Telegram on tärkeä mutta vaarallinen vastarintaväline

Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen seura sekä Idäntutkimus-lehti järjestivät Zoomissa seminaarin, jossa tarkasteltiin vastarinnan muotoja sodanaikaisella Venäjällä, maanpaossa, Ukrainassa ja verkossa. Yhdessä alustuksessa yliopistonlehtori Saara Ratilainen Tampereen yliopistosta kertoi pääasiassa maanpaossa toimivan Venäjän feministisen sodanvastaisen liikkeen (FAS) aktivismista, jossa hyödynnetään paljon pikaviestisovellus Telegramia. Pavel ja Nikolai Durovin 2013 Lontoossa perustaman Telegramin ympärillä on sodan alkamisen jälkeen ollut paljon ja monenlaista kuhinaa. Durov on syntynyt Venäjällä, mutta hänellä on myös Ranskan kansalaisuus, joidenkin tietojen mukaan myös Arabiemiraattien kansalaisuus.

Varsinaisesti Telegramista alusti Pan-Euroopan instituutin erikoistutkija Hanna Mäkinen. Venäjä kielsi Telegramin jo 2018, mutta ei se tällä hetkellä ainakaan täysin pimeänä siellä ole, ja nykytietojen perusteella Venäjä jopa puolustaa Durovin sananvapautta lännen vastakkaisia toimia protestoidessaan. Viime aikoina Telegram on joutunut Saksassa vastatuuleen, kun sen käyttäjiksi ovat ryhtyneet myös äärioikeistolaiset aktivistit, ja viime vuonna se määrättiin suljettavaksi Brasiliassa.

Telegramilla on muitakin huonoja puolia. Sen välityksellä käydään huumekauppaa Suomessakin. Rahanpesuunkin on Telegram tarjonnut mahdollisuuksia, kuten poliisitutkinnassa on voitu todistaa. Kaikkiaan Telegramilla on maailmassa satoja miljoonia aktiivisia käyttäjiä.

Hanna Mäkinen ja Saara Ratilainen sanoivat, että tällaiset viestintävälineet ovat joka tapauksessa ainoita mahdollisia vastarintatiedon levittäjiä Venäjällä, koska perinteiseen mediaan ei vastarinta siellä pääse.

”Heti sodan alkuvaiheessa Telegram kertoi, että kysymys ei todellakaan ole mistään vaatimattomasta erikoisoperaatiosta, vaan sodasta. FAS levitti omaa informaatiotaan kertomalla sodan seurauksista, ja myöhemmin paljasti myös liikekannallepanon seuraukset. Venäjän sisäistä kehitystä on selitetty ja on myös tuotu esille, ettei koko kansa ole sodan takana, vaikka sota on monin paikoin tullut jo osaksi arkitodellisuutta”, sanoi Saara Ratilainen.

Idäntutkimus-lehden vastarintanumerossa 2/2024 kuitenkin korostetaan, ettäsodanvastainen aktivismi ei Venäjän alati kasvavan autoritarismin ja kansalaisyhteiskunnan alasajon keskellä ole helppoa. Telegram-aktivismikin joutuu tasapainoilemaan sen välillä, mitä aktivismin muotoja Telegram palveluna mahdollistaa ja mikä Venäjällä oleville toimijoille on turvallista. Poliittisia vankeja Venäjällä on jo toistatuhatta ja heidän joukossaan on monia sotaa vastustavia aktivisteja. Tuomiot ovat ankaruudessaan olleet kohtuuttomia. Yksi Venäjän tunnetuimpia sotaa vastustavista poliittisista vangeista on Saša Skotšilenko, joka protestoi sotaa vastaan osana FAS:n toimintaa. FAS perustettiin heti seuraavana päivänä hyökkäyssodan alkamisesta.

Venäjän johtavaksi poliittisen vastarinnan taistelijaksi onnistui kuitenkin nousemaan Aleksei Navalnyi, joka joutui lopulta maksamaan siitä hengellään.Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija Jussi Lassila sanoi, että Navalnyi nousee maailmanhistorian vapaustaistelijoiden suurten nimien rinnalle, ja periksiantamattomasta taistelustaan oikeudenmukaisemman ja vapaamman Venäjän puolesta hänet toivon mukaan tullaan jonain päivänä muistamaan myös kotimaassaan.

”Jo 2013 Navalnyi paljasti netissä herrojen hankkimia Mersuja ja korruptio tuli esille rajusti. Vaikka Navalnyin liike perustui vahvasti populistisen johtajansa karismalle, ei kansanliike välttämättä kuole johtajansa mukana, vaan saattaa jopa vahvistua”, sanoi Lassila.

Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin tutkija Lina Klymenko tarkasteli esityksessään, miten presidentti Volodomyr Zelenskyi on käyttänyt talvisodan analogiaa osana Ukrainan vastarintaa. Klymenko on niitä asiantuntijoita, jotka tarkastelevat sitä elementtiä, että Ukrainan nykyinen sota riunnastettaisiin Suomen käymään talvisotaan. Talvisodan analogialle tuntuu Suomeasa ilevan kaikupohjaa, ja siitä ovat puhuneet myös presidentti Sauli Niinistö ja eduskunnan puhemies Jussi Halla-aho Kiovassa vieraillessaan. (Zelenskyi ei tästä analogiasta tunnu ottavan kuitenkaan sitä osaa, että rauhaankin voisi tosissaan pyrkiä.)


Vielä lyhyesti energia-asiaa, josta Aalto-yliopiston Akseli Väliviita kirjoitti Idäntutkimus-lehdessä: Vaikka nesteytetyn maakaasun kauppa Venäjältä on toistaiseksi välttynyt EU:n pakotteilta, ei entisen kaltaiseen Euroopan ja Venäjän energiasuhteeseen ole paluuta. Euroopan radikaalisti laskenut riippuvuus Venäjän energiasta on vienyt Venäjältä mahdollisuuden energia-aseella uhkailuun, minkä vuoksi hyökkäyssota on kokonaisuudessaan heikentänyt Venäjän geopoliittista asemaa.

(Tämän jutun otsikkokuva on Idäntutkimus-lehden kannesta.)

kari.naskinen@gmail.com

Kova päivä

Heti aamukahdeksalta Ulla-rouva silmäpolille kaihin ultraäänileikkaukseen, siitä Kivistönmäen Lidliin ja sieltä kotiin soittamaan terveyskeskukseen laboratoriokokeiden tuloksista. Varsinaiseen asiaan pääsen, sillä tyytyväisenä Yle-veron, MTV-katsomon ja Viaplayn maksajana edessä on kova päivä, kuten ensimmäisenä aamulla ympyröimäni tv-ohjelmien alkamisajat tänään osoittavat:

12.00 Metropolitanista Kevin Putsin ooppera The Hours.
13.25 Matti Kassilan elokuva Varsovan laulu
14.35 Chilen MM-rallin MM-osakilpailun 1. pikataival
15.30 toinen pikataval
16.20 kolmas pikataival
17.10 Kysy Ylestä, suora lähetys Lahdesta
18.00 Harvoin tarjolla 1/12
18.30 SM-liigan ottelut, varsinkin Tappara - Kärpät
20.00 Radion sinfoniaorkesterin konsertti
20.00 Rahdinmetsästäjät Amerikassa
20.45 neljäs pikataival
21.45 viides pikataival
22.00 Syvissä vesissä -sarjaelokuva alkaa
22.15 Claire Denisin elokuva Hyvää työtä
22.30 kuudes pikataival

Koska jo tämäkin aikataulu johtaa runsaaseen Yle Areenan käyttöön ja muihin järjestelyihin, jätän suosiolla pois pari vanhaa tuttua elokuvaa. Näin siksikin, että jossain vaiheessa pitää Ulla hakea keskussairaalasta ja lisäksi seuraan Zoomin kautta Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen seuran seminaaria vastarinnan muodoista sodanaikaisella Venäjällä, maanpaossa, netissä ym.

Sitten joku vielä sanoo, että pitäisi käydä lenkillä terveyden ylläpidon takia ja olla myös lastenlasten neuvoen heitä oikeanlaisille elämäntavoille. Milläs ehtii, ja sitäkin ajattelee, miten ennen eläkkeelle siirtymistä pystyi tähän kaikkeen. Onneksi tänään ei kuitenkaan ole keila- eikä tennishallin vakiovuoroja, niin ehtii hoitaa kunnolla nämä henkiset harrastukset. Lisäksi tuossa on pöydällä odottamassa kaksi dvd-elokuvaa, jotka siirtyvät ensi viikolle.

kari.naskinen@gmail.com

Välisalo oli ehdolla Hiihtoliiton puheenjohtajaksi

Vanhoja lehtileikkeitä selatessa osui silmiin kuva Seppo Välisalosta ja Martti Ahtisaaresta, jotka olivat seuraamassa mäkihyppääjien harjoituksia. Sattui Välisalon viimeiselle työpäivälle Lahden kaupunginjohtajana marraskuun 30. päivänä 1995 arvovieras, jonka kanssa Välisalo keskusteli myös Lahden ja Suomen olympiahankkeesta. Vaikka Välisalo ei Jämijärven tasamaakunnan poikana ollut nuorena mäki-, vaan korkeushyppymiehiä (ennätys 185 cm), niin Lahdessa hänestä tuli kova hiihtourheilun ystävä. Niin kova, että oli syksyllä 1995 ehdolla Suomen Hiihtoliiton puheenjohtajaksi.

