Lahden kasinotalousseikkailu epäonnistui pahasti

Muistan hyvin, kun kymmenen vuotta sitten olin kaupunginhallituksen kokoushuoneessa kuuntelemassa Lahden kaupungin loistavaa sijoitusideaa: kaupunginhallitus oli päättänyt merkitä sijoitusrahastoyhtiön osakkeita 1,5 miljoonalla eurolla. Tiedotustilaisuudessa Lahden kaupunki ja Midinvest Fund PH tarjosivat meille toimittajillekin kahvit ja leivokset. Hyvältä maistui. Syytäkin oli, sillä tästä sijoituksesta piti alkaman kova rahantulo.

Nyt suussa on kuitenkin paskanmaku. Lahden tekemän sijoituksen tasearvo on nyt vain 50 000 euroa. Siis melkein puolitoista milliä on hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Asiaan on perustellusti kiinnittänyt huomiota kaupungin tarkastuslautakunta, jonka tänään julkistamassa arviointikertomuksessa vuodelta 2014 todetaan, että valmistelu ko. sijoitusta koskevassa asiassa on ollut puutteellista heti alusta alkaen. Tarkastuslautakunta vaatii nykyistä kaupunginhallitusta selvittämään, mistä esimerkiksi koostuvat sijoitusrahaston 1,2 miljoonan euron hallinnointikulut – mitä muita menoja on ollut kuin kahvit ja leivokset – ja mikä on sijoitusneuvoston jäsenten palkkioiden ja muiden etuuksien määrä.

Kun tästä sijoituksesta helmikuussa 2005 päätettiin, ei kh:n pöytäkirjassa ollut mitään mainintaa mahdollisista riskeistä. Sen sijaan tuotto-odotuksista maalailtiin koreita kuvia: ”rahaston sijoituspolitiikan tavoitteena on saada sijoittajille yli 25 prosentin tuotto, siis vähintään 400 000 euroa.

Mutta ei mitään. Ainoa tuottoja saanut on rahastoa hallinnoiva jyväskyläläinen Midinvest Management Oy, joka on sijoittanut rahastoon 10 000 euroa, mutta saanut hallinnointipalkkioina yli miljoona euroa.

RAHOITUSTA
KESKI-SUOMEEN

Rahasto on tehnyt sijoituksia yrityksiin, joiden liikevaihto on 1-30 miljoonaa euroa. Erikoista näin lahtelaisittain on ollut sekin, että sijoituksia on tehty myös aikaisemman kasvuvaiheen yrityksiin nimenomaan Keski-Suomen alueella.

Rahasto on tehnyt pääomasijoituksia kuuteen eri yhtiöön. Viisi niistä on tehnyt konkurssin aiheuttaen rahastolle 5,5 miljoonan euron tappiot. Rahaston kokonaispääoma oli aloitettaessa 8 miljoonaa euroa.

Lahden lisäksi muut sijoittajat ja tappiota kärsinet ovat Heinolan kaupunki, PHP, Päijät-Hämeen osuuspankki, Orimattilan osuuspankki, Etelä-Päijänteen osuuspankki, Suomen teollisuussijoitus Oy, Pohjola Vakuutus Oy, Henkivakuutusyhtiö Suomi, Eläkevakuutusyhtiö Etera ja Troll Ventures Oy.

Lahden tarkastuslautakunta puuttui asiaan ensimmäisen kerran jo vuoden 2011 arviointikertomuksessaan. Se ehkä vaikutti siihen, että hallinnointiyhtiö luopui hallinnointipalkkioistaan 1.1.2013 alkaen. Uusin tapahtuma oli, että Lahden nykyinen kaupunginhallitus antoi suostumuksen rahaston toimikauden jatkamiseen yhdellä vuodella 30.4.2016 saakka. Lahden edustajana sijoitusneuvoston puheenjohtajana on ollut alusta lähtien konsernipalvelujohtaja Mika Mäkinen. Vuonna 2005 toimi kh:n puheenjohtajana Ulla Juurola (SDP), varapuheenjohtajina Jari Salonen (Kok) ja Leena Mantere (Krist.) sekä jäseninä Jarkko Nissinen (SDP), Susanna Iivonen-Pekesen (SDP), Mika Kari (SDP), Leena Luhtanen (Kok), Simo Räihä (Kok), Terttu Pohjolainen (Kok), Vuokko Kautto (Vas), Jouko Vesala (Kesk) ja Tuomo Romppanen (Vihr.).

KAUPUNGIN YHTIÖITÄ
TEKOHENGITETÄÄN

Lahti on nykytrendin mukaan yhtiöittänyt toimintojaan. Yritysosaamista ei kuitenkaan ole ollut. Tarkastuslautakunta kiinnittää huomiota siihen, miten heikossa taloudellisessa tilanteessa osa kaupungin yhtiöistä on. Joidenkin toiminnan jatkuminen on ”tekohengityksen” varassa. Esimerkkejä:

LK Kiinteistöpalvelut asetettiin selvitystilaan tammikuussa 2014 ja yhtiö purettiin marraskuussa. Kaupungin kirjanpitoon kirjatut tappiot 2013-14 olivat 1,5 miljoonaa euroa.

Lahden Tilatalot Oy:n liikevaihto oli viime vuonna 1,3 miljoonaa euroa ja voitto 300 000 euroa. Yhtiön pitkäaikaiset velat ovat 16 miljoonaa euroa.

Lahden seudun kuntatekniikka Oy:n liikevaihto oli viime vuonna 22 miljoonaa euroa ja voitto vain 200 000 euroa.

Lahden Hallit Oy:n liikevaihto oli 2,5 miljoonaa euroa ja voitto 100 000 euroa. Pitkäaikaiset velat ovat 28 miljoonaa euroa.

Lahden Messut Oy toimii Lahden Hallit Oy:n vuokralaisena. Messuyhtiön liikevaihto oli 3,2 miljoonaa euroa ja voitto 200 000 euroa.

kari.naskinen@gmail.com

Kuolemakin on jo kilpailutettu

Eläkkeellä oleva sysmäläinen poliisi Esko Ojanen kirjoitti markkinatalouden äärimmäisistä kuvioista Heinolassa ilmestyvässä Itä-Hämeessä:

”Yli 90-vuotias henkilö oli menossa Sysmässä kirkonkylän asunnoltaan noin 150 metrin päässä olevaan palvelukeskukseen. Hän käveli rollaattorin kanssa, sai puolimatkassa kuolemaan johtaneen sairauskohtauksen ja tuupertui. Lähistöllä liikkuneen ambulanssin miehistö oli havainnut tapauksen ja aloittanut pitkään kestäneen elvytyksen tuloksetta. Sitten alkoi poliisin odotus. Sen jälkeen tuli ruumisauto Lahdesta.”

Siis 90 kilometrin päästä Lahdesta. Aiheuttaa ihmettelyä, koska Sysmässäkin kyllä toimii täyden palvelun hautaustoimisto.

Sitten Ojala kirjoitti toisesta tapauksesta: ”Kaupassa kirkonkylässä iäkäs henkilö oli saanut kuolemaan johtaneen sairauskohtauksen ja tuupertunut. Vainaja virui peitettynä keskellä aluetta, jossa käveli jatkuvasti kassoilta poistuvia asiakkaita. Poliisipartio tuli Lahdesta saakka. Alkututkimuksen jälkeen Lahdesta tullut ruumisauto pääsi viemään vainajan pois. Tässä tapauksessa vainaja joutui olemaan kuolinpaikallaan 4-5 tuntia. Ei ollut mieltä ylentävää nähdä, millaisen kohtelun vainaja voi saada.”

