Tähdet eivät kerro, komisario Palmu

Elokuva-arvostelijat antavat nykyisin elokuville tähtiä asteikolla 1-5. Järjestelmä on yksinkertainen: kaikki elokuvat ovat ikään kuin samalla janalla, jolla ne sitten pannaan paremmuusjärjestykseen. Suuremman tähtimäärän saanut elokuva on siis parempi kuin pienemmän tähtimäärän saanut. Eroa ei tehdä esimerkiksi kevyiden hömppäelokuvian, lastenelokuvien tai tiettyihin taiteellisiin päämääriin tähtäävien elokuvien kesken.

Jos muiden taide- ja viihdemuotojen kohdalla meneteltäisiin samalla tavalla, pantaisiin samalle janalle esimerkiksi kaikki musiikki Jari Sillanpäästä Mozartiin tai Dan Brownista Dostojevskiin.

Ainoita lehtiä, joissa tähtiä ei anneta, on Filmihullu, mutta se onkin elokuvalehti, jossa ymmärretään, että tällainen järjestelmä on mieletön.

Seuraan elokuva-arvosteluja säännöllisesti Helsingin Sanomissa, Etelä-Suomen Sanomissa ja Demokraatissa, satunnaisesti myös internetissä. Viimeksi kiinnittyi huomio siihen, että John Fordin mestariteos Erämaan laki (1946) sai Hesarissa kolme ja ESS:ssa neljä tähteä. Ei tässä mitään, mutta kun samat tähtimäärät sai Fritz Langin pölhö Ihmismetsästys (1941). Lienevätkö tähtienantajat perustaneet Ihmismetsästykselle antamansa tähdet vain ohjaajaklassikko Langin nimeen, sillä nähtyään elokuvan televisiossa joutui arvostelijoiden ammattitaito kyseenalaiseksi.

Elokuviakaan, kuten muitakaan taide- ja viihdelajeja, ei voi panna samalle janalle vertailtaviksi. Ne edustavat aina omia lajityyppejään, joilla ei useinkaan ole paljonkaan tekemistä toistensa kanssa. Arvostelija tietenkin voi olla sitä mieltä, että esimerkiksi jokin musikaali on parempi tai huonompi kuin vakava draama – niin me katsojatkin olemme –, mutta niiden vertaaminen samalla mittarilla on mahdotonta.

Arvostelijat perustelevat tähtiään mm. sillä, että ne ovat jonkinlainen osviitta katsojille siitä, onko elokuva hyvä vai huono vai jotain siltä väliltä. Arvostelujen lukijat ovat kuitenkin sellaisia, että usein heille riittää pelkkä tähtien tsekkaaminen, koska arvostelijoiden joskus vaikeita tekstejä ei jaksa lukea.

Sekin ihmetyttää, miksi skaala ei ala nollasta, koska nollaelokuvia on nykyisin elokuvateattereissa ja televisiossa tukuittain.

Toivottavasti tämä tähtijärjestelmä ei kuitenkaan leviä teatteriin tai kirjallisuuteen.

Kun brittiläisen elokuvalehden Sight & Soundin ammattilaisille järjestämässä äänestyksessä kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi nousi viimeksi Alfred Hitchcockin Vertigo (1958), niin se varmaankin ansaitsisi viisi tähteä. Mutta montako tähteä pitäisi antaa parhaalle suomalaiselle rikoskomedialle, Matti Kassilan ohjaamalle Tähdet kertovat, komisario Palmu (1962)? Vaikea verrata samoilla kriteerillä samalla janalla, kun molemmat ovat huippuja.

kari.naskinen@gmail.com

Harvinaisuuksia Woikosken automuseossa

Huhtikuussa 2014 avautui Mäntyharjussa WHD Automuseo. Sen kokoelma käsittää yli 40 autoa, joista suurin osa liittyy tiiviisti Woikosken teollisuushistoriaan ja Palmbergien perhehistoriaan. Museon takana on perheen kolmannen sukupolven edustaja Clas Palmberg, joka itse ajaa ratakilpailuja historic-luokassa. Oy Woikoski Ab on 1882 perustettu kaasuntuottaja, kaasu- ja kemianteollisuuden uranuurtaja Suomessa. Palmberg on yhtiön hallituksen puheenjohtaja.

Noin puolet museon autoista on kilpa-autoja. Todellinen harvinaisuus on vuoden 1932 mallia oleva Indycar-luokan iso Chrysler Imperial, jonka S.P.J. Keinänen oli aikoinaan ostanut Mr. Howelta Yhdysvalloista. Auto on näyttelyhallissa vielä odottamassa entisöintiä. Palmgrenin tiedon mukaan näitä autoja on jäljellä vain kaksi, toinen on Indianapolisin museossa.

Keinänen ajoi Chryslerillä kilpaa monta vuotta, ja menestyi hyvin. Eläintarhanajoissakin Chrysler oli mukana, ja kirjassa Kuolemankurvasta Moukaripörssiin (Tietoteos, 1993) on tietoja autosta: paino 1200 kg, renkaat Goodyear, sytytystulpat K.L.G., sytytyskoje Delco-Remy & Bosch, kaasutin Nife, bensiini Standard, öljy Gargoyle.