Välisalon kiinnostusta tehtävään tiedusteli jo kesällä liiton kunniapuheenjohtaja Hannu Koskivuori, joka Innsbruckin olympiakisoissa 1964 oli antanut Veikko Kankkoselle suurmäen toisen kierroksen hypystä vain 15 pistettä, vaikka olisi horjahtamisesta huolimatta voinut antaa 17-18 pistettä, kuten muut tuomarit. Olympiavoiton Kankkonen hävisi Toralf Enganille 1,8 pisteellä. Välisalo ei ollut kieltäytynyt ehdokkuudesta, mutta valituksi tuli kuitenkin suurempi julkkis Esko Aho. Ehkä yhtenä syynä oli sekin, että liiton toimitusjohtajana jo oli lahtelainen Esa Klinga.

Myöhemmin Lahden 2001 MM-kisojen jälkeen Aho oli kusessa, vaikka puheenjohtajaksi oli hänen jälkeensä jo valittu Paavo M. Petäjä. Myös Aho joutui selittelemään ja silittelemään dopingasiaa, koska kaikki tiesivät, että suomalaishiihtäjien ja -valmentajien määrätietoinen epärehellisyys oli alkanut jo vuosia ennen Lahden MM-hiihtoja.

Kokoomuslainen Välisalo valittiin Lahden kaupunginjohtajaksi 1980. Hänen vaikutusvaltansa aikana täällä järjestettiin MM-hiihdot 1989 ja seuraavan kerran Niko Kyynäräinen toimii kisaisäntänä Alexander Stubbille 1929. Välisalo jatkoi hiihtoniilona vielä eläkkeelläkin ja toimi konsulttina mm. Jämijärven hiihtoputkihankkeessa. Putki sinne tehtiinkin tai oikeammin tunneli, mutta viime talven se oli jo pois käytöstä, kun se oli kunnalle liian raskas taloudellinen taakka. Kai se sitä ennen toimi ainakin kilpaurheilijoiden kannalta hyvin, koska Jämin Jänteellä on viime vuosina ollut kova viestijoukkue joukkueella Ristomatti Hakola, Lauri Lepistö, Antti Ojansivu, Markus Vuorela.

Jonkin verran urheilua liittyi myös uuden kaupunginjohtajan valintaan Lahdessa. Kokoomus nimittäin ei millään meinannut ottaa kaupunginvaltuuston puheenjohtajaa Matti Katajaa omaksi ehdokkaakseen, puhuttiin mm. Peter Tallbergia mustaksi hevoseksi. Tallberg oli tuolloin mm. KOK:n urheilijakomission puheenjohtaja. Sirpa Pietikäisenkin nimi pyöri mukana, mutta lopulta Kataja valittiin sinivalkoiseksi hevoseksi.

Valituksi tuli apulaiskaupunginjohtajana 12 vuotta toiminut Kari Salmi (SDP), vaikka demareidenkaan tie vaaliin ei ollut tasainen. Esimerkiksi SDP:n valtuustoryhmän puheenjohtaja Kari Hyytiä oli jossakin vaiheessa sanonut kantanaan Salmea nokitellen, että kaupunginjohtajan virkaan voitaisiin valita myös joku ulkopuolelta viranhakijoiden. Valtuustoryhmän sisäisessä äänestyksessä 22 jäsenestä kannatti Salmea 14 valtuutettua, kun vastaehdokkaana oli Timo Ahonen.

Valtuuston paikkajako tuolloin oli: SDP 22, Kokoomus 16, SKDL 8, vihreät 6, kristilliset 4, kepu 2, SMP 1. Äänestyksen tulos: Salmi 37, Kataja 18, Timo Pohjansalo (sit., ent. demari).

kari.naskinen@gmail.com

Rapujuhlat on paremmat kuin Black rider

Uusi teatterinjohtaja Lauri Maijala sanoi Lahteen tultuaan kaupunginteatterin mainoslehtisessä, että teatteri ”on parhaimmillaan päihdyttävämpää kuin Koskenkorva, vaikka se ei rapujuhlia korvaakaan”. Totta on, hänen nyt ohjaamansa amerikkalainen musikaali The Black rider isolla Juhani-näyttämöllä ei korvaa rapukekkereitä, se ei ole mukava, ei riemastuta, eikä ole edes ymmärrettävä. Molemmissa kuitenkin ajaudutaan ehkä ”liskojen yöhön” tärisemään krapulan ja vieroitusoireiden kynsissä.