Taas Lahdesta, yli tunnin matkan päästä. Poliisin osalta tilanne on tuttu: Sysmästäkin on poliisin kansliapalvelut viety pois, samoin Hartolasta. Kenttätyöt hoituvat nykyisin Lahden ja Heinolan poliisien toimesta. Tämän takia poliisin tulo kestää. Mutta miksi ruumisautotkin tulevat Lahdesta? Ojala kirjoitti:

”Täällä puhutaan, että poliisi olisi joutunut kilpailuttamaan tilaamansa vainajien siirtokuljetukset ja voittaja on löytynyt Lahdesta. Kun vainajan oma kilpaileminen päättyy, niin muut kilpailevat hänestä.”

Markkinataloudessa Sysmä ja Hartola ja monet muut maaseutukunnat ovat joutuneet takamaaksi myös viranomaispalveluiden osalta.

(Valokuva: vastavalo.fi)

kari.naskinen@gmail.com

Leviathan - Sillä minun on valta ja voima ja kunnia

”Lävistäköön kirous sen päivän, joka herättäisi itsensä Leviatanin.” (Job 3:8)

Leviatan on Raamatun ja muunkin mytologian merihirviö, joka syö auringon maailman loppuessa. Venäläisen Andrei Zvjagintsevin sennimisessä elokuvassa nähdään jättiläismäinen valaan luuranko, se on rannassa Barentsinmeren jossakin poukamassa, jossa ihmiset yrittävät tulla toimeen. Naiset ovat töissä kalanjalostamossa, miehet juovat votkaa, lapset kittaavat kaljaa tuhoutuneen kirkon raunioilla ja pormestari ”pitää huolta” alueesta.

Nikolai ”Kolja” Sergejevillä on talo ja sen yhteydessä oma autokorjaamonsa. Pormestari on kuitenkin päättänyt kehittää kaupungin brändiä ja sitä varten kaupungin pitää pakkolunastaa Koljan talo ja tontti jotakin isoa rakennushanketta varten – ehkä kulttuuri- tai urheilukeskus tai pormestarille huvila. Tontin arvoksi on laskettu 3,5 miljoonaa ruplaa, mutta pormestarilla on omat laskentamallinsa ja paikallinen alioikeus määrää tuomiossaan hinnaksi 600 000 ruplaa. Sillä Kolja saisi perheelleen yksiön.

Elokuva alkaa oikeussalissa, jossa tuomari lukee päätöksen. Kolja isketään maahan viiden minuutin pituisella monologilla, jossa lakipykäliä ja muuta käsittämätöntä paasausta ei ymmärrä kukaan. Näytetään heti, että yksittäinen ihminen on kuin täi, joka lyödään littanaksi.

Koljan vanha armeijakaveri, asianajaja Dmitriy Seleznyov on tullut Moskovasta auttamaan, mutta turhaan. Pormestarilla on käytössään vahvemmat voimat. Hirviön tässä elokuvassa muodostavat ihmistä vahvempi byrokratia, korruptio ja vallanpitäjien ylivoimainen valta. Tämä hierarkia on niin ankara, että sitä vastaan taisteleminen on mahdotonta.

Pormestarin tukena on myös ortodoksikirkko. Pormestari ja piispa ovat kuin paita ja perse. Elokuvan lopulla kun aurinko on pimentynyt, piispa saarnaa jumalanpalveluksessa. Piispan viesti seurakunnalle on, että Pyhän Aleksanteri Nevskin tavoin ei voittoja saavuteta vallalla ja voimalla, vaan rakkaudella – kaiken yläpuolella ovat Raamattu, kirkko, Jumala ja Kristus. Pormestari kuuntelee hyväksyvästi ja varmaankin ajattelee, että ”minulla on valta ja voima ja kunnia” - ei ehkä iankaikkisesti, mutta niin kauan kuin maksa kestää. Kun on valtaa, on voimaa, eikä tarvitse edes Moskovasta apuja anella – ja maanantaina otetaan taas votkaa piispan kanssa.

Elokuva antaa raadollisen kuvan siitä systeemistä, millä asioita hoidetaan aina etuoikeutettujen eduksi. Samaa järjestelmää kuvataan mm. tv-sarjoissa House of Cards ja Boss, mutta ei näin rankasti.

Zvjagintsevin aikaisemmat pitkät elokuvat Isän paluu (2003), Karkotus (2007) ja Jelena (2011) on nähty Yle Teemalla. Nekin ovat rankkoja, mutta eivät Leviathanin (2014) kaltaisia tuomiopäivän julistuksia. Kolme aikaisempaa elokuvaa eivät ole sijoittuneet ilmiselvästi Venäjälle, kuten Leviathan, esimerkiksi Karkotuksessa maisemat viittaavat mihin tahansa rauhalliselle maaseudulle, ajetaan vanhoilla amerikkalaisilla autoilla ja rahana käytetään sodanjälkeisiä Suomen markkoja. Leviathan on suorempi isku.

Leviathan kuvaa tilannetta, jossa ollaan jo epätoivon saartamina, ”maailman reunalla”. Yhteiskunnan koneisto ei enää ole ihmisiä varten. Niinpä seuraa epätoivoisia tekoja. Vastaavaa epätoivoa löytää vaikkapa Mikko Niskasen Kahdeksasta surmanluodista (1972). Ero ei ole iso: votka tai pontikka.

Votka maistuu kaikille. Se ei ole syynä ongelmiin, mutta onpahan edes jotakin lohtua kaiken pahan keskellä. Erinomainen kännikuvaus on, kun päänsä täyteen vetänyt pormestari tule kutsumatta käymään Koljan talolla. Muutenkin elokuvan näyttelijätyö on priimaluokkaa, samoin kuvaus ankeissa maisemissa.

Elokuvan loppu on synkkä. Ei toivoa. Meri on tumma, taivas pilvessä, ukkonen jyrisee ja musiikkina soi Philip Glassin painostavat sävelet Akhnaten-oopperasta (1984). Tuo ooppera kertoo sopivasti 1300-luvulla eaa. eläneestä faarao Ekhnatonista, joka tunnetaan siitä, että hän pyrki kumoamaan liian vahvaksi kohonnutta pappisvaltaa Egyptissä. Nyt Leviathan on herättänyt Venäjällä kiivasta somekeskustelua kirkon asemasta.

Katsoin elokuvan vaalienjälkeisenä tiistaina. Oli taas helpottavaa ajatella, että tapahtuupa Suomen vaaleissa mitä tahansa, niin asiat ovat kuitenkin hyvin täällä maailman yhdessä parhaista valtioista.

kari.naskinen@gmail.com

Listavaalissa olisi tullut sama tulos

Hämeen vaalipiiristä valittiin uuteen eduskuntaan kolme sosialidemokraattia, Tarja Filatov, Mika Kari ja Ville Skinnari. Jos käytössä olisi ollut ns. listavaali, lopputulos olisi ainakin tältä osin ollut sama. Puolueen jäsenäänestyksessäkin nämä kolme ehdokasta saivat eniten ääniä, joten heidät olisi asetettu myös SDP:n lopullisella eduskuntavaalilistalla kärkeen. Varasijalle sen sijaan nousi forssalainen Kaisa Lepola, joka jäsenäänestyksessä oli vasta kymmenes, ja nyt siis vaaleissa neljäs. Listavaalissa olisi neljäntenä listalla ollut Eero Vainio.

