Ei hyvä lie monivaltius, yks ylivaltias olkoon

Alle 10 prosenttia maailman väestöstä elää demokraattisesti hallituissa maissa. Kaiken lisäksi demokratialla menee juuri nyt enemmänkin huonosti, kun oikeistopopulismi on kovassa nosteessa. Näin ennen kesän EU-vaalejakin äärioikeistolaisten ID- ja ECR-ryhmien yhteiskannatus on jo jokseenkin tasoissa keskustalaisen Euroopan kansanpuolueen EPP:n kannatusta ja selvästi ohi sosiaalidemokraattien.

Ei tässä sinänsä mitään uutta ole. Jo Homeroksen Ilias-runoelmassa 2700 vuotta sitten oli tunnettu kohta, jonka lainasin otsikkooni. Parempi yks ylipää kuin monta söhlääjää. Muutama sata vuotta myöhemmin Aristoteles otti Homeroksen tekstin esille omassa Politica-teoksessaan ja kirjoitti, että monien valta on vain näennäistä: kun enemmistöllä on korkein valta, ei kullakin erikseen, vaan yhdessä, niin tämä on vain naamioitu yksinvaltiuden tai tyrannian muoto.

Nämä vanhat näkemykset löysin Hannah Arendtin kuuluisasta teoksesta Vita activa – ihmisenä olemisen ehdot (1958, suomeksi 2002). Saksanjuutalainen filosofi Arendt oli 1900-luvun merkittävimpiä yhteiskuntapolitiikan teoreetikkoja, joka 1941 sai hyvällä tuurilla maastamuuttoviisumin ja pakeni Yhdysvaltoihin. Jostain on jäänyt mieleen, että Vita Activa oli joskus peräti pääsykoekirjana Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan, mutta en nyt löytänyt varmistusta asialle. Sen sijaan Arendtin toisessa kuuluisassa kirjassa On revolution (1963) on kohta, jossa hän ehdottaa kompromissia Homeroksen - Aristoteleen linjan ja demokratian välille. Se olisi jonkinlainen valistunut hallitusmuoto, jossa yleistä äänioikeutta ei olisi, vaan politiikkaan olisivat oikeutettuja sellaiset kansalaiset, jotka ovat kiinnostuneita muustakin kuin omasta hyvinvoinnistaan. Nykyaikaan sovellettuna tämä tarkoittaisi, että äänioikeutta ei vaaleissa olisi ihmisillä, jotka eivät todistettavasti tekisi tekoja ilmastonmuutoksen torjumiseksi.

Tällaisia kirjoja ei tällä hetkellä pysty lukemaan ilman siirtymistä omaan aikaamme. Kun Hannah Arendt kirjoittaa yksiselitteisestä tyrannista, niin miten luonnehdinta mahtaa osua Vladimir Putiniin: Tyranni eristäytyy alamaisiltaan ja alamaiset eristäytyvät toisistaan keskinäisen pelon ja epäluulon vuoksi. Tyrannia ehkäisee vallan kehittymisen, ei pelkästään jollakin osa-alueella, vaan koko julkisella alueella. Se edistää avuttomuutta siinä missä muut poliittiset yhteisöt edistävät valta. Tyranniaa voidaan kutsua alituiseen epäonnistuvaksi yritykseksi korvata valta väkivallalla. Väkivalta suo itsevarmuutta ja tyydytystä.

Putinin tapauksessa on vielä se, että kansasta 75 prosenttia hyväksyy tyranninsa jo kaksi vuotta kestäneen erikoisoperaation. Tästä eriskummallisuudesta voi periaatteellisella tasolla lukea Hannah Arendtin kirjasta Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä (1963, suomeksi 2016).

TYÖNTEON HÄVIÄMINEN
EI OLE ENÄÄ UTOPIAA

Hannah Arendtin kirjoista saisin aiheen sataan tällaiseen juttuun. Palaan kuitenkin Aristoteleen teksteihin, koska Arendtkin palasi. Aristoteles nimittäin ennusti robottienkin tulon kuvaillessaan kerran tulevaisuutta: ”Jokainen väline kykenisi käskystä suorittamaan oman tehtävänsä, kuten Daidaloksen veistämät patsaat tai Hefaistoksen kolmijalat, joiden runoilija kertoo itsestään saapuneen jumalten kokoukseen. - - - Kangaspuut kutoisivat itsestään ja näppäimet soittaisivat itsestään lyyraa.”

Tähän suuntaan ollaan nyt menossa kovaa vauhtia. Eikä kohta tarvita henkisen työnkään tekijöitä, koska tekoäly hoitaa ne. Eläkeläisten ei myöskään tarvitse tällaisia blogeja väsätä, vaan voi antaa aiheen tekoälyllä ja lähteä itse oluelle. Kuten Arendt kirjoitti, on keksitty niin nerokkaita tapoja elämän vaivojen helpottamiseksi, että työnteon häviäminen kokonaan ihmisten aktiviteettien joukosta ei ole enää utopiaa.

Petteri Orpokin saavuttaa päätavoitteensa, kun ay-liike tulee tarpeettomaksi. Näin Orpo ja Marx ovat vihdoin samoilla linjoilla. Ay-liike loppuu sen sivuvaikutuksena, että Marxin iso tavoite ihmisen vapauttamiseksi työstä toteutuu automaation avulla.

Nykytilannetta kuvaa se, että tekoäly-yhtiö Nvidian osakekurssi nousi alkuviikosta ennätyslukemiin ja nosti koko S&P 500 -indeksiä merkittävästi. Yhtiön toimitusjohtaja kommentoi tulosta sanomalla, että tekoäly on saavuttanut kriittisen käännekohdan, jonka jälkeen siihen tehdyt investoinnit kasvavat merkittävästi. Samassa yhteydessä Mandatumin tiedotteessa Björn Wahlroos oli samoilla linjoilla ja sanoi tekoälyn ja puhtaan energian määrittävän tulevaa vuosikymmentä.

Vita activa tarkoittaa Hannah Arendtin kirjan nimenä ihmisen kolmea perusaktiviteettia työtä, valmistamista ja toimintaa. Kun toimintakin on hiipumassa, jää jäljelle enää kuluttamisen vaiva, mutta siihen ei enää tarvita tiskin toiselle puolelle ihmistä, koska robotit käyttävät oluthanoja ja hakevat rautakaupan hyllystä nauloja, joskin nekin voi ostaa verkkokaupasta.

kari.naskinen@gmail.com

Ruotsin euroviisuissa kilpaillaan melodioilla

Suomen tämän vuoden euroviisuedustaja Windows 95 on karmea, vielä huonompi kuin viime vuoden Käärijä. Toisaalta tuloksetkin ovat nykyisin kummallisia, esimerkiksi juuri viime vuonnakin Suomi äänestettiin toiseksi parhaaksi.

Otin euroviisuasit esille kahvilassa, jossa istahdin samaan pöytään lauluntekijä-sarjakuvataiteilija Rauli Nordbergin ja hänen kanssaan kahvilla olleen miehen kanssa. Kun olin sanonut, että Suomen UMK 24 -kilpailun finalisteista kaikki olivat huonompia kuin kaikki Ruotsin euroviisukarsintojen 30 laulua, esitteli Nordberg sen toisen miehen: on Windows-kipaleen säveltäjän isä. Tästähän vallan innostuin ja kerroin katsoneeni Ruotsin euroviisukarsintojen neljä ensimmäistä alkuerää, ja viimeinen on ensi lauantaina. Jokaisessa alkukarsinnassa on kuusi laulua, ja tuntuu kuin Ruotsissa tavoiteltaisiin pääsyä johonkin muuhun kilpailuun kuin Suomessa. Tämän paljastaa jo nimikin Melodifestivalen. Tähän mennessä sen kaikki kilpailukappaleet ovat olleet nimenomaan melodisia, sellaisia iskelmien, balladien ja sentapaisten mukavia esityksiä.