Kun etukäteen oli tiedossa, että kaikki laulut ja osa puhutusta tekstistäkin on englanniksi, luin jo kotona teatterin nettisivuilla olevan ohjelmalehtisen juoniselostuksen. Siitä pääsi perille juonen peruskuviosta, mutta kaikki muu jäi pimentoon, koska musikaalia tietenkin vie eteenpäin musiikki, joka lisäksi tuo mukaan runsaan oheistapahtumisen. Ei yli kaksituntisen näytelmän sisältö pelkkään suoraviivaiseen juonirunkoon rajoitu. Kuluttajansuojan kannalta olisi paikallaan, että tällaisen esityksen ennakkotietoihin ja mainontaan pantaisiin maininta siitä, että esitys on pääosin englanninkielinen ja ilman suomenkielistä tekstitystä.

Maijala sanoi Etelä-Suomen Sanomissa ensi-illan jälkeen, että kaikki mikä käsikirjoituksessa on englanniksi (myös puhuttu teksti), on esitettävä englanniksi, eikä paikallista tekstitystä saa käyttää. Näin on ollut tätä ennen jokaisessa produktiossa, ja Lahdessa on käytössä Helsingin kaupunginteatterissa 90-luvun lopulla ollut tekstiversio, joka on saanut aikoinaan musikaalin oikeudenomistajien hyväksynnän. Tuossa HKT:n esityksessä oli metsänvartija Bertramina Lauri Maijalan isä Seppo Maijala, nyt Lahdessa Mikko Jurkka.

Sen verran muutakin sukupolvihistoriaa, että Pegleg-pirua esittää Lahdessa teatterin uutena näyttelijänä aloittanut musikaalin tähti Vilma Kinnunen (kuvassa), jonka vanhemmat ovat Heikki Kinnunen ja Satu Silvo.

Vieraskielisyyden lisäksi ymmärtämistä vaikeuttaa se, että monin paikoin suomenkielisetkin vuorosanat ovat yhtä puuroa, koska puheilmaisu on meuhkaamista ja puheen vääntämistä tavalla tai toiselle farssimaiseksi.

Toinen tyylilaji on toisen käsikirjoittajan William S. Burroughsin huumeinen hulluus. Burroughs kuoli 83-vuotiaana ja kolme päivää ennen sitä hän kirjoitti viimeiset rivit päiväkirjaansa 30.7.1997: ”Ei ole mitään riittävää viisautta, kokemusta – yhtään vittu mitään. Ei Graalin maljaa, ei lopullista satoria, ei lopullista ratkaisua. Vain konflikteja. - - - Rakkaus? Mitä se On? Luonnollisin kipulääke mitä olemassa on. RAKKAUS.”

Suomessakin Burroughs kävi 1983 yhdessä Allen Ginsbergin kanssa. Ginsberg lausui Vanhalla ylioppilastalolla härskin Huuto-runonsa, joka jo aiemmin 1969 oli johtanut hässäkkään, kun runo oli luettu radiossa. Asiasta teki kansanedustaja Arne Berner (lib.) eduskuntakyselyn, joka suuren kannatuksen myötä johti moitteisiin Yleisradion toimiluvan vastaisena, ja Ylen johtokunta rankaisi vastaavaa ohjelmatoimittajaa Pekka Lounelaa muistutuksella epäsiveellisen tekstin päästämisestä julkisuuteen.

Pieni yhteys Suomeen on myös musikaalin säveltäjällä Tom Waitsilla. Hän sävelsi musiikin Jim Jarmuschin elokuvaan Night on Earth (1991), jonka yhdessä Suomessa kuvatussa episodissa näyttelevät Saku Kuosmanen, Matti Pellonpää, Tomi Salmela ja Kari Väänänen.

Black riderin musiikki on parempaa kuin muu osa musikaalista. Ei siinä mitään hittejä ole, ei niitä Muistojen budevardilla esitetä, mutta kyllä nämä laulut kertaalleen kuuntelee tällainen Viulunsoittajan, Trappin perheen ja My Fair Ladyn ystäväkin.