Kokoomus käyttää vastaavanlaista jäsenäänestystä, mutta sen tuloksia en tähän hätään löytänyt. Muiden puolueiden systeemeistä en tiedä.

Listavaalissa äänestäjä antaa äänensä puolueelle, ja valituiksi tulevat ehdokkaat siinä järjestyksessä, missä he oman puolueensa listalla ovat. On olemassa myös sekamalleja, joissa ehdokas tulee valituksi ohi ennakkojärjestyksen siinä tapauksessa, että hän saa henkilökohtaisia ääniä kovin runsaasti. Ruotsissa on tämä systeemi, siellä ehdokas menee läpi listajärjestyksestä riippumatta, jos saa yli 8 prosenttia puolueensa äänistä vaalipiirissä.

Listavaalin etu olisi, että vaalikampanjoissa voitaisiin nykyistä paremmin keskittyä puolueidenvälisiin eroihin. Nyt keskitytään enemmän mainontaan. SDP:n viime puoluekokoukseen jätti SDP:n 2. varapuheenjohtaja Sanna Marin aloitteen listavaalin käyttöönotosta europarlamenttivaaleissa. Aloite ei mennyt läpi, mutta sen puolesta ovat ottaneet kantaa ainakin Jouni Backman ja Johanna Ojala-Niemelä.

”Listavaali kohdistaisi huomion puolueiden vaaliteemoihin ja vaaleissa käsiteltäviin asiakysymyksiin. Eri puolueiden vaihtoehdot tulisivat äänestäjille selkeämmin esiin, kun vaaleissa keskityttäisiin näiden vertailuun. Nykyisessä henkilövaalissa korostuu liiaksi yksittäisten vaalikampanjoiden budjetti ja ehdokkaiden medianäkyvyys. Vaalit vaativatkin kohtuuttomasti rahallisia ja ajallisia panostuksia yksittäisiltä ehdokkailta”, sanoi Sanna Marin aloitteessaan.

Listavaalin vastustajat sanovat, että listojen tekeminen johtaisi puoluejyräykseen. Nyt ollaan rahajyräyksen järjestelmässä, joskin sunnuntaina käydyissä vaaleissa tuli todistetuksi, että edes jättibudjeteilla ei aina mennä läpi.

SDP:n edellinen puheenjohtaja Jutta Urpilainen on myös puolustanut listavaalia:

”Nykyjärjestelmän lieveilmiö, julkkis- ja urheilijaehdokkaat, eivät jäsenäänestyksissä välttämättä menestyisi samalla tavalla kuin nyt, eikä media voisi nostaa ´ykkösehdokkaitaan´ esiin kuten nykyisin. Listoilla olisi kärkipäässä luultavimmin toimintaan sitoutuneet pitkän linjan ihmiset, jotka eivät pienen vastoinkäymisen tullen vaihda puoluetta tai jätä hommaa yhteen kauteen. Uudet tulokkaat saisivat varmasti kannatusta jäsenäänestyksessäkin, jos heillä on esittää aitoa kiinnostusta ja osaamista. Monilla päättävillä paikoilla, esimerkiksi kunnissa, on tulokkaita, joilla on intoa enemmän kuin tietoa tai osaamista, ja se ei ole pelkästään hyvä asia.”

”Tuloksekas politiikka edellyttää sellaisia tietoja ja taitoja, joita ei musta tuntuu -periaatteella porukkaan tulleet hallitse. Toisaalta politiikka ei ole vanhojen jäärien yksinoikeus. Olen varma, että moni vanha jäärä olisi jäsenäänestyksessä pudonnut pelistä pois paljon aikaisemmin kuin äänestäjät ovat asiassa ratkaisunsa tehneet”, sanoi Jutta Urpilainen. (Uutispäivä Demari 4.10.2009)

Nykyisessä mallissa on sekin erikoisuus, että vaalit ovat henkilökohtaiset, mutta kun työ eduskunnassa alkaa, muuttuu toiminta täysin puoluepoliittiseksi.

Näin lahtelaisena kun vaalien tuloksia tarkastelee, niin huomionarvoisia asioita olivat, että Päijät-Häme voitti Kanta-Hämeen 8 – 6 ja että Lahdessa SDP nousi takaisin kärkeen ohi Kokoomuksen.

Vaalivalvojaisiin Lahden Sibeliustalolle unohdin ottaa kameran mukaan, mutta sain Uuden Lahden päätoimittajalta Tommi Bergiltä käyttööni kuvan, jossa lahtelaisten läpimenoa ja onnistunutta sukupolvenvaihdosta juhlittiin illan päätteeksi, vasemmalta Mika Kari, Jouko Skinnari, puolisonsa Tertta Saarikko ja Ville Skinnari.

kari.naskinen@gmail.com

Äänestysprosentilla iso merkitys

Omakotitalon (235 neliötä) etupihalla Lahden Jalkarannassa on valkoinen BMW-maasturi, vaimon käyttämä kakkosauto näkyy olevan Audi A3. Lapsilla on Ligier-mopoautot. Äänestämään mennään BMW:llä.

Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa äänestysprosentti Jalkarannassa oli 75,1. Jalkarantalaisten äänistä Kokoomus sai 42,4 prosenttia, henkilökohtaisissa äänissä oli kärjessä kolme kokoomuslaista.

Liipola B -äänestysalueella äänestysprosentti jäi 52,8:aan. Kokoomus sai äänistä 7,7 prosenttia, eniten ääniä saanut kokoomuslainen oli sijalla 16. Liipolassa ison äänisaaliin keräsivät perussuomalaiset, SDP ja Vasemmistoliitto.

Tällaisia Jalkaranta – Liipola -asetelmia on kaikkialla. Esimerkiksi niillä Helsingin äänestysalueilla, joiden äänestysprosentti nousi viime vaaleissa yli 75:n, oli Kokoomus ylivoimainen. Jakomäessä olivat selvästi kärjessä SDP ja perussuomalaiset, mutta kokonaishyöty jäi Eiran, Kampin, Marjaniemen, Munkkivuoren ja Töölön kokoomusvoittoa pienemmäksi, koska Jakomäessä äänestysprosentti oli vain 66.

Tämä asetelma toistuu vaaleista toiseen. Ne, jotka eniten tarvitsisivat politiikalta apua, ovat luovuttaneet, eivätkä käytä äänioikeuttaan. Helsingin ylipistossa asiaan perehtynyt akatemiatutkija Hanna Wass sanoo, että huono-osaisuus ja ihmisen huono elämäntilanne ylipäätään usein heijastuvat suoraan äänestämiseen. (Demokraatti 2.4.2015)

Huono-osaisilla on niin paljon murheita omassa päivittäisessä elämässään, että heidän kaikki aktiivisuutensa menee arjen ongelmien kanssa painimiseen. Hyväosaisilla on toisin: kun asiat ovat kunnossa ja mieli virkeä, jaksaa olla kiinnostunut myös vaaleista.

Hanna Wassin mukaan vähäisen äänestämisen yksi taustatekijä on huono terveys. Silloin liikkuu vähemmän sellaisissa paikoissa ja sosiaalisissa ympyröissä, joihin kampanjointi on keskittynyt. Eikä äänestämäänkään viitsi lähteä, jos terveydentila ei ole hyvä. Voisi ehkä lähteäkin, jos olisi oma auto pihassa, edes vanha Corolla, jos lähtisi käyntiin.