UMK tarkoittaa ”uuden musiikin kilpailua”. Siihen lähetettiin yli 400 hakemusta, joista seitsemän valittiin loppukilpailuun. Valintaraadista en tiedä, mutta se näköjään ajatteli, että koska Käärijä menestyi viime vuonna, niin työnnetään samanlainen nytkin Eurovision laulukilpailuun. Ero Ruotsiin on selvä: siellä ei 30:n finalistin joukossa ole yhtään ns. räppiä, joiden perusideaan ei kuulu melodiallinen esitys. Windows-säveltäjän isä tosin sanoi, ettei Windows 95:n juttu ole räppiä, vaan rokkia. No ei muuta asiaa, samanlaista avutonta räpinää joka tapauksessa. Windows-isä selitti tätäkin asiaa sanomalla, etteivät nämä kappaleet ole meidänikäisiämme varten, vaan 15-vuotiaille. Ruotsissa kevyttä musiikkia tehdään kaikenikäisille.

Ruotsi on voittanut euroviisut seitsemän kertaa, aina kauniilla melodioilla. Meillä on Yleisradion musiikki-ihmisillä outo käsitys uudesta musiikista, sillä räppiesityksiä ei oikein pysty musiikiksi luokittelemaan. Ne ovat jonkinlaisia lavakomiikan performansseja, joista musiikki on yhtä kaukana kuin Suomi Ruotsista.

Melodifestivalen huipentuu 9.3. Tukholmassa. Toistaiseksi sinne selviytyneistä parhaat ovat Dotter, Jacqline, Lisa Ajax ja Maria Sur.

kari.naskinen@gmail.com

Palosaaren ja Kalliomäen hieno duetto

Näytelmä Kuninkaan puhe Lahden kaupunginteatterissa alkaa, kun Yorkin herttua, prinssi Andrew näkee painajaismaisesti jättiläiskokoisen mikrofonin edessään. On kuitenkin mentävä Wembleyn stadionille esittämään ison näyttelyn päätössanat, tuuraamaan pari vuotta vanhempaa prinssiveljeä Edvardia, joka on huseeraamassa jossakin rouva Wallis Simpsonin kanssa. Tämä on änkytysvikaiselle prinssille valtava painajainen, kaamea tilanne. Näytelmän lopussa Andrew itse on kuningas Yrjö VI ja pitää radiopuheen maailmansodan alettua syksyllä 1939. Taas näyttämön takaosaan ilmestyy sama iso painajaismikrofoni, mutta nyt se ei enää ole pelottavan punainen.

Näytelmä kertoo elokuvanakin (2010) tutuksi tulleen tarinan Yrjö VI:n yhteistyöstä itseoppineen puheterapeutin Lionel Loguen kanssa. Tämän kaksikon yhteistyö tuottaa tulosta, ja tuloksellisesti erinomainen on myös kuningasta esittävän Teemu Palosaaren ja puheterapeuttia esittävän Tapani Kalliomäen duetto, jota tämä näytelmä pääasiassa on. Kalliomäki on tuttu Lahdessa monista isoista rooleista jo 25 vuoden ajalta ja Palosaari tuli kaupunginteatteriin 2011. Palosaarelle Lahti oli tullut tutuksi jo ennen Teatterikorkeakoulua, sillä hän oli käynyt täällä kansanopiston teatterilinjan 90-luvulla.

Palosaari ja Kalliomäki näyttelevät aluksi hyvin eriparista kaksikkoa, koska eihän kukaan voi olla samaa paria kuninkaan kanssa. Miesten yhteistyö alkaa kuitenkin tuottaa tulosta tehokkaasti, ja kun sinunkaupatkin on tehty, loppu sujuu kuin – ei sentään itsestään, mutta Loguen avulla kuningas pitää esimerkiksi sen merkittävän radiopuheen 1939 Buckinghamin palatsissa, johon hän oli kutsunut Loguen tilannetta rauhoittamaan ja tukea antamaan. On kova paikka, sillä vastapuolena on varsinaisena puhujamestarina ja taitavana kansanvillitsijänä Adolf Hitler, jonka palopuheista näytetään pari pätkää näyttämön takaseinällä. Kuninkaan puhe kuitenkin onnistuu, ja sen voisivat lännen johtajat pitää tänä päivänäkin:

”…Meitä ja meidän liittolaisiamme kutsutaan vastustamaa voimia, jotka voitolle päästessään olisivat tuhoisia kaikille sivistyneille yhteiskuntajärjestelmille maailmassa. Jos se oppi, että voima on yhtä kuin oikeus, pääsisi vallalle, kaikki maailman kansat joutuisivat elämään jatkuvassa pelossa…”

Vaikka asiat ovat suuria, näytelmä on kuitenkin nimenomaan kahden näyttelijän pienimuotoinen, hieno esitys. Saattaisi olla jopa tehokkaampi ison Juhani-salin sijasta pienemmällä Eero-näyttämöllä. Toisaalta puitteet ovat Milja Ahon lavastuksissa isoa Buckinghamia hyvin toistavia ja onhan muitakin henkilöitä mukana kahdeksan. Parhaiten heistä nousevat framille vierailijat Joni Leponiemi (Edvard VIII) ja Saara-Elina Partanen (Wallis Simpson), jotka Edvardin puutarhajuhlissa esittävät pari vetävää tanssinumero.

Lisäksi on mielenkiintoinen neljän puhenäyttelijän ryhmä, jonka repliikit kuuluvat kulisseista nauhalta: pääministeri Chamberlain on edellinen teatterinjohtaja Ilkka Laasonen, teatteriohjaajille antavat äänensä uusi teatterinjohtaja Lauri Maijala ja näyttelijä Tomi Enbuska ja BBC:n radiokuuluttaja on tämän näytelmän hyvä ohjaaja Tommi Kainulainen. Teatteriohjaajien roolit tarvitaan, koska Logue yrittää päästä näyttelijäksi, vaikka puheterapeuttina hyvin onnistuukin. Yrjö VI taas onnistui kuninkaana 1936-52, minkä jälkeen valtaistuimelle nousi hänen tyttärensä Elisabet, joka piti ensimmäisen radiopuheensa jo 15-vuotiaana 1940 osoittaen sen sotaa pakoon joutuneille lapsille.

Elokuva Kuninkaan puhe palkittiin vuoden parhaan elokuvan Oscarilla, Tom Hooper sai parhaan ohjauksen Oscarin, David Seidler parhaan käsikirjoituksen Oscarin ja Colin Firth (Yrjö VI) parhaan miespääosan Oscarin. Lahden Oscarin eli Iivari-patsaan ansaitsee tämän näytäntövuoden osalta Teemu Palosaari.

