EU:n kriisi syvenee

Euroopan unionin kriisiä kuvaa hyvin se, että EU:n strategiakin on vanhentuneena valmis romutettavaksi. Vuodelta 2003 peräisin olevan strategiapaperin alussa sanotaan heti, että Eurooppa on nyt turvallisempi kuin koskaan kylmän sodan jälkeen. Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija Kristi Raik sanoi maanantai-iltana Lahdessa, että strategia on nyt pakko panna uusiksi, koska jo lähtökohta on täysin muuttunut: ”Eurooppa on nyt turvattomampi kuin koskaan kylmän sodan jälkeen.”

Kristi Raik luennoi Lahden Paasikivi-seuran yleisötilaisuudessa. Unionin muuttunutta tilannetta hän kuvasi silläkin, että johtajuus on tietyllä tavalla hukassa. Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja eli ”EU:n presidentti” on Donald Tusk ja ulkoasiain ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja eli ”EU:n ulkoministeri” on Federica Mogherini – ketkä tunnistavat? Niinpä niin, koska EU:n todellinen johtaja on tällä hetkellä Angela Merkel ja turvallisuuspolitiikassa jättää Mogherinin varjoonsa Francois Hollande.

”Sekin on tosiasia, että kun EU-tasolla keskustellaan ja neuvotellaan terrorisminuhasta muiden kanssa, ei eurooppalainen pääosapuoli ole EU, vaan Ranska”, sanoi Kristi Raik.

EU:n kannatus sinänsä on vähentynyt. Eivätkä sitä vähennä vain Britannian eroamispuuhailut ja Puolan kiukuttelu, vaan muutenkin tilanne on vaikea. Jakolinja unionin sisällä kulkee etelän ja pohjoisen välillä, mutta muitakin linjoja on. Ulkoiset uhkat yleensä yhdistävät, mutta EU:n tapauksessa tämä ei päde.

Kristi Raik sanoi, että ulkopolitiikassa EU:n painoarvo on vähentynyt. Nyt korostuu unionin yhteisen ulkopolitiikan rakenteellinen heikkous, mihin vaikuttavat myös alueen etelä- ja itälaitojen kriisit, institutionaaliset valtataistelut sekä Kreikka-peräisen talouskriisin sivuvaikutukset. Talouspolitiikassa Kiina lähestyy jo bkt-mittareilla Eurooppaa – Japanin ohi se meni jo.

Sotilaspoliittisesti maailman mahtavimmat ovat 1) USA, 2) Kiina, 3) Venäjä, 4) Saudi-Arabia. Isisin iskujen jälkeen tuli EU:n turvatakuulauseke tarkasteltavaksi, ja senkään osalta ei EU:n instituutioilla ole mitään roolia, vaan Ranska neuvottelee takuuasioista kunkin EU-maan kanssa erikseen. Kristi Raik ei sitä suoraan sanonut, mutta antoi ymmärtää, että EU:n turvatakuut ovat Naton varassa.

”EU:n kolme pääpilaria ovat turvallisuus, talous ja arvot. Nyt on kuitenkin jouduttu pohdintaan siitä, mistä tingitään, kun nämä kolme pilaria tuntuvat olevan keskenään ristiriidassa. Selvää on, että agendan ytimeen on asetettu oman alueen turvallisuus”, sanoi tutkija.

”Fakta on, että kun demokratia maailmassa lisääntyy, lisääntyy myös turvallisuus. Nyt demokratian tila on kuitenkin heikentynyt, ja se huolestuttaa.”

Entä arvot, pitääkö niistäkin tinkiä turvallisuuden hyväksi? Tuohon kysymyksen Kristi Raik ei suoraan antanut vastausta, mutta pyöritteli esimerkiksi sitä tilannetta, että kannattaako EU:n antaa jossakin tilanteessa periksi vaikkapa ihmisoikeuskysymyksissä, jos tällaisella periksiannolla saadaan pidettyä hyvät välit johonkin toiseen tahoon. Olisiko vaikka Kiina tällainen?

kari.naskinen@gmail.com

Mauno Kuusistosta Sylfred Huilaan

Vaikka tänään on Mauno Koiviston syntymäpäivä (92), kirjoitan kuitenkin Mauno Kuusistosta (1917 - 2010).

Marraskuun 26. päivä oli tärkeä myös Mauno Kuusistolle. Tuona päivänä 1952 hän piti ensikonserttinsa Tampereen kaupungintalossa. Heti seuraavan päivän Aamulehdessä kehuttiin, että Kuusisto ”antoi myönteisen ja lupaavan kuvan hänen jo saavuttamastaan kehitysvaiheesta laulajana”. Siitä hänen uransa jatkui sellaisessa myötätuulessa, että 1961 Kuusisto sai kultalevyn singlestä, jonka B-puolella oli isoksi hitiksi tullut Kertokaa se hänelle. Levyjä myytiin yli 47 000, mikä on edelleen kotimaisten singlelevyjen ennätys; seuraavina ovat Viljo Vesterisen Säkkijärven polkka ja Tuure Aran Emma, joita molempia myytiin reilut 40 000 kpl.

Mauno Kuusisto oli tärkeässä asemassa myös omalla kohdallani 1968, kun pyrin Tampereen yliopistoon opiskelemaan toimittajaksi. Pääsykokeissa oli tietenkin myös ainekirjoituskoe, ja yhdeksi aiheeksi annettiin Mauno Kuusisto. Minulle aihe sopi hyvin, koska Kuusiston esittämät laulut olivat tuolloin mielimusiikkiani. Juju oli kuitenkin siinä, kuten myöhemmin kuulin, että jos oli ollut huolimaton ja kirjoittanutkin Mauno Koivistosta, se oli nolla pistettä. Huolellisuus ja tarkkaavaisuus ovat tärkeitä ominaisuuksia toimittajalle, mutta vajaat puoli vuotta vasta pääministerinä ollut Koivisto oli tietenkin ajankohtainen henkilö ja jotkut yhteiskunnallisesti minua fiksummat erehtyivät analysoimaan Koivistoa. Osaksi Kuusiston ansiosta pääsin yliopistoon, vaikka enemmän olinkin iskelmäheppu.

Takaisin Kuusiston ensikonserttiin, josta siis tuon ajan tavan mukaan arvostelu oli heti seuraavan aamun lehdessä. Kirjoittaja Y.M. kiitti Kuusiston onnistunutta ohjelmistovalintaa, mikä käsitti kolme ooppera-aariaa ja kotimaisia lauluja. Täysin tyytyväinen arvostelija ei lopulta kuitenkaan ollut ohjelmistoon, koska ”laulut liikkuivat miltei poikkeuksetta surumielisissä tunnelmissa, joten ohjelma tuli liian samansävyiseksi”.

”Kuusiston ääni on lajiltaan mitä lyyrillisin tenori, väriltään kaunis ja huomattavan tasaiseksi muokkaantunut. Äänen avartamiseksi ja pitempien musiikillisten jännevälien yli ulottuvaksi olisi vastaisuudessa pyrittävä. - - - Pylkkäsen, Madetojan, Sonnisen ja Rannan hienoissa sävellyksissä tapasi laulajan tulkinta herkistyneen ilmaisun, koruttomuudessaan lämmittävän. Loppupuolen numerot, Ilmari Hannikaisen, Turusen ja Marvian lauluissa oli kiinteämpi ja vapautuneempi ote.”

Ooppera-aarioista arvostelija kirjoitti, että Taikahuilua ja Jevgeni Oneginia Kuusisto myös lauloi kauniisti, ”mutta jollain lailla pieneksi ja syvemmälti koskemattomaksi ne jäivät. Rigoletto-aaria sen sijaan kohosi parhaaseen äänelliseen tehoon ja vapautuneeseen tulkintaan.”

