Aika ei ole yksiselitteinen asia.
Einsteinin
suhteellisuusteoriassa
tämä todistetaan. Aika
ei kulu sillä
tavoin tasaisesti,
että on
kaikille yhteinen
ja yleinen
aika. Niki
Liukkonen puolestaa
esittää viimeiseksi jääneessä romaanissaan, että aika
on Jumala itse, ei mikään toimiva olento, vaan fysiikan laki, jonka
kanssa voi neuvotella yhtä vähän kuin oman kohtalonsa kanssa.
Voiko siis tulkita, että ajan olemuksen selvittäessään Einstein
löysi Jumalan?
Vierastila-romaani
on tutunomaista kerrontaa, jos on Liukkosen aiempia isoja romaaneja
lukenut. Liukkonen teki itsemurhan 4.7.2023 ja kirja ilmestyi
18.9.2023. Tämä on kirjoista kaikkein synkin, sillä osittaisena
autofiktiona toimiva kertomus sisältää
pohdintaa myös itsemurhan mahdollisuudesta. Sisällön tähän osaan
ei kuitenkaan kannata jumittua, koska Liukkonen teki
taas
tekstinsä tieteellis-absurdiin tyyliin, jonka koukeroissa on
runsaasti pähkäiltävää.
Liukkosen edellinen romaani
Elämä:
Esipuhe (WSOY,
2021)
on
eräänlainen kuvaus maanpäällisestä
elämästä
ja
esipuhe sitä
seuraavalle elämälle ikuisessa bittimaailmassa.
Vierastilan
kannalta on hyvä, että Liukkosen kustannustoimittajana taas
toiminut WSOY:n
Samuli
Knuuti kirjoittaa
romaanin jälkisanoissa, mitä Liukkonen oli selittänyt kirjan nimen
tarkoittavan: Vierastila on puhelimen toiminto, jonka voi laittaa
päälle, jos lainaa kännykkäänsä toiselle. Puhelimella voi
soittaa, mutta sen sisältöön ei pääse käsiksi. Se myös
osuvasti kuvastaa tunnetta siitä, että on jotenkin väärässä
paikassa, poissa sijoiltaan, itsensä vieressä. Knuutin jälkisanojen otsikko: "Vierastila, viimeinenhuone."
Vaikka
romaanin juonet eivät koko ajan etene yhtään mihinkään, on
Liukkosen teksti vetävää luettavaa. Lause- ja virkerakenteet ovat
paitsi nautittavaa, välillä myös hankalasti miellettäviä.
Tapasin
Liukkosen kerran luentotilaisuudessa kirjastossa – tai ehkä se oli
juttutuokio –, jossa hän sanoi hiovansa yhtäkin
virkettä
joskus
päiväkausia.
Kirjoitusprosessi oli siksi hidas. Tämän
tietäen voi hyvin kuvitella, millaista hienosäätöä ja isompaakin
hänen virkkeensä ovat vaatineet:
- ”Yleensä turistit
Cancúnissa olivat aikuisia, pareja tai yksinäisiä elostelijoita,
jotka laahustivat aneemisen värittöminä ja velttoina kuin sulavat
jäätelötikut.”
- ”Hän tunsi palavaa myötätuntoa tuota
luurankomaisen laihaa ja heitteillejätetyn hillerin oloista hahmoa
kohtaan.”
- ”Solkotukseni
oli täynnä loogisia ja byrokraattisia ja moraalisia aukkoja, niin
suuria että lihava sika olisi voinut vaappua niiden läpi reppu
selässä.”
Suomen kielen uudissanastoa
ei Liukkonen kaikilta osin hyväksynyt: mikroagressiot,
misogyynit, etuoikeus, voimaannuttaminen, kehopositiivisuus, sortava
patriarkaatti, potilaiden kutsuminen asiakkaiksi jne. Toisaalta hän
itse käytti vaikeita
sivistyssanoja, joista ei saa tolkkua ilman sanakirjoja. Hankalaa on
myös aivan tavallisen
puhumisen muodostaminen esimerkiksi ensimmäisillä treffeillä, kun
ei saa olla ihan tossukka, mutta ei myöskään liian omaperäinen.
