Niskavuori, peruskallio

Televisiosta tulee uudenvuodenpäivänä kolme Niskavuori-elokuvaa. Juhani Tervapään (Hella Wuolijoki) viiteen näytelmään perustuvat elokuvat (10) ovat suomalaisen elokuvan peruskalliota siinä missä näytelmät ovat samaa teatterille. Niskavuoren Loviisa sanoo, että "Niskavuoren maa on minun maani, enkä minä siitä vapaaehtoisesti luovu”. Hyvä sanonta koskien myös näitä näytelmiä ja elokuvia satavuotiaassa itsenäisessä Suomessa.

”Niskavuori-sarjaan sisältyy kappale parasta suomalaista teatteriperinnettä”, kirjoitti Markku Varjola Filmihullu-lehdessä 7-8/1979. Sama koskee elokuvaperinnettä. Niskavuoret ovat huolellisesti toteutettua maaseutuelämän kuvausta, ja niin maanläheisesti, että katsoja uppoutuu Niskavuoren tapahtumiin melkein kuin olisi itse läsnä jossakin kamarin seinustalla. Niskavuoret käsittelevät paremman väen asioita yhtä tarkkanäköisesti kuin käsitteli Mikko Niskanen vähäväkisen kansanosan elämää omissa maaseutukuvauksissaan.

Niskavuori-näytelmät ja -elokuvat ovat suurta draamaa. Niissä on kaikkea, vetävä juoni, jännitystä, yllättäviä käänteitä, raflaavia paljastuksia ja kaikkia näitä loistavan vuoropuhelun myötä. Vaikka Hella Wuolijoki teki yhteistyötä Bertolt Brechtin kanssa, ei Niskavuorissa ole jälkeäkään brechtiläisen teatterin vieraannuttamisefektistä tai muista moderneista tempuista, vaan Hella Wuolijoki luotti perinteiseen ilmaisuun. Niskavuori-sarjan massiivisuutta puolestaan korostaa se, että näytelmien juonet liittyvät saumattomasti toisiinsa. Jos Niskavuoret otettaisiin käsittelyyn nyt, niistä syntyisi helposti 50-osainen tv-sarjaelokuva.

Hella Wuolijoki joutui aloittamaan Niskavuori-sarjansa salanimen turvin, sillä hänen omalla nimellään kirjoittama Laki ja järjestys (1932) käsitteli vuoden 1918 vaikeita tapahtumia ja sai aikaan jopa poliittisen riidan. Kahden esityksen jälkeen näytelmä vedettiin pois Koiton Näyttämöltä IKL:n painostuksesta. Kun Niskavuoren naiset sitten 1936 tuli ensi-iltaan, oli paras ottaa käyttöön salanimi Juhani Tervapää. Melko nopeasti kirjoittaja kuitenkin paljastui, mutta näytelmä oli kiitoksensa jo saanut. Niskavuoren naisia esitettiin yli sata kertaa täysille katsomoille.

Elokuvana Niskavuoren naiset (1938) ei saanut yhtä hyvää vastaanottoa. Noihin aikoihin arvostelijat olivat vielä niin kiinni teatteri-ilmaisussa, että kun näytelmästä tehtiin elokuva, syntyi automaattisesti vertailu elävän teatterin alkuperäisesitykseen ja yleensä se voitti.

Tätä ensimmäistä elokuvaa ei Yle Teemalla nyt näytetä, vaan aloituksena on Loviisa, Niskavuoren emäntä (1946). Lisäksi esitetään Niskavuoren Heta (1952) ja Niskavuori (1984).

Niskavuori-elokuviin kuuluu tietenkin Tauno Palo. Jo vuoden 1938 elokuvassa hän esitti Aarnea ja nyt nähtävässä Loviisassa Juhania. Niskavuoren Aarnessa (1954) Tauno Palo oli taas Aarne ja Niskavuori taistelee -elokuvassa Juhani.


Elokuvat ohjasivat Valentin Vaala, Edvin Laine ja Matti Kassila, kuvaajina olivat Armas Hirvonen, Eino Heino, Pertti Mutanen, Pentti Unho, Kalle Peronkoski ja Osmo Harkimo.

Matti Kassilan elokuvaura alkoi 1946 Valentin Vaalan Loviisan kuvaussihteerinä, ja 1984 hän ohjasi oman Niskavuorensa. Kassilan Niskavuori-jakso kesti siis 38 vuotta. Hella Wuolijoki kirjoitti Niskavuorensa 20 vuoden aikana.

Hella Wuolijoen näytelmät olivat aikoinaan niin suosittuja, että muistakin kuin Niskavuorista tehtiin elokuvia: Juurakon Hulda (1937), Vihreä kulta (1939), Eteenpäin, elämään (1939), Vastamyrkky (1945).

Lisäksi Hella Wuolijoen kuunnelmasta tuli elokuva Tyttö kuunsillalla (1953) ja elokuvakäsikirjoituksen hän teki tv-elokuvaan Kulkurivalssi (1966), mikä pohjautui hänen vanhaan näytelmäänsä 1930-luvulta. Jälkimmäisellä ei ole mitään tekemistä Tauno Palo -elokuvan Kulkurin valssin (1941) kanssa.

MONESSA MUKANA

Hella Wuolijoen tyttärenpoika Erkki Tuomioja kirjoittaa isoäidistään kirjassa Häivähdys punaista (Tammi, 2006), että tällä ”oli melkeinpä lapsellinen tapa työntää nenänsä joka paikkaan ja tarjoilla mielipiteitään kaikesta mahdollisesta, olipa niitä kysytty tai ei.” Monessa Hella Wuolijoki mukana olikin.

Hella Wuolijoki (o.s. Murrik) muutti synnyinmaastaan Virosta Helsinkiin 1904 opintojen perässä. Neljä vuotta myöhemmin hän valmistui filosofian kandidaatiksi Aleksanterin yliopistosta ensimmäisenä virolaisena naisena. Sulo Wuolijoen kanssa hän oli naimisissa 1908-23. Jatko-opinnot kansanrunouden parissa jäivät hänen keskittyessään perheensä toimeentulon turvaamiseen liikenaisena. Työssään solmimista kansainvälisistä suhteista oli hyötyä myöhemmin myös hänen poliittisessa toiminnassa.

Hella Wuolijoki oli kova liikenainen. Hän ei pitänyt naisellisia aseitaan piilossa, vaan käytti sukupuoltaan hyväkseen kauppoja hieroessaan. Flirttailu kuului asiaan miesten johtamassa liikemaailmassa, jossa Hella tiesi olevansa harvinaisuus, valkoinen varis, mitä nimitystä hän itse käytti muistelmateoksessaan (Tammi, 1953). Erkki Tuomiojan mukaan Hella Wuolijoki oli häikäilemätön ja kovapintainen neuvottelija. Hänen liiketoiminnan ja taloustieteen tuntemustaan on usein aliarvioitu, mutta joka tapauksessa hänestä tuli lopulta varsin varakas nainen, joka osasi nauttia rahan tuomasta turvasta ja tavarasta.

Kansalaissodan ja sen jälkiselvittelyjen ulkopuolella Hella Wuolijoki varsinaisesti pysytteli, mutta tunnetuksi tuli hänen ”salonkinsa” Kaivopuiston asunnossa sodan päätyttyä 1918-24. Tämä Madame W:n salonki toimi liberaalien, sosialistien, kommunistien ja vallankumouksellisten kohtaamispaikkana. Salongissa kävivät monet huomattavat poliitikot ja taiteilijat, kuten SDP:n puheenjohtaja Väinö Tanner, runoilija Elmer Diktonius, näyttelijätär Elli Tompuri, kirjailija Juhani Aho ja runoilija Eino Leino.

Ulkomailla Hella Wuolijoki teki tunnetuksi hävinneen osapuolen kohtaloa ja helpotti siten osaltaan heidän asemaansa. Talvisodan aikana Hella Wuolijoella oli aktiivisempi poliittinen rooli hänen käydessään hallituksen sisäpiirin hyväksynnällä rauhanneuvotteluja Tukholmassa Neuvostoliiton edustajien kanssa.

Välirauhan aikana Hella Wuolijoki kannatti suhteiden säilyttämistä Neuvostoliittoon. Suhteiden viilentyessä hän kuitenkin pysyi hallitukselle uskollisena, vaikka piti sodan sytyttyä edelleen yhteyttä neuvostoliittolaisiin. Sota-ajan lakien mukaisesti se oli kuitenkin maanpetos ja hänet tuomittiin vankilaan vuosiksi 1943–44.

Sodan jälkeen Hella Wuolijoen poliittinen vaikutusvalta oli huipussaan. Hän oli mukana kehittämässä Suomen kansan demokraattista liittoa (SKDL), jonka kansanedustajana hän toimi 1946-48. Yleisradion pääjohtajana 1945-49 Hella Wuolijoki uudisti radion ohjelmistoa yhteiskunnallisen keskustelun ja kansansivistyksen suuntaan. Hän kuoli aivoverenvuotoon 1954.

Sulo ja Hella Wuolijoen tytär Vappu avioitui suurlähettiläs Sakari Tuomiojan kanssa, ja heidän poikansa on kansanedustaja Erkki Tuomioja.

kari.naskinen@gmail.com

Kevyttä rakkausviihdettä perheen vanhimmille

Alexandre Astruc, Jacques Becker, Robert Bresson, Marcel Carné, Claude Chabrol, Jacques Demy, Jean-Luc Godard, Claude Lelouch, Louis Malle, Jean Renoir, Alain Resnais, Francois Truffaut, Jacques Rivette, Jean Rouch. Lista olisi paljon pitempikin, mutta sille listalle ei Nicole Garcia mahdu. Hänen ohjaamansa Kaikki mitä rakastimme on monimutkaisesta rakkaussisällöstään huolimatta kevyt humaus, joka ei jälkeä jätä, paitsi että Marion Cotillard (kuvassa) on taas loistava roolissaan.