Tämä kaikki on tilastollisesti todistettu. Äänestysaktiivisuus korreloi oikeiston ja vasemmiston menestystä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kun äänestysprosentti jää alhaiseksi, saavat hyväosaiset suhteettoman suuren edustuksen parlamenttiin – siis ne, jotka edustusta vähiten tarvitsevat.

Saa nähdä, vaikuttaako nyt yhtään se, että äänestyspäivä on mahdollisesti lämpimämpi kuin neljä vuotta sitten.

kari.naskinen@gmail.com

Me, Venäjä ja muut

Suomen turvallisuuden kannalta peruselementit ovat samat kuin ennenkin: me, Venäjä ja muut. Tämä oli myös Esko Ahon esitelmän nimi, kun hän keskiviikkona 15.4.2015 puhui Lahden Paasikivi-seurassa. Hän kertoi lainanneensa otsikon Mannerheim-ristin ritarilta, eversti Wolf H. Halstin Suomen turvallisuuspolitiikkaa käsittelevän kirjan (1969) nimestä. Sopi hyvin lainata, sillä Halsti oli yksi Paasikivi-seuran perustajista ja toimi sen puheenjohtajana 1961-64.

”Halstin kirjan otsikkoon kiteytyvät kaikessa yksinkertaisuudessaan ajankohtaiset turvallisuuspoliittiset perushaasteemme: miten yhdistää kansalliset etumme, eurooppalaiset siteemme ja velvoitteemme sekä erityinen suhteemme Venäjään”, sanoi Aho.

Hän sanoi, että nyt Suomessa käytävässä keskustelussa voi tunnistaa kolme koulukuntaa:

1) Yksi koulukunta näkee vain meidät ja Venäjän. Sen opin mukaan Venäjä-suhteen erityisyys vaatii, että emme mene mukaan mihinkään sellaiseen, mikä voisi jotenkin vaarantaa tai vahingoittaa etujamme idän suunnalla. Jopa EU-jäsenyyden velvoitteet arveluttavat.

2) Toisessa ääripäässä ovat ne, jotka uskovat kansallisten etujemme tulevan parhaiten turvatuiksi keskittymällä me ja muut -akseliin. Tämä koulukunta uskoo, että suhde Venäjään hoituu parhaiten liitossa muiden kanssa.

3) Aho itse kannattaa sitä kolmatta ryhmää, joka näkee Venäjä-suhteemme erityisenä, mutta haluaa asettaa sen laajempaan yhteyteen. Historian saatossa tämä Venäjä-kontekstimme on moneen otteeseen muuttunut.

”Viimeksi tämä tilanne muuttui 1990-luvun alkupuoliskolla, kun Euroopan sotilaallinen kahtiajako murentui, Neuvostoliitto hajosi, Suomi irrottautui Yya-sopimuksesta ja liittyi EU:n jäseneksi. Uskon, että tämän kolmannen ryhmän mukaisella toimintatavalla kansalliset etumme voidaan parhaiten turvata myös näissä arvaamattomissa ja oloissa, joihin olemme Ukrainan kriisin myötä ajautuneet”, sanoi Aho.

.

”Erityissuhde Venäjään pohjautuu ennen kaikkea maantieteeseen, mutta sillä on myös

taloudellisia ulottuvuuksia. Sen ylläpitämiseksi tarvitsemme Venäjän suhteen erityisosaamista, jota syntyy vain pitämällä huoli venäjän kielen ja kulttuurin osaamisesta, syvällisestä ja paikanpäällä hankitusta Venäjän olojen tuntemuksesta sekä tiiviistä yhteydenpidosta venäläisiin toimijoihin.”

Esko Aho itse pitää jatkuvasti yhteyttä itärajan taakse. Hän toimii suomalaisen teollisuuden idän-toimiston East Office Oy:n hallituksen puheenjohtajana. Se on 25 suomalaisen yhtiön omistama yritys, jonka tavoitteena on vahvistaa omistajiensa Venäjä-suhteita. Nämä omistajat ovat Atria, Cargotec, Fazer, Finnair, Fortum, Kesko, Kone, Konecranes, Lemminkäinen, Metso, Neste, Nokian Renkaat, Oriola, Outokumpu, Paroc, Posti, Ruukki, Sanoma, Stockmann, Tikkurila, UPM, VR, Wärtsilä ja YIT.

Aho on myös Suomalais-venäläisen kauppakamarin puheenjohtajana. Lisäksi hän käy jatkuvasti Venäjällä luennoimassa.

ENTÄ NYT, VENÄJÄ?

Esko Aho pohti sitä, mitä lähitulevaisuudella Venäjällä tapahtuu. Taas kolme vaihtoehtoa:

1) Venäjä ajautuu lisää nationalismiin, minkä seurauksena on myös lisääntyvä eristäytyminen. Tämä on Ahon mielestä erittäin huono vaihtoehto.

2) Öljyn tuottajahinta nousee ja ajat paranevat. Tämän pitäisi kuitenkin tapahtua kahden vuoden kuluessa, koska sen pitempään eivät Venäjän talousvarannot riitä ilman kasvavia öljytuloja.

3) Taloutta modernisoidaan, ja tässä tulevat kysymykseen erityisesti infrastruktuuri, koulutus, teknologinen osaaminen ja yritysrakenteen kehittäminen. Tässä Venäjä kuitenkin tarvitsee ulkomaiden apua.

Ukrainan tulevaisuudesta Aho sanoi, että nyt koko valtio on hunningolla. Sen bkt asukasta kohti laskettuna on aivan rapaluokkaa. Jos Ukraina aikoo päästä jaloilleen, sen poliittinen ja taloudellinen järjestelmä on uudistettava länsimaisia periaatteita noudattavaksi ja samalla Ukrainan on saatava yhteydet kuntoon Venäjän kanssa.

”Ukrainan kriisin juuret ovat syvällä ja tie siitä ulos kivikkoinen. Maalla on takana kaksi menetettyä vuosikymmentä, joiden aikana tarjolla olleet mahdollisuudet on tuhrittu vallan väärinkäyttöön, korruptioon ja sisäiseen poliittiseen valtataisteluun. Uusi Ukraina ei voi olla jatkumo, vaan sen täytyy kyetä luomaan aivan uusi vallankäytön ja taloudenpidon kulttuuri. Siinä EU voi olla korvaamattomaksi avuksi. Toisaalta Ukraina tarvitsee Venäjän markkinoita ja yhteistyötä Venäjän kanssa saadakseen yhteiskuntansa kuntoon. Kaiken tapahtuneen jälkeen se vaatii Ukrainalta suurta valtiomiestaitoa ja Venäjän johdolta kykyä ymmärtää, että taloudellisesti vakaa, kehittyvä ja vaurastuva naapuri on sen omakin etu”, sanoi Aho.

kari.naskinen@gmail.com

Klaus Härön miekanisku ei oikein osu

Porvoolaisen Klaus Härön elokuva virolaisesta miekkailuvalmentajasta Endel Nelisistä (1925 - 1993) on sentimentaalinen viihdeleffa, vaikka tarkoitus on saattanut olla vakavampikin. Miekkailija kuvaa sitä hankalaa tilannetta, mihin Nelis joutui Stalinin vainojen aikana 1950-luvun alussa. Nelis oli valmistunut Tarton yliopistosta, jatkanut opintoja Leningradin urheiluyliopistossa, mutta joutunut pakosalle, kun neuvostoviranomaiset olivat saaneet selville, että Nelisillä onkin puoliksi saksalaiset juuret (isän sukunimi Keller) ja on hämätäkseen ruvennut käyttämään äitinsä tyttönimeä.