Seuraavan kerran taikaluoteja, jotka yleensä tehdään hopeasta, tarvitaan ehkä Hämeenlinnan teatterissa, jossa ensi talvena aletaan jahdata Aino Kallaksen sudenmorsianta Aaloa. Black riderissa taikaluodit osoittautuvat väärällä tapaa surmanluodeiksi, kun sulhaskokelas, Lahdessa jo Nummisuutarien Eskona loistanut Tuomas Korkia-aho arkistovirkailijana tekee faustilaisen sopimuksen Peglegin kanssa, mutta tulee huijatuksi.

kari.naskinen@gmail.com

Vanhan Jukon Veriruusuissa on tärkeintä estetiikka

Teatteri Vanhan Jukon Veriruusut on tyylitelty versio Valkeakosken punaisen naiskaartin kohtalosta 1918. Näytelmän väri on kuitenkin keltainen, jollaisia ovat puisen lavastuksen liikuteltavat elementit. Punaiset hihanauhat sentään näkyvät, mutta muuten on esitys tehty sellaiseen konsensus-Suomeen, jossa vastakkainasettelun painotusta vältetään, vaikka todellisuudessa vastakkainasettelu on tällä hetkellä kovinta 80 vuoteen.

Anneli Kannon romaanista tekemässään sovituksessa on teatterin taiteellinen johtaja Esa-Matti Smolander muokannut näytelmän enemmän rakkauskertomuksen suuntaan. AB Walkiakosken paperitehtaalle 15-vuotiaana apulikaksi päässyt Sigrid on saanut kiinni suuresta unelmasta, maailma on avautunut ja nuoruuden suloinen lintu on lehahtanut siniselle taivaalle. Miten elämä voikin olla näin hienoa? Nopeasti kuitenkin arki iskee päin, kun työnjohtajanketku Forsström ahdistaa Sigridin paperivarastossa kähmintänsä kohteeksi ja panee sormensa Sigridin housuihin.

Muutenkin kaikki muuttuu, kun alkaa alkaa yhteiskuntaluokkien sota. Ei sanota kansalais- eikä vapaussota, vaan nykymallin mukaan tietenkin neutraali sisällissota. Kapina ja vallankumous sentään uskalletaan Jukossa sanoa. Tottahan nämä termit ovatkin, sillä punaisten vallankumous alkoi 28.1.1918, jolloin Kansanvaltuuskunta otti vallan Helsingissä, ja 25.4.1918 työväenvalta päättyi kestettyään 89 päivää.

Valkeakosken naiskaarti perustettiin helmikuun alussa. Siihen liittyi toistasataa naista, nuorimmat 15-vuotiaita ja keski-ikäkin vain 18 vuotta. Taisteluissa, teloituksissa, Fellmaninpellon kokoomaleirillä tai Hennalan keskitysleirillä, jonne valkeakoskelaisiakin vietiin, kuolivat lähes kaikki aseellisen komppanian 55 naisesta. Sitä ennen oli Tuuloksen Syrjäntaassa kaatunut tai jäänyt saksalaisten vangeiksi 30 naista ja siellä tienoilla ammuttiin joukkoteloituksessa noin 25 naista.

Teatterin keltaisessa ohjelmalehtisessä on näytelmän nimen alla teksti ”Iloinen ja hyvä se ihmisen olla pitää”. Mutta kun ei onnistu. Kaikkein ankarimmalla tavalla ihmisten kohtaloita ei kuitenkaan tuoda esille. Verta ei näytelmän nimestä huolimatta näy, eikä kuolemakaan ole kuin pehmeä mukava humpsahdus, kun ammuttu keikahtaa näyttämön keskellä olevaan vaahtomuovialtaaseen kuin seiväshyppääjät kuuden metrin korkeudesta. Tämäkin toimii estettisesti kauniisti!

Kaikkiaan tiedetään, että valkoisen terrorin uhrina eli taistelujen ulkopuolella teloitettiin reilusti yli 10 000 ihmistä ja punaisen terrorin uhrina noin 2000. Arviot heittelevät, mutta Vanhan Jukon keltaisen sisällissodan mukaan tuntui, että teloituksiin syyllistyttiin molemmilla puolilla samalla tavalla, vaikka Sigrid ampuukin vaahtomuovijoukkohaudan reunalla seisovasta Forsströmistä ohi tahallaan; lisäksi valkoiset harrastivat raiskaamista. Lahdessa teloituksista vastasivat innokkaimmin tänne saapuneet suojeluskuntalaiset, etenkin Hyvinkäältä ja Mäntsälästä tulleet. Mustankallion hautausmaalla Lahdessa on keväällä 1918 Hennalassa teloitettujen naisten hautakivi.