Eletään 1950-luvun alkua Bargemonin kylässä eteläisessä Ranskassa. Gabrielle on rakastunut tai ihastunut kylän opettajaan, mutta kun tämä torjuu Gabriellen, ei muita vaihtoehtoja naimahaluiselle tytölle jää. Vanhemmat kuitenkin järjestävät niin, että Gabriel naitetaan köyhälle muurarille Josélle. Gabrielle ilmoittaa, että rakkaus ei tähän liittoon sitten kuulu. Heikkohermoinenkin Gabrielle on, oikeastaan hullu.

Avioliitto kuitenkin toimii keinotekoisesti. José käy huorissa Lyonissa, koska Gabrielle pihtaa. Kun José kertoo näistä reissuistaan, Gabrielle tälläytyy yhtenä iltana huoran näköiseksi ja sanoo, että anna hänellekin 200 frangia, niin saat. José suostuu, ja kun Gabrielle tuon operaation seurauksena saa keskenmenon lääketieteellisistä syistä, hänet kuskataan parantolaan. Siellä Gabrielle rakastuu toiseen potilaaseen Andréhen ja siitä varsinaisesti alkaa elokuvan juoni kehkeytyä.

Tarina on kuin jostain romanttisesta lukemistosta, ja kun kuviin saadaan myös seksiä, niin siinä tämä koko juttu onkin. Fyysisesti Gabrielle paranee ja lapsikin syntyy, ja katsoja pannaan arvuuttelemaan, kenenkähän tuo nyt on. Lopussa kaikki tietenkin selviää, ja yllättävä käännekin nähdään - taputetaan vaikka sille, että nyt on nähty Marion Cotillardista melkein kaikki.

kari.naskinen@gmail.com

Väkivaltaa, komediaa, seksiä

Hollywood-elokuvia tehnyt hollantilainen Paul Verhoeven (s. 1938) ei ole nimenä juurikaan jäänyt mieleen, mutta jonkinlaisen maineen ovat kuitenkin saaneet muutamat hänen elokuvansa, kuten scifi-leffat Robocop (1987), Total Recall (1990) ja Starship Troopers (1997) sekä eroottinen trilleri Basic Instinct (1992). Eikä Verhoevenin tilannetta yhtään paranna nyt Ranskassa valmistunut Elle, joka on yli kaksi tuntia kestävänä tylsän pitkäveteinen.

Elokuva alkaa mielenkiintoisesti, kun väkivalta- ja pornoaiheisia tietokonepelejä valmistavan yrityksen omistava Michele Leblanc joutuu naamioidun miehen raiskauksen kohteeksi. Michele ei tee ilmoitusta poliisille, vaan alkaa itse selvittää, kuka on ollut rötöksen takana. Taustaksi lisätään vielä sellainen sairas juttu, että hänen isänsä istuu elinkautista tuomiota joukkomurhasta, jonka jonkinlaisena kokijana Michele on ollut 10-vuotiaana.

Käsikirjoitus perustuu ranskalaisen Philippe Djianin romaaniin ”Oh…”. (2012). Elokuvan lähtöidea toimii, mutta ei jaksa pitää yllä intensiteettiään läheskään loppuun asti. Väkivaltaa on, samoin seksiä, mutta näillä jutuilla kokonaisuus on köyhä. Parempi ratkaisu olisi luultavasti ollut, jos elokuva olisi täydellisemmin pysynyt komediallisena, mutta nyt komediakohdat jäävät irrallisiksi, vaikka elokuvan parasta antia ovatkin. Myös Isabelle Huppert (kuvassa) on taas erinomainen.

Elle kuuluu auttamatta siihen 95 prosenttiin nykyisin tehtävistä elokuvista, jotka ovat pelkkiä viihdeteollisuuden bisnestuotteita.

Verhoeven on elokuvallaan saanut aikaan kohua Basic Instictin tavoin, mutta tuntuu, että se on pääasia ollutkin. Ilmeisesti erikoisuudentavoittelu ja julkisuushakuisuus saa jatkoa, jos Verhoevenin suunnitelma Jeesus-elokuvasta toteutuu. Hän on jo kirjoittanut Jeesuksesta kirjan (Into, 2012), jossa Marian sanotaan synnyttäneen lapsen roomalaisen sotilaan raiskauksesta ja jossa Jeesus rinnastetaan kapinallisjoukon johtajaan, Che Guevaraan ja sellaisiin.

kari.naskinen@gmail.com

Joulu sopii sekä uskovaisille että pakanoille

Antiikin Roomassa vietettiin kolmea isoa juhlaa, Kalendaeta, Saturnaliaa ja Voittamattoman auringon syntymäpäivää. Kalendae merkitsi kuun siprin ilmestymistä uudenkuun jälkeen, Saturnalia oli Saturnus-jumalan kunniaksi vietetty keskitalvenjuhla ja Voittamattoman auringon syntymäpäivä oli eräänlainen yltäkylläinen kulutusjuhla, jota vietettiin juliaanisen kalenterin mukaisena talvipäivänseisauksena 25.12. Tästä kulutusjuhlasta tehtiin sitten joulu, kun Rooman piispa Liberius määräsi Jeesuksen viralliseksi syntymäpäiväksi tuon päivämäärän.

Joulun historiallinen tausta on siis selvästi pakanallinen. Tämä takia sen viettämistä kristillisenä juhlana on vastustettukin, esimerkiksi Englannissa ja Amerikassa joulunvietto kiellettiin 1600-luvulla.

Nykymuotoiseen joulunviettoon innosti Englannissa Charles Dickensin novelli A Christmas Carol (1843), suomeksi Saiturin joulu, ja Yhdysvalloissa joulu hyväksyttiin kansalliseksi juhlapäiväksi 1865.

Pohjoismaissa joulun nimi on oikeastaan vanhaa roomalais-pakanallista perua, sillä joulu-sana tulee auringonpyörää tarkoittaneesta sanasta ”hjul”.

Jeesus ei Raamatun mukaan mitenkään vaatinut joulua vietettäväksi, eikä selvää edes ole se, milloin Jeesus syntyi. Liberius ilmoitti Jeesuksen syntymäpäiväksi 25.12. vasta vuonna 354. Tuolla päivämäärällä on ainakin nykyisin sellainen peruste, että Martti Lutherin Katekismuksessa mainitaan Marialle ilmoitetun tämän raskaudesta 25.3., joten siitä yhdeksän kuukautta eteenpäin on 25.12. Tästä ”todistusaineistosta” pitää kiinni mm. edellinen paavi Benedictus XVI.

Rooman katolinen kirkko jätti uudenlaiseen juhlintaan 1600 vuotta sitten kuitenkin myös pakanallista perintöä: kansalaisten sallittiin jatkavan Saturnalian viettämistä uuden juhlan nimissä. Näin kirkko yhdisti toisiinsa babylonialaisen auringonjumalan syntymäjuhlan, voittamattoman auringon juhlan (Sol Invictus) ja Saturnalian.

Tänä päivänä näin sekava kokonaisuus tarkoittaa sitä, että joulua voivat hyvällä omallatunnolla viettää sekä uskovaiset että ateistit ja kaikki siltä väliltä. Pääasia, että Joulupukki tuo jotain kivaa.

JOS JUMALA SUO…

Myös joulurauhan julistus Turusta katsotaan televisiosta kaikissa säädyissä. Siellä sanotaan, että ”huomenna, jos Jumala suo” jne. Ei haittaa jumalatontakaan, koska tilanne on joka tapauksessa hieno ja historiallinen. Joulurauha on julistettu Turussa 1300-luvulta alkaen muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta; isonvihan aikana 1712-21 se jätettiin väliin, samoin keisarivallan alkuvaiheissa 1809-15, miliisilakon takia 1917 ja ilmapommitusuhan takia 1939.

Monikulttuurisuuden ulottuminen nykyisin Suomeenkin on aiheuttanut sen, että joissakin tutuissa tilanteissa ei enää lauleta Enkeli taivaan, eikä uskalleta esittää Tiernapojat-kuvaelmaa. Minäkin olen noita molempia kuullut ja nähnyt lukemattomat kerrat, mutta en ole niistä hullua hurskaammaksi tullut, ovat vain kuuluneet rutiineihin. Monikulttuurisuus on kuitenkin alkanut merkitä sitä, että suomalaisten omaa kulttuuria ei enää saa olla niin kuin ennen.

Länsi-Ruotsissa Åmålissa muutettiin yhdessä koulussa joululaulun sanoja niin, että ”tähti Betlehemin yllä” lauletaan nyt ”tähti meidän kaikkien yllä”.

kari.naskinen@gmail.com

Kalkkuna, Kukko, Leijona, Leopardi, Pyy, Riikinkukko, Sattuma

Otsikossa olevat nimet ovat Helsingin kortteleiden nimiä, jollaiset niillä ennen olivat. Tieto löytyi Ingegard Lundén Cronströmin Helsingin oppaasta (WSOY, 1963). Esimerkiksi Helsingin Sanomien toimitus sijaitsi Miekkakalan korttelissa, hotelli Kämp Antiloopin korttelissa, Kansallisteatteri Apinan korttelissa, Rautatientorin paikalla oli ennen Hyeenan kortteli ja naisten klubi Lyceum kokoontui kuvaavasti Papukaijan korttelissa ja Pörssi yhtä kuvaavasti Hamsterin korttelissa.

Ei selviä, miksi nimet oli otettu eläinmaailmasta. Eläintarhakin Helsingissä tietenkin on, mutta ei sinne koskaan syntynyt suunniteltua eläintarhaa. Eläintarhanpuisto perustettiin 1851 kauppaneuvos Henrik Borgströmin aloitteesta, ja hänen patsaansa on siellä kaupungin kasvihuoneen läheisyydessä.

Kirjan ilmestymisen aikoihin Eläintarhassa vielä ajettiin Eläintarhanajoja, jotka eivät kuitenkaan olleet Cronströmin mieleen, vaan hän toivoi niiden lopettamista metelin takia. Niin ne sitten samana vuonna 1963 järjestettiinkin viimeisen kerran kuolemaan johtaneen onnettomuuden seurauksena. Kirjoittajan mukaan ajot olivat tulleet kuuluisiksi ”hiusneulakaarteen” aiheuttaman kuolemanvaaran takia, ja kansan suussa kaarre olikin nimeltään ”kuolemankurvi”.