Kuulijat taisivat olla kuulemaansa tyytyväisempi kuin kriitikko, sillä heidän vaatimuksestaan Kuusisto esitti neljä ylimääräistä laulua. Kuusistoa säesti Tampereen orkesterin johtaja Eero Kosonen.

Vaikka Y.M. ei antanut täyttä hyväksyntää Kuusiston ooppera-aarioille, esitti Kuusisto uransa aikana yli 20 roolia Tampereen oopperassa ja vieraili kaksi kertaa Kansallisoopperassakin. Nämä olivat kuitenkin suuren yleisön kannalta sivujuonteita, tärkeintä oli kuulla Mauno Kuusiston lauluja Lauantain toivotuissa levyissä. Se tärkeistä tärkein oli Kertokaa se hänelle (1959), jonka löytämisestä ohjelmistoon kirjoittaa Ilpo Hakasalo Kuusiston yhden cd-levyn kansipaperissa:

”Mauno Kuusisto oli 1950-luvun puolivälissä Italiassa, kun hän ensi kerran kuuli tunteikkaan laulun. Se teki häneen heti suuren vaikutuksen. Tapahtumapaikka oli pieni venetsialainen kahvila, mutta laulun esittäjä ei ollut paikalla. Radiosta kantautui Mario Lanzan tekemä levytys napolilaisesta laulusta Dicitencello vuie. Suomeen palattuaan Kuusisto hankki lauluun nuotit. Ne jäivät kuitenkin pitkiksi ajoiksi hänen pianonsa päälle odottamaan, että sopiva tilaisuus ilmaantuisi. Lopulta Kuusisto tilasi suomenkieliset sanat, mutta kelpuutti vasta kolmannen saamansa tekstin.” Tekstin teki nimimerkki Timjami, jonka takana oli Sauvo Puhtila.

ELOKUVAYLEISÖ TYKKÄSI,
ARVOSTELIJAT EIVÄT

Suosikkilaulu Kertokaa se hänelle antoi nimen myös elokuvalle (1961), jossa Mauno Kuusisto esitti orpopoika Mauno Katajaa, käytännössä itseään. Pienenä Maunona oli 13-vuotias rovaniemeläinen Mauno Hyvönen ja aikuisempana Maunoa esitti oikea Mauno. Elokuva oli sen vuoden suurin yleisömenestys, mutta järin hyvää arviota elokuva ei lehtimiehiltä saanut, esimerkiksi Mauri Nordberg kirjoitti Etelä-Suomen Sanomissa: ”Kuusisto ei ole näyttelijänä lähimainkaan samaa luokkaa kuin laulajana. Helena Lehtelä on viehättävä ja luonnollinen tyttö.”

Mauno Hyvösen ura jatkui tästä mm. Spede Pasasen elokuviin, ja radion puolella Hyvönen oli Kankkulan kaivon ornitologi Sylfred Huila.

Mauno Kuusiston toinen elokuva oli Kun tuomi kukkii (1962), jonka myös ohjasi tätä uraansa aloitellut Åke Lindman. Toinen päätähti oli Tamara Lund, ja sisältö liittyi lähinnä kauniisiin, romanttisiin lauluihin. Yleisömenestys ei nyt ollut yhtä hyvä, ja arvostelijat arvostelivat, Tampereellakin: ”Tarina on täysin viikkolehtitasoa, teennäinen, naiivi, melodramaattisesti paisutettu ja epäaito. - - - Hyvin näyttävät kestävän nuo kuuluisat suomalaisen elokuvan lapsenkengät – aina vaan.” (Olavi Veistäjä, Aamulehti)

kari.naskinen@gmail.com

Suomen ja Venäjän sankarit

Helsingin yliopiston Venäjän-tutkimuksen entinen johtaja, fil. tri Timo Vihavainen on tehnyt kirjan ”Venäjän sankareista ja epäjumalista”: Vladimir Suuresta Putiniin (Otava, 2015). Kun Vihavainen ottaa esille myös tv-kanava Rossijan vuonna 2008 tekemän sankariäänestyksen tulokset, niitä on mielenkiintoista verrata Yleisradion 2004 järjestämän Suuret suomalaiset -äänestyksen tuloksiin. Vertailu on tietenkin epäsuhtaista, kun Venäjän pitkästä historiasta nousee esille tuhat vuotta sitten eläneitä suuruuksia – Suomessa suurimmat sankarit ovat 1900-luvulla eläneitä.

Rossijan äänestyksen kymmenen kärjessä:
  1. Pjotr Stolypin
  2. Aleksander Pushkin
  3. Dmitri Mendelejev
  4. Aleksanteri Nevski
  5. Aleksandr Suvorov
  6. Josif Stalin
  7. Vladimir Lenin
  8. Iivana Julma
  9. Pietari Suuri
10. Katariina Suuri

Suomi:
  1. Carl Gustaf Emil Mannerheim
  2. Risto Ryti
  3. Urho Kekkonen
  4. Adolf Ehrnrooth
  5. Tarja Halonen
  6. Arvo Ylppö
  7. Mikael Agricola
  8. Jean Sibelius
  9. Aleksis Kivi
10. Elias Lönnrot

Venäläisten listassa kiinnittyy huomio mm. siihen, että suurimpien sankareiden joukossa ovat sekä vallankumouksen kovin vastustaja, tsaari Nikolai II:n ajan pääministeri Pjotr Stolypin (kuvassa) että Lenin ja Stalin. Molemmilla aatesuunnilla on siis edelleen isot kannattajajoukkonsa.

Venäjällä nousi 50 kärkihenkilön joukkoon 14 hallitsijaa tai hallintomiestä, Suomessa yhtä monta. Venäjällä tälle listalle mahtui 15 taiteilijaa, Suomessa 11. Sotapäälliköitä Venäjällä 10, Suomessa 2.

Suomalaisessa äänestyksessä 50 parhaan joukkoon mahtui viisi urheilijaa, viisi viihde-elämän edustajaa ja kolme liike-elämän/teollisuuden edustajaa. Venäjällä näistä ryhmistä ei 50 suurimman sankarin joukkoon päässyt kuin jalkapallomaalivahti Lev Jashin, olympiavoittaja ja sosialistisen työn sankari.

Vaikka Vihavaisen kirjan nimessä mainitaan Vladimir Putin, ei hän vuoden 2008 äänestyksessä vielä noussut näkyvästi esille. Nyt on varmasti jo toisin, ja Putin itsekin ylläpitää omaa miehistä olemustaan sankarillisesti esillä. Hänen mielilajinsa urheilussa ovat judo ja venäläisperäinen kamppailulaji sambo. Esimerkiksi karate ei Putinia nuorempanakaan kiinnostanut: ”Karate ei ole kontaktilaji, ja pidimme sitä siksi lähinnä balettina. Urheilua olivat vain sellaiset lajit, joiden eteen piti tehdä valtavasti töitä ja vuodattaa paljon verta, hikeä ja kyyneleitä.” (Gevorkyan, Timakova, Kolesnikov: Vladimir Putin, vallan ytimessä, Dashi 2000)

VENÄJÄLLÄ UUSIA PATSAITA,
SUOMESSA TORILLA TAVATAAN

Venäjällä sankaruus ja suursaavutukset ovat hyvin arvostettuja. Jatkuvasti siellä pystytetään patsaita ja muita muistomerkkejä. Ei eläville henkilöille, mutta viimeisten 20 vuoden aikana ovat uusia patsaita saaneet esimerkiksi Pietari Suuri, Pjotr Stolypin ja Voiton marsalkka Georgi Zhukov, ja nyt suunnitellaan Moskovaan isoa Vladimir Suuren eli Pyhän Vladimir Kiovalaisen patsasta.

