei viitsinyt tuohon kumileimasinryhmän tilaisuuteen
tulla, koska asia oli jo sitä ennen käytännössä hoidettu.
Tämä prosessi kertoo siitä, miten valtuuston valtaa muutenkin on murennettu.
Päätöksiä tekee käytännössä pieni eliittiryhmä. Tähän klikkiin kuuluvat johtavien
kunnallispoliitikkojen lisäksi muutamat virkamiehet. Kun kumileimasintutkielmassa
kysyttiin myös Tampereen luottamus- ja virkamiesten mielipiteitä, niin
vahvimmiksi henkilöiksi kaupungin organisaatiossa tulivat 1) rahoitusjohtaja,
2) kaupunginjohtajat, 3) kaupunginhallituksen puheenjohtaja.
Kotkan kaupungin entinen rahoitusjohtaja, Tampereen yliopiston dosentti Hannu Tuittu on tutkinut vallankäyttöä
kunnalliselämässä ja tullut siihen tulokseen, että valtaa on luiskahtanut
entistä enemmän kaupunginjohtajille, rahoitusjohtajille, isojen virastojen johtajille
ja suurimpien puolueiden nokkamiehille.
”Valta ei näy organisaatiokaavioissa tai johtosäännöissä, eivätkä ne sitä
tunnusta. Valta on sekoitus neuvotteluhyötyjä, taitoa ja halua käyttää
neuvotteluhyötyjä. Se on myös lehmänkauppoja, poliittisen pelin tuote, jossa
kaikki ovat voittajia eikä kukaan tunnusta hävinneensä”, sanoi Tuittu.
”Valtuutettujen valta on silmänlumetta. Johtavat virkamiehet ja muutama
luottamuspomo päättävät, miten raha jaetaan.”
Viimeisten 10-15 vuoden aikana tätä muutosta on kiihdyttänyt kuntien
toimintojen yhtiöittäminen. Kun kunnan omistama yhtiö pystyy toimimaan osakeyhtiölain
nojalla, sen ei tarvitse kertoa asioistaan samalla tavalla kuin kuntien
virastot tai liikelaitokset. Edes valtuutetut eivät pääse sisälle osakeyhtiöiden
salaisuuksiin.
Kristiina Joensuu kävi tänään puhujapöntöstä sanomassa, että hakijoista
selvästi pätevin oli Kimmo Jarva,
kun taas Pekka Timosen taustalla näkyy vain sellaisia tehtäviä, joihin ei ole
kuulunut taloudellista vastuuta. Timonen on kuitenkin ”innostava”, varmaan
helppoa olla, kun on saanut ison kasan rahaa menemään pantavaksi.
Myös valtuutettu Juha Viitanen (Ps)
kävi puhumassa Jarvan puolesta. Minulla ei ole mitään sanomista Timosesta eikä
Jarvasta, mutta olisin antanut Jyrki
Myllyvirran varamiehenä toimineen Mika
Mäkisen hoitaa hommaa edelleen siihen saakka, kunnes pormestari saadaan
töihin. Olisi ollut myös halvempi ratkaisu.
Pormestari on sitten se Kristiina Joensuun luonnehtima viihdehenkilö, joka
antaa kaupungille kasvot käymällä kissojen ja muiden merkkihenkilöiden
ristiäisissä. Siinä vaiheessa kaupungin johdossa on siis kaksi viihdyttäjää, sillä
pormestarin astuessa tehtäväänsä Timosesta tulee kansliapäällikkö, kuten
Kristiina Joensuu kirjoitti.
Timosen valinta isolla kumileimasimella kaupunginjohtajaksi toi mieleen toisenkin
vanhan yliopistollisen asian, joka on yhä ajankohtainen. Sisäministeriö tilasi 2006
kunnallisoikeuden professorilta Aimo
Ryynäseltä selvityksen kunnan luottamushenkilöiden asemasta. Tuossa se yli
200-sivuinen selvitys on pöydälläni, mutta lainaan tähän vain selvityksen julkistamisen
yhteydessä pidetyn seminaarin otsikon: ”Kunnan luottamushenkilö – demokratian ritari
vai hallintohistoriallinen jäänne?”