Kirjassa on paljon mielenkiintoista nimihistoriaa. Katujen nimiä on annettu mm. seuraavien merkkimiesten muistoksi:

Abrahaminkatu (kauppaneuvos Abraham Kingelin)
Aleksanterinkatu (keisari Aleksanteri I)
Albertinkatu (kaupungin suunnittelija Johan Albrecht Ehrenström)
Eerikinkatu (raatimies Eric Röös)
Elisabetinkatu (keisarinna Elisabet)
Fabianinkatu (kenraalikuvernööri Fabian Steinheil)
Fredrikinkatu (maaherra Carl Fredrik Stjernvall)
Haartmaninkatu (lääketieteen prof. Carl Daniel von Haartman)
Kristianinkatu (laamanni Christian Magnus Ivendorff)
Ludviginkatu (arkkitehti Carl Ludvig Engel)
Maurinkatu (jalkaväenkenraali Gustaf Mauritz Armfelt)
Robertinkadut (ministerivaltiosihteeri Robert Henrik Rehbinder)
Salomonkatu (ruokatavarakauppias Salomon Jansson)
Simonkatu (kaupungininsinööri Simon Grönlund)
Vilhonkatu (maaherra Otto Wilhelm Klinckowström)

Aleksanterinkatu ei siis vastoin yleistä luuloa saanut nimeään Aleksanteri II:n, vaan hänen setänsä Aleksanteri I:n mukaan.

Vanhimmat edelleen käytössä olevat kadunnimet ovat Liisankatu ja Unioninkatu (1819). Unioninkadun nimesi Suomen suuriruhtinas Aleksanteri I, ja perusteena oli Haminan rauhassa 1809 syntynyt Venäjän ja Suomen unioni. Aikojen saatossa nimeä on ehdotettu muutettavaksi Itsenäisyydenkaduksi, Vapaudenkaduksi ja Yliopistokaduksi, mutta onneksi eivät ole menneet läpi.

Näin vieraspaikkakuntalaiselle selvisi kirjasta sekin, miksi Kappeli-ravintolalla Esplanadilla on tällainen nimi. Se juontaa juurensa 1800-luvun alussa tällä paikalla vasikkahaassa sijainneesta maito- ja vesimyymäläkojusta, jota ”paimen” hoiteli ja kojua alettiin kutsua hänen kappelikseen.

Kamppi taas sai nimialkunsa siitä, että alue oli ikivanha sotilaiden harjoitusalue, Campementin alue.

Senaatintorin etelälaidalla on yhden talon edustalla valkoisista kivistä muodostettu kirjaimet C. E. Voisi luulla, että ne tarkoittavat Carl Engeliä, mutta eipä ole niin. Nimikirjaimet viittaavat raatimies Carl Etholéniin, jonka tehtävänä maistraatissa oli kadunrakennustöiden valvonta, ja hän ladotutti nimikirjaimensa oman talonsa edustalle.

Nimiasioista kirjoittaessaan Cronström on ottanut esille myös Hotelli Marskin. Outo nimi ulkomaalaisille, ja huonetilauksista osa on varmaankin osoitettu Hotelli Marxiin.

Kirjan lopussa on erilaisia luetteloita matkailijoita varten. Valioluokan ravintoloina mainitaan Adlon, Hotelli Helsinki, Kalastajatorppa, Klaus Kurki, Kulosaaren Kasino, Kämp, Marski, Monte Carlo, Palace, Savoy, Seurahuone, Teatterigrilli, Torni ja Vaakuna.

Muistomerkkejä ja patsaita on pitkä lista. Niistä kirjoittaja ottaa erikseen esille mm. Paavo Nurmen patsaan: ”Kaikki kunnia Sibeliukselle, mutta on mahdollista, että nyt seisomme sen miehen kuvan edessä, joka on vienyt Suomen nimen ja maineen kauimmaksi maailmaan.”

kari.naskinen@gmail.com

Salpausselkä

Päijät-Hämeen tutkimusseuran vuosikirja 2016 käsittelee Salpausselkää, joka syntyi jääkauden sulamisvaiheen tuloksena. Se on koko eteläistä Suomea idästä länteen vinosti halkova soraharju, joka luonnonmuodostelemana on komeimmillaan Lahden kohdalla. Kirjassa tosin sanotaan, että luonnontieteilijät määrittelevät Salpausselän reunamuodostumaksi erotukseksi harjuista, jotka ovat geologisesti eri asia. Reunamuodostumat kasautuivat mannerjään reunan eteen pääasiassa jäätikön sulamisveden kuljettamasta hiekasta ja sorasta.

- Salpausselkä-nimi otettiin käyttöön 1850-luvulla kuvaamaan vedenjakajaverkostoa. Aiemmin maamme päävedenjakajista käytettiin Maanselkä-nimiä ja yksittäisillä jaksoilla oli omia nimiään, esimerkiksi lännessä Lohjanselkä, ja esimerkiksi Ruotsin kuninkaat Aadolf Fredrik ja Kustaa III ihailivat 1700-luvulla Uudenkylän harjun maisemia.

- Salpausselkä-nimen keksimisestä kuuluu kunnia Maanmittaushallituksen ylijohtajalle Claes Wilhelm Gyldénille, ja nimi yleistyi, kun Sakari Topelius otti sen käyttöön maantieteen luentojen käsikirjoitukseen 1854-58.

- Nimi Salpausselkä mainittiin ensimmäisen kerran lehdistössä 20.8.1872, jolloin Morgonbladet-lehden jutussa kuvailtiin Hollolan pitäjän maisemia.

- Salpausselän yksi hienoimpia kohtia on Lahden urheilukeskuksen alue, jossa on säilynyt näyttävää suppamaastoa ja muinaisrantoja.

- Asutushistoriaa Salpausselän lähialueilla nykyisessä Päijät-Hämeessä 1560-luvulla: Salpausselän pohjoispuolen suurimmat kylät olivat Lahti (26 taloa), Ahtiala (22), Koiskala (18) ja Immilä (14) sekä eteläpuolella Okeroinen (24), Uskila (17), Pyhäniemi (13) ja Kutajoki (11).

- Kansalaissodassa Salpausselän harjanteet tarjosivat molemmille puolille otolliset taistelumaastot. Vesijärven asemalle vievän radan länsipuolella oli neljä kukkulaa, joihin valkoisia auttamaan tulleet saksalaiset kaivautuivat; punakaartilaiset asettuivat asemiin parin sadan metrin päässä olleen tasaisen harjun lakialueen itäpäähän Hämeenlinnantien ja Vesijärven väliin. Näitä vanhoja taistelupaikkoja tuhottiin 2015-16, kun alueen latuverkostoa peruskorjattiin.

- Salpausselän kisojen esikuva olivat Holmenkollenin hiihto- ja mäkihyppykilpailut. Lahden Hiihtoseura perustettiin 3.4.1922. Kun Tahko Pihkala kolme viikkoa ennen LHS:n perustamista oli ehdottanut hiihtokisojen järjestämistä Lahdessa, kirjoitti Jaakko Tervo Lahti-lehdessä 25.3.1922: ”Seutu ja maasto ovat tarkoitukseen aivan erinomaisia. - - - neuvottelemaan asiasta ja sen jälkeen ryhtymään alustaviin toimenpiteisiin, jotta Suomen Holmenkollenin hiihto, Salpausselän hiihtona järjestettäisiin Lahden seudulla.”

- Lahden ensimmäisenä kaupunginarkkitehtina 1929-55 toiminut Kaarlo Könönen kuvaili Lahtea järveltä nähtynä: ”Jo laivan saapuessa Siikasalmeen ilmestyy näköpiiriin Salpausselän kaupunki. Se liittyy kauniisti ja rytmikkäästi kumpuilevaan maastoon. - - - Kaupunki näyttää sopeutuvan hyvin luontoon; ne täydentävät toisiaan.”

- Salpausselkä-nimeä ovat tietenkin käyttäneet myös yritykset ja yhdistykset: Matkustajakoti Salpausselkä, Salpausselän Auto, Salpausselän Huonekalutehdas, Salpausselän Liikenne, Salpausselän Metalli, Salpausselän Rakentajat, Salpausselän Soitin, Salpausselän säästöpankki, Salppuri Oy, Urheiluliike Salpausselkä jne.

- Yhdistyksiä: Salpausselän metsämiehet, Salpausselön tyttöjen kannatusyhdistys, Salpausselän naisvoimistelijat, Salpausselän automiehet, Salpausselän seminologit jne. Lahtelaiseen jääkiekkoiluunkin Salpausselkä-nimi liittyy. Kun patentti- ja rekisterihallitus ei 1992 hyväksynyt SM-liigajoukkue Reipas Lahden viralliseksi yhdistysnimeksi Reipas Lahti ry:tä, pantiin nimeksi Salpausselän jääkiekkoilijat ry. Tämä yhdistys lakkasi, kun liigakiekkoilu yhtiöitettiin Lahden Pelicans Oy:ksi.

- Toivo Kärki sävelsi laulun Salpausselän kaupunki, Aulis Turpeinen Salpausselkä-humpan ja Salpausselkä-jenkan sekä Ahti Sonninen Salpausselän masurkan. Alvar Aalto teki PYP:n uuteen konttoriin Helsinkiin Salpausselkä-reliefin.

- Kun 2014 oli vireillä kuntaliitoshanke Lahti + Hollola + Hämeenkoski + Kärkölä + Nastola + Iitti, oli esillä sellaistakin, että uuden suurkunnan nimeksi olisi tullut Salpausselkä.

- Salpausselän pohjavesi on iso asia. Lahden kaupungin vesiyhtiö mainostaa, että Lahdessa on maailman parasta vesijohtovettä. Totta ehkä, mutta pohjavesien pilaantuminen näkyy paikoittain johtuen kasvinsuojeluaineiden ja kemiallisten liuottimien käytöstä sekä energiantuotannon aiheuttamasta ”nuhraantumisesta”.

- Kun Lahden eteläinen ohitustie joidenkin vuosien kuluttua valmistuu, silloin ensimmäisen kerran vuoden 1300 jälkeen poistuu iso läpikulkuliikenne pitkin Salpausselkää ja Ylistä Viipurintietä kulkevalta reitiltä.