Suomessa sankaruuteen ei suhtauduta yhtä mahtipontisesti. Esimerkiksi Kekkosta kohtaan tunnetaan edelleen kunnioitusta, mutta palvontamenoihin ei syyllistytä, eikä valtiokoneisto erikseen kiillota Kekkosen kuvaa.

Toisaalta Suomessa kynnys ainakin pieniin ja ehkä väliaikaisiin sankaruuksiin on matalampi. Kun Suomi voitti jääkiekon maailmanmestaruuden 1995, kokoontui väki Helsingin kauppatorille, jossa laulettiin, että ”ollaan sankareita kaikki”. Jotkut tosin muistelevat asiaa vieläkin.

Muun maailman sankaruuskäsityksistä Vihavainen ei kirjassaan mainitse muita kuin Yhdysvallat, jossa supersankareita ovat lähinnä Teräsmies, Lepakkomies ja Hämähäkkimies.

Entä historiassa? Kuuluisa skottilainen historioitsija Thomas Carlyle käsitteli sankaruutta 1841 ilmestyneessä kirjassaan:

Sankari jumaluutena: Odin
Sankari profeettana: Muhammed
Sankari runoilijana: Dante, Shakespeare
Sankari pappina: Luther, Knox
Sankari kirjailijana: Johnson, Rousseau, Burns
Sankari kuninkaana: Cromwell, Napoleon

Vihavainen pitää tuota luetteloa kummallisena, ja tähän kohtaan hän mainitsee suomalaisiksi sankareiksi myös J.L. Runebergin, J.W. Snellmanin ja Zachris Topeliuksen sekä venäläisiksi Aleksandr Herzenin, Nikolai Karamzinin, Mihail Bakuninin, Feodor Dostojevskin ja Leo Tolstoin.

SUOMALAINEN SANKARI
TARKOITTAA LAULAJAA

Suomen kielen sankari-sana on arvoituksellinen. Vihavaisen mukaan se saattaa johtua germaanisesta sanasta ”sangare”, joka tarkoittaa laulajaa. Sopisi tietenkin kuvaamme Kalevalan laulavista sankareista. Kansanrunoustutkimuksen professorin Kaarle Krohnin kijassa Kalevalan kertomarunojen opas (SKS, 1932) todetaan, että Väinämöinen ja Ilmarinen ovat sankareita, jotka kuoltuaan korotetaan jumalten joukkoon. Tätä mieltä oli myös Lönnrot.

Suomalainen sankari-sana on joka tapauksessa ainutlaatuinen. Virolaisillakin on käytössään ”kangelane”, joka juontaa juurensa aivan toisesta asiasta, väkevyydestä (kangus).

Venäjällä ortodoksisessa uskonnossa käytettiin vanhastaan sanoja ”podvizhnitsestvo” (korkea kilvoittelu) ja ”podvig” (sankariteko), ja näitä sanoja käytetään myös maallisten sankaritekojen kohdalla.

kari.naskinen@gmail.com

Truth – totuus ei paljastu

Vaalivilpin avulla vuonna 2000 presidentiksi noussut George W. Bush oli ongelmissa myös toisissa presidentinvaaleissaan, kun tv-yhtiö CBS kertoi ajankohtaisohjelmassaan, että hänet oli aikoinaan vapautettu Vietnamin sodasta kyseenalaisin perustein. Tuoreessa elokuvassa Truth käydään läpi tuota vuoden 2004 tilannetta nimenomaan CBS:n näkökulmasta. Eikä asia vieläkään näytä olevan selvä. Elokuvan nimestä (truth = totuus) huolimatta vedenpitävä totuus ei paljastu.

Ei auta, vaikka mukana on Robert Redfordkin (kuvassa), joka oli jo elokuvaroolissaan paljastamassa Watergate-skandaalia (Presidentin miehet, 1976). Uudessa elokuvassa Redford esittää CBS:n iltauutisten ankkuria ja 60 Minutes -ohjelman juontajaa Daniel Ratheria. Vuodesta 1968 lähetetty 60 minutes on vastaavanlainen ohjelma kuin Suomessa vaikkapa Ajankohtainen kakkonen, ja hyvää jälkeä on syntynyt siitäkin päätellen, että se on joutunut mm. auto- ja tupakkateollisuuden sekä armeijan hampaisiin.

Elokuvan pääosassa on uutistuottaja Mary Mapes, jonka kirjaan Truth and Duty (2006) elokuva perustuu. Elokuvassa häntä näyttelee erinomaisesti Cate Blanchett (kuvassa). Hyvien näyttelijöiden ansiosta elokuvan toimistomainen kuivakkuus saakin eloa, mutta itse asia etenee vaikeasti. Paljon puhetta ja merkitseviä katseita, mutta elo puuttuu. Kaiken lisäksi kokematon ohjaaja James Vanderbilt ei ole osannut päättää, miten debyyttiohjauksensa lopettaisi; viimeinen varttitunti menee täysin turhanpäiväiseen jahkaamiseen, kun homma on kuitenkin jo selvä.

Mary Mapesin CBS irtisanoi oman tutkintakomissionsa langettavan kannanoton jälkeen ja Dan Rather päätti siirtyä eläkkeelle. Bushin Vietnam-velvollisuuden hoitamatta jättäminen painettiin villaisella ja vaaleissa Bush voitti niukasti demokraattien John Kerryn. Edelleen on epäselvää, missä Bush luurasi hänelle kuuluneen armeija-ajan, mutta se onkin kuitattu lähinnä sillä, että CBS:n liberaalitoimittajat olivat järjestäneet salaliiton Bushin vaalivoiton estämiseksi.

kari.naskinen@gmail.com

Hämärän rengit Lahdesta

Nuorisokirjallisuudesta jaettavan Topelius-palkinnon sai tänä vuonna lahtelainen Kalle Veirto (54). Noin 30 nuorisokirjaa kirjoittanut Veirto on nyt lähestynyt Lahtea vähän niin kuin Chicago-hengessä ja tehnyt rikosromaanin Hämärän renki. Sen verran iso poikkeama tämä Veirrolle on, että kustantajakaan ei ole hänen nuorisokirjoistaan tuttu Karisto, vaan lahtelaisen antikvariaatinpitäjän Markku Laitisen Imprimatur-kustannus.

Veirto on Etelä-Suomen Sanomien entinen urheilutoimittaja, mistä tehtävästä siirtyi kokonaan kirjailijaksi 2013. ESS:n sivuilla hän jatkaa vielä freelancer-kolumnistina.

Kun Hämärän renki tapahtuu Lahden urheilupiireissä, on aihealue kirjoittajalle tuttu. Nimessä voisi kuitenkin renki-sana olla monikossa, sillä hämärissä Lahden urheiluasioista on usein päätetty, milloin LHS:n, milloin Suurhallin saunassa – ei tosin enää.

Kirjan henkilögalleriassa on mukana tutuhkoilta vaikuttavia ihmisiä, mutta eivät silti heitä ole. Kisapuiston puolesta ry:n puheenjohtaja Osku Kokko (Kok) muistuttaa kirjan alussa joiltain osin Lahden ”urheilupuolueen” ykkösmiestä, Lahden Kokoomuksen kunnallisjärjestön puheenjohtajaa Reijo Mäki-Korvelaa, mutta juonen edetessä Mäki-Korvelan hahmo häviää – Mäki-Kovela ei esimerkiksi ole potkunyrkkeilyn entinen Suomen mestari, kuten Osku Kokko. Mäki-Korvelan ja Kokon ja olemuksissa on kuitenkin jotakin samaa: ”Hän (Kokko) esiintyy huolettomana, kohteliaana ja rentona. Rentous on tärkeintä, se oli tapa peittää valtaa. Rentous peitti valtasuhteet parfyymiin, puheensorinaan ja naurahduksiin.”