KIITOKSET KAIKILLE

Nykyisin on tapana, että lavalle lopussa kumartamaan tulevat näyttelijät viittovat salin yläosaan, jossa ovat valo- ja ääniekspertit. Joissain teattereissa hihkaistaan vielä ”valot ja ääni”. Mutta entä kaikki muut? Lavastaja, puvustaja, kampaaja, maskeeraaja, koreografi, näyttämömestari, kuiskaaja? Viime aikoina on näyttelijärivistön taakse myös tullut toinen rivistö, jossa on esityksen aikana työssä olleita rekvisiitan siirtelijöitä ja muita sellaisia.

kari.naskinen@gmail.com

Uustodellisuutta Italiasta

 

Italialaisen elokuvan uusi aalto tunnetaan nimellä neorealismi. Tämän sodanjälkeisen ”uustodellisuuden” ensimmäisenä teoksena pidetään Roberto Rossellinin elokuvaa Rooma – avoin kaupunki (1945). Neorealismin muita suuria nimiä olivat Vittorio De Sica, Luchino Visconti, Giuseppe De Santis ja Cesare Zavattini, joka teki käsikirjoituksia mm. De Sicalle ja joka oli myös neorealismin tärkein teoreetikko. Nyt otan kuitenkin esille tähän samaan sarjaan kuuluvan Ermanno Olmin, noita tunnetuimpia tekijöitä kolmisenkymmentä vuotta nuoremman ohjaajan, joka Suomessa muistetaan parhaiten Puukenkäpuusta (1978). Se kuvaa elämää maaseudulla 1800-luvun lopulla ja on eräänlainen Italian ”täällä Pohjantähden alla” samoin kuin Bernardo Bertoluccin kaksiosainen 1900 (1976). Nyt näin ensimmäisen kerran myös Olmin kaupunkiympäristöön sijoittuvan Paikka nuorelle miehelle (1961), joka on kerrassaan hieno tarina nuoren maalaispojan sijoittumisesta uudenlaiseen elämänympäristöön.

Sandro Panseri esittää Domenicoa, joka joutuu lähtemään kotoaan Medasta tuodakseen perheelle rahaa. Medassa ei juuri työmahdollisuuksia ole, joten Domenico lähtee 30 kilometrin päässä olevaan Milanoon. Siellä hän osallistuu monien muiden kanssa työhönottotesteihin ja -haastatteluihin. En saanut selvää, mistä isosta paikasta on kysymys, mutta vaikutti kuin se olisi ollut kunnan, maakunnan tai valtion iso virasto. Domenico saa työpaikan, vaikka töitä ei kaikille kokeet läpäisseille varsinaisesti olekaan, mutta eletään vielä sitä mennyttä maailmaa, jossa julkinen laitos huolehtii työllistämisestä väljin ja inhimillisen perustein. Domenico aloittaa virastossa jonkinlaisena sisäisenä tsupparina, vaikka paljon toimitettavia asia- tai muita papereita ei olekaan.

Työelämän ja koko elämänpiirin kuvaus on hyvin neorealistista. Se keskittyy arkipäivän elämän ja asioiden tutkailemiseen. Sosiaaliset kysymykset kuuluvat oleellisena osana neorealismin sisältöön ja Olmin kertomuksen pohjana on niin ikään Lombardian alueella Bergamosta syntyisin olleen Olmin omat kokemukset Milanosta, jossa hänkin nuorena pääsi kiinni työelämään.

Erinomaisesti hän kuvaa myös sitä huumaavaa kokemusta, jonka Olmi oli saanut Milanossa, rakastumisen. Työhönottotestien lounastauolla Domenico lähtee hortoilemaan kaupungille, jossa löytää ruokapaikaksi maitokaupassa toimivan ravintolan. Syötyään Domenico tapaa näyteikkunoita katselevan Antoniettan. Ujosti kysyy jotakin, kun tunnistaa, että tyttö oli aamupäivällä samoissa kokeissa. Tästä alkaa päätähuimaava kohtaus, jollaisesta meistä useimmilla on vähintään yksi vastaavanlainen kokemus: se värinä ja huuma, minkä ihastuminen toiseen nuoreen ihmiseen saa aikaan. Domenico kysyy Antoniettalta, mennäänkö johonkin kahville, kun vielä on aikaa pääsykokeiden jatkumiseen. Pieni kahvila tupaten täynnä ihmisiä löytyykin ja siellä ostetaan kupit kahvia. Sitten se kohokohta, joka tulee, kun Domenico on ruuhkassa pudottanut pikkulusikkansa lattialle. No tämä vain tihentää tunnelmaa, kun Antonietta antaa oman lusikkansa Domenicolle. Mitä ihmettä, sekoitanko minä kahvia samalla lusikalla kuin tuo enkeli, näyttää Domenicon ilme sanovan. Mitä tämä on, jotain kummaa kutinaa vai mitä? Harvinaisen loistava kohtaus herkästä ihastumisesta, jossa ei vielä ole mukana erotiikkaa, ja onneksi kahvilassa on niin paljon ihmisiä, ettei Domenico mahdu lysähtämään lattialle, koska polvia arvatenkin heikottaa.

Elokuvassa me katsojat kuitenkin petymme. Antonietta on saanut työtä samasta paikasta konekirjoittajana, mutta on jossain kaukana isossa rakennuksessa. Kerran Domenico näkee Antoniettan kaupungilla kahden nuoren miehen seurassa, ja toisen kerran he törmäävät kaupungilla kahdestaan, jolloin Antonietta sanoo, että Domenicon kannattaisi tulla kohta järjestettävään työntekijöiden uudenvuodenjuhlaan. Domenico meneekin, mutta Antoniettaa ei näy.

Paremmin kävi Ermanno Olmille (s. 1931), joka meni naimisiin Antoniettan roolin näytelleen Loredana Detton (s. 1946) kanssa.

Puukenkäpuu on vakavampi elokuva, jossa hyvä palkitaan pahalla ja oikeudenmukaisuus jää epäoikeudenmukaisuuden jyräämäksi. Köyhä bergamolainen pientalonpoika hakkaa tienvarresta puun poikki, koska pojalle pitää veistää uusi puukenkä rikki menneen tilalle. Kun käry käy, saa Batistin perhe häädön maanomistajalta. Se ei ole yhtä raju kuin Laurilan Anttoon perheen häätö talvipakkaseen Pohjantähdessä, mutta tilanne on samanlainen: Pentikulmalla perustuslaki on maanomistaja Töyryn laki ja Bergamon maaseudulla samalla tavalla perheiden asunnot omistavan porhon laki.

Muuta toivoa ei ole kuin Jeesus Kristus. Kun yhden leskiäidin ja kuuden lapsen ainoa lehmä sairastuu suu- ja sorkkatautiin, vain rukous voi auttaa, jos voi – ja se auttaa, lehmä virkoaa. Olmin katolinen usko tulee tässä esille, kun hän vahvistaa asian Bachin kantaatilla Seison toinen jalka haudassa, jonka tekstistä osa perustuu spitaalisen parantamiseen Matteuksen evankeliumissa.

Elokuva voitti 1978 Cannesin juhlien pääpalkinnon Kultaisen palmun. Sopivasti tähän on hyvä mainita, että 1946 ensimmäisen Kultaisen Palmun sai Rooma – avoin kaupunki. Muut italialaiset Kultaisen palmun voittajat:

1951 Vittorio De Sica: Milanon ihme
1952 Renato Castellani: Kahdella pennillä toiveita
1960 Federico Fellini: Ihana elämä
1963 Luchino Visconti: Tiikerikissa
1966 Pietro Germi: Hyvät naiset ja herrat
1967 Michelangelo Antonioni: Blow-Up
1972 Elio Petri: Työväenluokka nousee taivaaseen
1972 Francesco Rosi: Mattein tapaus
1977 Tavianin veljekset: Isäni, herrani
2001 Nanni Moretti: Pojan huone

kari.naskinen@gmail.com

Eetu Salin vaarassa

Venäjä on julistanut etsintäkuulutetuiksi Baltian maiden poliitikkoja, jotka ovat olleet päättämässä neuvostoaikaisten monumenttien kaatamisesta. Suomessa ovat Kotkan ja Turun kaupungit siirtäneet Leninin patsaat varastoon, mutta tämä ei ole Venäjän äärikapitalistiseksi muuttaneen Putinin silmissä yhtä paha asia. Tilanteet kuitenkin vaihtelevat ja koska kaikkien Neuvostoliitossa käyneiden suomalaisturistien kotona on pieniä Lenin-patsaita, kannattaa olla varuillaan.

