skip to main |
skip to sidebar
Kuvataiteilija Pekka Hannula on laskenut, paljonko taideteoksen pitäisi maksaa:
"Arkityöpäiviä Suomessa on noin 220 vuodessa. Jos taiteilijan kulut ovat vuodessa esim. 20 000 euroa, ovat jokaisen työpäivän kulut noin 91 euroa. Jos tavoitteena on myös 20 000 euron vuosipalkka, silloin työpäivän hinta on noin 182 euroa +alv 8 %. Jos taiteilija valmistaa keskimäärin 40 teosta vuodessa, silloin yhteen teokseen käytetyn työajan voidaan ajatella olevan viisi ja puoli päivää. Eli se mitä taiteilijan pitäisi saada itselleen keskimäärin teoksesta, on 1000 euroa +alv 8 %. Jos teokset myydään välittäjän kautta, hinta on 1500 - 2100 euroa +alv 8 % riippuen myyntiprovisiosta (30-50 %). Näin tietysti vain silloin, kun kaikki 40 teosta tulevat myydyiksi. Jos esimerkin taiteilija myy vuodessa puolet tuotannostaan eli 20 teosta, ovat hinnat galleriassa tällöin keskimäärin 3000 - 4000 euroa +alv 8 %."
"Käytännössä toimivin hintataso on sellainen, että voi pitää teoksilla samaa hintaa riippumatta siitä myykö niitä itse tai välittäjän kautta. Yksi yhtäläinen hintataso on taiteilijan etu pitkällä tähtäimellä. Esimerkkimme taiteilijan pitäisi joka tapauksessa saada rahaa kassaan reilut 900 euroa +alv 8 % viikossa tai 4000 euroa +alv 8 % kuukaudessa kymmenenä kuukautena vuodessa."
Ei ihan toimi kaikissa tapauksissa. Tuossa kuvassa on yhdysvaltalaisen Joel Shapiron (70) tänä vuonna tekemä, noin kolme metriä korkea pronssiveistos. Se on parhaillaan esillä Galleria Forsblomilla Helsingissä, hinta 490 000 euroa.
Taiteen hinta on kummallinen asia. Vaikka tehtäisiin lista pelkästään tänä vuonna valmistuneista kuvataideteoksista, ei Shapiron Untitled-niminen tikku-ukko pääsisi kymmenen tai edes sadan parhaan teoksen listalle. Tästä huolimatta hinta on hurja. Kysymys ei kuitenkaan olekaan taideteoksen taiteellisesta arvosta, vaan paljosta muusta. Tämän tason taidepeli on puhdasta sijoitustoimintaa.
Kun joku tämänkin teoksen ostaa, niin jokseenkin varma voi olla, että sijoitus kannattaa. Viimeistään kun Shapiro kuolee ja uusien tikku-ukkojen syntyminen loppuu, hinta pomppaa reilusti ylös. Näin tapahtuu lähes poikkeuksetta tämän tason suuruuksille.
Shapiron veistoksiakin on pysyvästi mm. MoMA:ssa, Tate Galleryssa ja Tukholman modernin taiteen museossa.
YKSI PROSENTTI TAITEESTA
KELPAA SIJOITUSKOHTEEKSI
Taidesijoittajien määrä on kasvanut ihmisten varallisuuden lisääntymisen myötä, samoin kuvataide harrastuksena on tullut kansaa lähemmäksi ja ymmärrys on laajentunut sille, millaiset teokset voivat olla sijoituskohteita. Taidemarkkinoiden tutkija, fil. tri Pauliina Laitinen-Laiho sanoo, että kun puhutaan sijoittamisesta taiteeseen sillä periaatteella, että tarkoituksena on saada tuottoa sijoitetulle pääomalle, jää 99 prosenttia taiteesta tämän ulkopuolelle. Käytännössä siis vain yhtä prosenttia kaikista taideteoksista voidaan pitää hyvinä sijoituskohteina.
"Tästä pienestä määrästä huolimatta on kaikesta taiteesta arviolta noin 20 prosenttia laadukasta ammattitaiteilijoiden tekemää nykytaidetta, jota on kiinnostava seurata taiteellisessa mielessä. Sijoituksellisesti nämä teokset ovat kuitenkin vielä riskialttiita. Likimain noin viisi prosenttia taiteilijoista jää taidehistorian kirjoihin ja silloin jo riskit pienenevät. Näiden taiteilijoiden tuotannoista erikseen sitten valikoituvat varsinaiset taideaarteet, joita voidaan pitää sijoituskohteina. Periaatteessa arvostetuimpien taiteilijoiden onnistuneimpien teosten hintoihin eivät muoti- ja taloussuhdanteet vaikuta niin paljon", sanoo Pauliina Laitinen-Laiho.
Taideteosten arvostukseen ja hintaan vaikuttaa sekin, missä teoksia esitellään. Mitä arvostetumpi galleria, sitä parempi. Shapiron työt ovat 25.9. asti esillä Suomen ykköspaikassa Forsblomilla, joka äskettäin muutti Espalta Lönnrotinkatu 5:een; se on Suomi-yhtiölle vuonna 1911 valmistunut hieno graniittitalo, arkkitehteinä Onni Tarjanne ja Armas Lindgren. Jo sisääntuloaula taloon ja nyt myös Forsblomille on mahtava. Galleriatilan Forsblomille suunnitteli newyorkilainen arkkitehtitoimisto Gluckman Mayner Architects. Kuka näiden seinien sisälle saa teoksiaan, on erikoisasemassa. Nyt siellä on toisena taiteilijana Carolus Enckell (66).
Syksyn kuvataidetapaus on kuitenkin belgialaisen Michael Borremansin (48) näyttely Taidehallissa. Borremansin teoksissa on julmaa pelottavuutta, niissä leikitään ihmisillä salaperäisesti, minulle tuli mieleen Twin Peaks. Borremansin kuvat ovat ensi katsomalla tutunomaisia, helppoja, mutta kun pysähtyy vähän pitemmäksi aikaa, kuviin tulee säröjä, ne muuttuvat selittämättömällä tavalla oudoiksi. Teosten draama kasvaa voimakkaaksi lataukseksi, joka jää ravisuttamaan pitkäksi aikaa. Silvia Hosseini kirjoittaa osuvasti, miltä hänestä tuntui katsoessaan joitakin teoksia: "Se kun lapsena pelkäsi öisin, että komeron oven takana on joku." (www.mustekala.info)
Näyttelyn esitteessä Borremansia luonnehditaan "epäileväksi romantikoksi" - minusta romantiikka on näistä maalauksista/piirustuksista kaukana, mieluummin voi puhua tuomiopäivän julistajasta.
kari.naskinen@gmail.com
Helsingin Sanomat, Aamulehti, Turun Sanomat, Etelä-Suomen Sanomat, iltapäivälehdet, koko oikeiston massiivinen tiedotusorganisaatio on julistanut, että hallitus pienentää kuntien valtionosuuksia 631 miljoonalla eurolla. Syyllinen on valtiovarainministeri Jutta Urpilainen, tietenkin, koska hän on sosiaalidemokraatti ja koska porvarien ikiomalla pääministerillä Jyrki Kataisella ei muka ole minkäänlaista sananvaltaa tässä asiassa.