Museon muita kilpa-autoja:
S.P.J. Keinäsen ajama Jaguar XK-120 (1950)
Clas Palmbergin ensimmäinen kilpa-auto Lotus Super 7 (1963)
Lotus Elan MK 2 (1965)
Lotus Cortina (1965
Keke Rosbergin ensimmäinen Formula Vee: Veemax IV B (1970)
Alfa Romeo GT Veloce 2000 (1971)

Suomalaiseen autourheiluhistoriaan kuuluu myös kuusinkertaisen SM-rata-autoilumitalistin Matti J. Kemiläisen siviiliauto, valkoinen Lotus Cortina (vihreä raita kyljessä), jonka rekisterikilpi on MJK-40 (MJK:n syntymävuosi).

Muita museoautoja ovat mm.
Marmon Opera D 74 (1925)
Chrysler Imperial ”80” Phaeton (1926)
Packard (1927)
Reo Royale (1931)
Mercedes-Benz 230 (1937)
Allard P-1 Saloon (1951)
BMW 340-2 Limousine (1952)
Armstrong Siddeley Sapphire (1952)
Rolls-Royce Silver Dawn (1953)
EMW 327-2 Coupe (1956)
Messerschmitt (1956)
Heinkel (1957)
VW Karmann Cabriolet 1200 (1962)
Jaguar Mk II (1963)
Austin Cooper (1965)
Pontiac GTO (1966)
Wartburg 353 W (1981)
Lada 1200 (1989)

Museo on avoinna tilauksesta ryhmille. Yksittäisiä vieraita museo ottaa vastaan tänä kesänä vielä kolmena päivänä: lauantaina 12.7. klo 12 ja 14, lauantaina 26.7. klo 12 sekä perjantaina 1.8. klo 14.

Automuseon läheisyydessä on myös hevosille kuntoutuskeskus maneeseineen. Woikoski harjoittaa myös fasaaninkasvatusta ja järjestää syksystä 2014 alkaen opastettuja fasaanijahteja.

kari.naskinen@gmail.com

Irwin – ikuisen kapinallisen simmarit

Pesäkallion kesäteatterin (Lahti) viime vuoden näytelmä Rauli ”Badding” Somerjoesta oli hyvä, Pesäkallion seitsenvuotisen historian paras. Tänä kesänä vuorossa on Irwin Goodman, mutta nyt tulos on laimeampi. Irwinin simmarit käynnistyy hitaasti, Irwinin nimi mainitaan ensimmäisen kerran puolen tunnin kohdalla, ja varsinaiseen vauhtiin päästään vasta väliajan jälkeen. Lisäksi ensi-iltayleisö oli sitä mieltä, että Irwinin lauluja oli liian vähän.

Parempi Irwin-näytelmä on luultavasti oululaisen Mika Räinän kirjoittama laulunäytelmä Irwin – ikuinen kapinallinen (2014), ja vertailu voidaan tehdä viimeistään syyskuussa 2014, jolloin Teatteri Rion ja Komediateatteri Arenan kiertue-esitys nähdään Sibeliustalossa. Pesäkallio on kuitenkin lähtenyt siitä, että tehdään itse – ja tulee kai edullisemmaksikin?

Irwinin simmarit on lähtökohdaltaan hieman kummallinen. Käsikirjoittajat Satu Säävälä ja Väinö Weckström eivät ole tehneet näytelmää suoraan Irwinistä, vaan päähenkilö onkin jossakin pienessä kunnassa asuva Ilpo, joka ikään kuin asettuu Irwinin housuihin. Eikä sitten aina ole selvää, kummasta on lopulta kysymys, Irwinistä vai Ilposta. Käykö esimerkiksi Ilmari Kiantoa tapaamassa (1967) Irwin vai Ilpo?

Tällaista tyypillistä kesäteatterihömpötystähän tämä on. En siitä paljon mitään irti saanut. Mieleen jäi kolme asiaa: näytelmän alussa Linda Hämäläinen lauloi hyvin (mutta ei laulanut muuta soolonumeroa), Hanna Kaskela terästi yhdessä kappaleessa bändiä viulullaan ja Ilmari Myllynen oli taas esityksen paras koomikko, kuten edelliskesänäkin.

kari.naskinen@gmail.com

Rosvotaloutta jalkapallossa

Sotshin olympiakisat olivat Venäjälle kansainvälispoliittinen pr-temppu ja voimannäyttö. Jääkiekon MM-kisat Minskissä toimivat vastaavalla tavalla Valko-Venäjän suojaverhona maan sisäisen rumuuden edessä. Jalkapallon MM-turnaus Brasiliassa on samassa jonossa: kodeistaan on häädetty 200 000 ihmistä pilaamasta kisojen ja Brasilian imagoa. Kun köyhimpien brasilialaisten asumisalueita faveloita puhdistettiin, niin näistä operaatioista johtuneissa kahakoissa kuoli tuhat ihmistä.

Kaiken tämän takana on myös iso raha. Qatar sai järjestettäväkseen vuoden 2022 MM-jalkapallon, mutta tämän päätöksen Qatar sai Kansainvälisestä jalkapalloliitolta (Fifa) vähintään viiden miljoonan dollarin korruptiosummalla. Stadioneita on jo rakennettu, ja rakennustöissä on kuollut yli 400 Nepalista tullutta siirtotyöläistä.