Persukokoomuksen hallitus on luonut vihasuhteen ay-liikkeeseen, eikä tästä ole paria milliä enempää matkaa koko vasemmiston torjumiseen. Varsinkin Lahdessa ja Porissa on oltava varuillaan, koska Eetu Salinin patsaat ovat molempien kaupunkien keskustoissa näkyvillä paikoilla (kuvassa Porin muistomerkki). Koska patsaiden kaataminen on nyt muotia, ovat Salinin patsaat nyt vaarassa. Senkin takia varsinkin, että Salin oli ammatillisen liikkeen alkuunpanijoita Suomessa, ja talvella 1901 hän oli järjestämässä väkivaltaista lakkoa Hyvinkään villatehtaalla.

Helsingissä jo vietiin pois paikaltaan Moskovan Helsingille lahjoittama Maailman rauha -veistos, joka oli Yya-sopimuksen muistomerkki. Tällaiset rauhanmonumentit eivät nimittäin tällä hetkellä ole Suomessa soveliaita, koska henki on nyt päinvastainen.

Ovathan tällaiset julkiset teokset kovia kannanottoja, samoin kuin niiden poistamiset. Taidehistorian ja sosiologian tohtori Tuuli Lähdesmäki kirjoitti monumenttien merkityksestä tutkimuksessaan, että tällaiset patsaat arvottavat menneisyyden jälkiä, joten niillä on historiallinen arvonsa kehityksen dokumentteina. Hänen tutkimuksensa on painettu Jyväskylän yliopiston nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuna 2007. Toinen puoli asiassa on, että monumentteja tulkitaan usein myös ideologioiden näkyvinä manifestaatioina ja propagandan välineinä.

Tällaisten monumenttien kohteina ovat usein suurmiehet, joiden kautta näyttäytyy samalla voimakas nationalismi. Tuuli Lähdesmäen mukaan tämä puoli patsasasiassa on kuitenkin hiipunut, kun suurmiesmonumenttien tie on toisen maailmansodan jälkeen tullut päätepisteeseensä. Kaikkialla ei näin kuitenkaan ole ollut, esimerkiksi Neuvostoliitossa nostettiin Natsi-Saksan musertaminen korkealle ja tämä tapahtui myös henkilökulttia korostamalla patsaiden muodossa. Meillä muistetaan suurmiehinä presidenttejä, joista kuitenkin tehdään enemmän kummallisia taidepatsaita kuin heitä suoraan henkilöinä kuvattavina teoksina.

Itävaltalainen suurkirjailija Robert Musil kirjoitti, että mikään ei ole niin näkymätön kuin muistomerkki, koska ei niitä kukaan huomaa. On tässä tavallisesti perää, sillä ei puistossa kävelijä Leninin tai Salinin patsaan ohittaessaan mieti, että mistä tuo ukonkuvatus yrittää kertoa – paitsi nyt, kun on Venäjän aiheuttama tilanne päällä.

Saa nähdä, kiihtyvätkö nämä tilanteet sekä kansainvälisesti että meillä täällä kotona. Onhan Suomessa vielä pystyssä tsaarin ja Neuvostoliiton ajan muistomerkkejä, esimerkiksi Suomen suuriruhtinas Aleksanteri II arvopaikalla Senaatintorilla. Yya-sopimusta kunnioittavat sen yhden poistetun jälkeen vielä Essi Renvallin veistämä Rauhanpatsas Kaivopuistossa ja Antti Neuvosen Kansojen ystävyyden monumentti Itäkeskuksessa.

Venäläisen kuvanveistäjän Andrei Kovaltshukin teos Tapaaminen Turussa 1812 on Aurajoen varrella. Sen tilasivat yhdessä Turun Venäjän pääkonsulaatti ja Turun kaupunki, ja siinä tsaari Aleksanteri I ja Ruotsin kruununprinssi Karl Johan neuvottelevat Euroopan-laajuisista valtapoliittisista kysymyksistä Turussa. Tapaaminen liittyi niihin vaiheisiin, jolloin Ruotsi luopui kaikista tavoitteistaan Suomen alueensa suhteen.

Aleksanteri I:n rintakuvakin oli Turussa Suomen jo muututtua Venäjän- alaiseksi suuriruhtinaskunnaksi ja 1832 se tuotiin Helsingin yliopistoon uuteen päärakennukseen, jossa se on muutamaan kertaan siirretty paikasta toiseen, nyt se on jossakin katetussa pihassa mitättömässä paikassa.

Kanava-lehdessä 8/2023 professori Kari Tarkiainen kysyi, ”onko muistomerkkien tuhoaminen hyväksyttävää” ja ”pitääkö historialle antaa arvo kaupunkikuvassa silloinkin, kun sen sanoma tuntuu väärältä”. Yksiselitteistä vastausta on vaikea antaa, mutta patsaiden siirtämisen Tarkiainen sanoo olevan luonnollista. Varastoon säilöminenkin voi olla lopulta hyvä vaihtoehto, koska se tarkoittaa teoksen pelastamista. Ehkä joskus tulee taas sellainen aika, että Leninitkin palautetaan jalustoilleen.

Netistä etsin, löytyykö tietoa muista ulkomaalaisten patsaista Suomessa. Osuin kuitenkin porvoolaisen Koristevalun sivulle, jossa kipsiveistosten tuotevalikoima suurmiehistä ja yhdestä naisesta oli mielenkiintoinen: Nefertiti, Dante, Hannibal, Hippokrates, Aleksanteri Suuri, Runeberg, Kivi, Beethoven, Marx, Sibelius, Mannerheim, Ryti, Koivisto, Elvis.

kari.naskinen@gmail.com

Ei järkeä, ei tunnetta, eikä ylpeyttä

Ihmettelin kovasti, miksi Lahden kaupunginteatterin Eero-näyttämöllä oli tänään kovin vähän katsojia. Miksi Jane Austen ei vedä? Enää en ihmettele. Puskaradio oli näköjään toiminut ja siellä oli kuulutettu, että Emma-näytelmä on täydellisen surkea. Niin on. Minulle riitti 20 minuuttia. Ohjaajavierailija Lija Fischer Lappeenrannasta oli yrittänyt tehdä komediaa, mutta oli nyrjähtänyt falskin farssin puolelle, jossa ei ollut päätä ei häntää. Henkilöohjaus oli kuin kesän huonoimmasta ulkoilmateatterista, pelkkää naaman, vartalon ja puheen vääntelyä sekä mölinää. Väärinkäsitysten välttämiseksi pitää kuitenkin näin paikallisesti todeta, että Hollolan Heinäsuon kesäteatteri on laadultaan korkeatasoisempi kuin tämä Emma. Joten osallistun puskaradiotoimintaan ja neuvon, että älkää tuhlatko aikaa ja rahaa tähän epäonnistuneeseen laitospuskateatteriin.

kari.naskinen@gmail.com

Kahville bensa-asemalle

Kun Jalkarannantien Shell piti 2013 purkaa vanhustentalon tieltä, meitä oli paljon, joiden piti etsiä uusi sellainen paikka, josta sai bensaa ja kahvia. Kuka mihinkin siirtyi, minä löysin Holmassa olevan Nesteen aseman, jonka nimi on Taukotuuli, kuuluu samaan nimisarjaan Tuuliharjan ja Tuuliruusun kanssa. Sekin meni kuitenkin alta syksyllä 2023, kun koronasta alkanut huonompi aika muutti tilannetta ja Taukotuuli-yrittäjänä toistakymmentä vuotta ollut Tero Voutilainen sulki aseman. Toimintaan jäivät vain polttoainemittarit (kuva). Taukotuuli oli aloittanut 1984 Oy Union-Öly Ab:n asemana.