Totuus on kuitenkin aivan toisenlainen. Joka neljäs vuosi tehtävä kustannustason tarkistus tehdään nyt, ja sen tiedetään kasvattavan kunnille ohjautuvaa rahamäärää ensi vuonna 420 miljoonaa euroa. Lisäksi yhteisöveroon tehtävä jakomuutos lisää kuntien tuloja arviolta noin 300 miljoonaa euroa. Yhteensä siis lisäystä 720 miljoonaa euroa. Kun tästä vähennetään nuo 631 miljoonaa, jää plussan puolelle 89 miljoonaa euroa.
Lisäksi kunnat tulevat saamaan ensi vuonna myös valtionosuuksiin lakisääteiset indeksikorotukset. Summista en tiedä.
Ensi vuonna tulee muutos verotulojen tasausjärjestelmäänkin, kun kiinteistövero poistuu järjestelmästä. Tämä aiheuttaa joissakin kunnissa menetyksiä, joissakin vähennyksiä.
Kuntatalouden ykkösekspertti Heikki Helin, tule apuun ja kerro vielä tarkemmin, paljonko kunnat saavat ensi vuonna rahaa valtiolta enemmän kuin tänä vuonna.
kari.naskinen@gmail.com
Jos Tanskassa on joitakin elokuva-alan instituutioita, niiden pitäisi hankkia Lars von Trierille uusi kamera, sen yhden nykyisen lisäksi. Samalla voisi ostaa molempia kameroita varten jalustat. Nyt se tekee elokuvia yhdellä kameralla ja käsivaralla. Jos pitää kuvata esimerkiksi eri puolella huonetta olevien viiden ihmisen keskustelua, kameralla huidotaan naamasta toiseen ja kuva keikkuu tietenkin koko ajan joka suuntaan. Näin syntyy "taide-elokuva". Melancholiaa jaksoin katsoa 20 minuuttia.
kari.naskinen@gmail.com
Uutisissa oli, että Ilkka Kanerva putosi Kansainvälisen yleisurheiluliiton (IAAF) hallituksesta naiskiintiön takia. Nyt se sitten tuli Kanervalla täyteen.
Edessä ovat joka tapauksessa IAAF:n mestaruuskilpailut Etelä-Koreassa. Siellä taas on sellainen keihäskiintiö, että kaikki halukkaat suomalaiset eivät pääse heittämään.
USA:ssa valitaan urheilijat tällaisiin kisoihin yksiselitteisesti karsintakilpailujen perusteella. Eikä niitä karsintakilpailuja pidetä kuin yhdet/laji. Suomessa tällaista järjestelmää ei varsinaisesti tarvita, koska arvokisoihin pääsevät yleensä kaikki ne, jotka saavuttavat ennalta määrätyt tulosrajat. Poikkeuksen tekee kuitenkin keihäänheitto. Miksi siinä ei voitaisi järjestää yksi kunnon karsintakilpailu, jonka kolme parasta sitten valittaisiin kisareissulle?
Keihäänheitto on tosiaan Suomen ainoa kansainvälinen laji, maailman 20 parhaan joukossa on tämän vuoden tilastossa neljä suomalaista. Missähän muuten luuraa sellainen heittäjä kuin Lasse Etelätalo, jonka tulos tilastossa näyttää olevan 84,41 eli parempi kuin Sampo Lehtolalla ja Antti Ruuskasella.
Moukarinheitossa on 20:n joukossa David Söderberg, mutta Daeguun valittiin kuitenkin vanhoilla meriiteillä Olli-Pekka Karjalainen.
Sitten on vielä yksi suomalainen, joka on lajissaan 20 parhaan joukossa: 10 km:n kävelyssä Veli-Matti Partasen aika on peräti neljänneksi paras, mutta kisoihin valittiin silti Antti Kempas ja Jarkko Kinnunen.
kari.naskinen@gmail.com
Vauhdin Maailman lukijat muistavat varmaan K-G Paukapään. Siirryttyään eläkkeelle reilut kymmenen vuotta sitten piintynyt stadin kundi K-G Paukapää muutti Espanjaan, mutta nyt KGP:tä on taas ottanut niin päähän, että on kirjoittanut asiasta omaan vanhaan tyyliinsä. Asiana on suomalaisittain kuihtunut Formula 1 -sarja. Sain Paukapään tarinan vanhojen partojen autourheiluporukan Primulan jengin sähköpostikiertokirjeestä. Joten tässä tämä, juttunsa otsikoksi K-G Paukapää oli pannut luvun 19:
"Okei. Red Bullin kundeilla on ylivoimainen bilika. Alonsolla on espanjalaisen pankin takuu Ferrarilla. Kaks ekaa riviä F1-starteissa on siis niin sanottua kirkossa kuulutettua. Meidän ainoa toivo tsittaa startissa ruudussa 19 ja tulee maaliin samalla sijalla. Ei hitsisti innosta tsiigaamaan skaboja.
Mä en oo mikään F1-alan guru enkä urheilupsykologikaan, mut mulla olis muutama snadi vihje sinne lähtöruudukon häntäpäähän. Otetaas ihan järjestyksessä.
Ekaks Heikki Kovalaisen tarttis muistuttaa itselleen, että nen-pääte sukunimessä velvoittaa. Funtsakaas jäbät kuinka monta nen-päätteistä kuskia tästä snadista tuppukylästä on maailmalla niittänyt kunniaa ja fyrkkaa. Ai ketkä esimerkiks? Miten olis Aaltonen, Mäkinen, Lampinen, Häkkinen, Kankkunen, Räikkönen, Kinnunen, Hirvonen... Stikatkaa kundit lisää, kun muisti palautuu.
Eli siis nimi velvottais snadiin tsemppiin, eiks niin? Vaikka nen onkin diminutiivipääte, ei noiden starojen aikaansaannokset ole ihan snadeja olleet.
Tokaks Heikin pitäis luopua F1-maailmassa tuskallisen yleiseks levinneestä tavasta ja vaihtaa sana me muotoon mä. Kai te ootte hiffannu miten joka kundi, joka tsittaa keskeytyksen jälkeen bilikan etupyörän päällä antamassa lausuntoja telkkarille, käyttää sanontoja kuten ”We had a bad day, but we tried our best...”. Sanois vaan suoraan vaikka ”I had a lousy day and the car was a piece of shit, too! Sorry".
Kolmanneks Heikin pitäis karistaa mielestään sellanen fiilis kuin ”comfort zone”, mukavuusalue. Mä oon pikku hiljaa hiffannu, et sellainen alue syntyy vähän lajissa kuin lajissa. Suomalaiset keihäänheittäjät esimerkiks on onnesta kankeina kun ne stikkaa jonnekin lähelle 80 metrii. Sit tulee yks Torkilsen ja stikkaa 90. Siin on snadi tasoero, mun mielestä.