Kisapuiston puolesta ry. on sukua todellisuudessa toimivalle Kisapuisto kuntoon -hankkeelle, mutta kirjassa esiintyvän yhdistyksen hallituksen jäsen Petri J. Palttola (Kesk) ei ole entinen kaupunginvaltuutettu Pentti E. Rantanen (Kok), vaikka Palttolan poliittiset periaatteet ovatkin samat kuin Rantasen, kuten Veirto muotoilee: ”Ensin tulee oma etu, sitten kavereiden etu, sitten Reippaan etu, sitten puolueen, ja lopuksi - jos aikaa ja rahaa jää - mietitään kaikkia kaupunkilaisia laajemmin.”

Palttolan ja Rantasen erona on mm. se, että Palttolan veli pyrkii eduskuntaan. Kokko taas voitelee potentiaalisia perässähiihtäjiä vaalirahoiutuksilla.

Joonatan Pahkamaa (SDP) muistuttaa kansanedustaja Ville Skinnaria (SDP): Pahkamaa pelasi aikoinaan SaiPan SM-liigajoukkueessa ja Skinnari Reippaan joukkueessa, mutta muuten eroja on liikaa. Isä Jorma Pahkamaa (SDP) muistuttaa tietenkin Jouko Skinnaria (SDP) ja Raimo Rutanen joiltakin osin entistä kansanedustajaa Ilkka Viljasta (Kok). Pieniä mainintoja kirjassa saavat myös visailukysymyksistään tunnetun Salmisen Retsin visailukollega Halmisen Keksi, raharikas Harald Relander ja kapellimestari Jouko Saarta muistuttava Jouni Lampi, jonka 30-vuotinen karkotusaika Lahden kaupunginorkesterin estradeilta oli päättynyt ja hän oli viimein saanut johtaa orkesteria.

Kirjassa tapahtuu kolme murhaa ja kaksi itsemurhaa. Tästä huolimatta pelin henki ei vaikuta kovin raa´alta, koska Veirto kirjoittaa sujuvan leppoisasti. Ehkä kerrontaan on jäänyt liikaa nuorisokirjojen pehmeyttä. Jännitysmomentit ovat aivan loppua lukuun ottamatta vaimeita. Hauskaa luettavaa joka tapauksessa näin lahtelaiselle, mutta tuskin muita kiinnostaa.

Lahden jalkapallotouhun Kisapuistoineen ja Lahden urheiluhalliyhdistyksen monesti mielenkiintoiset koukerot Veirto tuntee näiden asioiden ”erikoistoimittajana” hyvin, mutta kirjaan nämä asiat ovat siivilöityneet aika hentoina. Tuttu juttu on Kisapuiston katsomohanke, mutta Kisapuiston puolesta ry. pyrkii koplaamaan siihen myös Ranta-Kartanon alueelle kaavailemansa hotellin ja taidemuseon.

Veirron ravintolaharrastuksia en tunne, mutta romaanihenkilöille ovat tuttuja kaikki paikat Araratista Tirraan ja Hiidenkivestä Rossoon. Karisto Oy.n nettisivuilla olevasta kirjailijaesittelystä käy ilmi, että Veirto juo olutta, jos hyvää viiniä ei ole. Omasta vuodenkierrostaan Kalle Veirto sanoo, että käy kerran ulkomailla, kolme kertaa elokuvissa, kerran konsertissa, kahdesti teatterissa ja museossa, FC Lahden otteluissa kymmenen kertaa ja Pelicansin otteluissa kuusi kertaa. Kirjastossa sen sijaan kerran viikossa.

kari.naskinen@gmail.com

Turha taksimatka Teheranissa

Iranilainen ohjaaja Jafar Panahin on tehnyt uusimman elokuvansa taksiauton kojelaudan päällä olevalla kameralla, jota kuljettaja voi käännellä. Kuljettaja on Panahin itse, joka vuonna 2010 tuomittiin 20 vuodeksi elokuvientekokieltoon. Syynä oli hallituksenvastainen propaganda, mihin Panahin oli elokuvillaan ja ilmeisesti muutenkin syyllistynyt. Kojelautakameralla hän kuitenkin on pystynyt toteuttamaan elokuvan Taxi Teheran (2015).

Elokuva on saanut kansainvälisiä palkintoja, ja elokuva-arvostelijat ovat kehuneet. Jos elokuvan olisi tehnyt joku tavallisempi henkilö, se olisi jäänyt ilman suurempaa huomiota.

Panahin kuskaa taksillaan asiakkaita Teheranissa. Yksi takapenkillä kävijä on opiskelija elokuvakoulusta. Hän kysyy Panahinilta, olisiko tällä jotain hyvää aihetta elokuvaksi. Panahin vastaa totuudenmukaisesti, että kaikki hyvät elokuvat on jo tehty. Tämä on Taxi Teheranin paras kohta.

Jafar Panahin ei elokuvassa ”esitä” taksiautoilijaa, vaan itseään, joka on näissä olosuhteissa ruvennut ajamaan taksia - tehdäkseen tämän elokuvan. Se on siis kuvattu Teheranissa, ja mielenkiintoisinta onkin seurata, millaista on liikenne Iranin isossa pääkaupungissa. Panahin kuitenkin ajelee vain sivukaduilla, johtuneeko siitä, ettei häntä siellä yhtä hyvin tunnistettu kuin kaupungin keskustassa.

Jo vajaan tunnin kohdalla tuntuu, että saisi jo loppua. Asiakkaiden kanssa keskustelut ovat komediallisia, mutta idea ei kestä kovin pitkään. Onneksi elokuvan kokonaiskesto ei ole kuin 80 minuuttia.

Panahinin tunnetuin elokuva taitaa olla Valkoinen ilmapallo (1995) tytöstä, joka lähtee ostamaan kultakalaa uudenvuodenjuhlaa varten. Cannesissa tämä palkittiin parhaana esikoisohjauksena. Taxi Teheranissakin yhdellä asiakkaalla on takapenkillä kultakaloja lasipöntössä.

kari.naskinen@gmail.com

Maailma on muuttunut

New York 11.9.2001, sen jälkeen Madrid, Lontoo, Pariisi, Beirut ja taas Pariisi. Paljon muitakin on ollut. Maailma on muuttunut. Nämä terroriteot ovat tietyllä tavalla jopa pahempia kuin atomipommien pudottaminen Hiroshimaan ja Nagasakiin 1945. Nuo 70 vuoden takaiset tapahtumat aiheutti sotajärjestelmä, mikä kuitenkin aina noudattaa omia julmia sääntöjään – nyt on tuhoamisella ja tappamisella luotu uudet periaatteet, sellaiset, joilla ei ole mitään sääntöjä. Ne voivat kohdistua milloin tahansa mihin tahansa.

Terrori-isku on fatwa, kuolemantuomio. Terrori-iskut ovat ”pyhää sotaa” länsimaista elämänmuotoa vastaan. Terrorismi on poistanut itseltään kaikki rajat. Sillä voidaan tehdä mitä vain. Tuhoamiselle ei ole esteitä. Seuraavien askelien päässä voivat olla sellaisetkin keinot, joiden tuhovaikutukset voivat olla samat kuin Hiroshimassa.

Jo 30 vuotta sitten Pentti Linkola sanoi, että ihmistä ei enää uhkaa perikato, vaaan ihminen on jo hukkumaisillaan. Filosofi Georg Henrik von Wright (1916 - 2003) oli samoihin aikoihin samaa mieltä: oma länsimainen sivistyksemme on vaarassa. Sille voi tapahtua sama. mikä kaikille aikaisemmillekin sivilisaatioille, kulttuureille. Eikä näiden sivilisaatioiden ikä ole lopultakaan kovin pitkä ollut, keskimäärin noin 1500 vuotta.