Union yhtiönä toimi 1931-91 (alkuun toisilla nimillä) ja sen ensimmäinen huoltoasema oli Helsingin Mannerheimintiellä, josta se hävitettiin 1935 Postitalon rakentamisen takia. Suomen ensimmäiset itsepalvelumittarit otettiin käyttöön 1961 toisella Mannerheimintien Unionilla, joka puolestaan purettiin 1969 Hesperia-hotellin tieltä. Neste Oy osti 1983 enemmistön Unionista ja 1990 Neste nosti omistusosuutensa 98 prosenttiin ja lopulta Union- ja Finnoil-ketjut yhdistettiin Neste-ketjuksi.

Vielä en ole löytänyt uutta vakiopaikkaa, kun Liipolan Esson (1979) kahvilakin on nyt kiinni. Tämä huoltamo vaihtui jossakin vaiheessa St 1:ksi, mutta korjaamoyrittäjänä nykyisin oleva Bilal Cengiz ei ole voinut avata huoltamo-kahvion puolta. Etelä-Suomen Sanomissa olleiden uutisten mukaan edellisen omistajan Express-Milo Oy:n konkurssi viime kuussa muutti suunnitelmia.

Viime viikolla jatkoin etsimistä ja ajoin Liipolasta Saksalan St 1:lle, joka ennen oli Teboil. Ukrainan-sodan alettua yrittäjä Marko Lehtinen vaihtoi Upon sillan vieressä olevan asemansa St 1:n leiriin, mikä onnistui siinä mielessä sujuvasti, että Lehtisen liiketoiminta ei tapahtunut Oy Teboil Ab:n omistamassa kiinteistössä, vaan hän omistaa sen itse, samoin polttoainemittarit. 

Etsintäni kuitenkin jatkuu, koska Saksalassa joutui kahvin juomaan pahvimukista. SOK:n ABC-asemia en lähde kokeilemaan, koska niiden tunnetuin ominaisuus on, että ne tuhoavat kaiken kilpailevan toiminnan sadan kilometrin säteellä. Hollolan, Vierumäen ja Kausalan Matkakeitaat (pihassa Nesteen mittarit) taas ovat sen verran kaukana, että kahvikupillisen ja viinerin takia en viitsi niihin ajaa. Lisäksi ABC ja Matkakeidas eivät ole sellaisia normaaleja bensa-asemakahviloita, joissa ympärilleen katselemalla näkee tuulettajanhihnoja, sytystulppia, öljypurkkeja ja näitä muita elämän kannalta tärkeitä asioita.

Onhan tämä auto- ja bensa-asemaharrastus laajaa ollut. Kerran kävin Cherbourgin Esso-asemallakin, jota Cherbourgin sateenvarjoissa (1964) pitää Guy (Nino Castelnuovo) vaimonsa Madeleinen (Ellen Farner) kanssa. Sitten tankkaamaan tulee Guyn entinen heila Genevieve (Catherine Deneuve), joka kysyy, haluaako Guy nähdä tyttärensä. Ei halua. Minä kävin asemalla sisällä, josta en kuitenkaan saanut ostettua sateenvarjoa.

kari.naskinen@gmail.com

Vapaus, veljeys ja Herran haltuun

Kuukausi sitten kirjoitin ohimennen käynnistäni Pariisissa olevalla hautausmaalla, johon on haudattu 1306:n giljotiinilla mestattujen ruumiit ja niiden irtonaiset päät. Nämä tuomiot oli toteutettu kesällä 1794 Ranskan vallankumouksen johtajien toimesta. Ovatkohan tuolla hautausmaalla myös niiden yhdentoista nunnan ja viiden luostarin maallikkoasukkaan ruumiit, kun Kansallisoopperan Karmeliittasisaret tällaisesta tapauksesta kertoo? Francis Poulencin ooppera kuvaa tapahtumia Compiègnen karmeliittaluostarissa heinäkuussa 1794 huipentuen giljotiinin vingahduksiin ja jysäyksiin heinäkuun 17. päivänä.

Oopperoissa ovat hurjat loput tuttuja, mutta tämä on karmein kaikista. Mestauksia ei tietenkään esitetä edes pahvi-ihmisillä, vaan tämä vavahduttava loppukohtaus tehdään äänillä ja nunnien poistumisella näyttämön takareunaan kohti tähtitaivasta. Kun giljotiinin terä putoaa, nunna kerrallaan hiljenee ja loput jäävät laulamaan Neitsyt Marialle omistettua hymniä Salve Reginaa (Terve, Kuningatar) ja Veni creator spiritusta (Oi Pyhä Henki, Herramme); todellisuudessa ei mennyt aivan näin, vaan nunnat lauloivat mestauslavalla psalmia 117: ”Kiittäkää Herraa, kaikki kansat! Ylistäkää häntä, kansakunnat...”

Ajankohtainen teema edelleen. Isot kumoukset ja mullistukset jatkuvat siellä sun täällä ja vainotuiksi tulevat niiden vastustajat. Ranskassa kiellettiin uskonnonharjoittaminen 1790 ja jos Pariisin koillispuolella olevan luostarin nunnat olisivat luopuneet uskostaan, he olisivat pelastuneet. Osa kirkonmiehistäkin luovutti, kuten yksi suntio oopperassa sanoo: "Annoin periksi, menin ulvomaan susien mukana."

Nunnille oli kuitenkin tärkeämpää toisenlainen pelastuminen. Oopperan ensimmäisessä näytöksessä joku (ei nunna) kirjoittaa liidulla lautaseinään Liberté (vapaus) ja toisessa näytöksessä Egalite (veljeys). Suuren vallankumouksen tunnuksen kolmatta sanaa Fraternité (tasa-arvo) ei seinään tule, sen sijaan nunnat kirjoittavat siihen perään kaksi kertaa Jumalasta, ensimmäistä sanontaa en saanut talteen, mutta jälkimmäinen teksti on en Dieu, jota sanakirjojen ja tekoälyn avulla suomensin ja päädyin monista vaihtoehdoista sanontaan ”Herran haltuun”.

Lakiasäätävässä kansalliskokouksessa 1792 oli päätetty, että luostarit tyhjennetään ja myydään. Näytösoikeudenkäynnissä nunnat oli tuomittu ”kansan vapauden vihollisina”. Tuttua terminologiaa nykyäänkin. Nunnat pantiin Pariisin oikeuspalatsin vankilaan, mutta eivät kuitenkaan antaneet periksi. Ooppera päättyy, kun sen päähenkilö Blanche on jo päässyt luostarista turvaan, mutta giljotiinin jo tapettua muut nunnat tulee Blanche Vallankumousaukiolle (Place de la Nation) ja nousee yleisön joukosta mestauslavalle viimeisenä. Vuonna 1906 paavi Pius X julisti Compiègnen sisaret autuaiksi marttyyreina.