Heikki tsittaa siellä ruudussa 19 ja ympärillä on tutut jannut, joiden seurassa on kiva kiertää rataa eikä tartte ku välillä tsiigata peiliin että osaa väistää kun Vettel, Webber, Button tai Alonso on tulossa ohittaan kierroksella. Sit voi aina sanoo medialle et mä tein minkä voin tolla meidän autolla...
Jonkun valmentajan (lue: sponsorin) pitäis vihjaista Heikille, että se vois asettaa itselleen välitavoitteita: tässä kisassa mä oon 18:s, sit seuraavassa 17. Sieltä alapäästä on muitakin noussu lähemmäs eturiviä: Algessuari ja Petrov esimerkiks.
Heikki on itse sanonnu, et se on fyysisesti ylivoimainen F1-kuskien seassa. Se on ihan OK, mut nopeamman bilikan lisäks tarttis varmaan vaihtaa siru sinne korvien väliin.
Mä toivon, kundit, et me voidaan joku päivä – ehkä seuraavalla kisakaudella – kutsua Kovalaista lempinimellä Kovis.
Ellei sitten Valtteri (Bottas) vedä välistä."
- - - - -
K-G Paukapää on Tekniikan Maailman entisen päätoimittajan Mauri "Muri" Salon pakinoitsijanimimerkki, jota hän käytti Vauhdin Maailmassa. Salo työskenteli TM:ssä 1959-99, joista viimeiset kymmenen vuotta päätoimittajana.
kari.naskinen@gmail.com
Lahdesta Kotkaan muuttanut koripallomies Tomi Tiilikainen käyttää termiä talousdoping, kun hän käsittelee blogissaan (22.8.) Lahden Namikan vuokrarästejä. Aikaisemmin samaan vilppiin ovat syyllistyneet ainakin myös Torpan Pojat (Helsinki) ja Lappeenrannan NMKY. Kilpaurheiluseuran talousdopingissa on kysymys siitä, että seurat ovat saaneet etua kilpailijoihinsa nähden jättämällä velvoitteitaan hoitamatta.
Lahden Namika voitti koripallomestaruuden 2009, mutta sen seurauksena Namikalta jäi muhkeat vuokrarästit Lahden urheilutalosäätiölle.
"Jos vuokrat olisi maksettu, olisiko Namika pystynyt pitämään niin montaa suomalaista ammattilaispelaajaa tai kolmea jenkkiä joukkueessaan tuolla kaudella? Vuokrien maksamatta jättämällä Lahti sai pelikentällä etua verrattuna niihin seuroihin, jotka hoitivat vastaavat maksunsa kunnialla", kirjoittaa Tiilikainen.
Viime kaudella tilanne oli samanlainen. Namikan pelit sujuivat surkeasti, minkä takia tänne jouduttiin kauden aikana kuskaamaan kymmenkunta ulkomaalaista pelaajaa. Niinpä vuokrarästejä on nyt 26 000 euroa, koska rahaa meni älyttömästi pelaajien matka-, asumis- ja palkkakuluihin. Tämän talousdopingin ansiosta Namika kuitenkin säilyi sarjassa.
Urheilutalon lisäksi Namika on velkaa Lahden kaupungille 20 000 euroa koulujen salivuoroista.
Lahden kaupunki sponsoroi Lahden Namikaa 50 000 eurolla vuodessa. Tuon sponsorisumman maksaja on kaupungin omistama Lahti Energia Oy.
kari.naskinen@gmail.com
Lainasin otsikon Vauhdin Maailman tämän vuoden ensimmäisen numeron pääkirjoituksesta. Kriisiä ei aiheuta Sebastien Loebin ylivoimaisuus suomalaisiin nähden, vaan se, että ralliharrastus Suomessa on jo pitkään ollut selvässä laskusuunnassa. Varsinkin junioriluokissa on käynyt kato. Kun aloittelijoita eli B-junioreita oli vuoden 2001 ralleissa yhteensä 740, niin viime vuonna heitä oli vain 388. Tämän vuoden tilastoja en ole nähnyt, mutta vuoden ensimmäisiin kilpailuihin osallistui taas vähemmän kilpailijoita kuin viime vuonna.
Sama aleneva trendi on ollut A-junioreissa ja yleisessä luokassa. Kaikki luokat yhteen laskien kilpailijoiden määrä on kymmenessä vuodessa pienentynyt noin 1900:sta 1200:aan.
Asiaan kiinnittää huomiota myös Erkki Vanhasen uudessa, hienossa rallihistoriakirjassaan Flat Out - Täysillä! (Alfamer 2011). Hän palauttaa mieliin ne ajat 1980-luvulla, jolloin junioreiden SM-sarjaan oli niin iso tunku, että ennen sarjan alkua oli järjestettävä erillisiä karsintakilpailuja. Viime vuonna vain kymmenen kilpailijaa saavutti junioreiden SM-pisteitä, ja sarjamuotokin oli muuttunut sellaiseksi, että nuoret poimittiin ikänsä perusteella yleisen luokan tulosluetteloista erikseen.
Missä vika? Yhden syyn kertoo kilpailemisen lopettanut Vesa Hirvonen, pienen n-ryhmän hopeamitalisti 2008: "Miksi SM-sarjasta pitää yrittää tehdä jotain MM-sarjan kopiota? Tiedän monta kuskia, jotka lopettivat SM-tasolla, kun nykyinen rengassopimus astui voimaan. Asiat alkoivat mennä pieleen siinä vaiheessa, kun renkaita ei voinut enää myydä kanssakilpailijoille. Nyt jokaisen kertakokeilijankin pitää ostaa koko setti uusia renkaita, ennen kuin pääsee kisaan mukaan." (VM 1/2011)
Muutenkin autourheilu on tietenkin kallista. Moottoripyöräilyssä pääsee huomattavan helpolla kiinni kilpailukykyiseen kalustoon, MM-sarjaan kelpaavan enduropyörän saa kaupasta muutamalla tonnilla. Autopuolella lajien ja harrastusten runsastuminenkin on varmaan vaikuttanut rallin alamäkeen. Mielenkiintoisia, edullisempia vaihtoehtoja autokärpäsen puremille ovat esimerkiksi tuning ja drifting. Eikä siinä mitään, kivoja puuhia nekin.
Hyvin eivät ole asiat MM-sarjatasollakaan. Viime vuosina mestaruudesta ovat tosissaan kamppailleet vain Citroen ja Ford, mikä on tarkoittanut sitä, että voittajaehdokkaita kussakin osakilpailussa ovat olleet vain nähden kahden tallin neljä kuskia. Toista oli ennen, kuten Vanhasen kirjasta näkyy: esimerkiksi 1978 pääsi MM-pisteille 21 automerkkiä. Järjestelmä tosin oli tuolloin erilainen, mutta siitä huolimatta, eipä nytkään Saksan MM-rallissa ole mukana sellaisia merkkejä kuin oli MM-pisteillä 1978: Alfa Romeo, Chrysler, Lada, Lancia, Leyland, Mercedes Benz, Porsche, Saab, Toyota, Vauxhall, Volvo...