”Länsimaiden perikadosta” kirjoittanut saksalainen kulttuuri- ja historianfilosofi Oswald Spengler (1880 - 1936) käytti sivilisaatioiden kasvamisesta ja kuolemisesta vertausta: kulttuuri on kuin kasvi, se itää, kukkii, kantaa hedelmää ja lakastuu. Oma länsimainen kulttuurimme saattaa nyt olla lakastumassa, ja sitä seuraa kuoleminen. Historiallisesti tämä on suorastaan loogista, kun ajatellaan faktaa sivilisaatioiden lyhyestä kestosta tätä ennen.

Kaikki isot kulttuurit ovat tuhoutuneet. Historiallisen ajan alussa olivat egyptiläinen ja babylonialainen kulttuuri, niiden jälkeen tulivat antiikin kulttuuri sekä vanhat Intian, Kiinan ja Arabian kulttuurit. Näistä Egyptin kulttuuri eli runsaat 2000 vuotta, muut vähemmän.

”Länsimainen kulttuurimme on nyt saavuttanut saman iän kuin arabialainen kuollessaan”, kirjoitti von Wright kirjassaan Ajatus ja julistus (WSOY, 1961). Onko seuraavaksi vuorossa ja johtavaan asemaan tulossa islamilainen kulttuuri, minkä voidaan katsoa syntyneen vanhan arabialaisen kulttuurin seuraajaksi? Brittiläinen historianfilosofi Arnold Toynbee (1889 - 1975) laski nykyisen islamilaisen kulttuurin syntyneen noin 1300-luvulla.

Se on joka tapauksessa totta, että muhamettilaista maailmaa edustava islamilainen kulttuuri elää tällä hetkellä voimakkaan itsetunnon kasvun aikaa, ja ainakin sen fundamentalistinen ääriaines on ristiretkellä. Tämä synnyttää tietenkin ristiriitoja, mutta tämä ei saa johtaa koko islamilaisen maailman ja elämäntavan tuomitsemiseen.

Pelottava piirre Suomessakin on nyt se, että yksittäiset ihmiset eivät ”enää katsele tällaista”. Tämä on jo johtanut siihen, että pakolaiskysymykseen on alettu mm. sisuihmisten taholta suhtautua kummalla tavalla: pakolaisia kohtaan tunnetaan terrorismin takia entistä enemmän vihaa, vaikka nämä pakolaiset ovat nimenomaan lähteneet pakoon sitä terroria, mikä viimeksi konkretisoitui Pariisissa.

Entä miten laajemmalla tasolla? Pitääkö lännen kostaa paha pahalla? Olisiko silloin edessä maailmanlaajuinen uskontojenvälinen, peräti sivilisaatioidenvälinen sota? Toisaalta joutuu kysymään, onko pasifismistakaan mihinkään tällaisessa tilanteessa.

Kuten von Wright on kirjoittanut, tuho on seurauksena, jos ”valtiokoneisto vähitellen joutuu seikkailijoiden, kunnottomien kiipeilijöiden tai vieraitten valloittajien haltuun”. Länsimaiselle kulttuurille ei vielä ole näin käynyt. Siinä on kuitenkin tapahtunut muutos, että kynnys tappamiselle on madaltunut. Väkivaltainen käyttäytyminen yleisesti ottaen on lisääntynyt, ja se on uhka länsimaiselle demokratialle ja elämänmuodolle.

kari.naskinen@gmail.com

Lahden valtuuston juhlapäätös 1985: uimahalli Launeelle

Kun Lahden kaupunki vuonna 1985 täytti 80 vuotta, teki kaupunginvaltuusto juhlapäätöksen, minkä mukaan Launeelle rakennetaan uimahalli. Vastikään kaupunki täytti 110 vuotta, mutta Launeella ei ole uimahallia. Nyt on tehty kuntalaisaloite uuden uimahallin rakentamisesta, mieluummin pitkällä 50 metrin altaalla.

Aloite on perusteltu. Kaikista liikuntalajeista uinti vetää eniten harrastajia. Kaupungin strategiassakin sanotaan, että ihmiset pitäisi saada hoitamaan kuntoaan ja terveyttään, heidän pitäisi ottaa vastuuta omasta terveydestään. Uinti on tähän tarkoitukseen hyvä ja halpa keino.

Uimahallit ovat kaiken lisäksi ne kaupungin liikuntapaikat, jotka parhaiten saavat pääsylipputuottoja ylläpitokuluihinsa. Lipputuloilla katetaan nykyisten uimahallien kuluista noin 40 prosenttia. Muiden liikuntapaikkojen kohdalla näin korkeaan prosenttiin ei päästä alkuunkaan.

Kuntalaisaloitteen ensimmäinen allekirjoittaja on Marjut Villanen. Aloite tässä:

”Lahden alueelle tarvitaan lisää uimahallikapasiteettia. Lahdessa ja Lahden lähikunnissa olevat uimahallit ovat kaikki kooltaan pieniä, suurimmalta osalta niissä on vain viisirataisia 25 metrin altaita, joiden yhteydessä on yleensä vain pieni ja matala lasten allas. Tällaisissa uimahalleissa on heikot olosuhteet niin kuntouimareille, vesijumppaajille, vesijuoksijoille, kuntoutukseen ja terapiaan osallistuville kuin lasten uimaopetukseenkin, puhumattakaan kilpauinnista, sukellusharrastajista tai muista uima-altaiden tehokäyttäjistä. Pienet uimahallit palvelevat parhaiten sivuhalleina tai lähiöhalleina oman lähiasuinalueensa väestöä, mutta niistä yhdestäkään ei ole Lahden kokoisen kaupungin varsinaiseksi päähalliksi, eikä ainakaan Lahden ja sen ympäristökuntien muodostaman talousalueen pääuimahalliksi.”

”Uimahallit ovat hyvin tärkeitä matalan kynnyksen ja koko kansan liikuntapaikkoja, jotka palvelevat käyttäjiään iästä, koosta ja kuntotasosta riippumatta. Monille vesiliikunta on jopa ainoa mahdollinen liikunnan muoto. Nykyisillä uimahallien käyttäjämäärillä ja hallikapasiteetilla tämä tärkeä liikuntamuoto kuitenkin menettää hiljalleen merkityksensä lahtelaisten kansanterveyden ylläpidossa, sillä altaissa ei ole tilaa uimareille, siellä ei ole tilaa vesijumppaajille, lyhyet ja toisesta päästään matalat altaat soveltuvat vain heikosti vesijuoksuun, kaikille halukkaille lapsille ei ole tilaa uimaopetusryhmissä, eivätkä vauva- ja perheuinnin ryhmiinkään mahdu läheskään kaikki halukkaat. Liikkuvat ja terveet lapset ja aikuiset ovat kuitenkin paras tapa säästää terveydenhuollon menoissa tulevaisuudessa.”

”Ennaltaehkäisevä liikunta on tärkeää ja matalan kynnyksen liikuntapaikkojen monipuolisuus auttaa mahdollisimman monia ihmisiä löytämään itselleen sopivan liikuntalajin, jota voi harrastaa pitkäjänteisesti.”

KILPAUINTI LAANTUNUT

Lahti oli takavuosina kilpauinnin kärkipaikkakuntia. Jo 1914 Lahden Ahkeran Väinö Lindgren saavutti kaksi SM-kultamitalia. Myöhemmin uinnin kilpaurheiluharrastuksesta ovat vastannet Lahden Kaleva ja Lahden Uimaseura. Tällä vuosituhannella SM-kisojen saavutukset eivät kuitenkaan ole olleet kovin hyviä. En ole alan asiantuntija, mutta luultavasti olosuhteet ovat vaikuttanet asiaan.