Vanhan Jukon näyttelijät ovat aina vaativan tehtävän edessä, koska porukkaa on vähän. Lauri Maijalan ohjaamassa Veriruusujen kantaesityksessä oli 20 henkilöroolia, joita esitti kymmenen näyttelijää, mutta Jukossa pitää selvitä kuudella näyttelijällä. Tätäkin hurjempi muokkaus oli pari vuotta sitten tehty Tuntemattomasta sotilaasta, jossa näyttelijöitä oli vain neljä (Edvin Laineen elokuvassa noin 60).

Sigridin pääroolin vetää sataprosenttisella tunteella Suvi Blick ja muut muuntelevat roolejaan sujuvasti: Ola Blick, Annika Hartikka, Minja Koski, Maria Nissi, Matti Pajulahti. Näyttelijöiden osalta esitys on täydellisen onnistunut. Minja Koski on tehnyt näytelmään kolme laulua ja kuullaan siellä myös pätkä valkoisten virrestä Totuuden hengestä sekä muutama säe Kaj Chydeniuksen tutusta punikkilaulusta:

Kuljemme työväen taistelun teitä
ja taistelukentillä meillä on häät

kari.naskinen@gmail.com

Ollako hauska vai eikö olla?

Gestapon joku kapitulantti kysyy pikkupojalta, mitä pojan isä tykkää Hitleristä. ”Isä sanoi, että Napoleonista tehtiin konjakki, Bismarckista silli ja Hitleristä kai tulee juustonpala.” Tämä on alkuverryttelyä Ernst Lubitschin elokuvassa Ollako vai eikö olla? (1942). Elokuvan tapahtumat sijoittuvat Saksan miehittämään Puolaan, ensi-iltansa elokuva sai 1942, mutta natsien asevelimaassa Suomessa vasta 1950 ja Länsi-Saksassakin vasta 1960.

Komedia osui aikanaan arkaan kohtaan. Amerikassakin oli Hitlerille naurettu Charles Chaplinin Diktaattorin (1940) yhteydessä, mutta kun Lubitschin elokuva tuli, oli Pearl Harboriin jo hyökätty ja USA oli liittynyt sotaan Natsi-Saksaa vastaan. Vitsit olivat vähissä. Kuinka iso riski oli tuossa vaiheessa tehdä pilaa Saksan diktaattorista?

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Lubitsch oli tarttunut tällaiseen aiheeseen. Poliittinen satiiri Ninotchka valmistui 1939 ja sen piikittely kohdistui Josif Staliniin. Suomessa pelkokerroin oli talvisodan jälkeen niin suuri, että elokuva oli meillä kielletty 1940-41, mutta se vapautettiin elokuvateattereihin 1942, kun alkoi näyttää siltä, että jatkosodassa hoidetaan Karjala takaisin ja otetaan reippaasti lisämaatakin Laatokan yläpuolelta.

Jatkosodan jälkeen tilanne taas muuttui, sensuuritarkastuksia järjestettiin useita, mutta ulkopolitiikka ei mahdollistanut Ninotchkan palauttamista esityksiin. Vasta 1981 opetusministeri Kalevi Kivistö (SKDL) vapautti elokuvan yhden elokuvatarkastamossa tehdyn leikkauksen jälkeen.

Nämä elokuvansa Lubitsch teki Hollywoodissa, jonne Berliinissä 1892 syntynyt ohjaaja oli lähtenyt, kun Mary Pickford oli palkannut hänet ohjaamaan elokuvansa Rosita (1923, toisena ohjaajana Raoul Walsh). Suuren uran Lubitsch Hollywoodissa tekikin, ja oli jopa Paramountin tuotantopäällikkönä 30-luvun jälkipuoliskolla.

Ollako vai eikö olla -elokuvassakin tilanteet vaihtelevat ja asenteita pitää muuttaa kulloinkin sopiviksi. Saksa ei vielä ollut hyökännyt Puolaan, kun varsovalainen teatteriseurue elokuvassa harjoittelee Gestaposta kertovaa näytelmää. Koska poliittinen tilanne on kuitenkin syttymisherkkä, määrää Puolan hallitus pilailunäytelmän peruttavaksi. Pakko totella ja näyttelijät alkavat keskittyä toiseen tekeillä olevaan näytelmäänsä Hamletiin. Sitten kuitenkin tulee uutinen Saksan joukkojen rynnimisestä Puolan rajan yli. Taas asiat muuttuvat ja teatteriseurue vaihtaa aktiviteettinsa vastarintatoimintaan.