Vanhasen Ekin kirjasta vielä yksi poiminta, mikä todistaa suomalaisten ralliharrastuksen laajuuden jo aikoja sitten: kun Monte Carlon ralliin 1951 hyväksyttiin 150 autokuntaa, oli Suomen kiintiö peräti 30, mutta se oli niin pieni, että Suomessa piti järjestää Monte Carloa varten karsintakilpailu (Hangon Ajo).
Vuonna 1981, kun rallin maailmanmestaruudesta kilpaili vakavasti iso porukka huippuajajia, oli kymmenen parhaan joukossa kuusi suomalaista: 1) Ari Vatanen, 3) Hannu Mikkola, 4) Markku Alen, 6) Timo Salonen, 7) Henri Toivonen, 9) Pentti Airikkala.
kari.naskinen@gmail.com
Television elokuvatarjonta on nykyisin sellaista, että jos ei oteta lukuun vähän vanhempia elokuvaklassikkoja, niin parasta katsottavaa ovat usein uudet tv-sarjat. Samanaikaisesti kun ”kokoillan elokuvien” tuotannoissa on tärkeimmäksi asiaksi tullut katsojalukujen eli bisneksen maksimoiminen, on tv-sarjoja alettu tehdä kunnianhimoisemmilla tavoitteilla. Elokuva-alan sisälläkin on tv-sarjojen tekeminen muuttunut arvostetuksi työksi; varsinkin hyvät käsikirjoittajat ovat kullanarvoisia.
Paras esimerkki on yhdysvaltalainen kaapelitelevisioverkko HBO (Home Box Office), jonka oma sarjaelokuvatuotanto on noussut sekä taiteellisesti että yhteiskunnallisilta teemoiltaan korkealle tasolle. Koska HBO on maksukorttikanava eikä se näytä normaaleja mainoksia, ei kaupallinen ”sensuuri” sido sen ohjelmatarjontaa.
HBO:n huippusarjoja ovat olleet mm. Angels in America, Carnivále, Deadwood, Kylmä rinki, Mullan alla, Rooma, Taistelutoverit ja tietenkin Sopranos.
Radio 1:stä tuli pari vuotta sitten J.P. Pulkkisen toimittama 12-osainen sarja Television tiiliskivet, jossa alan asiantuntijat Veijo Hietala ja Helena Ylänen sanoivat, että tv-sarjojen yksi etu yksittäisiin elokuviin nähden on niiden pituus. Kun ei tarvitse koko juttua puristaa pariin tuntiin, saadaan ihmiset moniulotteisiksi, niin kuin ihmiset oikeassakin elämässä ovat. Samoin juonirakenne voidaan punoa mielenkiintoisen rönsyileväksi, mihin kahden tunnin elokuvassa ei aina ole mahdollisuutta.
Tyypillinen esimerkki tiukkaan puristetusta elokuvasta on ranskalaisen Francois Ozonin Potiche. Siitä olisi helposti saanut paremman, jos se olisi muutettu 5-6 jakson tv-sarjaksi.
”Tv-sarjat voivat olla hyvin yllätyksellisiä. Sieltä voi tulla mitä vain, ja ne tarjoavat myös moraalisesti monimutkaisia juonenkulkuja”, sanoi Helsingin Sanomien entinen elokuva-arvostelija Helena Ylänen.
Näin ei ollut vielä silloin, kun keskiviikkoisin katsoimme Peyton Placea (tuotanto 1964-69). Sen henkilöt edustivat vielä tietynlaista keskivertoideaalia, jota ei juurikaan rikottu. Oikeastaan vasta 1990-luvulla päästiin tv-sarjailmaisussa uuteen aikaan, ja minä panen rajapyykiksi David Lynchin Twin Peaksin (1990-91). Se oli samalla saippuasarjaparodia ja paranormaaleja elementtejä sisältävä kauhutarina, jonka aiheina olivat mm. insesti ja lapsenmurha.
Sitten tuli HBO:n Sopranos (1999 - 2004), paras sarja Twin Peaksin jälkeen, The Guardian -lehden mukaan kaikkien aikojen paras tv-sarja. Myös Sopranos tarjosi katsojalle älyllistä seikkailua. Kun Tony kysyi Junior-sedältä suvun historiasta ja italialaisista tutuista, tämä vastasi: "Ne ovat niin kaukaista sukua, että enemmän Tonto on sun sukulaises". Tonto on Yksinäisen ratsastajan intiaanikaveri vanhassa tv-sarjassa The Lone Ranger (1949-57). Sopranosin katsojan oli myös tiedettävä, kuka oli Kirkegaard.
Tv-sarjojen yllätyksellisyydestä Sopranos oli hyvä esimerkki. Koskaan ei tiennyt, mitä tuleman piti. Kerrankin mukana oli mafiayhteyksistään tunnetun Frank Sinatran poika, joka esitti itseään.
Amerikassa oltiin ihmeissään. Että miten pienen kaapelitelevisioyhtiön luoma sarja, johon oli piilotettu ja myös pantu julki älyllistä oivaltamista edellyttäviä aineksia, voi yhtäkkiä saavuttaa tällaisen suosion? Miten tämä oli mahdollista maassa, missä Arnold Schwarzenegger valittaisiin presidentiksi, jos oli mahdollista - ei ole, koska Schwarzenegger ei ole syntyperäinen yhdysvaltalainen.
Eri alojen huippuasiantuntijat ovat kirjoittaneet kilometrikaupalla analysoidessaan Sopranos-sarjaa: kriminologian ja psykiatrian professorit, teologit, henkilöstöjohtamisen superkonsultit ym. Sopranos on myös levinnyt merkittävien kulttuurilehtien sivuille.
Sarjan päähenkilö on tämän päivän mafiapomo Tony Soprano (kuva). Hänellä on menossa on vaikea keski-iän kriisi ja siksi hän käy säännöllisesti psykiatrilla terapiassa. Ei olisi voinut kuvitella, että kummisetä Marlon Brando olisi käynyt itkemässä omista ja lastensa ongelmista kallonkutistajan luona. Asiaan kuuluu, että psykiatri on kaappijuoppo.
Nyt näyttää siltä, että viime aikojen paras sarja Mad Men (2007 alkaen) on juuri tällä viikolla häipynyt Neloselta.
kari.naskinen@gmail.com
Kuka aivokääpiö on pannut ranskalaisen Potiche-elokuvan suomenkieliseksi nimeksi Aivovaimo? On ensinnäkin hölmö sana, ja toisekseen elokuvassa ei puhuta aivoista mitään, mutta monta kertaa edustusvaimosta, mikä onkin potiche-sanan merkitys Ranskassa. Näin tämä harmillisesti toimii yleisemminkin; jos elokuvan nimen suora suomennos olisi vaikkapa ”Kohtalokas aamupäivä”, niin Suomessa elokuvan nimeksi tulee esimerkiksi ”Verta ja suolenpätkiä aamupäivällä”.