Nelis pakenee syrjäiseen kolkkaan, pääsee liikunnanopettajaksi Viron Haapsaluun. Siellä kuitenkin käry käy, kun koulun johtaja pääsee jäljille Nelisin menneisyydestä. Tässä ohessa elokuva kertoo siitä, miten miekkailua harrastanut Nelis alkaa pitää koululaisille miekkailukerhoa.

Elokuva etenee kauniin kuvauksen myötä mukavasti, mutta kun kaikki tapahtuu hyvin odotetusti ja särmättömästi, ei elokuva kunnolla nouse. Pehmeät, korean sumuiset ulkokuvat täydentävät lällyä tunnelmaa. Härö on lisäksi tehnyt elokuvaan muutaman ylitunteellisen kliimaksin niin, että elokuvateatterin ovella olisi kai pitänyt herkemmille katsojille jakaa nenäliinat.

Vastakkainasettelu Nelisin ja koulun johtajankin kesken on niin vanhanaikaisen kökkö, että asetelma vaikuttaa lähes sketsiltä – on idealistisen hyvä ihminen ja saatanallisen paha kommunisti.

Päähenkilöä tässä vironkielisessä elokuvassa esittää Märt Avandi, jolla oli pieni rooli jo Elmo Nüganenin elokuvassa Nimet marmoritaulussa (2002). Avandi vetää roolin puukasvoisena, yksi-ilmeisenä, joten tältäkään osin ei apuja löydy.

Jännitystä on rakennettu myös miekkailun ympärille: miten Haapsalun koululaiset pärjäävät isoissa kilpailuissa Leningradissa? Tietenkin pärjäävät, ja tämä on tehty juuri samalla tavalla kuin Hollywoodin urheiluelokuvissa: altavastaajat tulevat ja yllättävät kaikki ennakkosuosikit.

Endel Nelis oli siis mestarivalmentaja, joka lopulta teki Haapsalusta virolaisen miekkailu-urheilun keskuksen. Tästä ei elokuvassa enää kerrota, mutta joka tapauksessa Haapsalussa miekkailuun valmentautuneet ovat saavuttaneet viisi maailmanmestaruutta, viimeksi Nikolai Novosjolov 2010 ja 2013. Endel Nelisin poika Peeter Nelis (s. 1953) on jatkanut isänsä työtä, ja toimii tällä hetkellä myös Suomen miekkailumaajoukkueen valmentajana.

kari.naskinen@gmail.com

Unelmat ja toiveet – Günter Grass 1927 - 2015

”Unelmat ja toiveet ovat osa ihmisten elämän todellisuutta”, sanoi Günter Grass Jyväskylän Talvi -kulttuuritapahtumassa 1981, jolloin häntä haastattelin. Näiden todellisuuden osien hahmottamisessa on kirjailijoilla merkittävä tehtävä – siirtää todellisuuden ahtaiksi käyviä rajoja mielikuvituksensa voimalla.

”Poliitikot sanovat yleensä, että kirjailijoiden fantasioilla ei ole mitään tekemistä realiteettien kanssa. Esimerkiksi George Orwellin 1940-luvulla kirjoittama kirja Vuonna 1984 on kuitenkin lähestynyt todellisuutta sitä tarkemmin, mitä lähemmäs Orwellin mainitsemaa vuosilukua olemme tulleet”, sanoi Günter Grass kolme vuotta ennen tuota vuosilukua.

”Orwell näki jo ennen poliitikkoja, millainen Euroopan ja kolmannen maailman tilanne tulee 1900-luvun loppua lähestyttäessä olemaan. Näin voimme hyvin sanoa, että kirjailija loi fantasialla todellisuutta.”

Orwellin ohella Grass piti oppi-isinään Alfred Döbliniä, Italo Calvinoa ja James Joycea. Erityisesti hän painotti sitä ”sisäisen monologin” ideaa, mitä Joyce jo 1900-luvun alussa käytti:
”Ihmisellä on koko ajan useampia tajunnan filmejä. Tämän takia ihminen ei koe todellisuutta yhtenä kronologisesti etenevänä tapahtumaketjuna. Käsityksemme kronologisesta, aikajärjestystä noudattavasta ajankulusta onkin harha.”

Kirjailijoilla voi tässä suhteessa olla oikeampi kuva todellisuudesta. Todisteina tästä Grass piti mm. Joycen Odysseusta, Döblinin Berlin Alexanderplatzia ja omaa Kampelaansa. Joyce ja Döblin poistivat romaaneistaan kronologisen järjestyksen, ja Grass teki tarkoituksellisesti samoin Kampelassa, osittain kokeilumielessä.

”Kampelassa  olen itse läsnä 4000 vuoden ajan. Näin pyrin myös selittämään ihmisten myyttejä – esimerkiksi tulen syntymisen suhteen.”

Grassin tunnetuin teos on Peltirumpu, mutta esimerkiksi omassa kirjahyllyssäni ykköspaikalla on Kampela. Grass sai sen valmiiksi viiden vuoden työn jälkeen 1977 (Oili Suomisen suomennos 1979).

”Kampela sai oikeastaan alkunsa jo 1970-luvun alussa, jolloin Etanan päiväkirjassa (1972) huokasin, että haluaisin kirjoittaa kertovan keittokirjan, ja niinhän se sitten syntyi.”

”Kirjassa voi kampelan käsittää moneksi. Se voi olla kaikkitietävä jumala, se voi olla Hegelin henki tai vallankumousaate”, sanoi Grass.

Yhdenlainen vallankumous ainakin tapahtuu, kun kirjan lopussa miehet menettävät valtansa naisille.

ON SANOTTAVA,
MIKÄ ON SANOTTAVA

Virallinen historiankirjoitus ei saanut Grassilta hyväksyntää. Tarvitaan kirjailijoita: ”Valistusajasta lähtien järki on ollut eurooppalaisessa kulttuurissa pyhä lehmä. Tämä on aiheuttanut sen, että inhimillinen äly on ajan mittaan muuttunut pelkäksi tekniseksi ominaisuudeksi. Näin tulemme taas kirjailijoiden tehtävään, joka on laajentaa ahtaaksi käynyttä käsitystä järjestä ja edistyksestä.”

”Virallista historiankäsitystä ja -kuvausta kohtaan tunnen suurta epäilystä. Historiankirjoitus on aina perustunut säilyneisiin dokumentteihin, mutta oleellista on ollut, että nämä dokumentit ovat yleensä aina olleet voittajien dokumentteja. Iso osa historian oikeita tapahtumia on jäänyt kirjoitetun historian ulkopuolelle, ja siksi kirjailijoiden tehtävänä on täyttää nämä dokumentoinnin ulkopuolelle jääneet aukot.”

”Käyttämällä fantasiaa voidaan lähestyä realiteetteja. Toisaalta fantasian avulla voidaan tarvittaessa luoda etäisyyttä oikeisiin realiteetteihin tajutaksemme niitä.”

OIeellista joka tapauksessa on, että kirjailijat sanovat, mikä sanottava on, kuten hän otsikoi Helsingin Sanomissakin 15.4.2012 julkaistun runonsa. Tuossa runossa Grass arvosteli Israelia, joka hänen mukaansa uhkaa tuhota Iranin kansan.