Tutkimusseuran vuosikirjan kirjoittajat: Eeva Aarrevaara, Heidi Andersson, Saara Hakaste, Marja Huovila, Maija-Riitta Kallio, Tapio Kananoja, Mari Lakka, Ville Marjomäki, Jari Nenonen, Keijo Nenonen, Riitta Niskanen, Matti Oijala, Kari Porra, Janne Ridanpää, Hannu Takala.

kari.naskinen@gmail.com

Lappeenrannan teatteri Juutisen jälkeen

Lappeenrannan kaupunginteatterin uusi konsepti on mielenkiintoinen: teatteri tehtiin ison kauppakeskuksen ylimpään kerrokseen. Piti käydä katsomassa. Kohdalle osui Tuomo Rämön komedia Jonni Myyrästä, ainoasta suomalaisesta keihäänheittäjästä, joka on voittanut olympiakultaa kaksissa kisoissa, Antwerpenissa 1920 ja Pariisissa 1924. Näytelmän nimi on Jonni – Savitaipaleen paras keihäänheittäjä ja pahin huijari.

Kärsimys oli. Jos olisin ollut omalla autolla, olisin lähtenyt paluumatkalle viimeistään väliajalla, mutta kun junaliput oli varattu vasta neljän tunnin päähän, istuin loppuun asti. Tuli ikävä Jari Juutisen aikaa, kun hän toimi teatterinjohtajana 2007-15. Silloin teatterin taiteellinen taso nousi, vaikka lehtien yleisönosastoissa myös haukuttiin. Nyt on liian iso teatteri, isommassa salissa 440 paikkaa, ja ilmeisesti paikat yritetään saada täyteen kaikkein kevyimmällä ohjelmistolla.

Juutinen toi Lappeenrantaan mm. Kristian Smedsin sovitukset Georg Büchnerin Woyzeckista ja Arto Paasilinnan Jäniksen vuodesta sekä Lars von Trierin Dogvillen ja oman näytelmänsä Adolf Eichmannista. Rämön kirjoittama ja ohjaama Jonni-näytelmä on aivan jotain muuta, pelkkä luettelo Myyrän elämästä, ja sekin kovin pintapuolinen. Tuli mieleen, että käsikirjoitus oli tehty Jonni Myyrän Wikipedia-tiedoista.

Myyrän moninaiset vaiheet urheilijana, epäonnistuneena liikemiehenä ja Savitaipaleen kunnanhallituksen puheenjohtajana käydään läpi niin vikkelästi, että mitään ei jää käteen. Toivottavasti Lappeenrannan teatteri ei seuraavaksi tee näytelmää Savitaipaleen Urheilijoiden toisesta olympiavoittajasta, Suomen joukkueen ensimmäisen viestiosuuden Squaw Valleyssa 1960 hiihtäneestä Toimi Alatalosta.

kari.naskinen@gmail.com

Suomalaiset rakentavat uutta Viipuria

Suomalainen kiinteistö- ja rakennusalan konserni SRV-yhtiöt Oyj on vuokrannut Viipurin kaupungilta 3,8 hehtaarin tontin Papulan kaupunginosasta, johon se nyt rakentaa asuintaloja. Ensimmäiset kaksi kerrostaloa on jo valmiina ja kolmas on rakenteilla. Ohjelmaan kuuluvat myös neljä omakotitaloa ja 12 rivitalohuoneistoa.

Rakentamisesta vastaa SRV:n Venäjän-toiminnoista vastaava SRV Russia Oy, jolla on ollut toimintaa Venäjällä perustamisestaan, vuodesta 1987 lähtien. Yhtiö kehittää kiinteistöhankkeita ja toteuttaa ne SRV-projektinjohtomallilla. Kehityskohteina ovat asuntojen ohella kauppakeskukset, toimistokiinteistöt, hotellit, asunnot sekä logistiikka- ja teollisuuskiinteistöt. SRV Russia Oy:n toiminta keskittyy enimmiltään Moskovaan ja Pietariin, mutta myös pienempiin alueellisiin keskuksiin, kuten nyt Viipuriin.

Kun tällä viikolla hyppäsin taksiin ja selitin, että haluan nähdä uudet suomalaiset kerrostalot, kuski ymmärsi heti: Malaja Finljandija eli Pieni Suomi -asuinalue. Papulan nimi on edelleen sama (Папула).

Papulan alue on tuttu alue Viipurissa asuneille suomalaisille. Pientaloasutuksen lisäksi siellä oli mm. Karjalan rykmentin iso kasarmialue ja lääninvankila. Kasarmialueen keskellä oli esikuntarakennus, joka vuodesta 1853 toimi Behmin kouluna. Vuonna 1881 se lakkautettiin ja liitettiin Viipurin pataljoonan kasarmialueeseen. Vankila-alue perustettiin 1884, sen rakennukset olivat muurien ympäröimät ja henkilökunnan asuinrakennukset olivat vankilan ja Papulanlahden välissä.

Papulassa toimivat aikoinaan myös Viipurin kauppaoppilaitos, Viipurin Makeisteollisuus Oy, Margariinitehdas Karjala, Papulan Vesitehdas Oy, Siljanderin autokorjaamo ja -maalaamo sekä K. Widingin Auto- ja moottorikorjaamo. Myös Kouvolan Lakritsin juuret ovat Papulassa. Tiilitehtaita Papulassa oli ollut jo 1400-luvulta lähtien.

Kaupungin keskustasta kuljetaan Papulaan ratapihan ylittävää siltaa pitkin. Se oli aluksi puinen, mutta uusi terässilta valmistui 1913, ja siinä oli erilliset jalkakäytävät sekä sillan keskellä kiskot raitiovaunuille. Viipurin raitiovaunuliikenteen 1. linjan lähtöpysäkki sijaitsi Papulassa, josta tämän punaisen linjan reitti meni näin: Papulankatu - Rautatienkatu - Rautatieasema - Aleksanterinkatu - Torkkelinkatu - Kauppatori - Pohjoisvalli - Raatihuoneentori (Turunsilta) - Katariinankatu - Torikatu - Kauppatori - Torkkelinkatu - Aleksanterinkatu - Rautatieasema - Rautatienkatu - Papulankatu - Papula, linjapituus 2,522 km, avattiin 28.9.1912.
 
Papula on vanhaa Viipurin maalaiskunnan aluetta, joka 1928 liitettiin Viipurin kaupunkiin. Papulanlahden ylittävä betonirakenteinen silta valmistui 1930-luvun puolivälissä Imatran, Antrean ja Heinjoen suunnan liikennettä varten.

kari.naskinen@gmail.com

Uusi Espilä avattu Viipurissa

Viipurissa asuneet suomalaiset muistavat ravintola Espilän, joka sotien aikana tuhoutui tulipalossa. Nyt samalle paikalle Torkkelinpuistoon on valmistunut uusi ravintola, nimikin on Espilä ja arkkitehtonisesti se mukailee vanhaa Espilää. Pitkään kestäneen rakennushankkeen takana on viipurilainen kahvilayrittäjä Konstantin Fomitsev, joka muutama viikko sitten pääsi avaamaan ravintolan.

Rakennus muistuttaa vanhaa Espilää, mutta ei ole yhtä koristeellinen. Korkean keskiosan molemmin puolin on matalammat ”sivukappelit”, sisäkorkeus ravintolasalin korkeassa osassa on kymmenkunta metriä. Alkuperäistä Espilääkin on sen verran, että kun puistokäytävältä nousee kohti ravintolaa, siinä on ensimmäiseksi vanhat kiviportaat säilyneinä vanhan Espilän ajalta.

Rakentamisen alkuvaiheessa muodostui ongelmaksi arkeologia: kun kaivuutraktorit aloittivat tontilla, heti osui kauhaan jokin muinaismuisto ja työt keskeytettiin. Arkeologiset tutkimukset kestivät sen jälkeen useita vuosia.

Vanha Espilä-ravintola valmistui 1898. Sen nimi oli alun perin Esplanad, mutta muuttui puhekielen mukaisesti pian Espiläksi. Sen suunnitteli Brynolf Blomqvist, joka oli aikaisemmin toiminut Viipurin kaupunginarkkitehtina. Blomqvist oli syntynyt Viaporissa 1855, ja ennen Viipuriin siirtymistään hän suunnitteli Helsinkiin mm. kaksi kerrostaloa Katajanokan Rahapajankadulle ja Kappeli-ravintolan soittolavan.

Soittolava oli Espilässäkin, ja kun se paloi kansalaissodan aikana, suunnitteli uuden lavan Viipurin kuuluisin arkkitehti Uno Ullberg 1933.

Espilä oli aikoinaan Viipurin kesäelämän keskus. Siellä viihtyivät herrat, toimittajat ja taiteilijat. Talvisin varsinkin vauraampi väki siirtyi iltoja istumaan läheiseen Knut Posseen, joka toimi sanomalehti Karjalan uudessa toimitalossa (nyk. Hotelli Viipuri).

Uusi Espilä lähellä Karjalankadun kulmaa on komea. Asiakaspaikkoja on silmämääräisesti ainakin 150 eli yhtä paljon kuin vanhassakin Espilässä. Isot lasiseinät saavat viimeistään kesällä aikaan sen, että puistonäkymät ovat hienot. Ulkoterassikin tietenkin tulee, kuten oli vanhassakin Espilässä.

Ennen alkuperäistä Espilää oli suunnilleen samassa paikassa puurakenteinen ravintola, Frans Egid Ehrenburgin rakennuttama Belvedere, mutta se paloi 1887.

kari.naskinen@gmail.com

Richard Wagnerin elämää ja teoksia ei voi erottaa

Kirjailija Erno Paasilinnan tunnettu aforismi on, että ”kirjailijaksi ei synnytä, vaan on elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija”. Tällä perusteella Paasilinna olisi varmaan hyväksynyt säveltäjä Richard Wagnerin, jonka elämää ja teoksia tutkitaan ja tulkitaan edelleen rinnakkain. Suomen Wagner-seuran 25-vuotisjuhlassa esitelmän pitänyt Minna Lindgren sanoikin, että Wagnerin elämää ja teoksia ei voi erottaa toisistaan.