Historiallisesti uinti on Lahden toiseksi paras menestyslaji, SM-mitaleilla laskien heti yleisurheilun jälkeen. Uimarit ovat saavuttanet yli sata kultamitalia ja muita mitaleita yli 300. Vesipallossakin LaUS voitti mestaruuden 1956 ja kymmenen himmeämpää mitalia 1950-60-luvuilla.

Eipä silti, kyllä harrastuspohjaa on, sillä kevään 2015 SM-uinnissa Vaasassa LaUS:n nuoret olivat seurapisteissä kolmanneksi paras ja aikuisten sarjoissakin kahdeksas.

kari.naskinen@gmail.com

Suuri ja mahtava Siperiada

Kun isä oli Neuvostoliiton ja Venäjän kansallislaulujen sanoittaja, on pojankin pitänyt tehdä jotain suurta ja mahtavaa. Isä oli Sergei Mihalkov (1913 - 2009) ja poika on elokuvaohjaaja Andrei Mihalkov-Kontshalovski (s. 1937). Nyt katsottavaksi osui (dvd) laaja vuosisatakuvaus Siperiasta, Volgogradin oblastissa olevan pienen Jelanin kylän elämästä. Siperiada (1979) on hieno elokuva menneen maailman tilanteesta varsinkin siinä vaiheessa, kun moderni nykyaika saavuttaa vanhan ja pyrkii ohi.

Viikkoa aiemmin olin katsonut taas kerran Terrence Malickin Uuden maailman (2005), ja Siperiada on kuin pitkä esipuhe Malickin elokuvalle (tai oikeastaan koko tuotannolle). Myös Siperiadassa on kysymys luonnosta ja ihmisen vaikutuksesta siihen. Kun metsässä suoritetaan hakkuita, metsä valittaa, ja kun Moskovasta on tullut määräys, että pitää ryhtyä tutkimaan alueella olevien suokaasuvarojen (metaani) talteenottomahdollisuutta, ”suon henki” panee vastaan. Maaperän öljyrikkauksiakin aletaan pumpata, ja Moskovasta saapuva politrukki kertoo, että koko Jelani joutuu veden alle, kun alueelle tulee tekojärvi. Elokuvassa tekojärveä ei vielä ehdi tulla, mutta todellisuudessa Volgogradin alueella on nykyisin kaksi tekojärveä.

Kylän lähelle metsään on hakattu iso pitkänomainen aukko ilmeisesti tulevaa voimalinjaa varten. Aukon kohdalla taivaalla on Pohjantähti. Se katsoo alas sieltä ikuisuudesta, että mitä te siellä Maassa oikein puuhaatte.

Mihalkov-Kontshalovski on sanonut, että elokuvissa on käytettävä ”yksinkertaista, voimakasta kieltä, minkä kautta katsoja löytää elokuvan idean niin tietoisuutensa kuin sydämensäkin kautta”. Siperiadan kieli on tällaista. Se kertoo Jelanin ihmisistä niin suorasukaisen kiertelemättä, että mikään ei jää epäselväksi. Ei esimerkiksi se, mihin ihmisten luontosuhde perustuu, vaikka nämä asiat nykyihmisen vinkkelistä ehkä oudolta tuntuvatkin. Katsoja ymmärtää hyvin senkin, että isoisoisoisän pirtissä elelevät myös karhu ja peura, ja että linnut istuskelevat ukon harteilla.

Lähes 3,5 tuntia kestävä tarina alkaa ennen Venäjän vallankumousta ja päättyy elokuvan valmistusajan nykyhetkeen. Kun vallankumouksen alusta on mennyt pari kuukautta, tulee Jelaniin entinen kyläläinen, Moskovassa korkeisiin tehtäviin edennyt mies. Hän kertoo vallankumouksesta. Jelanilaiset kuuntelevat silmät pyöreinä ja sanovat, että entä sitten. Sama juttu, kun kyläläisille tullaan kertomaan, että toinen maailmansota on alkanut – so what. Jelanin väki ajattelee, että antakaa ainakin meidän olla rauhassa, vaikka ette siellä isossa maailmassa osaisikaan olla.

Upea elokuva, mutta dvd on heikosti toteutettu. Väritaso heittelee, ja mikä surkeinta, dvd on dubattu englanniksi. Alkuperäisenä Siperiada sai Cannesin elokuvajuhlien erikoispalkinnon 1979. Elokuva on Mihalkov-Kontshalovskin viimeinen Neuvostoliitossa tekemä, sillä sen jälkeen hän muutti Yhdysvaltoihin.

Kun ohjaaja kymmenkunta vuotta sitten kävi Sodankylässä, hän siteerasi Ingmar Bergmania: ”Bergman sanoi, että elokuvan ei tule iskeä katsojan aivoihin, vaan mennä hänen sydämeensä ja munaskuihinsa, saada hänet tuntemaan, ja kun katsoja saa vahvan kokemuksen, hän menee kotiin ja ajattelee.”

Siperiadan jälkeen sain unta vasta yöllä kahden aikaan, samoin kävi Uuden maailman kanssa. Ajattelin.

kari.naskinen@gmail.com

Viro 1944 – liikaa sotaa, liian vähän asiaa

Virolainen elokuva 1944 kertoo maan tilanteesta kesällä ja syksyllä 1944. Virolaisia miehiä oli sodan aikana pakkovärvätty niin Saksan kuin Neuvostoliitonkin joukkoihin. Virolaisille maailmansota oli toisenlainen helvetti kuin esimerkiksi suomalaisille, sillä virolaiset joutuivat taistelemaan omia maamiehiään vastaan. Tragedian äärimmäisyyksiä oli, että samastakin perheestä saattoi joutua miehiä molemmille puolille.

Elokuvan aihe on siis mitä mielenkiintoisin. Leo Kunnaksen käsikirjoittama ja Elmo Nügasen ohjaama elokuva lässähtää kuitenkin siihen, että pääasiaksi nousee sotimisen kuvaaminen. Hyökkäysvaunut hyökkäävät, tykit paukuttelevat, erilaisilla pyssyillä ammutaan ja kranaatteja viskotaan. Nykytekniikalla on saatu aikaan komeita räjähdyksiä ja muutenkin vauhdikasta menoa, mutta itse elokuvan aiheen sisällä pitämään problematiikkaan käytetään kovin vähän aikaa. Kuitenkin tämän aiheen olisi voinut käsitellä jopa täysin ilman sotimisen konkreettista kuvaamista. Esim. kuinka kansa suhtautui tilanteeseen, entä mitkä olivat poliittiset jakolinjat? Tällaiset kysymykset elokuva ohittaa kokonaan.

Nuoremmille katsojille ainakin Viron ulkopuolella saattaa jäädä myös hämäräksi se, miten tällaiseen tilanteeseen yleensäkin oli tultu. Elokuva ei tähän hämäryyteen juurikaan valaistusta tuo.

Virossa elokuva on joka tapauksessa kerännyt ymmärrettävästi isot katsojaluvut. Sen ovat tuottaneet virolainen Taska Film ja suomalaisten Marko Röhrin ja Ilkka Matilan MRP-yhtiö, joka on 25 vuoden aikana tuottanut yli 30 elokuvaa. Suomen elokuvasäätiökin tuki elokuvaa 150 000 eurolla. Elokuvan kokonaisbudjetti oli noin kaksi miljoonaa euroa.

Tässä sotaelokuvassa keskitytään vuoden 1944 jälkipuoliskoon, jolloin Puna-armeija pääsi jo voitolle saksalaisista. Elokuussa alkanut hyökkäys eteni nopeasti Tarttoon asti, ja syyskuun puolivälissä saksalaisten aika Virossa oli ohi.