Kristiina Joensuu yritti tänään kaupunginvaltuustossa toimia ritarina, mutta
äänin 51 - 8 hänet tuomittiin historialliseksi jäänteeksi.
kari.naskinen@gmail.com
Kansan sivistystyön liitto järjestää vuosittain Ele Aleniuksen (93) syntymäpäivän
tienoilla seminaarin, jonka teemana oli tänä vuonna ”Marx 200 ja
työväenliike”. Väitöskirjatutkija Tanja Pekkarisen luentoaiheena oli työväenliikkeen
ja marxismin tuleminen Suomeen. Nämä uudet aatteet virtasivat Suomeen Saksasta,
Ruotsista ja Tanskasta, kun taas Venäjän vaikutus oli alussa melko pientä.
Tanja Pekkarinen sanoi, että kansainvälisyys näkyi vanhan työväenliikkeen
toiminnassa vahvasti, mutta vallankumouksen vaatimus ja sosialistinen
liikehdintä ei lähtenyt liikkeelle Suomessa työväestön tai köyhälistön omasta
vaatimuksesta, vaan koulutetun eliitin aloitteesta. Työväestöllä ei 150 vuotta sitten ollut aikaa tällaisille harrastuksille.
Marxilaisen sosialismin tuli Suomessa yhteiskuntaan, jossa elettiin pitkälti
maataloudesta. Vaikka oltiin vielä monin tavoin sääty-yhteiskunnassa, alettiin
sitten talonpoikienkin keskuudessa hiljalleen päästä sosiaalisen ja taloudellisen
nousun sekä sivistyksen makuun. Liberalististen aatteiden tulo Pohjoismaihin ja
Keski-Eurooppaan oli luonut pohjaa myös sosialistiselle työväenliikkeelle.
Vuonna 1848 ilmestyneellä Kommunistisella
manifestilla oli käänteentekevä merkitys työväenliikkeen ja sosialismin
kietoutumisessa yhteen. Karl Marx ja
Friedrich Engels esittivät tuossa julistuksessa
sosialismin yhtenäisenä järjestelmänä ja liittivät aatteen osaksi
historiallista tapahtumaketjua. Vaikkakin liikkeen sisällä oli tarkoitus hakea
yhtenevää suuntaa, asettui marxilainen sosialismi vastakkain lähes kaikkien
vallitsevien käsitysten kanssa. Oppijärjestelmä ei tukenut lainkaan feodaalisen
sääty-yhteiskunnan rakenteita ja samalla se asettui poikkiteloin uskonnollisten
näkemysten kanssa. Marxilaisuus oli ristiriidassa myös perinteisen
kansallisuusaatteen ja liberalismin kanssa.
Ministeri
Kalevi Kivistön aiheena seminaarissa
oli ”Marx ja vasemmisto”. Hän pohti puheenvuorossaan mm. tämän päivän
Marx-käsitystä suhteessa Marxin omiin ajatuksiin. Kivistö muistutti
tapauksesta, jossa Marx oli sanonut marxilaiseksi itseään kutsuvan ryhmän
ohjelmasta: ”Jos tuo on marxilaisuutta, niin minä en ole marxilainen”.
”Varmasti Marx olisi sanonut samaa hänen nimensä rinnastamisesta vain
neuvostokommunismiin.”
Kivistö
muistutti myös, että sosialismin ja kommunismin historia on paljon pidempi kuin
ajanjakso Marxista nykypäivään.
Kriittisen
korkeakoulun toiminnanjohtajan Eero Ojasen
aiheena oli Marxin tulo yliopistolle: marxilaisuuden nousu tapahtui
suomalaisessa yliopistomaailmassa 1960-luvulta alkaen yhteiskuntatieteitä ja
muita ihmistieteitä sekä filosofiaa opiskelleiden keskuudessa.
Professori
Teivo Teivainen Helsingin
yliopistosta käsitteli mm. marxilaisuuden moninaisia tulkintoja: ”Maailmalla
Marxin on nähty edustavan myös yksilön oikeuksia ja vapautta. Tässä tulkinnassa
liberalismin ihanteet johtavat kapitalismin korvaamiseen demokraattisemmalla
yhteiskunnalla.”
kari.naskinen@gmail.com