Wagner-tutkijoiden lukemattomat kirjat ovat biografisia. Tunnetun Wagner-ekspertin Carl Dahlhausin juuri suomeksi ilmestyneessä kirjassa Richard Wagnerin musiikkidraamat (Faros ja SWS, 2016) todetaan kuitenkin, että on iso virhe pitää Wagnerin tuotantoa autobiografisena. Wagner itsekin pahoitteli yhdessä esseessään yleistä käytäntöä jäljittää musiikkiteosten biografisia juuria. Hän mainitsi esimerkkinä Beethovenin 3. sinfonian (Eroica), jossa ei Napoleoniin liittyvillä assosiaatioilla ole minkäänlaista merkitystä sinfonian musiikille.

Minna Lindgren oli joka tapauksessa sitä mieltä, että Wagnerin omakuvia on oopperoissa Lentävä hollantilainen, Tannhäuser, Lohengrin, Tristan ja Isolde sekä Nürnbergin mestarilaulajat. Myös Dahlhaus kirjoittaa ristiriitaisesti, että Wagnerin elämä ”oli pelkästään kasvualustaa hänen työlleen”.

Wagner kokosi paasilinnamaisesti yhteen elämäkerrallisia tapahtumia, joita tarvittiin antamaan oopperoiden ideoille elämää ja väriä. Esimerkiksi Wagnerin suhde tukijansa, silkkikauppias Otto Wesendonckin vaimoon Mathildeen oli ilmiselvästi jonkinlaisena pohjana Tristanin ja Isolden rakkaustarinalle. Dahlhaus kirjoittaa, että Wagnerin ”rakkaus Mathildeen oli keino, jolla draamakonsepti sai musiikillisen ja näyttämöllisen hahmon”. Lisäksi Wagner sävelsi viisi yksinlaulua Mathilde Wesendonckin runoihin (Wesendonck Lieder). Wagner-seuran juhlakonsertissa Temppeliaukion kirkossa sopraano Jenni Lättilä lauloi tämän laulusarjan.

Melko selvästi siis tuntuu, että Minna Lindgren monien muiden tavoin oli oikeassa, ja väliäkö sillä, että Wagner sijoitti elämäänsä näihin maailman parhaisiin oopperoihin. Kansallisoopperassa menee tällä hetkellä tanskalaisen Kasper Holtenin näyttämöllisesti kummallinen Lentävästä hollantilaisesta, ja taas ovat esitykset loppuunmyytyjä. Tätä kirjoittaessani Kansallisoopperassa on vuodesta 1919 alkaen ollut 472 Wagner-esitystä.

Vaikka Wagnerin oopperoissa ei Tannhäuserin jälkeen ole ollut helposti vihellettäviä hittejä, kuten vaikkapa italialaisissa oopperoissa, on Wagnerin musiikki intensiivisyydessään ja suoraviivaisuudessaan hyvin vangitsevaa. Kun siihen kerran pääsee sisään, siitä ei pääse irti. Minna Lindgrenin esitelmän otsikkokin oli: "Monimutkainen tie kohti äärimmäistä yksinkertaisuutta."

kari.naskinen@gmail.com

1) Schumacher, 2) Fangio, 3) Senna

Viiden vuoden välein pitää päivittää kaikkien aikojen parhaiden kilpa-ajajien lista. Viimeisten viiden vuoden aikana on tapahtunut sellaista, että 20 parhaan rata-autoilijan tilastoon ovat nousseet USA:n NASCAR-sarjan viikko sitten seitsemännen kerran voittanut Jimmie Johnson (kuvassa, Chevrolet), F1:n moninkertaiset maailmanmestarit Sebastian Vettel ja Lewis Hamilton sekä Le Mansin 24 tunnin ajon yhdeksännen kerran voittanut Tom Kristensen:

1. Michael Schumacher (F1)
2. Juan Manuel Fangio (F1)
3. Ayrton Senna (F1)
4. Jim Clark (F1)
5. Jackie Stewart (F1)
6. Alain Prost (F1)
7. Graham Hill (F1, USA:n formulasarjat, endurance)
8. Tazio Nuvolari (GP-kilpailut ennen F1:tä)
9. Anthony Joseph Foyt (USA:n formulasarjat)
10. Mario Andretti (F1, USA:n formulasarjat, Nascar)
11. Richard Petty (NASCAR)
12. Dale Earnhard (NASCAR)
13. Jimmie Johnson (NASCAR)
14. Al Unser (USA:n formulasarjat)
15. Sebastian Vettel (F1)
16. Stirling Moss (F1)
17. Rudolf Carracciola (GP-kilpailut ennen F1:tä)
18. Lewis Hamilton (F1)
19. Tom Kristensen (endurance)
20. Alberto Ascari (F1)

Kun edellisen kerran laadin tämän listan, muutamat autourheiluekspertit moittivat sitä NASCAR-valintojeni takia. Se on kuitenkin kova laji. Kun ajetaan 300 km/t ja autojen etäisyys voi olla vain metrin pari ja rykelmässä on usein useita autoja, se edellyttää todella suurta taitoa.

Maallikot puolestaan sanovat, että hyvähän esimerkiksi Nico Rosbergin ja Lewis Hamiltonin on nykyisin ajella, kun on ylivoimaisesti parhaat autot. Niin onkin, mutta eivät parhaita autoja pääse ajamaan kuin parhaat. Se on aina pitkä tie mikroautoradoilta alkaen, mikä on edettävä, ennen kuin saa alleen voittaja-auton. Eikä tällä hetkellä Mercedeksen, Ferrarin eikä Red Bullin F1-autoja pääse ajamaan, vaikka löisi pöytään sata miljoonaa euroa. Ainoa mahdollisuus on menestyä alemmissa luokissa niin hyvin, että kelpuutetaan huipputalleihin.

Moottoriurheilu on aina ajajan, ajopelin ja tallin yhteistyön tulosta. Siksi voi tehdä tilaston siitäkin, mitkä ajaja/auto-yhdistelmät ovat olleet parhaat F1:ssä, eli kaikkien aikojen ”mitalitaulukon” kärki:

5 2 2 Michael Schumacher Ferrari
4 1 0 Sebastian Vettel Red Bull
3 2 0 Alain Prost McLaren
3 2 0 Ayrton Senna McLaren
2 1 2 Jim Clark Lotus
2 1 0 Juan Manuel Fangio Maserati
2 1 0 Alberto Ascari Ferrari
2 1 0 Jack Stewart Tyrrell
2 1 0 Niki Lauda Ferrari
2 1 0 Nelson Piquet Brabham
2 1 0 Mika Häkkinen McLaren
2 1 0 Lewis Hamilton Mercedes
2 0 0 Jack Brabham Cooper Climax
2 0 0 Michael Schumacher Benetton
2 0 0 Fernando Alonso Renault

Nykyajajista lisäksi:

1 2 0 Nico Rosberg Mercedes
1 0 1 Kimi Räikkönen Ferrari
1 0 0 Lewis Hamilton McLaren
0 3 0 Fernando Alonso Ferrari
0 0 2 Daniel Ricciardo Red Bull
0 0 1 Sebastian Vettel Ferrari

kari.naskinen@gmail.com

Pikkuvauvojen liha olisi varmaan hyvää

Irlantilainen pappi ja kirjailija Jonathan Swift tunnetaan parhaiten Gulliverin retkistään (1726). Nyt löytyi antikvariaatti Aleksis K:sta (Lahti) vielä hurjempaa tarinaa Swiftiltä, pieni kirjanen, minkä kannessa oleva teksti jo paljastaa jotakin: ”VAATIMATON ehdotus, joka estäisi Irlannin lapsia olemasta taakaksi vanhemmilleen tai maalleen.” Tämä ehdotus oli yksinkertaisesti, että Irlannin köyhyysongelma ratkaistaisiin, kun köyhimmät perheet löisivät lapsensa lihoiksi ja myisivät lihat ruuaksi Englannin rikkaille.

”Nuori ja hyvin imetetty terve lapsi on vuoden ikäisenä mitä ravitsevinta, herkullisinta ja terveellistä ruokaa niin muhennettuna, paahdettuna, paistettuna kuin keitettynäkin – enkä epäile lainkaan, etteikö se sopisi yhtälailla viillokkiin tai sekamuhennokseenkin”, sanotaan tekstissä, joka 1729 ilmestyi alun perin nimettömänä.

Suomeksi tämä Swiftin satiiri ilmestyi 1998 Jyväskylän yliopiston julkaisuyksikön toimesta ja Timo Siivosen kääntämänä 1998.

Kymmenen vuotta sitten tilasin ravintolassa Mallorcalla pikkupossun, se tuotiin lautasella ja oli tosiaan aivan pienen porsaan puolikas. Eikä se oikein tuntunut onnistuneelta ratkaisulta, mutta useamman ruokaryypyn rohkaisemana sitä jonkin verran maistelin. Swiftin ehdotus oli, että pikkuvauvat nyljettäisiin kuumana suoraan vartaasta, kuten tehdään paistettaessa sikoja.

Swiftin vaatimattomassa ehdotuksessa lähdettiin lisäksi siitä, että pikkuvauvoista saatavan ruoka-aineen ohella ruhon voisi nylkeä, jolloin ”nahasta saa, kun se muokataan, erinomaisia hansikkaita rouville ja kesäsaapikkaita hienoille herrasmiehille”.

Sen verran Swift kuitenkin arvuutteli ehdotuksensa kanssa, että piti mahdollisena joidenkin pikkutarkkojen ihmisten ehkä moittivan tällaista käytäntöä. Swiftillä oli kuitenkin lisäperusteluja: näin menetellen vähennettäisiin huomattavasti paavinuskoisten määrää, sillä nämähän ovat kansakunnan pääasialliset synnyttäjät, ja varsinkin olisi hyödyllistä, että näin köyhät saisivat lisätuloja ja lastenhoitomenot pienenisivät.