Potiche on kuin jatko-osa Cherbourgin sateenvarjoille (1964), jonka pääosassa oli 21-vuotias Catherine Deneuve. Nyt 67-vuotiaana hän esittää isältään perimänsä sateenvarjotehtaan omistajaa, ja kyllä Catherine pari laulua tässäkin elokuvassa lurauttaa. Francois Ozonin ohjaaman komedian tapahtumakaupunkia ei mainita, mutta kai se Cherbourg on. Kerran minäkin ajoin Pariisista junalla Cherbourgiin vartavasten ostaakseni sieltä sateenvarjon, mutta kymmenkunta kauppaa kierrettyäni totesin, että Cherbourgissa ei sateenvarjoja myydä. Sen elokuvasta tutun huoltoaseman sen sijaan löysin.
Potichessa Catherine Deneuve esittää kotirouvaa, jonka aviomies johtaa suvun omistamaa tehdasta. Sitten syntyy lakko ja samalla toimitusjohtaja joutuu pitkälle sairauslomalle. Johtajan edustusrouva ottaa tehtaan johdettavakseen. Tukea hän saa kaupungin pormestarilta, jota esittää hirvittävästi lihonut Gerard Depardieu (oli 15-vuotias, kun Cherbourgin sateenvarjot tuli ensi-iltaan).
Elokuvan edetessä paljastuu, että edustusrouvalla on nuoruudessaan ollut myös seksiseikkailuja, kuten on ollut myös Catherine Deneuvella. Hänellä on kaksi lasta: Christian Vadim (47) suhteesta Roger Vadimiin ja Chiara Mastroianni (40) nelivuotisesta suhteesta Marcello Mastroianniin. Naimisissa Catherine Deneuve oli 1965-72 brittiläisen valokuvaajan David Baileyn kanssa.
Elokuvassa on myös kohtaus, joka tuo mieleen Matti Vanhasen: Depardieu jättää Deneuven yksinäiselle levähdysalueelle ja kurvaa Renaultillaan tiehensä. Vanhasella oli Toyota ja kyydistä sai jäädä Susan Kuronen.
Potiche on kiva pieni elokuva. Catherine Deneuve hallitsee sitä alusta loppuun. Ei Potiche kuitenkaan jää elokuvan historiaan sillä tavoin kuin kauniin näyttelijän nuoruudentyöt Jacques Demyn ja Francois Truffautin kanssa.
kari.naskinen@gmail.com
Konsertin ei välttämättä tarvitse alkaa myöhään, kun musiikki on mielenkiintoista. Erik Lindström (89) ja hänen Dream Teaminsa aloittivat tänään maanantaina Lahdessa klo 17 ja jazzteltta oli täynnä. Oluttakin oli tarjolla, mutta kun tämän tason vanha muusikko astui estradille ja toimi vielä esityksen juontajana, ei oikein malttanut sitä yhtäkään muovilasillista juoda.
Jo yhtyeen kokoonpanossa oli historiaa, sillä rumpalina oli Erkki Liikanen, jonka Lindström kertoi palkanneensa ensimmäiseen yhtyeeseensä 1959 Ekin ollessa 16-vuotias. Muita tuon bändin muusikkoja ei Lindströmin nykyisessä yhtyeessä ole, mutta huippuammattilaisia joka tapauksessa: Seppo Hovi (p), Pentti Lasanen (sax, tr, cl), Wade Mikkola (b) ja Pekka Toivanen (sax). Lindström itse soitti nyt vibrafonia. Lindströmin ensimmäinen soitin oli viulu, mutta myöhemmin hän on soittanut bassoa, pianoa, harmonikkaa ja vibrafonia.
Lindströmin yhtyeen (1951-65) laulusolisteja olivat mm. Annikki Tähti, Irmeli Mäkelä, Helena Siltala, Arja Tuomarila, Reine Rimon ja Erkki Liikanen. Maanantai-iltana lauloi lahtelainen Kristiina Lanki – ja tietenkin myös Lindströmin säveltämän Ranskalaiset korot, jonka kaikki vanhemman polven suomalaiset muistavat Lauantain toivotuista Helena Siltalan levytyksenä vuodelta 1959. Jazzteltassa Kristiina Lanki veti sen hienona jazz-sovituksena, ja tämä laji onkin Kristiinan paras osaamisalue.
Sen sijaan Lindströmin suurinta hittiä Muistatko Monrepos´n (1955) ei tällä kertaa kuultu; Annikki Tähden laulamana sen myynti saavutti Suomessa ensimmäisenä kultalevyn rajan 30 000 kpl. Lindströmin säveltämiä muita suursuosikkeja ovat olleet Armi (Olavi Virta 1952), Kylmä rakkaus (Olavi Virta 1954), Etkö uskalla mua rakastaa (Helena Siltala 1956), Pikku midinetti (Helena Siltala 1958), Letkajenkka (The Adventures 1963), Juhannustanssit (Juha Vainio 1965), Herrat Helsingin (Juha Vainio 1966), Elsa, kohtalon lapsi (Martti Innanen 1967) ja Urjalan taikayö (Martti Innanen 1967).
Jazzteltassa soitettiin kuitenkin jazzia. Kuuluuhan Lindström Suomen kaikkien aikojen taitavimpiin jazzmuusikoihin. Tosin Lindström on koko ikänsä pysynyt Ruotsin kansalaisena, vaikka onkin Helsingissä syntynyt.
Varsin usein hän on toiminut säestäjänä, kun amerikkalaiset ja ruotsalaiset jazztähdet ovat vierailleet Suomessa. Säveltäjänäkin hän on aina säilyttänyt jazzimaisen otteensa, kuten musiikin Pomus.net -sivujen esittelyssä todetaan: ”Lindström eroaa suomalaisen perusiskelmän valtavirrasta, sillä hän on aina pyrkinyt sijoittamaan sävelmiinsä joitakin jazzmausteita, joiden ansiosta hänen iskelmissään on persoonallinen ja selvästi suomalaista perusiskelmää kansainvälisempi tunnelma. Lindström käyttää jazzmausteita kuitenkin hillitysti, jotta hänen iskelmänsä saavuttaisivat myös suuren yleisön. Hän onkin noudattanut sävellystyössään samaa periaatetta kuin Toivo Kärki, jonka mielestä ´hyvä ralli on aika yksinkertainen´. Lindströmin melodiat ovat helposti laulettavia, sillä niiden ääniala on varsin suppea eikä niissä ole juurikaan kromaattisia muunnesäveliä. Myös kappaleiden muotorakenteet ovat selkeitä, ja ne perustuvat useimmiten amerikkalaisen populaarisävelmän standardimuotoihin.”
Juontaja Lindström kertoi maanantai-iltana myös tarinan Erkki Liikasesta, joka sai kotiinsa Tammelaan vierailulle serkkupojan Helsingistä. Liikanen vei serkun ongelle, neuvoi madon laittamisen koukkuun ja muut niksit, ja tietenkin kärsivällisen odottamisen. Kun Eki ja serkkunsa olivat aikansa istuskelleet ja odottaneet jotakin tapahtuvaksi, serkkupoika kysyi, että paljonko nuo kohot maksavat. –Miten niin, kysyi Eki. –No kun minulta just upposi sellainen.
kari.naskinen@gmail.com
Minkähänlaiset vaatteet värikkäällä kuvataiteilijalla Soile Yli-Mäyryllä on yllään, kun hän 20.9. väittelee tohtoriksi Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa? Hän on jo ennestään valtiotieteiden lisensiaatti, ja nyt hänen tohtorinväitöksensä aihe on "Esteettinen kokemus kulttuurisiltana - Soile Yli-Mäyryn taide kiinalaisen, japanilaisen ja suomalaisen yleisön kokemana". Vastaväittäjänä on fil. tri ja yht. tri, professori, estetiikan dosentti Erkki Sevänen ja kustoksena professori Jukka Gronow.