Virosta tuli Sosialistinen neuvostotasavalta. Sodan loppuvaiheissa virolaisia lähti pakolaisiksi noin 80 000. Pääosa pakeni Ruotsiin ja Saksaan sekä sieltä eteenpäin USA:han, Kanadaan ja Australiaan. Huonommin kävi niille, jotka joutuivat viettämään pitkiäkin aikoja Neuvostoliiton vanki- tai työleireillä. Siperiaan joutuivat – tai saivat kuulan kalloonsa – nekin onnettomat, jotka olivat taistelleet natsi-Saksan joukoissa, eivätkä olleet päässeet pakenemaan.

Elokuvassa ovat näyttävästi esillä Sinimäen kukkuloiden taistelut koillisessa Virossa. Tosin näyttävyys ei perustu kovin paljon realiteetteihin, sillä todellisuudessa kysymyksessä olivat isot taistelut, mutta elokuvassa on tyydytty pienimuotoisempaan kahinaan. Oikeasti näihin taisteluihin heinä-elokuussa osallistui Saksan puolelta 22 000 sotilasta ja Neuvostoliiton puolelta 137 000. Elokuvassa sotilaita oli muutama sata. Elokuvaa paremman käsityksen noista taisteluista saa Vaivaran Sinimäkien museossa, jossa on tekstejä, kuvia ja ääniä sisältävä multimediaesitys. Voi myös tehdä kävelylenkin polkua pitkin, jonka varrella on saksalaisten rakentama ns. Itärintaman varapuolustuslinja eli Tannenbergin linja.

Sinimäen kukkuloita on kolme, Tornimägi (70 m merenpinnasta), keskimmäinen Grenaderimäki (83 m) ja Lastenkodumägi (85 m). Tornimäellä on juoksuhautoja ja bunkkereita eniten, Grenaderimäellä on 12 metriä korkea muistoristi, Lastenkodumäellä on näkötorni ja opastetaulu.

kari.naskinen@gmail.com

Aung San Suu Kyi kirjastossa

Myanmarissa, entisessä Burmassa, on juuri pidetty vaalit, ensimmäiset yleiset ja peräti ensimmäiset vapaat vaalit 25 vuoteen. Vaalien ”päätähti” oli Kansallisen demokratialiiton NLD:n johtaja Aung San Suu Kyi, joka pyrkii oppositiosta nyt valtaan. Vaalien lopulliset tulokset saadaan valmiiksi parin viikon sisällä. Siksi otan asian tässä esille, että pääsen kiittämään kirjastolaitosta, joka palvelee meitä kuntalaisia erinomaisesti tällaisissakin asioissa: löysin nimittäin viime viikolla kirjaston dvd-valikoimasta elokuvan Aung San Suu Kyistä.

Tätä Luc Bessonin ohjaamaa elokuvaa (2011) ei teatterilevityksessä Suomessa ole ollut. Eikä se kovin helposti kirjaston hyllystäkään osu silmiin, sillä elokuvan nimi on tylsästi The Lady. Tuollainen nimi sinänsä ei tietenkään sano mitään. Kannatti joka tapauksessa katsoa, vaikka elokuvan sisältö kokonaisuudessaan jättää aika pintapuolisen kuvan niistä traagisista tapahtumista, joita se kuvaa alkaen vuodesta 1947.

Vuonna 1947 Suu Kyi oli kolmivuotias, kun sotilaat murhasivat hänen isänsä, Burmaan demokratiaa ajaneen kenraali Aung Sanin. Tuosta vuodesta elokuva hyppää 1980-luvun lopulle, jolloin sotilasjuntta määräsi Suu Kyin kotiarestiin. Nämä arestijaksot olivat 1989-95, 2000-02 ja 2003-10. Vuonna 1991 hän sai Nobelin rauhanpalkinnon pyrkimyksistään rauhaan ja demokratiaan, mutta hän ei mennyt Osloon noutamaan palkintoa, koska maasta poistuminen olisi johtanut maahanpaluukieltoon.

Suu Kyin ”taktinen virhe” oli avioitua ulkomaalaisen kanssa. Hänen miehensä, 1999 syöpään kuollut Michael Aris oli Oxfordin yliopiston professori. Tämä estää Suu Kyitä nousemasta koskaan Myanmarin presidentiksi, sillä maan presidentillä ei saa olla tällaisia ulkomaisia sukulaisuussuhteita, ja hänen kaksi poikaansakin ovat Britannian kansalaisia.

NLD:n (National League for Democracy) suurvoitto vaaleissa on jo selvä, vaikka lopulliset tulokset vielä puuttuvatkin. Minkäänlainen voitto ei kuitenkaan pelasta maata kokonaan sotilasvallasta. Perustuslaki nimittäin määrää, että armeija saa parlamenttiin aina 25 prosenttia paikoista. Perustuslain muuttaminen taas on mahdotonta, koska siihen vaaditaan parlamentin äänestyksessä yli 75 prosentin ääniosuus. Armeija myös saa automaattisesti sisä-, puolustus- ja rajaministerien paikat. Koska lisäksi armeijan tukemalla USDP:llä oli vaaleissa iso määrä sotilastaustaisia ehdokkaita, käytännössä armeija voi saada jopa 35–40 prosentin edustuksen parlamenttiin.

MUSLIMIT ON
SULJETTU POIS

Kiitos Lahden kaupunginkirjaston alkoivat Myanmarin asiat kiinnostaa näin paljon. Siksi jatkan vielä.

Suomella on Myanmarin pääkaupungissa Yangonissa yhteystoimisto, jonka päällikkö on Jarmo Kuuttila. Hän kertoo www.maailma.net-sivustolla, että armeijan vallan lisäksi vaalien demokraattisuutta koettelee se, että moni myanmarilainen ei voi edelleenkään äänestää. Osa siksi, että elää konfliktialueella tai maan ulkopuolella, osa siksi, että äänioikeutta ei ole. Äänestämättä jätti arviolta 10 miljoonaa ihmistä, viidennes koko väestöstä, noin puolet heistä ulkomailla olevia siirtotyöläisiä.

Syrjityin vähemmistö ovat islaminuskoiset rohingat. Heillä ei ole virallista kansalaisuutta, ja ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watchin mukaan noin 700 000 rohingalta on viety äänioikeus ilmoittamalla väliaikaisten rekisteröintipaperien vanhentumisesta. Yhteensä myanmarilaisista on muslimeja yli viisi prosenttia. Ennakkoluulot ja väkivalta heitä kohtaan ovat viime vuosina kasvaneet buddhalaisten ja muslimien välisten väkivaltaisuuksien leimahdettua Rakhinen osavaltiossa 2012. Myös nationalistiset buddhalaismunkit ja heidän perustamansa Ma Ba Tha -liike levittävät vihapuhetta muslimeja vastaan.

"Aiemmin muslimivastaisuus oli paikallinen ongelma, mutta ääribuddhalaisuuden ja Ma Ba Tha -liikkeen takia se on lähtenyt leviämään lähes kaikkialle valtakuntaan. Se on huolestuttava ilmiö, joka näkyy kaikkialla ja kuuluu ihmisten puheissa", Kuuttila kertoo.

Vaalien alla myös toisinajattelijoiden ja tiedotusvälineiden ahdistelu ja pidätykset lisääntyivät. Amnesty Internationalin tuoreen raportin mukaan maa näyttääkin palanneen vanhoihin tapoihinsa. Sen mukaan maassa on lähes sata mielipidevankia.