Tieteessä tapahtuu -lehdessä (3/1998) kirjoitti silloinen päätoimittaja Jan Rydman, että tämä Swiftin satiiri on yksi kammottavimmista tämän lajin teksteistä. Swift oli kuitenkin pohjimmiltaan vakavissaan, kuten Rydman kirjoitti: ”Kun ei mitään köyhyyden hyväksi tehdä, voitaisiin aivan yhtä hyvin toimia vaatimattoman ehdotuksenkin tavoin. Swift, valistuksen aikakauden mies, halveksi aikansa tiedettä ja edistysuskoa, kuten Gulliverin kolmannen matkan kuvaus hyvin selvästi kertoo. Erityisesti matemaatikot ja luonnontieteilijät sekä filologit saavat kyytiä.”

Monille Swiftin ehdotus oli tietenkin liikaa, se otettiin tosissaan ja Swiftiä syytettiin tunteettomasta julmuudesta. Vielä sata vuotta myöhemmin, kun kirjoitus 1832 julkaistiin Ruotsissa, ruotsalaiset ottivat sen vakavissaan ja todesta.

Jonathan Swift -elämäkerrassaan Yrjö Hirn kirjoitti 1918, että "jokaisen harhaantumattoman lukijan silmissä täytyy tämän kirjoituksen olla katkeran, värisevän suuttumuksen ilmaus niiden epäkohtien johdosta, jotka ovat antaneet niin ivallisen merkityksen vanhalle sananlaskulle, että lapset ovat köyhien rikkaus ja että väestön runsaus on kansakunnan voima".

Hirn luonnehti Swiftiä toteamalla hänen käyttäytyvän "kuin mies, joka on saanut hiuskarvan liemiannokseensa, eikä ujahuta sitä lautasensa alle piiloon, vaan näyttää sen kaikille muille ruokavieraille. Sellaista tahdittomuutta ei helpolla anneta anteeksi, ja siksipä onkin Swift saanut osakseen ankaraa moitetta monelta kunnianmieheltä."

Hirnin mukaan Swiftin kaunaisuuden taustalla oli myös henkilökohtaisia antipatioita: "Isaac Newton oli tullut swiftiläisen vihan esineeksi siitä hetkestä saakka, jolloin hän oli antanut hyväksyvän lausuntonsa vaihtorahojen metallipitoisuudesta". Englannin rahapajan johtajana Newton oli tullut asettautuneeksi Swiftiä ja irlantilaisia yleensäkin ärsyttävälle kannalle.

Swift oli kaikkiaankin katkera Englannille. Hän hyökkäsi emämaata vastaan ja kehotti mm. käyttämään vain irlantilaisia tuotteita ja polttamaan kaikki englantilaiset tavarat - paitsi kivihiilen.

kari.naskinen@gmail.com

Lentävä hollantilainen ilman merta ja merimiehiä

Teatteri- ja oopperaesitysten modernisoinnit onnistuvat joskus, joskus eivät. Kristian Smedsin Tuntemattomassa sotilaassa viholliset olivat pesukoneiden kuoria, Richard Wagnerin Parsifalissa viime kesänä Bayreuthissa olivat Graalin maljaa vahtivat munkit kuin Nato-sotilaita, Anton Tshehovin Kolmessa sisaressa Lahden kansanopiston teatterilinjan esityksessä ovat sisarukset Moskovan olympiakisoihin valmistautuvia kilpavoimistelijoita jne.

Kolmen sisaren kanssa samana iltana 18.11. oli Kansallisoopperassa nyt Wagnerin Lentävän hollantilaisen ensi-ilta. Oopperan on ohjannut tanskalainen Kasper Holten, joka ennestäänkin tunnetaan erikoisista tulkinnoistaan, ja sellainen on tämäkin. Tapahtumat eivät mitenkään liity merenkulkuun, vaan nimihenkilö on onneton taiteilija, ja eletään nykyajassa: iPadeja selataan, selfieitä otetaan ja lavastukseen kuuluvat tietenkin isokokoiset videot. Toisen näytöksen alussa ei Senta kehrää rukilla villoja, vaan tekee saviruukkuja työväenopiston kursseilla tai jossakin. Tämän uustulkinnan päättää oopperan lopussa se, että itsemurhaa ei tee Wagnerin kirjoittamalla tavalla Senta, vaan merikapteenin hahmossa esiintyvä taiteilija.

Nykyaikaan kuuluu myös seksi. Kun Lentävä hollantilainen edellisen kerran oli Kansallisoopperassa 1978 Sakari Puurusen ohjaamana, eivät Tapani Valtasaari ja Aino Takala peuhanneet sängyssä, kuten Johan Reuter ja Camilla Nylund nyt.

Wagnerin Lentävän hollantilaisen teksti on täynnä merta, myrskyä ja laivoja. Tässä suhteessa näkemäni huippuesitys oli Turussa 2005, jolloin näyttämön Aurajoen rannassa muodostivat Suomen Joutsen ja vanha kauppalaiva Sigyn. Kansallisoopperassa tätä rekvisiittaa korvaavat videokuvat vedestä. Eikä nimihenkilö edes ole merikapteeni, vaan maailmankuulu hollantilainen taiteilija. Älytöntä kaikkiaan on, että näyttämöllä tapahtuva ei noudata tekstiä. Tällä produktiolla on vähemmän yhteyttä libreton kanssa kuin on aidalla ja aidan seipäillä.

Holten selittää, että ei tässä mitään merenkulkua tarvita, koska ”myrsky voi olla myös metafora taiteelliselle inspiraatiolle. Kun luova mieli alkaa toimia, kaikki muu, elämä ja perhe unohtuvat. - - - Me kaikki elämme päivittäin myrskyssä, matkustamisen, lentokenttien, internetin informaation virran keskellä. Se kaikki saa sielun värähtelemään maailman mukana, mutta joskus kaikkea on liikaa. Miten tässä myrskyssä pystyy elämään?”

Hyvä perustelu, mutta ei loppuun asti päde. Meri on meri, ja se oli Wagnerille itselleenkin kova juttu, kun hän vaimonsa Minnan kanssa joutui ankaraan myrskyyn matkustaessaan kesällä 1839 preussilaisesta Pillaun satamakaupungista Thamesin suulle. Lähes kuukauden kestäneen matkan aikana laiva joutui Skagerrakissa rajumyrskyyn, mistä se pelastui pääsemällä pieneen norjalaiseen satamaan.

Päästyään jatkamaan matkaa Thetis-alus joutui uudelleen niin kovaan ukkosmyrskyyn, että Minna rukoili Jumalaa tappamaan hänet salamaniskulla. Minna pyysi Wagneria sitomaan heidät yhteen, jotta voisivat kuolla yhdessä. Kaiken lisäksi laivan miehistö alkoi pitää outoa pariskuntaa huonon onnensa syynä.

Wagner kertoi muistelmissaan: ”…miehistön huutojen rytmi painui mieleeni voimakkaasti lohduttavana enteenä ja muotoutui piankin Lentävän hollantilaisen matruusien laulun teemaksi, tämän oopperan ideaa kun jo silloin haudoin ajatuksissani.” Tuo hautominen oli saanut alkunsa, kun Wagner oli lukenut Heinrich Heinen Norja-aiheisen kertomuksen kokoelmasta Memoiren des Herrn von Schnabelewopski (1829).

Wagnerin alustavassa tekstissä Sentan nimi oli Minna, ja ensimmäisessä libretossa teoksen nimi oli Aavelaiva. Kantaesityksen Dresdenissä 1843 johti Wagner itse.

Wagner sijoitti oopperan tapahtumat pieneen Sandvikan kalastajakylään Norjaan. Joissakin suomennetuissa libretoissa nimi on virheellisesti muuttunut Sandvikeniksi, joka on Ruotsin itärannikolla. Pienen maalaiskylän tytöstä Sentasta Wagner kirjoitti, että tämä on ”alkuvoimaisen terve pohjoismainen neito, täydellinen luonnonlapsi”. Tätä ulottuvuutta en Camilla Nylundista oikein löytänyt.

Kun musiikki joka tapauksessa on aitoa Wagneria, esityksestä pystyy nauttimaan, vaikka koko ajan oudolta tuntuukin. Taiteilijan ateljee ja taidenäyttelyn avajaiset eivät istu siihen wagnerilaisen jumal- ja sankaritaruston viitemaailmaan, missä Wagnerin Lentävässä hollantilaisessa pitäisi liikkua.

kari.naskinen@gmail.com

Lahdessa vieraat orkesterit ovat ilmaa

Lahti on lukinnut itsensä Lahden kaupunginorkesteriin, muita ei noteerata. Tänään perjantai-iltana esiintyy Ristinkirkossa Sibelius-akatemian sinfoniaorkesteri, mutta esimerkiksi Etelä-Suomen Sanomissa ei siitä ole ennakkojuttua, kuten aina on isosti LKO:n konserteista. Lehden tapahtumakalenterissa on kuitenkin kolmen rivin maininta konsertista, joten siitä on tieto lehden toimituksessa.

Samoin meneteltiin Etelä-Suomen Sanomissa kaksi viikkoa sitten, kun Kansallisoopperan orkesteri, kuoro ja solistit kävivät Sibeliustalossa esittämässä Beethovenin mahtavan Missa solemniksen.

Sibelius-akatemian sinfoniaorkesterin perustamisesta on tänä vuonna kulunut sata vuotta. Näissä merkeissä se on tilannut Lotta Wennäkoskelta sävellyksen, joka nyt saa kantaesityksensä Lahdessa. Konsertin muun ohjelman muodostavat Beethovenin Egmont-alkusoitto ja Berliozin Fantastinen sinfonia. Orkesteria johtaa kapellimestari Atso Almila.

kari.naskinengmail.com

Puuseppä kylmän virkakoneiston nöyryytettävänä

Englanti ei koskaan ole perustunut pohjoismaisen hyvinvointivaltion järjestelmään, mutta Margaret Thatcherin hallinnon aikana sikäläistä järjestelmää alettiin entisestään purkaa, eikä sitä edeltäneeseen systeemiin ole päästy takaisin. Ei ole ollut tarkoituskaan. Tilannetta on lisäksi vaikeuttanut monien viranomaispalvelujen muuttaminen sähköisiksi. Tätä pahoinvointia kuvaa Kean Loachin elokuva I, Daniel Blake (Minä, Daniel Blake).