Jos oopperan juoni jatkuisi tästä runsaan viikon, tulisi eteen myös vallankumousterrorin johtajan Maximilien Robespierren teloitus 28.7.1794, koska tämä oli mennyt diktatuuritouhussaan liian pitkälle. Ehkä tällaisia ratkaisuja tarvittaisiin joskus nykyisinkin. Ranskan vallankumouksessa katkaistiin kaula giljotiinilla noin 30 000 ihmiseltä, mukana myös Ludvig XVI ja Marie-Antoinette.

Poulencin ooppera viittaa aika selvästi myös Ranskan natsimiehitykseen toisen maailmansodan aikana. Nunnat ovat kuin vastarintaliikkeen taistelijoita, joita myös Francis Poulenc (1899 - 1963) tuki. Oopperan teksti pohjautuu kuitenkin Georges Bernadosin Karmeliittojen tarinoihin, jonka hän oli alun perin tarkoittanut elokuvan käsikirjoitukseksi. Elokuvamaailmasta Bernados on tuttukin, sillä Robert Bressonin Papin päiväkirja (1951) perustuu Bernadosin romaaniin.

Poulencin ooppera esitettiin ensin 50-luvulla samoihin aikoihin Ranskassa, Italiassa ja Saksassa. Nopeasti se valtasi oopperataloja läpi Euroopan, mutta Suomessa sitä saatiin odottaa vuotee 1999 asti, jolloin sen kävi Savonlinnassa esittämässä Reinin kansallisooppera. Ensi tiistaina 13.2. klo 19 se tulee suoratoistona Suomen kansallisoopperan omilla Stage 24 -nettisivuilla.

Sävellyksenä Karmeliittasisaret on hieno. Poulenc kirjoitti omistavansa teoksen Debussylle, Monteverdille, Verdille ja Musorgskille. Kun näin on, voi hyvin kuvitella jo ennen oopperan alkua, että musiikki on harmonisen melodista. Siinä ei varsinaisesti ole erillisiä aarioita, vaan musiikki ja laulu soljuvat eteenpäin yhtenä kokonaisuutena. Solistit ovat huippuluokkaa, vähän ne vaihtelevat, mutta eilisessä esityksessä lauloivat mm. Tuuli Takala, Iris Candelaria, Tuija Knihtilä ja pitkästä aikaa Kansallisoopperassa vieraileva Kirsi Tiihonen. Poulenciin liittyen oli erinomainen lähestyminen tähän oopperaan RSO:n konsertti tammikuun puolivälissä, jolloin Musiikkitalossa kuultiin Poulencin konsertto uruille, jousiorkesterille ja patarummuille (1938). Musiikin asiantuntijat kirjoittivat, että tuokin teos sisältää kiirastulen ja taivaaseen pääsemisen mahdollisuuksia.

kari.naskinen@gmail.com

Vastakkainasettelun aika piristävästi palannut

On vallan piristävää, että leppoisasta olemisesta on taas palattu vastakkainasettelun aikaan. Stubbi ei ole Niinistön tavoin työväestön ehdokas ja hallitus on niin oikeisto- ja äärioikeistolainen, että on pannut stopin kaikenlaiselle yhteistyölle ay-liikkeen kanssa. Vanhaan tapaan yksi suurimpia pahantekijöitä on Yleisradio, jonka Perussuomalaiset-puolue lakkauttaisi ja Kokoomuskin ainakin supistaisi sen toimintaa. Lopulta myös presidentinvaali kärjistyi sukupuoliroolien jyrkäksi kaksintaisteluksi.

Pitkästä aikaa ollaan takaisin isojen mielenosoitusten ajassa. Ei enää tietoakaan siitä lauhkeasta ilmapiiristä, joka sai aikaan vetelyyttä ja saamattomuutta muutama vuosikymmen sitten, kun 60-luvulla alkanut vasemmistoradikaalisuuntaus oli hiljentynyt. Tuosta menneestä ajasta kirjoitti kuvaavasti edesmennyt sosiaalipsykologian professori Antti Eskola vuonna 1980: ”Tämä demareiden, kepun ja enemmistökommunistien yhteisrintama, jota kokoomus ja työnantajapiirit hiljaisesti tukevat, on tehnyt ilmapiiristä inhottavan ja ahdistavan.” 

Ennen tuota Eskolan ikävystyttäväksi kuvaamaa konsensusaikaa edelsi sitäkin hurjempi vaihe, jolloin silloinkin Yle oli kuin pirun riivaama. Eino S. Repo oli 60-luvun puolivälissä nimitetty sen pääjohtajaksi Maalaisliiton, Urho Kekkosen ja Kustaa Vilkunan vaikutuksella, ja kun vuoden 1966 eduskuntavaalit lähestyivät, panivat Päivi Istala, Hannu Taanila, Esko Seppänen, Tero Heinänen, Pentti Kemppainen ja Paasilinnan veljekset täydet latingit piippuun. SDP, SKDL ja TPSL kasvattivatkin paikkalukunsa 87:stä 103:een. (Valokuvan Eskolasta ja Taanilasta löysin kustannusliike Vastapainolta.)

Ne olivat värikkäitä aikoja. Nykytelevision viihdeohjelmat ovat lepertelevää leikkiä verrattuna vaikka Orvokki-kabareehen. Ensin se tuli radiosta, mutta sitten Timo Bergholm, Kaj Chydenius, Kalle Holmberg ja Arvo Salo veivät sen kiertueelle, jossa esimerkiksi Jyväskylän Kesän turnee sai Edvin Laineen ja muut konservatiivit hyppimään tasajalkaa. Kristiina Halkola lauloi 20 perheestä, Kaisa Korhonen Kenen joukoissa seisot jne. Loppu tästä tietenkin tulikin, kun Reporadio pantiin aisoihin. Ensin Repo siirrettiin 1969 pelkästään radiopuolen johtajaksi ja 1972 Ylen hallintoneuvosto määräsi hänet äänin 11-7 pakolliselle virkavapaalle. Pois Ylestä Repo lähti 1974.

En tavannut Eino S. Repoa, mutta matikanopettajamme ja luokanvalvojamme oli Eino S:n veli Yrjö Repo. Reporadiosta emme tunneilla puhuneet, mutta mielenkiintoisempaa olikin, kun hän kerran esitteli meille hienon Roverinsa, jonka konepellinalus oli niin täynnä moottoria, etten ollut ennen sellaista nähnyt. Vieläkin löytyy antikvariaateista Yrjö Revon kirja matematiikan harjoitustehtävistä ja ylioppilastehtävät ratkaisuohjeineen 1963-64. Lisäksi sellainen sattumayhteys, että rinnakkaisluokalla ollut Kari Kihlström meni aikanaan naimisiin Eino S. Revon tyttären, teatteriohjaaja Kristiina Revon kanssa, ja Lahden kaupunginteatterissakin Kihlström näytteli muutaman vuoden 2000-luvun alussa; parhaiten jäi mieleen Kihlströmin everstin rooli Daniel Katzin näytelmässä Everstin nainen, jossa se nainen oli Anna Vihanto.