Fifan liikevaihto oli viime vuonna 2,9 miljardia euroa. Puhdasta voittoa se tuotti 52 miljoonaa euroa. Fifan omaisuuden arvo lasketaan miljardeissa.

Tästä huolimatta MM-lopputurnauksia järjestävät maat kärsivät. Etelä-Afrikan kisoista 2010 Fifa teki taas jättiläisvoitot, mutta Etelä-Afrikan valtio joutui kisojen takia ottamaan ulkomaista velkaa niin paljon, että maa on edelleen taloudellisissa vaikeuksissa. Sosiaalisia tukiohjelmia on radikaalisti supistettu, vaikka yli puolet väestöstä elää köyhyysrajan alapuolella.

Brasilia on menossa samaa rataa. Kisabudjetti on ylittynyt kolminkertaisesti. Stadioneita ja niiden lähialueiden liikenneverkkoja on rakennettu pääasiassa julkisin varoin niin hurjasti, että rakentamisen kokonaishinnan arvioidaan nousevan 13 miljardiin euroon.

Yksi esimerkki tällaisesta älyttömyydestä: Brasilian MM-kisoja varten rakennettiin Manaukseen 39 000 katsojaa vetävä stadion, johon tarvittiin 200 miljoonaa euroa julkista rahaa; stadionilla pelataan neljä alkusarjan ottelua, minkä jälkeen se jää paikallisen Manaus Nacionalin kotikentäksi; Nacional pelaa Brasilian 4. divisioonassa, jossa sen katsojamäärä on ollut keskimäärin noin 900.

Isona liiketoimintana jalkapalloilu on muutenkin ryöstäytynyt hallinnasta, kun isot jalkapalloseurat eivät enää ole mitään ”seuroja”, vaan monikansallisia bisneslaitoksia. Jalkapalloyhtiöitä omistavat nykyisin suursijoittajat ja sijoitusrahastot. Eikä tämä koske vain kaikkein tunnetuimpia seuroja, vaan ison rahan ovat haistaneet lähes kaikkialla maailmassa operoivat suurliikemiehet ja sellaisiksi pyrkivät.

Le Monde diplomatique -lehden suomenkielisessä versiossa (3/2014) kerrotaan pelin kovuudesta Itä-Euroopassa: Bulgariassa on Lokomotiv Plovdivin kuusi seurajohtajaa ammuttu vuosina 1995 - 2007 ja Ukrainassa nousi Shaktar Donetskin johtoon Rinat Akhmetov sen jälkeen, kun hänen edeltäjänsä Akhat Bragin oli murhattu.

Kroatiassa omistaa ja johtaa Dynamo Zagrebia Zdravko Mamic, joka ei poikkipuolisia sanomisia salli. Kun eräs toimittaja oli yrittänyt panna Mamicin koville jossakin yleisessä lehdistötilaisuudessa, oli Mamic vastannut tälle: ”Olet kaamea paskakasa. Senkin aivoton ääliö. Sitten kun lopetan Dynamossa, pieksen sinut henkihieveriin.”

Ei tämä silti mitään uutta jalkapallossa ole. Vuonna 1969 kuumeni Hondurasin ja El Salvadorin välinen tilanne MM-karsintaottelun yhteydessä niin, että viikon kuluttua maat katkaisivat diplomaattisuhteensa. Lopulta aloitettiin sota, se kesti viikon, minä aikana kuoli 4000 ihmistä.

Vuoden 1974 lopputurnaukseen pääsystä piti Chilen ja Neuvostoliiton otella keskenään. Neuvostoliitto ei kuitenkaan suostunut pelaamaan Chilen kotiottelua Santiagossa Chilen Kansallisstadionilla, joka vähän aiemmin oli toiminut sotilasjuntan käyttämänä keskitysleirinä ja teloituspaikkana. Neuvostoliitto ei päässyt lopputurnaukseen, mutta ei päässyt Chilekään.

Vuonna 1954 Brasilia pelasi ensimmäisen kerran keltaisissa paidoissa, joissa oli vihreä kaulus. Entiset valkoiset paidat oli hylätty, koska ne olivat tuottaneet epäonnea edellisissä kisoissa. Vaan ei ollut onnea nytkään. Brasilia hävisi Unkarille, eikä päässyt edes semifinaaleihin. Brasilia teki Fifalle protestin englantilaisesta tuomarista, joka oli toiminut ”kansainvälisen kommunismin palveluksessa länsimais-kristillistä sivilisaatiota vastaan”.

Toisaalta on päinvastaisiakin tapauksia: Biafran ja Nigerian välinen sota keskeytettiin yhdeksi päiväksi, kun Pelé vieraili jommassa kummassa maassa.

Oman ison ongelmansa aiheuttaa jalkapallohuliganismi. Sitä on viime vuosina ”tuotu” Suomeenkin, ja Ruotsissa se on jo saavuttanut huolestuttavia piirteitä.