Lahtelaisen taiteilijan tutkimuksen lähtökohtana oli tutkia kokemuksia hänen taiteestaan yhdessätoista maassa. Kyselylomaketutkimuksen lisäksi Soile Yli-Mäyry haastatteli kiinalaisen, japanilaisen ja suomalaisen taideyleisön kokemuksia koskien Aurinkotuuli-maalausta. Tutkimusaineisto kerättiin näyttelyiden yhteydessä 1997−2005 Suomssa, Yhdysvalloissa, Brasiliassa, Kiinassa, Taiwanissa, Japanissa, Intiassa, Israelissa, Argentiinassa, Saksassa ja Sveitsissä.
Tutkimus pohjautui pääosin John Deweyn ajatukseen taiteen vuorovaikutteisesta kommunikaatiosta, jolloin taiteilija, teos ja taiteen kokijat muodostavat vuorovaikutteisen prosessin. Tässä prosessissa kokemus on kohtauspaikka, johon sisältyy sekä yksilöllisiä että yhteisöllisiä piirteitä. Tutkimusta ovat ohjanneet kolme hypoteesia:
1. Löytyykö kokemusten merkityssisällöistä eroja/yhtäläisyyksiä kulttuuritaustaltaan erilaisissa yleisöissä esim. tunnedimensioiden mukaan vai painottuvatko kokemukset enemmän omaa elämää pohtiviksi tai ulkopuoliseen maailmaan liittyviksi merkityksiksi? Millaisia kokemuseroja syntyy eri maiden välille? Entä syntyykö kulttuuritaustaltaan erilaisissa maissa, kuten Kiinassa, Japanissa ja Suomessa, samankaltaisia, analogisia kulttuurirajat ylittäviä kokemuksia?
2. Nouseeko aineistosta kokijatyyppejä, jotka ovat ominaisia vain ko. henkilön omalle maalle vai ovatko ne ns. ihannemaisemaan verrattavia kokemuksia, jolloin teokset koskettavat alitajuntaa ja kollektiivista minuutta ollen ylikansallisia ja ajattomia?
3. Ovatko asiantuntijoiden kokemukset ja tulkinnat teoksista erilaisia vai samankaltaisia suuren yleisön kanssa?
Saamistaan vastauksista Soile Yli-Mäyry muodosti maittain kokijatyyppejä, jotka olivat osin samankaltaisia ja erilaisia. Tärkeimmät kokijatyypit maittain olivat: yhteiskunnallinen/ekologinen (Kiina), terapeuttinen/pidättyväinen (Japani) ja narratiivinen/projisoiva (Suomi). Yhteenvetona kokemusten painopisteissä löytyi eroja, kuten kiinalaisyleisön kokemusten pragmaattisuus ja hyötynäkökulma, jolloin näyttelyssäkävijät saivat uusia ideoita omaan työhönsä tai muutoin näyttelykokemukset antoivat rohkeutta hahmottaa elämänsä uudesta näkökulmasta.
Vastaavasti japanilaiselle yleisölle oli tyypillistä kokemusten terapeuttisuus ja hyvin pidättyväinen tarkastelukulma. Suomalaisyleisön kokemuksia kuvaavat vahva terapeuttisuus ja kokemusten narratiivisuus: katsojat projisoivat tunteensa teokseen ja konkreettisesti muodostivat niistä tarinan.
Soile Yli-Mäyry sanoo, että tutkimuksen osin samankaltaiset tulokset Kiinassa, Japanissa ja Suomessa osoittavan, että näyttelyissä olleet taideteokset sisältävät ns. alkukuviin tai elämän alkuun verrattavia elementtejä, jotka koskettavat alitajuntaa ihannemaiseman tavoin. - "Taiteesta saatu oman elämän merkityksellisyys on punainen lanka ja kulttuurisilta, joka yhdistää tämän tutkimuksen taideyleisöjen kokemuksia, olipa kyse Kiinan taolaisista, kongfutselaisista, buddhalaisista, maolaisista tai sitten Japanin intolaisista, zen-buddhalaisista tai Suomen luterilaisista."
Soile Yli-Mäyry kävi Vapaan taidekoulun 1971-72, minkä jälkeen hän opiskeli Saksassa ja valmistui valtiotieteen lisensiaatiksi Stuttgartin taideakatemiasta 1975. Hän jatkoi sittemmin opintoja Helsingin yliopistossa ja valmistui valtiotieteen kandidaatiksi 1987 ja valtiotieteen lisensiaatiksi vielä uudelleen 1994.
Soile Yli-Mäyryn ensimmäinen taidenäyttely oli Lahden taidemuseon debytanttikilpailussa 1976 (voitti kilpailun). Soile Yli-Mäyry on Taidemaalariliiton ja Lahden taiteilijaseuran jäsen. Hän kuului Valtion kuvataidetoimikuntaan 2001-03.
Lahden kaupungin vuoden taiteilijastipendin hän sai 1989, Suomen kulttuurirahaston Etelä-Pohjanmaan rahaston tunnustuspalkinnot 1995 ja 2005 sekä Artturi Leinosen kulttuurikilven 2005.
kari.naskinen@gmail.com
Kaikkien aikojen paras elokuva on Bernardo Bertoluccin 1900, eräänlainen italialaisten "Pohjantähti". Näin olen päättänyt. Nyt kun Filmihullu-lehden juuri ilmestyneessä numerossa (3/2011) kuitenkin on lista 1175 suomalaisen mielielokuvista, niin kukaan ei ole sijoittanut omaa suosikkiani ykköseksi.
Totuutta ei tietenkään olekaan. Kun esimerkiksi elokuvaprofessori Peter von Bagh mainitsee parhaaksi John Fordin Vaiteliaan miehen, niin ei ole ollenkaan varmaa, sanoisiko hän samaa ensi vuonna tai kymmenen vuoden kuluttua. Enkä minäkään osaa sanoa, milloin Francis Ford Coppolan Ilmestyskirja.Nyt nousee oman listani ylimmäiseksi.
Yli tuhannelta ihmiseltä elokuvasuosikkia kysynyt elokuvatutkija ja -arvostelija Matti Salo kirjoittaa Filmihullussa, että lempileffa voi merkata maailman parasta tai aution saaren valintaa, tai se voi olla lapsuudessa koettu unohtumaton elämys. Minullekin Bertoluccin kaksiosaisen eepoksen katsominen jäi niin syväksi kokemukseksi, että aina kun Rautatienkadulla kävelen entisen Kinopalatsin ohi, niin katson elokuvateatterin vanhoja ovia ja niiden vieressä olevien liikkeiden näyteikkunoita, joista silmiini heijastuvat Robert De Niro ja Donald Sutherland.