Jonkin verran tutustuin myös Antti Eskolaan, jonka luennoilla kävin opiskellessani vähän aikaa Tampereen ”punaisessa” yliopistossa. Eskola oli kuitenkin yliopistoakin punaisempi. Hän oli siirtänyt kirjoituksensa Aamulehdestä (Kok) ensin Kansan Lehteen (SDP) ja sitten Hämeen Yhteistyöhön (SKDL), ja kun hänen ensimmäiset yhteiskunnalliset pamflettikirjansa olivat 60-luvun lopulla ilmestyneet, julisti yliopiston rehtori Erkki Pystynen (Kok), että kaikille kumouksellisille pitäisi asettaa sulku virkoihin. Pystynen oli Kangasalta kotoisin olleen äitini sukulainen, mutta emme käyneet koskaan Pystysillä.

Näiden kovien vuosien jälkeen siirryttiin konsensusaikaan. Hallituksissakin istuivat 80-luvulla Sorsa, Paasio, Holkeri ja Kanerva sulassa sovussa. Poliittisia lauluja ei enää kuullut, kun tilalle olivat tulleet Juha Watt Vainion isojen poikien laulut, joissa esimerkiksi käytiin Ilkka Suomisen kotikunnassa Nakkilassa nussimassa, sopraanosolistina Aino Akti.

Nyt on taas värikkäämpää. Yleislakkokin voi syntyä ja silloin päästäisiin vaihteeksi kaatamaan autoja bensa-asemalla, kuten näin tapahtuvan 1956. Somessa on jo pitkään käyty digitaalista sisällissotaa, jossa vastakkain eivät kuitenkaan ole valkoiset ja punaiset, vaan valkoperusruskeat ja punavihreät. Kaikkein vihatuin ihminen on edelleen Sanna Marin, vaikka onkin häipynyt jo Lontoon sumuun. On myös paikallisia tappeluja, esim. Lahdessa muutama kaupunginhallituksen jäsen haluaisi myydä kaupungin omistaman energialaitoksen, vaikka 97 prosenttia veronmaksajista vastustaa.

MARXIN HAAMU HAALENI

Antti Eskola sanoi, että nykyisin yhteiskunta selitetään taskulaskimella, ennen siihen tarvittiin sosiologi. Eskola oli eräänlainen filosofinen kommunisti, eikä hän koskaan ollut SKP:n jäsen. Hän ei hyväksynyt aseellista toimintaa missään muodossa, mutta oli joka tapauksessa sitä mieltä, että jokaisen Marxin ja Kristuksen lapsen pitäisi vihata nykyistä systeemiä ja ainakin äänestämällä pyrittävä tuhoamaan se. Esteenä sosialismin tiellä olivat Eskolan mukaan porvarillinen hegemonia sekä sitä tukevat tiedotusvälineet, koulu, kirkko ja muut vaikutuskanavat. Kun lopulta Marxin haamu haaleni, voimistui Eskolan kirjoituksissa Kristuksen kuva: ”Ihminen on etääntynyt kauas Jumalan kuvasta ja ihmisen oikeasta luonnosta.”

Vuonna 2003 Eskola palasi 68-vuotiaana takaisin kirkon jäseneksi pitkällisen pohdinnan jälkeen: ”On kuin liittymällä taas kirkkoon sytyttäisin kynttilän vanhempieni haudalle.” Eskola oli uskonnollisesta lapsuudenkodista, jossa äiti hyräili virsiä Siionin kanteleesta, ja näitä säkeitä Antti Eskola toistaa kirjoissaankin. Tampereella 2018 kuolleen Antti Eskolan yksi iltarukous kuului:

Päivän touhut taakse jää,
minua jo väsyttää.
Kiitos että nukkumaan
peiton alle mennä saan.
Hyvää yötä Jumala!
Siunaa meitä kaikkia.

kari.naskinen@gmail.com

Saksan muisti pätkii tietoisesti

Saksassa on pyritty määrätietoisesti menneisyydenhallintaan (Vergangenheitsbewältigung), jossa käsitellään rehellisesti ja avoimesti varsinkin 1930-luvun ja toisen maailmansodan aikoja. Saksan Kolmannen valtakunnan asioita onkin perusteellisesti perattu, mutta erikoinen aukko on ollut liittoutuneiden pommitustuhojen kohdalla. Saksalainen kirjailija W.G. Sebald (1944 - 2001) käsitteli kirjallisuustieteellisessä teoksessaan Ilmasota ja kirjallisuus (1999) sitä kummallisuutta, että kovin vähälle huomiolle oli saksalaisessa kirjallisuudessa jäänyt ainakin Sebaldin elinaikana pelkästään jo Royal Ar Forcen ilmapommituksissa kuolleiden 600 000 siviilin kuolema. Tuhon loppuvaiheista oli tullut jonkinlainen tabu, häpeällinen perhesalaisuus, jota käsitteli vain Heinrich Böll romaanissaan Enkeli oli vaiti, mutta niin pahana kirjaa pidettiin, että se julkaistiin vasta lähes 50 vuotta kirjoittamisen jälkeen 1992 Böllin jo kuoltua.

Sebald pohti syitä tähän. Oliko yksi syy, että kansa, joka oli keskitysleireissä kiduttanut ja tappanut miljoonia ihmisiä, ei voinut mitenkään ruveta valittamaan omaa kohtaloaan? Eikä ollut kanttia vaatia liittoutuneilta selitystä, millainen sotilaspoliittinen logiikka oli johtanut Saksan kaupunkien hävitykseen.

Tällä hetkellä moralisoidaan perustellusti Venäjän ja Israelin murhaiskuista siviilikohteisiin. Miksi saksalaisia siviilejä sai 80 vuotta sitten listiä täysin vapaasti? Englantilaiset tekivät Saksaan 400 000 lentoa ja pudottivat miljoona tonnia pommeja, jotka tuhosivat 3,5 miljoonaa kotia. Lisäksi pommeja pudottivat amerikkalaiset pommikoneet. Sodan päättyessä olivat yli tuhat pommikonetta aiheuttaneet kodittomuuden 7,5 miljoonalle saksalaiselle.

Kävin Dresdenissä 1990. Tulin sinne myöhään illalla pimeän aikaan. Oli outo näky ja tunnelma, kun näytti siltä, että kaupungissa ei vielä silloinkaan olisi ollut yhtään lamppua palamassa, ei katuvaloja, ei mainosvaloja, ei valaistuja kauppojen ikkunoita, eikä kerrostaloissakaan palanut kuin muutama valo siellä täällä. Sebaldin kirjassa sanotaan, että sodan loputtu Dresdenissä oli kivimurskaa 43 kuutiota jokaista asukasta kohti. Sotarikos tämä ei kuitenkaan ollut, koska tuollaista pommituslento-operaatiota ei ollut kirjattu kansainvälisiin sopimuksiin.

Winfried Sebald oli 8-vuotias, kun heidän perheensä muutti kotikylästään Wertachista 20 kilometrin päähän Sonthofeniin, jossa sielläkin kadunvarsilla oli raunioita. Kun Sonthofenista tuli kaupunki 1963, julkaistiin juhlakirja, jossa sodastakin mainittiin: ”Paljon sota vei meiltä, mutta meille jäivät kotiseutumme ihanat maisemat, koskemattomina ja yhtä kukoistavina kuin ennenkin.” Ehkä Jumalan johdatuksen ansiota oli, että koskemattomina olivat säilyneet varsinkin kasarmit ja Hitlerin eliittikoulu, ilkkuu Sebald. Sen sijaan juhlakirjassa ei mainittu pommituksessa kuolleita siviiliuhreja, joiden nimiä Sebald omassa kirjassaan luettelee, eikä rautatieasemaa eikä muita tuhottuja kohteita. Kohtalo oli puuttunut asiaan Sonthofenissa kuten Hampurissakin, jossa siviilikuolemien yhteydessä puhuttiin ihmiskasvojen pyhyydestä ja pääsystä iäisyyteen.