"Viimeisten puolen vuoden aikana on tapahtunut takapakkia sekä median oikeuksissa että ihmisoikeuksissa muutenkin. On ennenaikaista sanoa, onko kyse suunnanmuutoksesta vai vaalihermostuksesta", Kuuttila sanoo.

kari.naskinen@gmail.com

Lahti vekslaa: ruohokenttä, muovimatto…

Kun Lahden Kisapuiston jalkapallokenttä muutama vuosi sitten uusittiin, oli jalkapalloväen ehdoton vaatimus, että kentälle pitää edelleen tulla luonnonnurmi. Kaupunginvaltuustossa ja -hallituksessa esitettiin vaatimuksia myös keinonurmikentästä, mutta Lahden politiikan kokoomus-demarivetoinen urheilupuolue nauroi tällaiset esitykset pöydän alle, koska oikeaa jalkapalloa ei voi pelata muovimatolla. Oleellista oli varsinkin Jari Litmasen mielipide, minkä mukaan Kisapuiston ”kentän tulee olla kansainväliset mitat täyttävä ruohokenttä” (ESS 16.4.2008).

En tiedä ruohokentän uusimisen kustannuksia, mutta ehkä 100 000 euroa. Nyt sitten on tilanne muuttunut ja myös FC Lahti Oy haluaa keinonurmikentän, koska pelejä on vaikea aikaisin keväällä pelata mutaisella ruohokentällä.

Jos kentän pinta olisi edellisellä kerralla muutettu muoviseksi, olisi kentän käyttöaste saatu jo silloin korkeaksi.

Nyt muovitushankkeen takana on myös Kisapuisto kuntoon -kansalaisadressi, johon kerättiin 10 000 allekirjoitusta. Nyt on käynyt selväksi, että Kisapuistolla tarkoitetaan tässä vain jalkapallostadionia. Minä pelaan Kisapuistossa tennistä, joidenkin vuosien kuluttua luultavasti mölkkyä ja käyn katsomassa LMV:n pesäpallo-otteluita. Lisäksi Kisapuistossa harrastetaan koripalloa, lentopalloa ja jääkiekkoa – miten näiden lajien olosuhteisiin halutaan vaikuttaa? Entä saadaanko se uusi uimahalli 2000-luvulla?

kari.naskinen@gmail.com

Pieni sika tässä kirjoittaa kiksauttamisesta

Käyntini vähän aikaa sitten Vienan Karjalassa Elias Lönnrotin jalanjäljillä pani lukemaan taas Kalevalan, monen kymmenen vuoden tauon jälkeen kokonaan. Tällä kertaa kiinnittyi huomio mm. siihen, miten monet tutut sanonnat ovat peräisin tuosta kansalliseepoksestamme. Esimerkiksi Pohjolan isäntä sanoo: ”Ei tässä pivot parane, kun ei vierahat vähene.”

”Lyhyestä virsi kaunis.”
”Ehtoisa emäntä.”
”Kuuna kullan valkeana.”
”Ei vara venhettä kaa´a.”
”Ura uusi urkenevi.”
”Alla päin, pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin.”

Kun sepän akka irvihammas oli tehnyt Kullervolle eväät, totesi Kullervo heti: ”Moni on kakku päältä kaunis, kuorelta kovin sileä, vaan on silkkoa sisässä, akanoita kuoren alla.” Oikeassa oli, oli kivi leivän sisässä.

Nykypäivän feministeille Kalevala ei ole kaikkein mieluisinta luettavaa. Siitä nimittäin paljastuu, että naisista käytettiin jo entisajan runonlaulajien viisuissa tuttuja nimityksiä: vaka vanha Väinämöinen yrittää houkutella yhtä tyttöä puolisokseen, kainaloiseksi kanaksi, ja lieto Lemminkäinen itkee harjun hanhosten perään. Nämä termit siis ennen kuin keksittiin blondi-nimitys. Erikseen on Kalevalassa nimitys kaunokaiselle: hieprukka.

Kullervon kurjissa seikkailuissa on sanonta, joka johtaa ”kiksauttamisen” alkuperään: ”Päätyi neito vastahani; Mie tuota kisauttelin.”

Muita kalevalaisia sanoja:
angervoinen = onneton
kapo = nainen, tyttö
kappa = varrellinen vesikiulu
katse = tehokkaaksi taiottu lääke
kokko = kotka
kuras = veitsi
lämsä = heittonuora, suopunki
miekkoinen = onnellinen
myöstyttää = antaa myöden
naski = pieni sika
pajattaa = laulella
panu = tuli
rautio = rautaseppä
rupeama = ruokaväli
sommelo = kerä
tappara = sotakirves

SAMPO

Aina kiinnostava asia Kalevalassa on Sampo. Vanhin käsikirjoitus, jossa Sammon taonta ja ryöstö esiintyvät isona tarinana, on peräisin vuodelta 1825. Pietarissa toiminut kielitieteilijä A.J. Sjögren oli tehnyt laajan runonkeruuretken Suomen ja Venäjän pohjoisille syrjäseuduille, ja Vuonnisen kylässä hän tapasi Ontrei Malisen, joka lauloi Sammosta. Muita Sammosta laulaneita olivat ainakin Arhippa Perttunen ja Simana Sissonen.

Lönnrotin lopullisessa Kalevala-eepoksessa sampojakso päättyy ”meidän” eli Suomen voittoon. Suomi tarkoittaa tässä koko suuriruhtinaskuntaa ja suomenkielistä kulttuuria.

Mutta mikä Sampo on, oli? Kansanomainen, tuttu tulkinta on, että kirjokansi Sampo on kaikenlaisia rikkauksia jauhava mylly. Mytologisen selityksen mukaan Sampo on kuitenkin paljon enemmän, ”maailmanpylväs”, joka kannattelee taivaankantta. Tällainen pylväs sijaitsee maailmankeskipisteessä. Muinainen kalliopiirros maailmanpylväästä on löydetty Äänisen itärannalle laskevan Vodla-joen suusta, joten maailman keskipiste on Äänisen rantakallioilla?

Yksi selitysversio on, että Sampo on Aurinko, koska Pohjolan emäntä halusi pimeään valtakuntaansa valoa. Kovin yksiselitteistä ei asiasta saa, sillä Kalevalassa on myös ”iso tammi”, maailmanpuu, joka kannattelee taivasta, mutta toisaalta peittää auringon ja kuun, joten se pitää kaataa. Richard Wagnerin Nibelungen-oopperasarjassa maailmanpuu on saarni.

Kalevalan Sampo on vain yksi versio asiasta. Lönnrot pani seppä Ilmarisen Sammon takojaksi, mutta vanhan kansanrunouden mukaan maailmanpuu-Sampo oli olemassa jo muutenkin. Kirjokansi-nimityskin viittaa taivaankanteen. Sanana sampo on sukua sammakselle eli pylväälle – siis maailmanpylväs, maailmanpuu.

On kuitenkin huomattava, että Kalevala on nimenomaan Lönnrotin versio. Vaihtoehtoisia tarinoita olisi ollut paljon muitakin, sillä Lönnrotin keräämästä valtavasta kansanrunousmateriaalista olisi saanut seitsemän erilaista Kalevalaa.

Nykyaikaisen selityksen Sammosta antaa professori Pekka Laaksonen vienankarjalaksi käännetyn Kalevalan (Karjalan sivistysseura, 2015) alkusanoissa, jotka lainaan tähän karjalankielisenä:

”Lönnrotin mielestä Sampo tarkoittaa vertauskuvallisesti ihmiskunnan suovuttamua sivissystä ta kulttuurie. Hiän tulkiccou Sammon syntyrunojen kuvuavan mecassyksen, kalassuksen, karjanhoijon ta muanvillelyn syntyö, entisaikaisie elinkeinoja. Sentäh kun Sammon tavonta ta ryöstö ollah keskisessä asemassa Kalevalassa, Sammon allegorini selitys levenöy koko eepossan vertauskuvalliseksi tulkinnaksi. Näin Lönnrot tahtou sanuo, jotta vain sivissyksen ta kulttuurin avulla voipi suaha ainehellini hyvinvointi ta onni.”

kari.naskinen@gmail.com