”Ydinasevalta Israel vaarantaa jo ennestään hauraan maailmanrauhan. - - - Ja totta puhuen: en enää pysy vaiti, koska olen väsynyt länsivaltojen teeskentelyyn”, kirjoitti Grass, ja samalla syytti Saksaa, joka auttaa Israelia mm. myymällä sille sotakalustoa.

KIRJAILIJAKOKOUS

Kesällä 1981 Günter Grass vieraili myös Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessa Mukkulassa, jonne kokous taas kesällä 2015 palaa evakkomatkaltaan Messilästä. Kaksi vuotta ennen Mukkulan-käyntiään Grass oli saanut valmiiksi romaaninsa Kirjailijakokous. Sekin päättyy Kampelan tavoin isoon muutokseen, kun virsirunoilijoiden kokouspaikka tuhoutuu tulipalossa. Tuon kirjan sävyt syntyivät jo Kampelaa kirjoitettaessa:

”Minua viehätti se samanlainen tilanne, joka Saksassa oli toisen maailmansodan jälkeen ja 300 vuotta aiemmin 30-vuotisen sodan päättyessä. Tämä oli yksi lähtökohta; toinen oli, että saatoin näin tehdä kunnianosoituksen Ryhmä 47:lle ja hyväll ystävälleni Hans Werner Richterille.”

Ryhmä 47 perustettiin vuonna 1947 saksalaisten vasemmistokirjailijoiden epävirallisena lukupiirinä. Richteriä pidetään sen primus motorina. Muita tunnettuja jäseniä olivat mm. Paula Celan, Hans Magnus Enzensberger, Erich Fried, Uwe Johnson sekä kriitikot Walter Jens ja Hans Mayer. Ryhmän perustaman kirjallisuuspalkinnon ovat saanet mm. Heinrich Böll 1951, Martin Walser 1955, Günter Grass 1958 ja Johannes Bobrowski 1962.

kari.naskinen@gmail.com

Isot kaupungit 2014: miinuksella vain Espoo, Tampere, Turku, Jyväskylä

Yhdentoista suurimman kaupungin tilinpäätöstiedoissa on myönteinen pohjaväre. Niiden mukaan taloudessa olisi tapahtunut lievä käänne parempaan. Tilikauden tulosta kertyi lähes 1,7 miljardia euroa, vaikka talousarvioissa oli varauduttu lähes 200 miljoonan euron miinusmerkkiseen tulokseen. Tulos oli miinuksella vain Espoossa, Tampereella, Turussa ja Jyväskylässä. Tuloksen vahvistuminen ei kuitenkaan johtunut siitä, että kaupunkien taloudessa meni paremmin, vaan ennen muuta lain edellyttämistä liikelaitosten yhtiöittämisistä ja muista satunnaisista eristä. Yhtiöittämiset näkyvät tilastoissa parantuneina tuloksina, kasvaneina investointimenoina ja käyttöomaisuuden myyntituloina. Pelkästään Helsingissä ja Oulussa yhtiöittämiset heijastuvat merkittävästi koko kuntatalouden tilastoihin. Toinen peruste myönteisyyteen oli, että vuosi 2014 meni paremmin kuin talousarviota laadittaessa oli oletettu. Nämä tiedot ovat dosentti Heikki Helinin tilinpäätösraportista, minkä on julkaissut Helsingin kaupungin tietokeskus.

Kuusi suurta kaupunkia korottivat vuodelle 2014 veroprosenttiaan. Korotusten vaikutus oli 120 miljoonaa euroa. Verotulot kasvoivat edellisvuodesta 198 miljoonaa euroa. Tästä kunnan tuloveron osuus oli 60 miljoonaa euroa, yhteisöveron 92 miljoonaa euroa ja kiinteistöveron 46 miljoonaa euroa. Jos veroprosentteja ei olisi korotettu, tulovero olisi supistunut noin 40 miljoonaa euroa.

Vuosikatetta kertyi yhtensä 327 miljoonaa euroa enemmän kuin talousarvioissa oli arvioitu. Erosta lähes puolet muodostui Helsingissä. Vuosikate jäi kuitenkin 23 miljoonaa euroa pienemmäksi kuin 2013. Vaikka kaupungit tekivät tarkistuksia, poistoajat ovat edelleen investointien määrään verrattuna liian pienet. Tämän takia tunnusluku vuosikate prosenttia poistoista antaa liian myönteisen kuvan tulorahoituksen riittävyydestä. Vuosikate oli poistoja suurempi vain Lahdessa, Helsingissä ja Vantaalla.

Minkään kaupungin vuosikate ei riittänyt investointien omahankintamenon kattamiseen. Tunnusluku antaa harhaanjohtavan kuvan vuoden 2014 tilanteesta, koska yhtiöittämiset ovat lisänneet investointimenoja.

Toimintamenojen kasvun vertailuun liittyy monia varauksia. Organisaatiot ovat muuttuneet ja useat kaupungit ovat laskeneet lukuja poistamalla uudistusten vaikutuksen. Toimintamenojen muutosprosentit: Espoo +3,4, Tampere +2,8, Vantaa +2,5, Kouvola +2,4, Turku +2,2, Kuopio +2,1, Pori +1,2, Oulu +1,0, Helsinki +0,9, Jyväskylä +0,4, Lahti -0,8.

KUNTATALOUS HEIJASTELEE
VALTION PÄÄTÖKSIÄ

Heikki Helin kirjoittaa, että kuntien tulopohjaa on kavennettu ja tehtäviä lisätty heikoin laskelmin: ”Valtiovarainministeriö ei ole kyennyt pitämään ministeriöitä kurissa, vaan ne ovat voineet lisätä kuntien tehtäviä ja monissa tapauksissa hyvin alimitoitetuin kustannusarvioin.”

Kun valtiolla menee hyvin, pitäisi siitä jäädä jotain kunnillekin. Talouspoliittiseen keskusteluun kestävyysvaje tuli vuoden 2007 eduskuntavaalien edellä. Vaalikeskusteluissa esillä olivat kuitenkin puolueiden kiistat jakovaran koosta eikä suinkaan kestävyysvajeen taltuttamisesta. Toiveet eivät kuitenkaan toteutuneet ja bruttokansantuote supistui. Kansalle tarjottiin siitä huolimatta uusia palveluja ohjelman mukaan.

Kuntien talous on ollut yhtä alamäkiluistelua koko hallituskauden. Velkaantumisen taustalla ovat yleisen taloustilanteen heikkenemisen lisäksi valtion toimenpiteet. Vuonna 2000 kuntien velka oli 3,8 miljardia euroa, mutta 2013 jo 13,8 miljardia euroa. Ennakkotieto vuoden 2014 lainakannasta on 14,8 miljardia euroa. Vastaavasti konsernivelkaa oli vuonna 2000 noin 12,7 miljardia, vuonna 2013 jo 32,3 miljardia euroa.

Valtio on tasapainottanut talouttaan kuntien kustannuksella. Valtio leikkasi kuntien veropohjaa 2000-luvun vaihteessa 0,8 miljardilla eurolla. 2000-luvulla kunnilta on jäänyt

tämän takia saamatta verotuloja enemmän kuin velka on kasvanut. Lisäksi kuntien menoja ovat kasvattaneet uudet tehtävät.