Kun Ukrainassa alkoi vuodenvaihteessa 2013-14 rähinöinti, olivat jalkapallohuligaanit innolla mukana. Kiovan Dynamon kannattajat kutsuivat kansalaisia internetissä saapumaan Maidanin aukiolle. Kutsu toimi, ja eri puolilta Ukrainaa suuntasivat 16 jalkapallojoukkueen ydinryhmät mellakoimaan Maidanin aukiolle. Kun ei ollut pelejä, rähinöitiin muuten vain.

(Le Monde diplomatiquen kannessa ovat Fifan puheenjohtajan Sepp Blatterin ja Suomen jääkiekkoliiton puheenjohtajan Kalervo Kummolan kuvat.)

kari.naskinen@gmail.com

Fasismi lumosi suomalaistakin älymystöä

”Fasismi oli vähän samanlainen asia kuin ovat kommunismi ja uskonto – ne kaikki ovat kiinnostaneet taiteilijoita ja älymystön edustajia, toisia enemmän ja toisia vähemmän. Ne ovat tarjonneet älymystölle tarttumapintoja johonkin uudenlaiseen maailmankäsityksen”, sanoi Tarmo Kunnas luennoidessaan Lahden historiaseminaarissa.

”Esimerkiksi Ranskassa 1930-luvulla oli vain 10 prosenttia älymystön edustajista sellaisia, joita totalitarismi ei olisi tavalla tai toisella kiinnostanut, vetänyt puoleensa”, sanoi Kunnas, joka on toiminut vierailevana professorina Pariisin yliopistossa ja oli 1989-95 Suomen Ranskan-instituutin johtajana Pariisissa.

Kunnaksen luennon otsikko oli: ”Fasismin lumo – suomalainen älymystö ja fasistiset liikkeet maailmansotien välisenä aikana”. Viime vuonna Kunnakselta ilmestyi kirja Fasismin lumous, jota hän kertoi valmistelleensa 50 vuotta. Kirjan käännösoikeudet on myyty myös Ranskaan.

Pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi fasismiin ”hurahtaneita” suomalaisia oli paljon:

Wäinö Aaltonen
Heikki Asunta
Tito Colliander
Bertel Gripenberg
Lauri Haarla
Eino Kaila
Viljo Kajava
Yrjö Kilpinen
Arvi Kivimaa
V.A. Koskenniemi
Matti Kuusi
Rolf Nevanlinna
Yrjö Soini
Maila Talvio
A.I. Virtanen
Mika Waltari
Georg Henrik von Wright

Kunnas sanoi, että näitä suomalaisia ei voi pitää fasismin suhteen fanaatikkoina – heitä vain kiinnosti uusi aateilmiö. Ehkä tavallista vakavampaa oli kiinnostuksenkohde nuorilla suomenruotsalaisilla intellektuelleilla, jotka olivat pettyneitä, kun Suomeen oli saatu yleinen ja yhtäläinen äänioikeus 1906. Ajattelivat, että voisiko fasistisen maailmanjärjestyksen avulla vielä jotakin pelastaa. Nämä suomenruotsalaiset olivat myös ensimmäiset suomalaiset intellektuellit, jotka fasismista innostuivat.

Kirjassaan Kunnas toteaa, että fasismissa oli kysymys samanlaisesta suuresta illuusiosta, mikä hallitsi leninistis-stalinistisen utopian palvojia: ”Kyse oli romantiikasta, illusionismista, mutta myös utopiasta, jolla ei ollut todellisuudessa vastinetta.”

Luennossaan Kunnas korosti sitä, että fasismin sisältö oli erilainen esimerkiksi Italiassa, Ranskassa, Saksassa ja Suomessa.

Suomessa Lapuanliike ja IKL olivat pääosin säilyttäviä liikkeitä, jotka kylläkin jäljittelivät Euroopan isoja fasistipuolueita, mutta pääasiassa pyrkivät vain taistelemaan kommunismia vastaan ja vaalimaan ”valkoisen Suomen” perinteitä. Useimmilla IKL:n kannattajilla ei ollut ajatusta äärioikeistolaisesta kumouksesta. Se kuitenkin oli tosiasia, että äärioikeisto koki natsi-Saksan ja fasistisen Italian tärkeiksi tukisauvoikseen poliittisessa taistelussa kommunismia vastaan. Samaa linjaa edusti Akateeminen Karjala-seura. AKS ei keskittynyt kumoamaan parlamentarismia tai demokratiaa, vaan saamaan itärajantakaiset suomen- ja karjalankieliset alueet Suomen yhteyteen.

Älymystön innostuneisuudessa fasismiin ja kansallissosialismiin oli kummallista sekin, että heille eivät läheisiä asioita koskaan ole olleet jyrkkien käskyjen noudattaminen, totteleminen, järjestyksen ja kurin ihanne, eivätkä myöskään valtiokeskeisyys, biologinen rasismi, militarismi eikä kollektiivisuus. Intellektuellin joukossa kuuluvat vähemmistöön germaanisuuden ihailijat, arjalaisuuden ylistäjät, uskonnolliset antisemiitit tai itseriittoiset nationalistit.

”Ymmärtääksemme fasististen intellektuellien innostusta on aatteet nähtävä myös emotionaalisina voimakenttinä, intohimoina ja rakkauden siivittäjinä, joissa on vaikea erottaa älyllisyyttä intohimoista ja tunteista”, sanoo Kunnas.