Näin päästään varsinaiseen komediatouhuun. Alkaa vakoilun ja salaisen toiminnan vaihe, jossa naamioitumisen ammattilaiset ovat tietenkin mestareita. Nyt Gestapolla on jo toimistonsa Varsovassa ja sinne on kauniin näyttelijättären Marian (Carole Lombard) helppo päästä, sillä ei natsinkaan sydän ole tuohesta tehty. Vitsitkin lentävät, valepukuinen ”keskitysleiri-Erhardkin” (Jack Benny) lohkaisee, että hommat kyllä hoituvat, kun ”me keskitymme ja puolalaiset leiriytyvät” - keskitysleirihuumoria 1942!

Nykykatsoja kiinnittää huomion myös yhteen hyvin tuttuun näyttelijään: lentäjäluutnantti Sobinskia esittää Robert Stack, Lahjomattomien vanha kunnon Eliot Ness.

Lubitsch sai Amerikan lehdistössä satikutia liian huumoripitoisesta suhtautumisesta vakavaan ja vaaralliseen asiaan. Lubitschin koettiin osoittavan huonoa makua vaarantamalla Yhdysvaltojen sotaponnisteluja suhtautumalla natsien uhkaan liian kevyesti. Ymmärrettävä kanta, mutta kun asiat lopulta lutviutuivat, sai Lubitsch kunnia-Oscarin elämäntyöstään; Lubitsch ohjasi 76 elokuvaa, joista melkein puolet Hollywoodissa.

Vuonna 1983 Lubitschin aiheesta tehtiin uusi versio samalla nimellä, miespääosassa Mel Brooks, ohjaajana Alan Johnson. Uusille sukupolville hulvattomampi ja vauhdikkaampi, mutta alkuperäinen on aina alkuperäinen.

kari.naskinen@gmail.com

Häpeää teatterin puolesta

KOM-teatterin syyskauden esitys on islantilainen Seitsemän tarinaa häpeästä. Tunnetusti ei kovaankaan vitutukseen voi kuolla, eikä häpeäänkään, mutta molemmat ottavat joskus koville. KOMin esitys on sellainen, että se hävettää teatterin puolesta. Ensimmäinen puoli tuntia on eräänlaista alustusta, jossa vuorosanat on ohjattu pelkkäksi huudoksi, kurkku suorana, poikkeuksena pahasti maneerista puhetapaansa taas toistava Juho Milonoff. Tämän jälkeen siirrytään ensimmäiseen varsinaiseen tarinaan, jossa aviopari masturboi sohvalla. Mies ja vaimo vetävät muovipussit päihinsä ja alkavat runkata, kunnes mies kuolee ilmeisesti tukehtumiseen ja nainen sydänhalvaukseen.

Kohtaus on kuin tyypillisestä kaksimielisiä juttuja viljelevästä kesäteatterinäytelmästä lisättynä räävittömyydellä. Mies vetää sepaluksestaan 40 senttiä pitkän muovisen kyrvän ja nainen oli ostanut seksikaupasta jalkoväliinsä ruman pillun. Siten vain hinkkaamaan.

Koska tulkitsin, että olin nyt nähnyt näytelmän taiteellisen kohokohdan, lähdin kotiin.

Harmi, että vakava asia pannaan tällä tavalla päreiksi. Kotimatkalla tuli mieleen Ingmar Bergmanin elokuva Häpeä (1968), jossa häpeä tulee uniin asti ja aiheuttaa Liv Ullmannille lisää häpeäntunnetta. Kommunistiteatterissa häpeästä tehdään pilaa. Myötähäpeästä onneksi selviää aika pian luultavasti. Bergman ei tehnyt aiheesta räkäfarssia.

kari.naskinen@gmail.com

Yksi kuitenkin vastusti rauhaa

Päivälleen 80 vuotta sitten Suomen rauhanvaltuuskunta majaili Moskovassa. Se oli saapunut sinne jo 7.9.1944, mutta isännät nöyryyttivät suomalaisia vielä sen verran, että kutsu saapua Kremliin neuvotteluihin Neuvostoliiton ja liittoutuneiden kanssa tuli vasta illalla 14.9. Siitä muutama päivä lisää ja suomalaiset tapasivat ulkoministeri Vjatsheslav Molotovin 18.9. ja rauhansopimus allekirjoitettiin Kremlin suuressa kokoussalissa klo 12 molempien valtuuskuntien jäsenten ja muutamien lehtikuvaajien läsnäollessa. Kaikki Suomen valtuuskunnan jäsenet panivat nimensä sopimukseen, mutta Neuvostoliitto katsoi kysymyksessä olleen sen verran pieni rajakahakka, että riitti kun kenraalieversti Andrei Zdanov pani nimensä paperiin.