Kuntien menojen kasvu on ollut nopeampaa kuin tulojen kasvu. Tämä johtuu suureksi osaksi valtion kunnille asettamista uusista tehtävistä. Ongelma on tältä osin valtionhallinnossa. Valtio asettaa kunnille uusia tehtäviä ja leikkaa valtionosuuksia (nykyinen hallitus 1,5 miljardia euroa), keventää verotusta kuntien kustannuksella (Lipposen hallitukset 0,8 miljardia euroa), asettaa kunnille uusia tehtäviä heikoin kustannusselvityksin tai lupaa palkankotuksia (2008) - ei kuntien talous voi tällaisessa myllerryksessä pysyä tasapainossa.

Velka on kasvanut, vaikka monissa kunnissa on toteutettu investointeja sellaisilla rahoitusratkaisuilla, jotka eivät lisää velkaa tilastoissa. Näin on tehty siitä huolimatta, että erilaiset elinkaari- ja vuokrausmallit tulevat omaa lainanottoa kalliimmiksi.

KRIISIKUNTAKRITEEREITÄ
OLISI KEHITETTÄVÄ

Tilastoja ja kriisikuntakriteereitä olisi Helinin mielestä kehitettävä niin, että velan lisäksi huomioitaisiin erilaiset vastuut. Nyt velan tilastollinen minimointi näyttää olevan keskeisessä asemassa. Isot kaupungit voivat paikata talouttaan myös tulouttamalla omilta liikelaitoksiltaan. Helsinki tuloutti vuosina 2000-13 noin 2,5 miljardia euroa. Lahti on tasapainottanut talouttaan Lahti Energialta saamillaan osingoilla. Samanlaisia järjestelyjä on tehty muissakin kaupungeissa, missä ne ovat olleet mahdollisia. Nyt liikelaitokset on muutettava yhtiöksi, mistä johtuen tuloutus tulee vähenemään.

Kuntien talouden vertailu on vaikeutunut, vaikka sitä on sanottu kehitettävän. Vuonna 2010 lukuja heilutteli pääkaupunkiseudun vesihuollon uudelleen organisointi. Vuoden 2014 lukujen tulkintaa vaikeuttavat monet yhtiöittämiset ja kaupat.

Kataisen hallitusohjelman kuntapolitiikan keskeinen tavoite oli turvata terveyden- ja vanhustenhuollon järjestämiseksi tarvittavat leveämmät hartiat. Se piti hoitua noin 70 vahvalla peruskunnalla. Kuntakokoa kasvattamalla piti saada lopetettua myös verokilpailun rampauttaneilla kaupunkiseuduilla kaavoituksessa tapahtuva kermankuorinta. Kolmanneksi tavoitteeksi mainittiin kuntien itsehallinnon ja lähidemokratian vahvistaminen. Hallituksen suunnitelmat eivät toteutuneet. Mitään nopeaa kuntien menojen vähenemistä ne tuskin olisivat saaneet aikaan.

Kuntakoon kasvattaminen ei myöskään ole mikään oikotie kuntien menojen vähenemiseen. Kuntien tulevaisuus näyttääkin hyvin epävarmalta.

”Kataisen - Stubbin hallitukset eivät ole kyenneet vähentämään kuntien tehtäviä merkittävästi. Ilmeisesti uusi hallitus tulee leikkaamaan valtionosuuksia, mikä siirtyy lopulta kuntalaisten maksettavaksi korotettuina kunnallisveroina. Jos valtionosuuksia ei leikata suoraan, leikkauksia voidaan tehdä muuttamalla lakia ja jättää tekemättä kustannustenjaon tarkistuksia ja indeksitarkistuksia”, kirjoittaa Helin.

kari.naskinen@gmail.com

Vastakkainasettelun aika on nyt

Hämeen vaalipiiri:

Sanni Grahn-Laasonen vai Tarja Filatov?
Päivi Räsänen vai Aino-Kaisa Pekonen?
Mika Kari vai Ville Skinnari?
Timo Heinonen vai Kalle Jokinen?
Juha Rehula vai Sirkka-Liisa Anttila?
Anne Louhelainen vai Ismo Soukola?
Eero Vainio vai Iisakki Kiemunki
Sirkku Hilden vai Sari Niinistö?
Minna Lintonen vai Kaisa Lepola?
Prabhakaran Ranjith Kumar vai Pirjo Alijärvi?
Miia Nahkuri vai Titta Andersson-Andrsson-Bohren?
Kirsi-Maarit Lehtimäki vai Juuso Seppälä?
Pasi Karjalainen vai Risto Paulamäki?
Antti Holopainen vai Elisa Lientola?
Ritva Sorvali vai Pauli Pietilä?
Kaarina Suhonen vai Martti Talja?
Rami Lehto vai Aleksi Mäntylä?
Kirsi Ojansuu-Kaunisto vai Mirka Soinikoski?
Ilkka Viljanen vai Francis McCarron?
Juha Isosuo vai Sari Rautio?
Merja Vahter vai Kristiina Hämäläinen?
Tuomo Riihilahti vai Johannes Koskinen?
Joni Lyijynen vai Ville Piispa
Heikki Moilanen vai Reijo Mäki-Korvela

kari.naskinen@gmail.com

Tosiasioiden maailma on tylsä

Nainen laulaa Kaija Saariahon uudessa oopperassa Émilie jotenkin siihen malliin, että pelkän todellisuuden kanssa eläminen ilman illuusioita olisi tylsää. Nainen on 1700-luvulla elänyt fyysikko, matemaatikko ja filosofi Émilie du Chatelet, joka oopperassa laulaa sekä tieteestä että rakkaudesta. Hän ehti elämänsä aikana tehdä mittavan tieteellisen uran, oli ensimmäinen kansainvälisesti tunnettu naispuolinen tutkija, mutta koska oli nainen, häneen ei suhtauduttu samalla vakavuudella kuin miespuolisiin tieteentekijöihin. Jälkipolvetkin muistavat Emilien parhaiten siitä, että hän oli kymmenkunta vuotta valistusfilosofi Voltairen rakastajatar.

Emilie ja Voltaire olivat Isaac Newtonin ajatusten intohimoisia esitaistelijoita Ranskassa. Ongelmallista oli kuitenkin se, että Emiliellä oli myös laillinen aviomies ja kaksi aikuista lasta. Oopperassa Camilla Nylundin esittämä Emilie (kuvassa) kirjoittaa kirjettä Jean François de Saint-Lambertille, runoilijalla ja filosofille, jonka kanssa Emiliellä oli rakkaussuhde Voltairen jälkeen. Oopperassa Emilie on 42-vuotias ja odottaa lasta, ja tämäkin oli tietenkin sensaatio senaikaisessa tiedemaailmassa. Samanaikaisesti Emilie kääntää Isaac Newtonin kirjaa Philosophiae Naturalis Principia Mathematica (1687), ja kuvaavaa Emilien tieteellisen merkittävyyden kannalta on se, että hänen käännöstään tästä Newtonin teoksesta käytetään Ranskassa edelleen.

Emilie oli illuusioittensa ja suurten rakkauksiensa uhri. Kävi niin kuin Ilkka Kanervalle ja Matti Vanhaselle, jotka erikoisten naisseikkailujensa takia ovat menettäneet ainakin osan poliittisesta uskottavuudestaan.