Niin tai näin, fasismi lumosi. Sen lumoihin joutuivat mm. nobelistit Knut Hamsun ja Luigi Pirandello sekä hetkeksi myös filosofi Martin Heidegger.

Kirjansa Tarmo Kunnas päättää: ”Fasististen aatteiden ja liikkeiden historiasta tuli yhden Euroopan kuolinkorahdus.”

kari.naskinen@gmail.com

Saksa, Saksa, Saksa

Lahden kansanopiston ja Historian ystäväin liiton kolmipäiväisessä kesäseminaarissa puhuttiin paljon Saksan erilaisista vaikutuksista Suomeen ja Suomessa. Kolmantena päivänä Helsingin yliopiston poliittisen historian professori Seppo Hentilä luennoi siitä, miten sosialismi tuli Suomeen Saksasta. Hentilä kuitenkin muistutti, että Marxin ja Engelsin aatteet eivät silti olleet pohjana työväenliikkeen alulle Suomessa.

Ensimmäiset työväenyhdistykset perustettiin 1883 Helsingissä ja Vaasassa, ja Suomen työväenpuolue perustettiin 1899 Turussa; nimi muuttui Suomen sosialidemokraattiseksi puolueeksi 1903 Forssassa.

Saksan sosialidemokraattinen puolue oli hyväksynyt ensimmäisen marxilaisen puolueohjelmansa jo 1875. Ohjelma uusittiin Erfurtissa 1891, ja tämä ohjelma kopioitiin melko tarkkaan myös Suomen työväenpuolueen ohjelmaksi 1899 – ainoa omaperäinen tavoitekohta kuului näin: ”kieltolaki väkijuomain valmistuksen ja kaupan suhteen aikaansaatava”.

”Tuossa ohjelmassa käytännön toimenpiteiksi vaaditut asiat tulivat toteutetuiksi viimeistään 1970-luvulla”, sanoi Hentilä. Kieltolakiakin kokeiltiin.

Saksasta Suomeen käännetyn ohjelman oli laatinut Saksan demarien johtava teoreetikko Karl Kautsky yhdessä August Bebelin ja Eduard Bernsteinin kanssa. Suomennoksen teki Juho Kyösti Kari. Kautsky tuli muutenkin suomalaisille läheisemmäksi kuin Marx ja Engels, koska hänen tekstinsä olivat helpommin tajuttavia. Esimerkiksi Väinö Tanner suomensi Kautskyn kirjan Karl Marxin taloudelliset opit, mikä oli Marxin Pääoman selitysteos. Itse Pääoman ensimmäinen osa ilmestyi suomeksi vasta, kun O.W. Louhivuori oli kääntänyt sen 1913-18. Pääoman toinen osa ilmestyi 1950 (suomentaja Mauri Ryömä) ja kolmas osa vasta 1976 (Antero Tiusanen).

Hentilä sanoi, että suomalaisen työväenliikkeen nopea kehittyminen oli yllättävää, koska kielitaito oli vielä huonoa, ja sosialismin teoriakin oli vaikeatajuista.

Myöhemmin kouluhallituksen ylitirehtööriksi ja suomalaisen puolueen kansanedustajaksi noussut Yrjö Koskinen ihmetteli Kirjallisen Kuukauslehden numerossa 1/1874, miksi sosialismi työväenasiana ei ollut vielä tullut Suomeen – arveli kuitenkin, että kyllä se pian tulee, kunhan Suomi vielä vähän kehittyy. Oikeassa oli. (Kirjallinen Kuukauslehti oli suomalainen tieteellis-kirjallis-yhteiskunnallinen aikakauskirja, joka ilmestyi Helsingissä kerran kuussa 1866-80. Koskinen oli vuodesta 1876 lehden päätoimittaja.)

Hentilä sanoi, että puolueohjelman käytännönläheiset asiat vetosivat joukkoihin hyvin, joten siltä pohjalta on nopea kehitys ymmärrettävä.

”Yhtä lailla voi hämmästellä sitä, miten nopeasti suomalainen työväenliike pystyi liittymään suuren internatsionaalen yhteyteen”, sanoi Hentilä.

Merkittävää työtä tässä tekivät myös työväen omat lehdet, joista ensimmäiset kolme perustettiin 1890-luvulla. Niiden avulla aatetta levitettiin, ja esimerkiksi suurlakkovuonna 1906 nousi Työmies-lehden levikki jo 17 000:een.

Ensimmäiset varsinaiset sosialistiset lehtikirjoitukset tekivät N.R. af Ursin 1897, Matti Kurikka 1898 ja Eetu Salin 1899.