Heti seuraavana aamuna klo 6 eduskunta aloitti salaisen kokouksen. Kiire oli, sillä Neuvostoliitto edellytti Suomen presidentin C.G.E. Mannerheimin tai hallituksen antavan lopullisen vastauksensa sopimuksen hyväksymisestä 19.9. klo 12:een mennessä. Puolen tunnin aikana vt. pääministeri Ernst von Born (Rkp) luki kansanedustajille ehdotuksen välirauhansopimukseksi. Pääministeri Antti Hackzell (Kok) oli Moskovassa, jossa oli saanut aivohalvauksen ja menettänyt puhekykynsä. Suomesta Moskovaan häntä lähti valtuuskunnan johtajana tuuraamaan ulkoministeri Carl Enckell (am.)

Moskovasta saapunut sähke, jonka von Born luki, päättyi lauseeseen: ”Vastaus välttämätön heti ja viimeistään huomenna klo 12 päivällä mennessä.” Von Born sanoi, että ”huomenna” tarkoittaa tätä päivää, sillä sähke oli lähetetty edellisenä iltana. Puhemiesneuvosto ehdotti asian panemista pöydälle eduskunnan seuraavaan täysistuntoon. Ehdotus hyväksyttiin, kokous päättyi klo 6.37 ja seuraava kiireellinen täysistunto päätettiin aloittaa klo 7. Puhemies Väinö Hakkila (SDP) avasi tämän uuden istunnon. Paikalla oli 141 edustajaa, jotka käyttivät kymmenen puheenvuoroa. Äänestää ei asiasta tarvinnut, sillä sopimusta vastusti vain yksi kansanedustaja, mutta hänkään ei tehnyt esitystä sen hylkäämisestä. Tämä yksi oli Vaasa-lehden (Kok) päätoimittaja Jaakko Ikola (Kok), joka tunnettiin varsinkin Vaasa-lehden Vaasan Jaakkoo -murrepakinoistaan.

Ikola kävi pöntössä lyhyesti sanomassa: ”Minä pyydän vain omalta kohdaltani ilmoittaa, että en voi hyväksyä hallituksen suosittelemia välirauhanehtoja.” (Lisää rautaa rajalle ja häjyt ja puukkojunkkarit remmiin.)

Kovat olivat ehdot, mutta pakkoraossa oltiin. Paavo Virkkunen (Kok) sanoi sen ytimekkäästi: ”Esitetyt välirauhan ehdot ovat kaikkien mielestä mahdottomia, mutta niihin on pakkotilanteen edessä alistuttava.” Samaa mieltä olivat muutkin puhujat Ikolaa lukuunottamatta. Juho Niukkanen (Maalaisliitto) haukkui lisäksi sotavuosien hallitukset, joiden kohtalokkaat virheet olivat meidät tähän pakkotilanteeseen ajaneet.

Kello 6 alkaneessa kokouksessa oli jo luettu Enckellin Moskovasta lähettämä sähke, jossa Enckell sanoi, ettei Molotov antanut tilaisuutta esittää vastaväitteitä. Tiedettiin Enckellin myös kuulleen Molotovin sanoneen, että jos sopimustekstiä kaikkine karvoineen ei hyväksytä, Neuvostoliitto miehittää Suomen kokonaan - ”viemme sen läpi armoa tuntematta ja tulemme Helsinkiin.”

Eduskunta siis hyväksyi sopimuksen sen jälkeen, kun von Born oli lisäksi lukenut Enckellin sähkeen, jonka mukaan Molotov ja varaulkoministeri Vladimir Dekanozov olivat uhanneet Suomea neuvostojoukkojen miehityksellä, ellei rauhanehtoja hyväksyttäisi. Suomen valtuuskunta palasi Moskovasta kotiin kaksi päivää välirauhansopimuksen hyväksymisen jälkeen.

Lapin sota saksalaisten kyöräämiseksi pois maasta vielä oli edessä, mutta muuten alkoi vähitellen rakentua yhteishenkinen rinnakkaiselo Neuvostoliiton kanssa. Tämän seurauksena yleisesikunnan päällikkö Erik Heinrichs laati Mannerheimin käskystä kevättalvella 1945 luonnoksen maidenvälisestä yhteistyöstä Suomenlahden rannikon puolustuksesta. Tämä luonnos oli esiaste 1948 solmitulle Yya-sopimukselle, joka vakautti maiden suhteet pitkäksi aikaa.

kari.naskinen@gmail.com