Tosiasioiden kanssa on toimittava, jos aikoo pärjätä. Mutta mitkä ovat totuuksia? Oopperan loppukohtauksessa Emilie pohtii, että kun aurinko näyttää meistä keltaiselta, niin kuka menee sanomaan, minkä värisiä aurinkoja muissa aurinkokunnissa on, ja onko siellä aivan muita värejä kuin mitä ihmiset tuntevat.

Sopivasti oopperan teemoihin liittyen kirjoittaa fil. tri Juha Rikama verkkolehdessä Tieteessä tapahtuu (2/2015), että ihmiset orientoituvat käytännön elämässä oletettujen tosiasioiden mukaan. Kuitenkin monet tosiasiatkin ovat joko tosiasioita tai tulkintoja. Niin onkin, että elämme jatkuvissa tulkintatilanteissa, kuten Rikama kirjoittaa:

”Lääkärit tulkitsevat eri tavoin potilaan oireita, asianajajat asiakkaidensa toimia ja oikeuksia, valtiot maailmanpolitiikan tapahtumia. Kaikki historian eriasteiset konfliktit voidaan käsittää johtuneiksi yksilöiden, eturyhmien tai valtioiden tulkintaeroista merkiksi käsitettyyn aktuaaliseen tilanteeseen. Pahoihin konflikteihin johtavia tulkintaeroja syntyy sitä helpommin, mitä enemmän osapuolten taustakonteksteissa vaikuttavat toisistaan poikkeavat intressit ja aiemmat kokemukset.”

”Suuret tulkintataistelut ovat aina muovanneet historian kulkua. Niiden lomassa on ollut havaittavissa pyrkimystä yhteisymmärrykseen, yleensä tosin voittajan ehdoilla. Maailmansotien ja kylmän sodan jälkeen oli havaittavissa entistä voimakkaampaa pyrkimystä maailman yhtenäistämiseen, mikä ilmeni entistä useampina yhteisesti hyväksyttyinä tulkintasopimuksina. Näihin perustuvat EU:n synty, maailmankaupan jatkuva kasvu, kansainvälinen rauhanturvaamistoiminta ja kansainvälisen tuomioistuimen perustaminen. Ne ovat hämmästyttäviä saavutuksia tulkintaerojen runtelemassa maailmassa.”

Nyt maailman rauhaa eniten horjuttava tulkintaero on se, että islamin militanttisiipi pitää kristillisiä länsimaita siirtomaaimperialismin jatkajina, mitä tulkintaa länsimaat eivät hyväksy. Lisäksi erilaiset islamin tulkinnat ovat johtaneet muslimien kesken toistensa

tuhoamisvimmaan, mikä muistuttaa ihmiskunnan aikaisempia uskonsotia.

Emilie du Chatelet tulkitse tai ainakin pohtii oopperassa värien lisäksi monia muita asioita: valon olemusta, optiikkaa, astronomiaa, algebraa, metafysiikkaa, kirjaimia ja kieliä. Hänen intohimonsa on tiede, mutta niin oli myös rakkaus. Saint-Lambertille hän kirjoittaa: ”Ja minä rakastin Teitä, rakastin raivokkaasti. En koskaan oppinut rakastamaan muulla tavalla.”

Tosin senkin Emilie ehti kokea, että intohimo voi myös ruostua. Voltairen kanssa viettämistään vuosista Emilie toteaa, että kymmenen vuotta rakastamiseen ja filosofointiin, sitten intohimo viileni ja rakkaus muuttui ystävyydeksi.

Emilie-ooppera on loistava, ja oma tulkintani on, että Kaija Saariahon paras. Musiikillisesti se on jo tuttua, mutta esityksenä tämä Kansallisoopperan produktio on aivan huippua. Libanonilais-ranskalaisen Amin Maaloufin (taas) libretto on niin tiivistä ja mielenkiintoista tekstiä, että siihen joutuu ensimmäisellä katsomiskerralla syventymään jopa musiikin kustannuksella. Mielenkiintoinen lisä orkesterimontussa on cembalo (Marianne Henriksson), joka vie kuulijan tältäkin osin 1700-luvulle.

Erikoismaininnan ansaitsee myös lavastuksen ja videoiden yhteispeli, ja taas tulkintani: näin taidokasta videoiden hyödyntämistä oopperassa tai teatterissa en ole ennen kokenut. Kun pääsiäisenä katsoin myös Richard Wagnerin Nürnbergin mestarilaulajat, niin siinä taas lavastus oli niin surkea, että pilasi esitystä.

Kantaesityksensä Emilie sai Lyonissa vuonna 2010, jolloin nimiroolin esitti Karita Mattila.

kari.naskinen@gmail.com

Enemmistö kansalaisista SDP:n linjoilla

Erilaisissa mielipidetutkimuksissa suomalaiset ilmaisevat tyytyväisyytensä hyvin toimiviin julkisiin palveluihin. Esimerkiksi Elinkeinoelämän valtuuskunnan tutkimussarjassa on vakioaiheena sosiaaliturva – väite kuuluu: ”Vaikka hyvän sosiaaliturvan ja muiden julkisten palveluiden ylläpitäminen maksaa paljon, suomalainen hyvinvointivaltio on aina hintansa arvoinen.” Tämän väitteen kanssa on 80 prosenttia vastaajista täysin tai jokseenkin samaa mieltä. Julkisten palveluiden yksityistämistä kannattaa Evan kyselyjen mukaan vain 25 prosenttia. Selvä enemmistö on siis niillä linjoilla, joita sosialidemokraatit edustavat. Tämä ei kuitenkaan ole vaaleissa näkynyt pitkään aikaan.

Porvaripuolueiden tilanne on tässä suhteessa selvästi parempi. Kun äänestyslukuja tarkastelee vaalialueittain, ovat äänestysprosentit aina korkeimmillaan niissä alueilla, joissa asuu keskimääräistä parempituloisia ihmisiä.

Kiistaton tosiasia kuitenkin on, että hyvinvointivaltion rakenteet ovat pääosin sosialidemokraattien ansiota. Nyt kun SDP:n vaalivideossa näitä asioita käydään läpi, se on herättänyt joissakin närkästystä. Esimerkiksi Yleisradion politiikantoimittaja Timo Seppänen on kirjoittanut omana näkökulmanaan, että ”SDP tuijottaa vaalivideossaan peruutuspeiliin”. Kun katsoo videon kokonaan, näin ei tietenkään ole, vaan lopussa on myös asioita, joiden toteutumiset olisivat hyviä uutisia tulevaisuudessa.

Vaalivideoilla ei vaalivoittoja tietenkään oteta. Yleisessä poliittisessa puheessa olisi kuitenkin saatava nykyistä enemmän esille muitakin kuin valtion ja kuntien talouteen liittyviä asioita. Povaripuolueet kyllä vastaavat tästä puolesta, koska niiden sanoma perustuu vain rahaan. Tässä ne saavat tukea tasavallan presidentiltä Sauli Niinistöltä, jonka huolenaiheet ovat virkaanastujaispuheesta alkaen liittyneet lähinnä maailmanmarkkinoihin, talouskasvuun, huoleen julkisen sektorin kasvusta ja termihirviö kestävyysvajeeseen.

Kansalaiset, medborgare, ovat toista mieltä. Evan uusimman raportin mukaan vain 35 prosenttia vastaajista sanoi, ettei ihmisten hyvinvoinnin jatkuminen voi perustua taloudelliseen kasvuun.

Vain 20 prosenttia oli sitä mieltä, että markkinatalous toimii hyvin kaikkien kansalaisten parhaaksi.

kari.naskinen@gmail.com