Hampurissa tekivät RAF ja USA:n 8. lentolaivue tehokasta työtä: Hyväksi havaittuun tapaan aloitettiin 2000-kiloisilla miinapommeilla, jotka repivät ovet sijoiltaan ja särkivät ikkunat, sitten sytytettiin kevyillä palopanoksilla ullakot tuleen ja raskaammat, noin 15-kiloiset palopommit iskeytyivät rakennusten perustuksiin saakka. - - - Palo roihusi kolme tuntia. Pahimmillaan myrsky irrotti taloista päädyt ja katot, lennätti parvekkeita, väänsi puut juuriltaan ja viskeli ihmisiä palavina soihtuina. Väestönsuojista paenneet upposivat vääntyneissä asennoissa sulana kuplivaan asfalttiin.

Sotarikoksen yhden määritelmän nykymaailmassa antoi YK pari viikkoa sitten. Se vaati Israelia lopettamaan Gazan alueen tuhoamisen, koska siellä oli kuollut 15 000 ihmistä. Hamasin alkuiskussa oli kuollut 1500 israelilaista, joten YK:n kanta on, että kostoisku saa olla kymmenen kertaa suurempi kuin hyökkääjän aloittama isku, mutta sitten pitäisi lopettaa.

kari.naskinen@gmail.com

Aina jotkut eksyvät niin, etteivät koskaan löydä takaisin

Meidän lähellä kauppakeskuksen pihassa istuskelevat kesäisin puliukot, ryypiskelevät halpoja juomiaan ja huutelevat tervehdyksiä. Joskus mukana on joku nainenkin ja se kiinnittää erityistä huomiota. Siis nainen juopporemmissä, onkohan jonkun lapsen äiti, onkohan jättänyt lapsensa? Reko Lundánin näytelmässä Aina joku eksyy on kaksosten Akin ja Liisan äiti Hanna pahasti eksyksissä. Kouvolan Teatterissa tätä naisten alkoholismia taas käsitellään, eivätkä asiat ole mihinkään muuttuneet siitä, kun näytelmä sai kantaesityksensä KOM-teatterissa 1998. Edelleen naisten alkoholismi tuomitaan pahempana asiana kuin miesten, ja kysymykset ovat samoja: kuka on syyllinen, kenen on vastuu, millaisen surun nimenomaan äidin retkahtaminen aiheuttaa, pitääkö antaa anteeksi ja ymmärtää vaikka jo ennen hautajaisiakin?

Äiti on Koskelan sairaalassa Helsingissä, on ryypännyt aivonsakin muistamattomaan kuntoon. ”Viinakasvi”, sanoo Aki. Näytelmässä siirrytään kuitenkin takautumina aina 50-luvulle asti ja ollaan myös Lundánin syntymäkunnassa Janakkalassa ja Riihimäellä, jossa Aki ja Liisa kasvavat, kun insinööriluutnantti-isä oli saanut komennuksen sinne. Näytelmän sisältö on ankara, mutta sisältää myös kevennyksiä, ei kuitenkaan vanhojen kotimaisten elokuvien tapaan humalaisten toilauksille naureskellen. Eikä naiskänniläiselle voikaan nauraa niin kuin miesjuopolle.

Äidin veli Tuomas on kova urheilumies, joka Finlandia-hiihdon ja Sulkavan soudun lisäksi on varsinkin suunnistaja, joukkueensa ankkurina Jukolan viestissäkin. Tästä myös näytelmän nimi: vaikka maasto periaatteessa tuntuu tutulta, ovat rastit joskus yllättävän vaikeissa paikoissa, eikä eksymistä onnistu välttämään. Samalla kysymys on siitä, miten hyvinvointiyhteiskunnan rakenteet kestävät eksyneiden pelastamisen, varsinkin näiden rakenteiden purkamisen alettua 90-luvulla. Jukolan viestissä kilpailun järjestäjät sentään huolehtivat eksyneetkin takaisin lähtöalueelle

Näytelmä oli syntyessään suurmenestys. KOM-teatterissa se meni 1998 - 2001 täysille saleille 135 kertaa. Tänään päivänäytöksessä Kouvolassa yleisöä oli kovin vähän ja näin oli Lahden kaupunginteatterissakin 2014, jolloin näytelmä esitettiin 19 kertaa, katsojia näytöksissä keskimäärin 230 eli kolmasosa isosta Juhani-salista. Mutta Reko Lundán (1969 - 2006) sanoikin, että näytelmä myös tapahtuu tavisten alueella Etelä-Hämeessä. Vaikka kymenlaaksolaisetkin tuntuvat kuuluvan taviksiin, kuuluisi nyt asiaan, että tämän erittäin onnistuneen esityksen jälkeen Kouvolan Teatteri ottaisi ohjelmistoonsa myös näytelmän jatko-osan Teillä ei ollut nimiä, joka taas tapahtuu Riihimäellä 80-luvulla ja 2001.

Esitys Kouvolassa kestää vähän yli 2,5 tuntia väliajan kanssa. Ohjaaja Mari Kahri työskenteli opiskeluaikanaan Lundánin assistenttina 2000-luvun alussa, ja käsiohjelmassa hän sanoo ihastuneensa erityisesti näytelmän humaaniin ihmiskuvaan, moniulotteisiin henkilöhahmoihin ja rikkaaseen etelähämäläiseen kieleen. Lopputulos on muuten hyvä, mutta mikä ihmeen nykyteatterin muoti on sekpoittaa jatkuvasti sukupuolia. Kouvolassa on pantu entisen lotan ja vanhapiikaopettajattaren rooliin mies – on ristiriidassa näytelmän sisällön kanssa tehdä yhdestä kohtauksesta puhdasta pellefarssia. Tämä pelle on Raimo Räty, joka onneksi kahdessa muussa roolissa Hannan isänä ja lottoarvonnan virallisena valvojana täyttää paikkansa hyvin. Viinaan sortunut Hanna on Minna Kivelä (vierailija, kuvassa), hänestä eroamaan joutuneena aviomiehenä Jarno Hyökyvaara (vierailija) sekä heidän lapsinaan Panu Poutanen ja Satu Lemola (kuvassa molemmat). Onnistuneita luonnehdintoja kaikki.

Koska varuskuntakaupungissa ollaan, käsitellään myös sotilaselämää Akin kertomana: Itsenäisyyspäivänä ja Puolustusvoimien lippujuhlapäivänä isä tulee kotiin vasta aamulla. Kun upseerikerho menee kiinni, ne menee jonkun luo juomaan kaivovettä pienistä laseista, kuuntelemaan Finlandiaa ja pitämään kättä lipassa.

THL:n nettisivulla julkaistiin eilen ajankohtaistiedote, jossa käsiteltiin alkoholipolitiikan nykytilaa. Sitä uhkaa alkoholinmyynnin prosenttirajan nostaminen päivittäistavarakaupassa, mikä vähentäisi alkoholihaittojen ehkäisyn ja vähentämisen perusteita. Ei pitäisi huonontaa kehitystä, joka viimeisten viiden vuoden ajan on ollut hyvä: alkoholin kokonaiskulutus ja alkoholikuolleisuus ovat vähentyneet. Nykyisen järjestelmän purkaminen siirtäisi alkoholihaittojen torjunnan painopistettä kansalliselta tasolta kuntien ja rahapulassa olevien sotealueiden vastuulle.

kari.naskinen@gmail.com