Tämä tulee hyvin esille
myös Päättymättömän
riemun tenniskohdissa.
Wallace korostaa monta kertaa koholyöntien merkitystä. Kun lyödään
takarajalta keskemmälle kenttää tulleen vastustajan yli, on
osattava ottaa tuuli huomioon, ettei pallo mene takarajan yli tai
vastatuulessa tule liian nopeasti alas. Tyynellä
säällä Wallace itse ei pärjännyt yhtä hyvin. Pelaajauransa
jälkeen hän valmensi nuoria pelaajia 8-9 kesänä. Wallacen oma
suosikkipelaaja oli Roger
Federer.
Valkonen
sanoi, että kolme asiaa oli Wallacelle tärkeitä: ”Ensin oli
tennis ja sitten tuli televisio, jota hän jaksoi katsoa paljon.
Wallace
oli superälykkö, mutta silti hän saattoi katsoa kahdeksankin
tuntia yhteen soittoon televisiota ja sen kaikkein triviaaleimpia
ohjelmia, alkaen halvoista saippuasarjoista. Hänen tv-estetiikkansa
olikin laajaa ja korkeatasoista. Tähän populaarikulttuurin
analysointiin liittyi sekin, että Wallace löysi myös
countrymusiikin, joka on musiikinlajeista veltointa, mutta Wallace
näki siinä käsiteltävän elämän tärkeimpiä asioita.”
Minulle
tulee tästä mieleen yhteiskuntatieteiden tohtori Markku
Koski,
laaja-alainen kulttuuriesseisti, joka taitaa olla Suomen johtava
populaarikulttuurin tutkija. Väitöskirjansa hän teki televisiosta
ja politiikasta.
Takaisin
Wallaceen. Kolmas hänen elämäänsä vaikuttanut iso asia olivat
huumeet. Ne johtivat kuitenkin tuhoon, ensin moniin masennuskausiin,
niistä AA-kerhojen kautta takaisin elämään, mutta lopulta
itsemurhaan.
”Wallace oli superälykkö. Yliopistossa
hän teki pro gradu -työstään
400-sivuisen romaanin, vaikka nämä opinnäytteet normaalisti olivat
sellaisia 50-sivuisia. Wallacen gradun aiheena oli luova
kirjoittaminen”, kertoi Valkonen.
Päättymätön
riemu (Infinite Jest) ilmestyi
Yhdysvalloissa 1996. Mistä se kertoo, Tero Valkonen?
1.
Se on perhetarina eri sukupolvista.
2. Kertomus
erinomaisuudentavoittelusta, viitekehyksenä tennis.
3.
Riippuvuuksista (huumeet).
4. Viihteestä, joka hävittää
alleen kaiken muun.
5. Kirja on myös poliittinen satiiri.
”Se
on kuin iso palapeli. Siinä on yksittäisiä palasia, jotka ovat
äärimmäisen mielenkiintoisia, ja kaikki palat loksahtavat lopulta
myös omille paikoilleen. Yksi elementti on huumori, jonka avulla
tragedian ja komedian liitosta tulee poikkeuksellisen saumaton”,
sanoi Valkonen.
Oman sektorinsa romaanissa muodostaa
kieli. Kääntäjälle se oli kova paikka, koska Wallacen kielen
kääntäminen jollekin muulle kielelle ei onnistu tuosta vain sanoja
peräkkäin panemalla. Wallacen sanavarasto ja kielentaju olivat
niin laajoja
ja erikoisiakin,
että Valkonen joutui kehittelemään
omatekoisia sanoja suomennokseenkin. Esimerkkinä hän mainitsi, että
lähes suora käännös yhdestä Wallacen omaperäisestä sanasta
olisi ollut ”karahti”, mutta kun sen asiayhteys liittyi
huumeidenkäyttöön, Valkonen vaihtoi sanaksi ”kamahti” -
huumeidenkäyttäjille kama on tuttu termi.
Valkonen
ennusti, että Wallacen tyyli ja kieli tulevat vaikuttamaan
suomalaiseenkin kirjallisuuteen. Tai ehkä on jo vaikuttanutkin,
sillä Valkonen mainitsi tässä yhteydessä Miki
Liukkosen O:n
(WSOY, 2017).
”Tulee mieleen toiselta alalta trumpetisti
Mile
Davis.
Pitipä
hänen soitostaan tai ei, niin kyllä hänen tyylinsä on jazziin
vaikuttanut”, sanoi Valkonen.
”Kun
luin
Infinite
Jestin
ensimmäisen
kerran 1998,
se oli järkytys. Wallacen teksti oli aivan omanlaistaan. Wallace oli
oikeastaan luonut uuden kirjallisuudenlajin. Olen
kääntänyt noin 20
Margaret Atwoodin
runoa, mutta Wallace oli aivan jotain muuta. Luin kirjan uudelleen ja
myöhemmin vielä osia siitä, ja se tuli
minulle tutummaksi kuin mikään toinen kirja. Kun sitten aloin
suomentaa kirjaa, hyydyin noin 300 sivun kohdalla. Pidin pari
kuukautta taukoa, ennen kuin jatkoin”, kertoi
Valkonen.
kari.naskinen@gmail.com