Saksasta teoriat joka tapauksessa tulivat. Eivätkä suomalaiset ole tätä unohtaneet: joka vappu Berliinissä opiskelevat suomalaiset panevat ylioppilaslakit Karl Marxille ja Friedrich Engelsille, joiden yhteispatsas Berliinissä on (kuvassa).

kari.naskinen@gmail.com

”Suomi on Saksan ystävä ja liittolainen”

Kun saksalaiset sotilaat kesäkuussa 1941 alkoivat marssia Pohjois-Suomeen, olivat paikalliset asukkaat ihmeissään. Suomen ja Neuvostoliiton välinen jatkosota ei vielä ollut alkanut, ja Suomi oli ainakin virallisesti vielä puolueeton maa. Lahdessa keskiviikkona jatkuneessa historiaseminaarissa tuosta Pohjois-Suomen saksalaisvaiheesta luennoi sosiaalihistorian dosentti Marianne Junila, joka vuonna 2000 väitteli aiheesta tohtoriksi Oulun yliopistossa: ”Kotirintaman aseveljeyttä. Suomalaisen siviiliväestön ja saksalaisen sotaväen rinnakkainelo Pohjois-Suomessa 1941-44.”

Siviileille koko tilanne oli yllättävä ja erikoinen. Keitä nuo ovat ja miksi ne ovat täällä? Maria Junila kertoi, että ihmisille ei asiasta ollut paljonkaan kerrottu, eikä sitten myöhemminkään esimerkiksi mitenkään opastettu, kuinka uudessa tilanteessa vieraiden sotilaiden kanssa tulisi menetellä.

Kuitenkin Saksan joukkoja tuli kesällä 1941 Pohjois-Norjasta ja Saksasta noin 80 000 miestä. Yksikin Marianne Junilan haastattelema, kesällä 1941 Rovaniemellä asunut henkilö kertoi, että ”joka toinen kadulla vastaan tullut mies oli saksalainen”.

Vaikka saksalaiset olivat ns. kauttakulkujoukkoja, joille Suomi oli tietenkin antanut luvan, eivät Pohjois-Suomen paikkakunnat jääneet vain lyhytaikaisiksi kauttakulkupaikoiksi, vaan täällä rintaman takana oli jatkuvasti runsaasti saksalaista armeijahenkilökuntaa. Vuonna 1942 kauttakulkujoukkojen miehistöä oli jo yli 140 000 ja vuonna 1944 noin 200 000.

Saksalaisillekin tilanne oli luonnollisesti outo. Heille sentään yritettiin antaa kaikenlaisia neuvoja, miten olla ja elää vieraassa maassa. Yksi perusohje oli: ”Suomi on Saksan ystävä ja liittolainen”. Ohjeita annettiin siitä, miten toimia liittolaismaan siviilien kanssa. Kohteliaisuutta korostettiin, ja esimerkiksi piti huolehtia siitä, ettei autolla ajettaessa kuraa roiskutettaisi suomalaisten päälle.

Naisten kanssa pelehtimisestä varoiteltiin, koska naimisiin ei näiden suomalaisnaisten kanssa kuitenkaan voinut mennä. Toisaalta kun saksalaisia sotilaita varten julkaistussa Lappland-Kurier-lehdessä annettiin ohjeita suomenkielen alkeista, niin yhdestä lehden numerosta Marianne Junila löysi myös opetuksen siitä, miten sanotaan suomeksi ”Ich liebe dich” (minä rakastan sinua).

Mielenkiintoisena seikkana tekemistään haastatteluista hän kertoi, että kun Saksan Vuoristoarmeijaan kuului muitakin kuin saksalaisia, niin haastateltavat puhuivat yllättävän usein kanssakäymisestään itävaltalaisten kanssa. Ei haluttu myöntää, että oltiin oltu tekemisissä varsinaisten saksalaisnatsien kanssa – itävaltalaisten status oli pehmeämpi.

Yhteydet joka tapauksessa olivat laaja-alaisia. Yhteiselo sujuikin hyvin, kunnes tilanne muuttui ”Lapin polttamiseksi”. Suomi teki aselevon Neuvostoliiton kanssa 4.9.1944 ja aselepoehtojen mukaan saksalaisten joukkojen oli poistuttava Suomesta 15.9. mennessä. Tämä ei kuitenkaan onnistunut, joten alkoi Lapin sota, jossa ensimmäinen suomalaisten ja saksalaisten välinen todellinen laukaustenvaihto tapahtui 28.9. Pudasjärvellä. Sodan viimeinen laukaustenvaihto käytiin tiedustelupartioiden välillä Kilpisjärvellä 25.4.1945 ja viimeiset saksalaisyksiköt poistuivat Suomen alueelta 27.4.1945 Norjan puolelle.

Saksalaisten sotiminen perustui tuhoamistaktiikkaan, ja se oli perusteellista. Rakennukset ja liikenneyhteydet hävitettiin tai miinoitettiin. Rautateistä tehtiin käyttökelvottomaksi 470 kilometriä ja maanteitä miinoitettiin tai räjäytettiin kulkukelvottomaksi 9500 kilometriä. Puhelin- ja lennätinlinjoja tuhottiin 3700 kilometriä. Lapin läänissä saksalaiset tuhosivat kaikkiaan noin 15 000 rakennusta, lähes puolet koko läänin rakennuskannasta. Savukosken rakennuksista hävitettiin 95 %, Rovaniemen ja Enontekiön rakennuksista 90 % jne.

kari.naskinen@gmail.com

Jos Suomi ei olisi itsenäistynyt 1917…

Vaikka Suomi itsenäistyi vasta 1917, oli Suomen valtio käytännössä syntynyt jo 1809, kun Suomi oli siirtynyt Ruotsin vallasta autonomiseksi suuriruhtinaskunnaksi Venäjän keisarikuntaan. Suuriruhtinaskunnan asema Suomella oli itsenäistymiseensä asti. Professori Martti Häikiö sanoi tiistaina Lahdessa alkaneessa historiaseminaarissa, että valtiona Suomea todellakin voitiin pitää vuodesta 1809 lähtien, ja pidettiinkin – esimerkiksi Ruotsissa käytettiin Suomesta jo varhain 1800-luvulla termiä en stat (valtio).