Outo ja erilainen voi vähän olla, mutta on oltava tarkkana, ettei
toinen luule skitsoksi.
Vierastila
kertoo
suomalaisista ihmisistä, vaikka välillä Meksikossa käydäänkin.
Romaani on yksilötason psykologinen kehityskertomus, jossa kehitys
menee milloin mihinkin suuntaan. Yhteiskunnallista tai poliittista
näkökulmaa ei juurikaan ole, koska yksilön selviytyminen tässä
vieraassa tilassa riippuu vain hänestä itsestään. Tai ainakaan
kertoja Tel Albert eikä kertomisen pääkohde Ren Dawn vaadi
yhteiskunnalta mitään, ei hallitukselta eikä ay-liikkeeltä.
Tel
on siis kirjailija ja Ren on mitään keksimätön keksijä, joka on
kiinnostunut ääniraudan a-nuotin hertsitaajuudesta,
saippuasta, uraanista, omenista, varjoista, hajuvesistä,
olfaktorisesta historiasta ja Marilyn
Monroesta.
Molemmat
ovat vaikeita tapauksia, osittain neroja, mutta osittain niitä
skitsoja ja Ren
juoppokin. Matemaattinen
ajattelu näkyy vaikkapa siinä, että katukiveyksellä kävellessä
pitää sovittaa askeleet niin, että jalka osuu aina kahden
katulaatan liitoskohtaan. Tämä on tuttua. Kun aikoinaan kävelin
kouluun, piti jokaista reunakiveä kohti ottaa normaalilla
kävelyrytmillä kaksi askelta. Jos tuli kolme, oli velkaa yhden. Velan
sai pois tavallista lyhyemmän rotvallikiven kohdalla. Jos koulun
portilla oli velkaa 10 askelta, piti kotimatka tehdä toista reittiä,
josko sitä kautta saisi velan kuitattua.
Ren käy
terapiassa, ja olen minäkin käynyt 4-5 kertaa psykiatrilla, ja
viimeksi osui kohdalle pätevä lääkäri. Kerroin hänelle, että
kun oikein vituttaa, otan votkaa ja kyllä se siitä taas helpottaa.
Tähän psykiatri, että ota vaan, ei siitä mitään haittaa ole,
jos se kerran auttaa. Tel
sanoo saaneensa diagnoosiksi epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön,
mutta ihmiset eivät ymmärrä mitään, eivät esimerkiksi hänen
vetäytyneisyydestään ja ajoittaisesta mykkyydestään. Onni
onnettomuudessa oli, että pystyi kirjoittamaan, koska se antoi
periksi houkutukselle vajota omaan hiljaiseen avaruuteen, mykkyyteen.
Tässä Tel on ilmeisen sama kuin Miki Liukkonen, mutta
Tel-hahmoonkin hän lisäsi kuviteltuja ominaisuuksia itseään
huvittamaan
ja lukijoita sumuttamaan.
Nämä ovat kovia asioita ja voivat kohdata millaisen ihmisen tahansa ja erilaisista syistä. Tänään ilmestyneessä Vauhdin Maailmassa 3/2024 kertoo viisinkertainen enduromoottoripyöräilyn maailmanmestari Samuli Aro, että hänen aivonsa eivät kestäneet kilpailu-uran jälkeistä tylsää arkea. Lopulta hän pelkäsi itsetuhoisia ajatuksiaan niin, ettei uskaltanut poistua kodistaan. Hoito ja lääkitys auttoivat.
Liukkosen kirjan lopussa on luettelo lainauksista, jotka sinänsä eivät erotu tekstistä mitenkään, eikä yllätä, että lainattujen joukossa ovat mm. Thomas Pynchon ja Ludwig Wittgenstein sekä elokuvamaailmasta Jean-Luc Godard, Parasite, Dark ja Succession, mutta se yllättää, ettei ole David Foster Wallacea.
kari.naskinen@gmail.com