Elokuva on suorastaan ahdistava. Se on niin hurja kuvaus pulaan joutuvien ihmisten ylitsepääsemättömistä vaikeuksista julkishallinnon moniportaisessa ja keskenään ristiriitaisessa kuulustelu- ja lomakehelvetissä, että tekee pahaa. Eikä maksulliseen neuvontapuhelimeen vastaa kukaan – soittoääni vain pimputtaa ja ”olet jonossa, palvelemme tuota pikaa” (= tunnin tai parin jälkeen).

Kun vastaavanlaisesta pompottelusta ja täydellisestä ymmärtämättömyydestä voi lukea ja kuulla Suomessakin, tässä olisi nyt elokuva, joka pitäisi esittää kansanedustajille James Bondin sijasta. Samoin se olisi kaikkien työvoima- ja sosiaaliviranomaisten nähtävä.

Loachin elokuvan taustalla on laajat haastattelut. Niistä hän on vetänyt yhteen elokuvan kertomuksen, jonka pääosassa on sydänkohtauksen saanut 59-vuotias puuseppä Daniel Blake. Lääkäri kieltää häneltä toistaiseksi työnteon, mutta työvoimaviranomaiset eivät kiellosta piittaa, vaan pakottavat miehen aktiiviseen työnhakuun. Pitää myös laatia CV (?). Jos ei tässä ole riittävän aktiivinen, saa rangaistuksen. Valituksenkin voi tehdä, mutta se vaatii internetin hallitsemisen.

Loach sanoo, että elokuvan henkilöjen tarinat ”eivät ole yhtä pahoja kuin joidenkin tapaamiemme oikeiden ihmisen”. (HS 14.11.2016). Tämän uskoo helposti, sillä Blake ei vielä luukutusmyllyyn joutuessaan ole täysin lamaantunut ja epätoivoinen, vaan yrittää kaikkensa. Mikään ei kuitenkaan auta. Kun tietokoneen hiiri on yhtä vieras ja tunteeton kuin sossun rouvat, kaikki menee mönkään.

Blake tekee kaikkensa ollakseen työmarkkinoilla nykyisin vaadittavasti joustava, mutta vastapuolella mikään eikä kukaan jousta. Yksi sossun naisista sentään yrittää auttaa häntä netinkäytössä, mutta saa siitä esimieheltään haukut.

Blakelle sopisi mikä tahansa, kunhan pääsisi selville vesille edes jostakin. Mistään ei kuitenkaan tule mitään. Ainoa ystävällinen, ymmärtävä vastaanotto on jonkin vapaaehtoisjärjestön ruokapankissa.

Loach on tehnyt tällaisia yhteiskunnallisia elokuvia jo 50 vuotta, ja nyt hän sanoo, että ”suuri osa työväenluokasta kokee itsensä vihaiseksi ja petetyksi. Ja kun he kokevat näin, he kuuntelevat helppoja vastauksia.” Daniel Blake ei kuitenkaan hyväksy niitä, vaan tekee spraymaalilla protestikirjoituksen työvoimatoimiston valkoiseen seinään. Se tietenkin on turhaa, joutuu vain poliisilaitokselle ja saa kirjallisen varoituksen.

Entisenä työväenpuolueen jäsenenä Loach syyttää Helsingin Sanomien haastattelussa myös sosiaalidemokratiaa, jonka idea on panna kapitalismi työhön työväestön hyväksi, mutta tämä idea on kuollut. Kyse on ”vakavan vasemmiston” haasteesta, ja tämä vasemmisto on jossain sosiaalidemokratiasta selvästi vasemmalla.

Elokuvan jälkeen ahdisti edelleen. Mutta kuinka suurta se ahdistus on niillä Blaken kaltaisilla puusepillä ja muilla syrjityillä? Suomessakin.

kari.naskinen@gmail.com

Avioero, arkinen asia

Nathalie ja Heinz ovat filosofianopettajia Pariisissa. Kun mies löytää uuden naisen, tulee avioero. Ranskalaisessa elokuvassa Tämän jälkeen koko asia ilmenee kovin arkisena, aika normaalina tapahrumana ihmisten elämässä. Tilanteiden kehittymistä seurataan Nathalien kannalta. Hänelle koko juttu näyttää olevan lähes merkityksetön, koska tärkeämpää on oma elämä filosofian parissa. Roussea, Adorno, Schopenhauer, Zizek jne. ovat isompia asioita kuin yhden äijän häipyminen huushollista 25 vuoden avioliiton jälkeen.

Nathalie rakastaa työtään ja välittää omistautuneesti itsenäisen ajattelun perinnettä eteenpäin. Kaksi aikuisuuden kynnyksellä olevaa lastakin on, ja huomionhakuinen iäkäs äiti, jonka Nathalie siirtää hoitokotiin, kun hommat eivät enää suju. Avioero tuo tässä tilanteessa oikeastaan helpotuksen elämään, kun pääsee kerrankin kokemaan täydellisen vapauden.

Nathalieta harmittaa vain se, että miehen omistama kesätalo Bretagnen rannikolla ei enää ole käytettävissä, vaikka mies antaisi tähän mahdollisuuden. Lisäksi pientä kahnausta tulee filosofiakirjojen jakamisesta pariskunnan kirjahyllyistä.

Koin jopa niin, että koska avioero osoittautui näin tylsäksi asiaksi, niin mielenkiintoisempaa olisi ollut seurata vain Nathalien elämää filosofiansa kanssa.

Ohjaajalle Mia Hansen-Løvenille aihe on sikäli läheinen, että hänen molemmat vanhempansa ovat filosofian professoreita.

Vaikea tietää, onko tällaisia avioeroja paljonkin, mutta Nathalielle järjestely tuntuu joka tapauksessa sopiva. Isabelle Huppert ja André Marcon rooleissaan ovat erinomaisia. Isabelle Huppert on niin hieno näyttelijä, että elokuva tällaisena yhden naisen showna toimii mainiosti. Yllättävää silti, että elokuva sai Berliinin tämän vuoden elokuvajuhlilla palkinnon parhaasta ohjauksesta. On mukava elokuva katsoa, mutta ei se mitään pitempää muistijälkeä jätä.

Musiikilla on elokuvassa tärkeä merkitys. Heinz sanoo heti elokuvan alussa, että musiikki on myös nähtävä, ja kun tarkoin valittuja kappaleita on istutettu elokuvaan hyvin harkiten, ne täydentävät kokonaisuutta loistavasti. Paras kohta on se, missä Heinz ajaa autollaan Nathalien viimeisen kerran pois Bretagnesta ja musiikkina on Franz Schubertin kaunis Auf dem Wasser zu singen.

kari.naskinen@gmail.com

Raha on yhdistänyt maailman

Maapallolla oli 10 000 vuotta sitten tuhansia eri ”ihmismaailmoja”, kai niitä voi sanoa kulttuureiksi. Monenlaisten vaiheiden jälkeen niiden määrä väheni ja väheni, ja 500 vuotta sitten tilanne oli jo sellainen, että 90 prosenttia ihmisistä oli yhdistynyt toisiinsa voimakkain kulttuurisin, poliittisin ja taloudellisin sitein. Tämän megamaailman muodostivat suurin osa Aasiaa, Eurooppaa ja Afrikkaa. Ulkopuolella olivat vain osat Amerikan mantereista, Australian mantere ja Oseania. Tänä päivänä koko maailma on yhtä.

Historian tohtori Yuval Noah Harari kuvaa kehitystä hyvin kirjassaan Sapiens. Ihmisen lyhyt historia (Bazar, 2016). Hän kirjoittaa, että nykymallisen, yhtenäisen maailmanjärjestyksen loi raha: ”Raha on universaalein ja tehokkain koskaan kehitetty keskinäiseen luottamukseen perustuva järjestelmä.”

Ristiriitoja on, sotia käydään, mutta raha yhdistää. Raha on yhteistä kieltä, se on isompia asia kuin kansalliset lait, uskonnolliset käsitykset ja sosiaaliset tottumukset.

”Raha on ainoa ihmisten luoma luottamusjärjestelmä, mikä pystyy ylittämään lähes minkä tahansa kulttuurisen kuilun. Raha ei harjoita uskontoon, sukupuoleen, rotuun ikään tai sukupuoliseen suuntautumiseen perustuvaa syrjintää. Rahan ansiosta jopa ihmiset, jotka eivät tunne toisiaan eivätkä luota toisiinsa, voivat tehdä toimivaa yhteistyötä”, kirjoittaa Harari.

Olkoot sitten kristittyjä, muslimeita, pohjoiskorealaisia tai mitä tahansa, niin rahan avulla he voivat tehdä toimivaa yhteistyötä. Asekauppakin sujuu, kun vain rahasta sovitaan.

Raha on tasoittanut tietä geopolitiikassakin. Kapitalistiset markkinavoimat muotoilevat maailmaa, ihmisoikeudet ja kansainväliset lait ovat voimassa melkein kaikkialla, ja tieteellinen järjestelmä on täsmälleen sama: atomien rakenteesta ja tuberkuloosin hoitamisesta ollaan samaa mieltä kaikkialla.

Tämän kaiken varhainen alku ajoittuu noin vuoteen 3000 eaa. Silloin Sumerin sivilisaatiossa Mesopotamiassa otettiin käyttöön ”ohraraha”. Tietynsuuruisia ohramääriä käytettiin mittana muiden hyödykkeiden, palveluiden ja palkkojen arvioimisessa. Yksikkö oli sila, mikä oli suunnilleen yksi litra ohraa. Tavallinen miesduunari sai palkkaa kuukaudessa 60 silaa, nainen 30. Jos ei syönyt kaikkea palkkaansa, pystyi lopulla ohralla ostamaan vaikka muuta syötävää, öljyä, vuohia tai orjia.