”Suomen itsenäistyminen loppuvuodesta 1917 ei ollut mikään erillinen tapahtuma Euroopan valtiopolitiikassa. Se oli osa sitä historiallista vaihetta, jolloin imperiumeja hajosi. Euroopassa itsenäistyi vuosina 1917-22 noin 20 valtiota, Suomen lisäksi mm. Danzig, Irlanti, Latvia, Liettua, Viro, Tannu-Tuva, Turkki, Ukraina, Unkari ja Valko-Venäjä”, luetteli Häikiö seminaarissa, minkä järjestävät 10.-12.6.2014 Lahden kansanopisto ja Historian ystäväin liitto.

Luennon jälkeen kysyin Häikiöltä, mitä olisi tapahtunut, jos Suomi ei tuolloin olisi saanut itsenäisyyttä.

”Todennäköisesti olisi muodostettu Suomen sosialistinen neuvostotasavalta, ja myöhemmät vaiheet olisivat saattaneet olla niin surkeat, että tällaista Suomea ei enää olisi ollenkaan”, vastasi Häikiö.

Valtiotieteen tohtori Mikko Majander vastasi luennossaan kysymykseen, miksi Suomesta tuli pohjoismainen kansankoti eikä kansandemokratia. Hän aloitti Stalinista ja Paasikivestä:

”Stalinilla oli minimi- ja maksimitavoitteensa, ja Paasikivi ymmärsi, että Stalinin minimitavoitteisiin on myönnyttävä, ettei käy huonommin. Jo itsenäistymisen alkuaikoina Suomen viiteryhmäksi oli tullut Pohjola, ei Baltia, ja tätä linjaa Paasikivi jatkoi sodan jälkeen.”

Kylmän sodan puhjetessa suomalainen yhteiskunta olikin jo ehtinyt kehittyä ja kypsyä pohjoismaisessa viitekehyksessä. Siteet Skandinaviaan olivat monitasoiset ja lujat, eikä itäeurooppalaisella mallilla ollut vetovoimaa ruotsalaisen kansankodin rinnalla.

Stalinin minimitavoitteisiin kuuluen Paasikivi joutui runnomaan läpi Yya-sopimuksen 1948. Kaikkia tämä ei tietenkään miellyttänyt, mutta Paasikivi tiesi, mikä on Suomelle parasta. Sosiaalidemokraattien joukossa Paasikiven luotomiehenä oli K.A. Fagerholm, jolla myös Ruotsi-yhteydet olivat hyvässä kunnossa. Yya-sopimuksen vastapainoksi Suomen piti osoittaa, että oltiin joka tapauksessa yhteiskunnalliselta järjestykseltään länsimainen demokratia. Niinpä kommunistit syrjäytettiin ensin sisäministeriöstä, sitten koko hallituksesta ja syyskesällä 1949 heidän laaja lakkoliikkeensä lyötiin nurin.

Geopoliittisesti Suomi oli toisen maailmansodan ryskeissä hyvässä asemassa. Majander sanoi, että jos Suomi olisi ollut jossakin Baltian - Puolan tienoilla, siellä Neuvostoliiton ja Saksan välissä, meidät olisi jyrätty, ja moneen kertaan. Neuvostoliitosta katsoen Suomi oli kuin saari: siitä ei pääse eteenpäin.

Majander käsitteli aihetta myös väitöskirjassaan 2004: "Pohjoismaa vai kansandemokratia? Sosiaalidemokraatit, kommunistit ja Suomen kansainvälinen asema 1944-51" - Kylmän sodan rintamalinja kulki sekä Suomessa että Euroopassa yleensä työväenliikkeen halki. Majander eritteli demarien ja kommunistien välistä kilpailua työläisten sieluista pitkällä jänteellä ja kuvasi Neuvostoliiton suhtautumista Suomeen muun muassa Väinö Tanneriin kohdistuneen "vihan" avulla. Erilaiset näkemykset poliittisesta toiminnasta sekä oikeaoppisuuden ja ulkopolitiikan vaatimuksista törmäsivät toisiinsa yhtä hyvin sotasyyllisyyskysymyksessä kuin ay-liikkeessä, joka oli keskeinen rintama tässä vasemmiston kamppailussa.

Suomi kytkettiin siihen Moskovassa vallinneeseen näkemykseen, että länsimainen sosiaalidemokratia koettiin esteeksi Neuvostoliiton intressien toteutumiselle. Britanniassa valtaan noussut työväenpuolue puolestaan levitti lonkeroitaan Skandinaviaan, johon sosiaalidemokraatit sitoivat Suomea lukuisten yhteyksiensä ja aatteellisen hengenheimolaisuuden kautta. Kansainväliset suurvaltajännitteet kietoutuivat erottamattomaksi osaksi kansallista politiikkaa, kun Neuvostoliitto epäili Suomen karkaavan pohjoismaisen blokin avulla osaksi länttä. Karkumatka onnistui.