Filmihullun luettelosta ilmenee paikoin, että mielielokuva saattaa olla hyvää mieltä nostattava tai muuten viehättävä leffa, mutta jota ei löydä elokuvan historiakirjoista.
Eniten parhaan elokuvan mainintoja saivat Akira Kurosawan Seitsemän samuraita 19, Michael Curtizin Casablanca 17, Ingmar Bergmanin Fanny ja Alexander 14, Andrei Tarkovskin Andrei Rublev 14, Sergio Leonen Huuliharppukostaja 13 ja Edvin Laineen Tuntematon sotilas 13.
Seuraavassa muutamien tunnettujen ihmisten lempileffoja:
Lenita Airisto: von Donnersmarckin Muiden elämä
Ele Alenius: Tarkovskin Solaris
Claes Andersson: Bunuelin El, salattu totuus
Pentti Arajärvi: Renoirin Suuri illuusio
Paavo Arhinmäki: Boylen Trainspotting
Peter von Bagh: Fordin Vaitelias mies
Eija-Elina Bergholm: Geronimin Liisa ihmemaassa
Tuija Brax: Beineixin Diiva
Kaj Chydenius: Hawksin Rio Bravo
Jörn Donner: Bergmanin Viettelysten ilta
Anna Eriksson: Nicholsin Kuka pelkää Virginia Woolfia?
Tarja Halonen: Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä
Harry Harkimo: Laineen Tuntematon sotilas
Pedro Hietanen: Anderssonin Sinä elävä
Aku Hirviniemi: McTiernanin Die Hard
Kalle Holmberg: Reedin Kolmas mies
Virpi Hämeen-Anttila: Hawksin Meidän vastaeroneitten kesken
Annika Idström: Minnellin Alta aikayksikön
Päivi Istala: Curtizin Casablanca
Matti Kassila: Fossen Cabaret
Katri Helena: Campionin Piano
Aki Kaurismäki: Ozun Tokyo Story
Mika Kaurismäki: Leonen Huuliharppukostaja
Timo Koivusalo: Niskasen Kahdeksan surmanluotia
Markku Koski: Citizen Kane
Maunu Kurkvaara: King Vidorin Kansan mies
Lasse Lehtinen: Naessin Naisen viemää
Jarno Lindemark: Fassbinderin Berlin Alexanderplatz
Pentti Linkola: Kaurismäen Kauas pilvet karkaavat
Paavo Lipponen: Hitchcockin Takaikkuna
Vesa-Matti Loiri: Kobayashin Harakiri
Pertti Lumirae: Fordin Etsijät
Mats Långbacka: Coppolan Ilmestyskirja. Nyt
Ralf Långbacka: Kubrickin Kunnian polut
Veijo Meri: Godardin Karabinieerit
Aleksi Mäkelä: Chaplinin Chaplinin poika
Anssi Mänttäri: Loseyn Eeva
Maarit Niiniluoto: Resnaisin Hiroshima rakastettuni
Risto Niku: Rittin Miehen mitta
Lassi Nummi: Zinnemannin Sheriffi
M.A. Numminen: Bunuelin Andalusialainen koira
Sari Näre: Rossellinin Saksa vuonna nolla
Raija Oranen: Wilderin Piukat paikat
Jotaarkka Pennanen: Rayn Paholaisen hampaat
Mari Perankoski: Schlesingerin Keskiyön cowboy
Viivi Pumpanen: Coppolan Kummisetä-trilogia
Lasse Pöysti: Zinnemannin Täältä ikuisuuteen
Hannu Raittila: Chaplinin Kultakuume
Panu Rajala: Renoirin Suuri illuusio
Matti Ranin: Duvivierin Ajomies
Jope Ruonansuu: Mollbergin Siunattu hulluus
Johanna Rusanen: Flemingin Tuulen viemää
Esa Saarinen: Curtizin Casablanca
Hannu Salama: Rossellinin Rooma avoin kaupunki
Eppu Salminen: Leonen Hyvät pahat ja rumat
Esko Salminen: Powellin Punaiset kengät
Krisse Salminen: Luhrmannin Moulin Rouge
Elina Salo: Bunuelin Kulta-aika
Sipe Santapukki: Arkushin Rock´n´ Roll High School
Anneli Sauli: Vidorin Kaksintaistelu auringossa
Leif Segerstam: Roegin Kauhunkierre
Matti ”Fredi” Siitonen: Chaplinin Kultakuume
Heikki Silvennoinen: Pölösen Koirankynnen leikkaaja
Anni Sinnemäki: Ciminon Kauriinmetsästäjä
Sinikka Sokka: Truffautin Jules ja Jim
Kaarle Stewen: Hustonin Muistot
Ruben Stiller: Scottin Blade Runner
Alpo Suhonen: Godardin Hullu Pierrot
Juhani Suomi: Kassilan Hilman päivät
Martti Suosalo: Viscontin Rocco ja hänen veljensä
Ilkka Taipale: Keatonin Kenraali
Satu Taiveaho: Spielbergin Schindlerin lista
Pekka Tarkka: Bergmanin Mansikkapaikka
Maarit Tastula: Cassavetesin Gloria
Esko-Juhani Tennilä: Curtizin Casablanca
Erkki Tuomioja: Kaurismäen Tulitikkutehtaan tyttö
Lauri Törhönen: Fellinin Amarcord
Kaari Utrio: Frendin Julma meri
Kari Uusitalo: Mattsonin Hän tanssi kesän
Jyrki Vesikansa: Citizen Kane
Heikki Vihinen: Klimovin Tule ja katso
Jukka Virtanen: Tarkovskin Andrei Rublev
Heikki Ylikangas: Laineen Täällä Pohjantähden alla
kari.naskinen@gmail.com
Sarjaelokuvamuotoisen Vareksen toinen tämän vuoden leffa Sukkanauhakäärme on parempi kuin edellinen, Huhtikuun tytöt. Juoni etenee tällä kertaa jämäkästi, eikä siinä haahuilla sekavasti kuten edellisessä osassa. Tosin Kakolasta pakenavan vangin liittäminen itse tarinaan on väkinäinen. Haahuilua sen sijaan on Turun Mike Hammerin eli Jussi Vareksen työ yksityisetsivänä. Tälläkin kertaa asiat ratkeavat vähän niin kuin vahingossa, eikä todellisen tutkimustyön tuloksena.
Sukkanauhakäärme on joka tapauksessa sujuva juttu. Alku tempaa mukaansa hyvin perinteisellä tavalla. Vankilassa valmistelee pakoaan vaarallinen kuritushuonevanki Torsten Rapp, toisaalla menestynyt varatuomari Pauli Kontio palkkaa Vareksen hoitamaan vaimonsa uskottomuuteen liittyvää asiaa. Jännite säilyy hyvin, mutta tempo on aika hidas.