Raha ei siis ole kaiken pahan alku, vaan ihmisiä yhdistävä voima. Harari: ”Raha on välikäsi, joka saa ihmiset tekemään yhteistyötä, oli hanke mikä tahansa. - - - Me emme luota vieraaseen ihmiseen tai lähinaapuriimme, mutta luotamme heidän kädessään olevaan rahaan. Jos heillä ei enää ole rahaa, meillä ei enää ole luottamusta.”

Tämän tiesi Irwinkin:

Menet minne vaan, vaikka ravintolaan,
niin huomaat sen, ehkä kiroillen,
raha ratkaisee.
Jos paikka täysi on, muttet rahaton,
raha ratkaisee.

kari.naskinen@gmail.com

Kun ei suostunut tappajaksi, tuli tapetuksi

Marraskuun 5. päivänä 2016 tulee kuluneeksi 75 vuotta aseistakieltäytyjä Arndt Pekurisen (1905 - 1941) teloituksesta. Hautakivessä Malmin hautausmaalla Helsingissä lukee: ”Elit rauhalle, siksi sinut ammuttiin.”

Monivaiheisten tapahtumien jälkeen Pekurinen oli päästetty ehdonalaiseen vapauteen 12.10.1941, mutta hänet pakotettiin rintamalle III armeijakuntaan JR 11:een. Siellä hän edelleen kieltäytyi ottamasta asetta, minkä jälkeen Mannerheim-ristin ritari, kapteeni Pentti Valkonen määräsi Pekurisen teloitettavaksi. Teloitus pantiin toimeen suur-suomalaisjoukkojen Neuvostoliitolta miehittämän Kalevalan piirin alueella. Arndt Pekurinen oli kuollessaan aviomies ja kahden lapsen isä.

Vuosina 1929-31 Pekurinen oli passitettu toistuvasti vankilaan, koska hän ei suostunut pukeutumaan sotilaspukuun. Pekurinen oli valmis työskentelemään varusmiespalvelusta huomattavasti pidemmän aikaa siviilitehtävissä, mutta joutui suorittamaan tämän velvollisuutensa vankilassa.

Lapuanliikkeen muiluttamaksikin hän joutui. Lapuan ”isänmaan miehet” hakkasivat Pekurisen yhden vankilareissun päätteeksi henkihieveriin ja tekivät hänestä elävän variksenpelättimen Seinäjoen asemalle. Sanomalehti Uusi Suomi kiitteli yhdeksän miehen urotekoa ”isänmaallisen tehtävän suorittamisesta”.

Pekurisen puolesta vedottiin kansainvälisestikin Suomen hallitukseen. Albert Einsteinkin vaati Pekurisen vapauttamista, niin myös 60 jäsentä Englannin parlamentista. Puolustusministeri, entinen jääkärieversti Juho Niukkanen (Maalaisliitto) ei kuitenkaan antanut periksi.

Lopulta tämän painostuksen ansioista säädettiin sentään Suomen ensimmäinen siviilipalveluslaki ”Lex Pekurinen” 14.4.1931, mutta se ei Pekurista pelastanut, koska laki oli voimassa vain rauhan aikana.

Pekurisen sodanvastainen vakiovastaus näytösluontoisissa oikeudenkäynneissä oli: ”Kun ihmistä ei syödä, on niitä turhaa teurastaakaan.” Kapteeni Valkostakaan ei syöty, vaikka hänet myöhemmin sodassa teurastettiinkin.

Autonkuljettaja Arndt Pekurinen oli omaksunut sodan- ja tappamisenvastaisen vakaumuksensa lukemalla mm. Arvid Järnefeltiä, Leo Tolstoita ja Raamattua. Pekurisen ongelma Suomen 1930-luvun äärioikeistolaisessa järjestelmässä oli hänen työläistaustansa. Joku Järnefelt sai kyllä henkäillä filosofisesti pasifismista, mutta Pekurinen oli pahempi, koska hänen pasifisminsa tulkittiin proletaariseksi.

Matti Salmisen kirjassa Toisinajattelijoiden Suomi (Into, 2016) kerrotaan Pekurisen tapauksen aiheuttaneen pysyvän tahran koko Suomen armeijalle: ”Asian teki erityisen vastenmieliseksi se, että miehen tappamista yritettiin peitellä – tässä puuhassa oli mukana kirkonmiehiäkin. Kyseisen divisioonan sotilaspastori määräsi Pekurisen haudattavaksi paikan päälle nimettömänä, vaikka muut suomalaiset vainajat pyrittiin aina saattamaan kotiseudun multiin. Vasta kun Pekurisen vaimo alkoi kysellä miehensä perään, vainaja siirrettiin Helsinkiin. Siirtoon tarvittiin apua jopa eduskunnan oikeusasiamieheltä.”

Sekin Pekurisen jutussa oli kiusallista, että hän ei ollut aivan tavallinen aseistakieltäytyjä, vaan oli vuodesta 1929 lähtien toiminut Antimilitaristisen liiton puheenjohtajana. Puheenjohtajuus oli tehnyt Pekurisesta erityisen maalitaulun, ja Etsivä keskuspoliisi (EK) pidättikin hänet heti syksyllä 1929 sotilaskarkurina ja pasifistina, mikä oli Suomen herrojen mielestä ihmisessä yhtä paha vika kuin kommunismi, ellei pahempikin.

Helsingin Itä-Pasilassa sijaitseva puistikko vihittiin 2006 Arndt Pekurisen puistoksi. Asiasta oli päättänyt kaupunginvaltuusto äänin 53 - 31, vastaan olivat tietenkin Kokoomus ja Rkp.

Taas 5.11. järjestää Aseistakieltäytyjäliitto muistokäynnin Pekurisen haudalla.

kari.naskinen@gmail.com

Ihmisen lyhyt historia – ja lyhyeksi jää

Me ihmiset, Homo sapiens -lajin otukset kehityimme Afrikassa runsaat 200 000 vuotta sitten, ja vasta 70 000 vuotta sitten he alkoivat muodostaa monimutkaisempia rakennelmia, joita kutsutaan kulttuureiksi. Mitättömän pieni aika maapallon historiassa, mikä on 4500 000 000 vuotta. Näillä mittapuilla ihmisen aika tulee jäämäänkin varsin lyhyeksi, koska Homo sapienseja ei nykyformaatissaan ole enää tuhannen vuoden päästä.

Tämän ennusteen tekijä on Oxfordissa historian tohtoriksi väitellyt Yuval Noah Harari, joka toimii Jerusalemin heprealaisessa yliopistossa. Häneltä on ilmestynyt kirja Sapiens. Ihmisen lyhyt historia (Bazar, 2016), jossa käydään läpi varsinkin sitä, miten oma ihmislajimme onnistui päihittämään muut lajit, ja millaiseksi maailma on muuttumassa.

Voi tosin olla, että Harrisin ennustus ei osu oikeaan, jos Homo sapiensin tilalle kehittyy Homo kyborg. Jos ihmisestä siis tehdään modernin teknologian avulla kyborgi, jossa on sekä orgaanisia että epäorgaanisia osia. Suuntahan on jo olemassa: kuulolaitteita, hammasimplantteja, tekoniveliä ja -raajoja, sydämentahdistimia ym.

Kaikille näitä uusimpia ratkaisuja ei tietenkään voi tarjota. Juha Rehulan sote-sairaaloissa ei kyborgeja tehdä, mutta Mehiläinen ja Terveystalo kyllä hoitavat homman, kun isolla rahalla maksaa.

Hararin kirjan yksi väliotsikko on ”Ylikuormittunut muisti”. Aivojen kapasiteetti on rajallinen, mutta tätä ongelmaa on jo helpotettu tietokoneilla ja älypuhelimilla, jotka pitävät tallessa osaa siitä tiedosta, mikä ennen oli muistettava. Enää ei puhelinnumeroitakaan tarvitse muistaa, koska osa muistamisesta on ulkoistettu Applelle ja Samsungille. Eikä ylioppilaskirjoituksissakaan kai kohta tarvitse kaikkea muistaa, koska joidenkin ehdotusten mukaan yo-kokeissa pitäisi sallia tietokoneiden käyttäminen.

Tieteiskirjallisuudessa ja -elokuvissa kyborgeja on ollut pitkään: Frankensteinin hirviö, Tähtien sodan Darth Vader ja kenraali Grievous, Terminator-elokuvien T-800 jne.

Äärimmäinen ”mahdollisuus” on korvata ihmiset roboteilla muuallakin kuin vanhusten palvelutaloissa.

Nopea tekninen kehitys voikin johtaa pian siihen, että ”Homo sapiensin syrjäyttävät kokonaan toisenlaiset olennot, jotka ovat erilaisia paitsi fyysiseltä olemukseltaan myös kognitiivisilta ja emotionaalisilta ominaisuuksiltaan”, kirjoittaa Harari.

Sitten tulee eteen se tilanne, että Homo kyborg muuttuu kuolemattomaksi. Hararin mukaan jotkut ovat sitä mieltä, että kuolemattomia ”ihmisiä” on jo vuonna 2050.

Kun Homo sapiens nykymuodossaan häviää, häviää paljon muutakin. – ”Jos seuraajamme todellakin toimivat aivan toisella tietoisuuden tasolla, ei tunnu todennäköiseltä, että he olisivat kiinnostuneita kristinuskosta tai islamista, että heidän yhteiskuntajärjestyksensä olisi kapitalistinen tai kommunistinen tai että he olisivat sosiaaliselta sukupuoleltaan miehiä tai naisia.”

Kirjan lopussa Harari tekee tärkeitä kysymyksiä: ”Onko hyväksyttävää tehdä geneettisiä kokeita elävillä ihmisillä? Abortoiduilla sikiöillä? Kantasoluilla? Onko eettistä kloonata lampaita? Tai simpansseja? Entä ihmisiä? - - - On kuitenkin naiivia kuvitella, että voisimme vain iskeä jarrut pohjaan ja lopettaa tieteelliset projektit, joiden avulla pyritään parantelemaan Homo sapiens toisenlaiseksi olennoksi. - - - Emme voi tehdä muuta kuin yrittää vaikuttaa siihen, mihin suuntaan ollaan menossa.”

Hararin kirja on niin moniulotteinen, että siihen joudun palaamaan uudestaankin.

kari.naskinen@gmail.com