Entä nyt?

”Suomi on edelleen kahden suuren välissä, Venäjän ja Saksan. Vuonna 1917 ne molemmat olivat heikkoja, toisen maailmansodan jälkeen Venäjä oli vahvimmillaan ja Saksa edelleen heikko, nyt taas Saksa on vahva, mutta se ei ole saavuttanut vahvuuttaan valloituspolitiikkaa käyttäen; Venäjä haikailee nyt maailmanpoliittisen vahvuuden perään, mutta sen suhteen olemme nyt epätietoisuuden tilassa”, sanoi Majander.

Aikaisemmassa luennossaan Martti Häikiö oli sanonut, että Venäjän keisarikunnan osana Suomi oli ollut lojaali keisarille. – ”Jos Suomi olisi silloin toiminut kuin Puola, kapinoinut ja rettelöinyt, olisi huonommin käynyt.”

kari.naskinen@gmail.com

TTIP-vapaakauppasopimus kaventaisi demokratiaa ja valtioiden itsemääräämisoikeutta

EU, USA ja Kanada neuvottelevat vapaakauppa- ja investointisopimuksesta (TTIP). Sen tarkoituksena on poistaa esteitä kaupan tieltä. Tällaisia esteitä saattavat nykyisin olla joissakin tilanteissa esimerkiksi kansallista terveyspolitiikkaa, ympäristönsuojelua ja rahamarkkinoita säätelevät määräykset.

Suomen Akatemian tutkijatohtori Markus Kröger on todennut, että tällainen "ennennäkemätön" sopimus tarjoaisi ulkomaisille investoijille laajan suojan ja kieltäisi sijoitusten rajoittamisen kansallisen demokratian keinoin. Vastaavat sopimukset ovat aiheuttaneet kosolti ongelmia eri puolilla maailmaa. (Helsingin Sanomat 31.10.2013)

Kröger nosti esille mm. Costa Rican, jossa kanadalainen kaivosyhtiö Infinito Gold perää Costa Rican valtiolta yli miljardin dollarin korvauksia, koska maan korkein oikeus on estänyt yhtiön kaivoshankkeen toistuvien ja vakavien lainrikkomusten takia.

Suomessakin lukuisat ulkomaiset suuryhtiöt toimivat kaivosalalla, ja lisää on tiettävästi tulossa. Niille TTIP-sopimus olisi tervetullut.

Kaksi vuotta sitten Ecuadorin valtio määrättiin maksamaan hyvin kiistanalaisella päätöksellä 1,8 miljardia dollaria yhdysvaltalaiselle öljy-yhtiölle Occidentalille. Taustalla oli yhtiön sopimuksen purku, mutta se ei mennyt yksiin sikäläisen ”tippisopimuksen” kanssa.

Kröger varoitti, että TTIP-sopimuksen myötä myös Suomi voisi pian olla syytetyn penkillä. Näin siksi, että esim. kestävän kehityksen, ympäristön hyvinvoinnin tai paikallisyhteisöjen oikeuksien edistäminen sääntelyteitse saattaa olla ristiriidassa ulkomaisen yrityksen sijoittajaintressin ja investointisopimukseen kirjatun sijoittajasuojan kanssa.

Investointisopimusten sijoittajansuojalausekkeet kaventavat demokratian ja valtioiden itsemääräämisoikeuden alaa, mutta joillekin sopimuskiistat ovat erittäin tuottavaa liiketoimintaa. Transnational Institute -tutkimuslaitoksen mukaan asianajo- ja käsittelypalkkiot ovat keskimäärin kahdeksan miljoonaa dollaria sovittelutapausta kohden. Tällaista sovittelubisnestä hallitsevat muutama yhdysvaltalainen ja britannialainen asianajotoimisto.

Kepa ry:n kehityspoliittinen asiantuntija Henri Purje muistuttaa, että myös ratkaisuiden tekeminen on pienen piirin hommaa. Viisitoista eurooppalaista ja pohjoisamerikkalaista lakimiestä on päättänyt yli puolet kaikista sopimuskiistoista. Samat, toisensa tuntevat ihmiset siirtyvät sujuvasti tuomarin roolista asianajajaksi ja päinvastoin tapauksesta riippuen. Monet heistä ovat toimineet hallitusjäseninä ylikansallisissa yrityksissä, jotka ovat haastaneet kehitysmaita kansainvälisiin sovittelumenettelyihin. Helposti satoihin tuhansiin per sovittelija nousevat palkkiot maksetaan verovaroista ja ovat pois julkisista palveluista. (Kepa ry. on globaalien kehityskysymysten asiantuntijajärjestö.)

Ketkähän siellä Brysselissä tästäkin asiasta lopulta päättävät? Paljon ei TTIP:stä Suomen tiedotusvälineissä kerrota – jonain iltana sitten vain tv-uutisissa ilmoitetaan, että tällainen sopimus on tehty ja asiantuntijat vakuuttavat, että nyt kauppa alkaa käydä entistä sujuvammin.

kari.naskinen@gmail.com