Antti Reini nimiroolissa tekee edelleen pätevää työtä. Reijo Mäen kirjoja paljon lukeneet sanovat, että alkuperäinen Vares ei ole tällainen, mutta turha on niputtaa kirjoja ja elokuvia yhteen.
Myönteistä näissä uusissa Vares-elokuvissa on, että turhaa väkivaltaa ei paljon ole – sen verran toki, mitä rikoselokuvissa pitääkin olla. Turhaa pussailuakaan ei juurikaan ole. Ulkomaisista dekkarielokuvista Varekset poikkeavat siinä, että turkulainen Jussi Vares tekee aina tiivistä yhteistyötä poliisin kanssa.
Mutta mikähän se sukkanauhakäärme on, kerran se ohimennen mainitaan, mutta en päässyt jyvälle.
Kiva on myös, että näitä elokuvia tehdään sellaisilla näyttelijöillä, joiden naamat eivät ole liian kuluneita. Ei ole Hannu-Pekka Björkmania, Kai Lehtistä eikä Outi Mäenpäätä. Harvemmin nähtyjä näyttelijöitä ovat tällä kertaa mm. Laura Elo, Katja Kiuru, Pete Manninen, Juho Markkanen, Rebecca Viitala, Ilkka Villi, Vesa Wallgren ja Ari Wirta. Tuttuja kasvoja Vares-elokuvista ovat Ilkka Heiskanen, Maria Järvenhelmi, Matti Onnismaa, Jasper Pääkkönen ja Eppu Salminen. Lisäksi yhdessä "roolissa" on Turku, hyvää kuvausta.
Kaksi tänä vuonna valmistunutta Varesta on ohjannut rutiinilla vanha tekijä Lauri Törhönen. Ei mitään elokuvahistorian merkkipaaluja, mutta tulevat vuosien saatossa saamaan paljon katsojia televisio-ja dvd-esityksissä. Kaksi seuraavaa jaksoa Pimeyden tango ja Uhkapelimerkki tulevat elokuvateattereihin ensi vuoden tammikuussa ja huhtikuussa, myös Törhösen ohjaamina. Suomensuotsalaisen Anders Engströmin ohjaama Kaidan tien kulkijat tulee kinoihin elokuussa 2012.
Engströmin Vares – Pahan suudelma on tähän mennessä tehdyistä paras, ja se on saanut jo 205 000 katsojaa, suomalaisten elokuvien kärjessä tänä vuonna. Ensi viikolla se esitetään myös Finnfest-tapahtumassa San Diegossa.
kari.naskinen@gmail.com
Yritysten sponsorointi urheilulle oli viime vuonna 100 miljoonaa euroa, kulttuurikohteisiin 22 miljoonaa ja muihin kohteisiin 44 miljoonaa. Kokonaisluvuissa oli kasvua edellisvuodesta yhdeksän prosenttia.
Lahdessa puuhataan tällä hetkellä jatkoa muutama vuosi sitten tukahtuneelle Taidepanimo-hankkeelle, mutta entistä monimuotoisempana. Mallasjuoman vanhan, kaavoituksella suojellun panimorakennuksen omistajat Skanska ja Lemminkäinen ovat halukkaita korjaamaan rakennuksen ja tarjoamaan sen neljässä kerroksessa olevia tiloja luovien alojen toimijoille. Yhteistyössä rakennusliikkeiden kanssa on uusi yhdistys Luovat ry; sillä on noin 50 jäsentä, jotka edustavat mm. kuvataiteita, muotoilua, arkkitehtuuria, teatteria, elokuvaa, radio- ja tv-tuotantoa, musiikki- ja ohjelmapalveluita, tanssia, käsityötä, liikunta- ja elämyspalveluita, taide- ja antiikkikauppa…
Lahden kaupungin strategiassakin mainitaan selvästi luovan talouden ja toimialan vaikuttavuus alueen kehittäjänä. Lahti onkin arvostettu muotoilu-, kulttuuri- ja musiikkikaupunki. Kuvataide on kuitenkin jäänyt hieman sivuun, eivätkä kaupungin taloudelliset eväät jatkossakaan lupaa mitään oleellisia korjauksia tähän. Jos nyt viriteltävä hanke kuitenkin onnistuu, olisi perusteltua ainakin tutkia sekin mahdollisuus, voisiko vanhaan Malskin rakennukseen sijoittaa tai sitä lisärakentaen tehdä tilat uudelle taide-, juliste-, muotoilu- ja huonekalumuseolle.
Ehkä voisi, mutta en usko, että kaupungin verorahoilla alettaisiin taidemuseota rakentaa. Tässä tilanteessa tulee eteen sponsoroinnin kartoittaminen. Kun esimerkiksi Isku Oy tukee näkyvän näyttävästi jääkiekkoa, niin mitkä yritykset ottaisivat kantaakseen osavastuuta kulttuuripuolen menestymisestä Lahdessa?
Skanskalta ja Lemminkäiseltä on iso kulttuuriteko, jos ne hankkeessaan onnistuvat. Ulkopuolisia sponsoreitakin silti tarvitaan, koska useimmat kulttuurialan toimijat ovat kuitenkin aika persaukisia puljuja, eivätkä niiden taloudelliset resurssit riitä paljon muuhun kuin vuokrien maksamiseen - rahaa pitäisi jäädä myös toiminnan kehittämiseen.
Sponsoroinnin haaliminen ei ole helppoa. Urheilu vie valtaosan niistä tukimiljoonista, varsinkin jääkiekko. Kulttuurin eri sektoreilta yrityksiä ja mainostajia kiinnostavat myös isot, paljon julkisuutta saavat tapahtumat, etunenässä Ateneum, Savonlinnan oopperajuhlat, Helsingin uusi musiikkitalo, Porin jazzit ja juuri tällä hetkellä Turun kulttuuripääkaupunkivuosi.
Lahti on ensi vuonna Helsingin kylkiäisenä maailman muotoilupääkaupunkina. Fiilinki on kuitenkin sellainen, että ollaan vähän niin kuin ujon huutolaispojan asemassa. Liput ja plakaatit Lahdessakin julistavat vain, että ”World Design Capital Helsinki 2012”. – Ai että sellainen juttu ensi vuonna Helsingissä, täytyypä ajella sinne, voi Lahden pääkadulla kulkeva ajatella.
Yrityksiltä tuen saaminen ei onnistu kainostelemalla. Tämä koskee myös Taidepanimoa, jonka nimeksi kai ollaan värkkäämässä ”Luovien alojen toimintakeskus Malski”. Turha muuttaa nimeä, joka on hyvä nykyisellään. Kyllä Taidepanimo-nimi kattaisi hyvin laajemmankin sektorin luovuudesta. Toisaalta jos nimi voitaisiin jäähallien tavoin myydä jollekin yritykselle, niin siitä vaan. Esimerkiksi Lahti Energia Oy voisi vaihteeksi pienentää urheilukiinnostustaan ja ostaa Päijänteenkadulta itselleen Lahden Energiahallin
kari.naskinen@gmail.com
Kuvataiteilija Pekka Hannula on laskenut, paljonko taideteoksen pitäisi maksaa:
