skip to main |
skip to sidebar
Vihreiden presidenttiehdokas Pekka Haavisto yritti palkata harjoittelijatyöntekijän vaalikampanjaansa 800 euron kuukausipalkalla. Haavisto luopui alipalkkausajatuksestaan, kun asia tuli julkisuuteen ja kävi ilmi, että harjoittelijan minimipalkka vastaavasta työstä olisi työehtosopimuksen mukaan lähes kaksinkertainen.
Haavisto itse antoi ymmärtää, että olisi tuota palkkaa maksaessaan ennemminkin hyväntekijä, koska yleissääntönä hän pitää kaiken vaalityön ilmaisuutta.
Haaviston yrittämä kepulikonsti voidaan laskea niihin kuuluisiin ”maan tapoihin”. Jokin aika sitten esimerkiksi MTV3 etsi työharjoittelijoita Helsingin yliopiston viestinnän opiskelijoiden joukosta, 500 euron kuukausipalkalla.
Kaikissa tapauksissa ei ole kyse edes laittomuudesta, sillä työehtosopimusten mukaan tällainen alipalkkaus on mahdollista, jos työ on jatkuvasti ohjattua harjoittelua, jossa työntekijä ei työskentele itsenäisesti. Muissa tapauksissa harjoittelijalle on maksettava palkkaa, joka on 80 prosenttia tehtävänmukaisesta palkasta. MTV3:n tapauksessa harjoittelijoille luvatuissa tehtävissä tämä tarkoittaisi yli 2600 euron kuukausipalkkaa.
Palkatonta työtä tekee vuosittain arviolta 300 000 ihmistä, yli kymmenen prosenttia työvoimasta. TV 1:n MOT-ohjelmassa kerrottiin työttömien aktivointipolitiikan johtaneen järjestelmään, jossa työnantajat poimivat työvoimapoliittisilta kursseilta itselleen sopivia työharjoittelijoita jopa puolen vuoden palkattomille harjoittelujaksoille. Monen kohdalla harjoittelu muistuttaa täyttä työtä, paitsi että siitä ei saa palkkaa. Saa sentään Kelalta normaalin työttömyysturvan, ja lisäksi hänelle voidaan maksaa ylläpitokorvausta 45 euroa viikossa.
Selvä kuin pläkki on, että lakia rikotaan. Lain mukaan nimittäin harjoittelijoita ei saa käyttää korvaamaan vakituisia työntekijöitä. Kuka nämä laittomuudet kuitenkaan tsekkaa, ei kukaan?
Kun yritys ottaa palvelukseensa ilmaisen työharjoittelijan, luulisi idean olevan, että kun henkilö on työhön harjaantunut, hän pääsee vakituiseen työhön. Näin ainakin pitäisi olla. MOTissa esiteltiin kaksi korkeasti koulutettua akateemista työtöntä, jotka tekivät työvoimahallinnon maksaman aikuiskoulutuksen kautta johto- ja konsulttitason töitä harjoittelijoina, ilman palkkaa. Harjoittelujaksot olivat onnistuneet täysin, mutta työpaikkaa he eivät saaneet, vaan harjoittelujaksojen jälkeen he saivat mennä; ainakin toisen tilalle alettiin heti hakea uutta ilmaista harjoittelijaa.
Myös ammattikoululaisten ja yhä useammin ammattikorkeakoulujen opiskelijoiden työharjoittelu on palkatonta. City-lehden nettisivulla nimimerkki ”Luonnons” kirjoitti kokemuksistaan: ”Ilmaisia työntekijöitä käytetään surutta hyväksi. Ei harjoittelu ole yleensä yhtään mistään kotoisin. Siinä saa tehdä samoja töitä kuin vakinainen väki, ja vaikka hoidat työn hyvin, et useinkaan harjoittelun jälkeen pääse töihin siihen yritykseen.”
MITÄ SEURAAVAKSI: TYÖTTÖMÄT
PAKKOTÖIHIN ILMAN PALKKAA?
Pahempaa on vain tiedossa, kun seuraa uutisia maailmalta. Englannissa suunnitellaan pitkäaikaistyöttömien määräämistä neljän viikon palkattomille työjaksoille. Jos kieltäytyy, jäädytetään sosiaalituet kolmeksi kuukaudeksi.
Työ- ja eläkeministeri Iain Duncan Smith sanoi Daily Telegraphissa, että viesti on yksinkertainen: tee niin kuin käsketään tai tilanteesi muuttuu vielä vaikeammaksi.
Britanniassa noin 1,4 miljoonaa ihmistä on saanut työttömyystukia yhdeksänä vuonna viimeisten kymmenen vuoden aikana. Suomessa pitkäaikaistyöttömiä on Tilastokeskuksen arvion mukaan noin 57 000, mikä on 40 prosenttia viime vuotta enemmän.
Suomen valtio panee työttömyyden hoitoon rahaa satoja miljoonia euroja vuodessa. Suurin osa näistä rahoista menee erilaisille koulutusorganisaatioille ja ilmaisena työvoimana yrityksille, niin pörssiyhtiöille kuin pienille kioskiyrittäjillekin. Tämä on yksi selitys sille, miksi Suomi on kansainvälisen kilpailukykyvertailun ykkönen. Suomalaisten yritysten on helppo kilpailla, kun 300 000 ihmistä tekee niille töitä ilmaiseksi. Lisäksi yrittäjät saavat tolkuttomat määrät erilaisia yhteiskunnan tukiaisia, mm. työ- ja elinkeinokeskuksilta.
Pahasti ovat asiat vinksallaan. Työ- ja elinkeinoministeriö on epäonnistunut kehittäessään tällaisia valtion tukemia koulutusohjelmia työttömille.
Tyypillisiä nollahankkeita ovat ns. valmentavat työelämäkoulutukset. Niistä eivät hyödy muut kuin koulutusta järjestävät yritykset.
kari.naskinen@gmail.com
Kun elokuva alkaa raamatunlauseilla ja kirkkokuoron hyminällä, poistan aseestani varmistimen. Jos olisikin mahdollista, ampuisin Terrence Malickin uusimman elokuvan romuksi.
The Tree of Life on saanut nimensä Raamatusta, jossa tämä termi "elämän puu" mainitaan 12 kertaa. Elokuva myös alkaa Raamatusta lainatulla ”Jumalan” kysymyksellä: "Missä olit silloin, kun minä perustin maan? Silloin, kun aamun tähdet riemuiten karkeloivat ja Jumalan pojat huusivat ääneen iloaan?" Tätä sitten jatketaan yli kaksi tuntia. Vittu mitä paskaa, etten paremmin sano.
”Jumalan” luomaa alkuräjäytystä Malick kuvaa mahtavilla digitaalisilla myrskyillä. Sitten ilmestyvät ensimmäiset alkueläimet, ja hupsista, luojan luomat dinosauruksetkin pääsevät mukaan. Aatamin ja Eevan paratiisileikit jäävät kuitenkin näyttämättä.
Malickin mahtipontisen elokuvan keskeinen sanoma on, että antakaa anteeksi ja rakastakaa. Kun näin teette, niin ”Jumala” armahtaa. Malliksi näytetään jotakin esihistoriallista eläintä, joka ensin meinaa tappaa jonkin toisen eläimen, mutta tuleekin hempeämieliseksi ja armahtaa. Näin kun toimii rakastavasti lähimmäistään kohtaan, pääsee ikuiseen armoon ja Taivaaseen. Toinen vaihtoehto on Helvetti, josta tupruaa mahtavia tulivuorisavupilviä.
Vaikka Malick on vasta 67-vuotias, niin ilmeisesti kuolemanpelko on nyt iskenyt. Tämän takiahan uskonnot yleensäkin voivat hyvin. Jos ihminen olisi kuolematon, niin mitään horinoita ”tuonpuoleisesta” ei tarvittaisi.
Kuolemanpelossaan ja taivasosakettaan anoessaan Malick on tehnyt huonoimman elokuvansa. Yllätyshän tämä on, koska hänen neljä muuta elokuvaansa ovat kaikki mestariteoksia: Julma maa (1973), Onnellisten aika (1978), Veteen piirretty viiva (1998), The New World (2005).
Yllätys oli myös, että The Tree of Life palkittiin tänä vuonna Cannesin pääpalkinnolla. Sen kovana kilpailijana oli Aki Kaurismäen Le Havre, ja jos yhtään tajuaa elokuvista, niin Malickin raamattupiirin kotiläksyelokuva ei olisi kelvollinen edes samaan sarjaan Le Havren kanssa. Myös Kaurismäki puhuu rakkaudesta, mutta ei sekoita siihen Jeesuksen jalkojen pesemistä eikä dinosaurusten sielunelämää.
kari.naskinen@gmail.com
Olen ensimmäistä kertaa törmännyt nettihuijaukseen. Tämän päivän Etelä-Suomen Sanomissa oli nimittäin juttu, minkä mukaan olin kirjoittanut nimeni kuntien mahdollisia pakkoliitoksia vastustavaan adressiin internetissä.
Jutun kirjoittanut toimittaja Jukka Airo kertoi, että siellä se "Kari Naskinen" esiintyy, ja on kirjoittanut nimensä adressiin 5.9. klo 21.28. Joku muu se kuitenkin on ollut, koska minulla on jopa alibi: olin juuri tuohon aikaan Kansallisoopperassa katsomassa Richard Wagnerin Reininkultaa, enkä edes omalla kännykälläni pääse internettiin.
Näin uskottavia tällaiset adressit siis ovat. Kenen tahansa nimen sinne voi lykätä.
kari.naskinen@gmail.com
Sähköisen reseptin käyttö alkoi Turussa viime vuonna. Nyt sähköinen resepti on tullut käyttöön myös Päijät-Hämeessä.
Kallis ja vaikea on tämä sosiaali- ja terveydenhuollon hanke ollut. Se on kestänyt yli kymmenen vuotta ja rahaa on palanut älyttömästi. Valtiontalouden tarkastusvirasto onkin todennut, että sosiaali- ja terveydenhuollon it-hankkeen organisointi on ollut tehotonta. Osana tätä it-hanketta on sähköisen reseptin ja potilaskertomuksen kehittäminen maksanut jo 80 miljoonaa euroa. Kaikkiaan sähköisten tietojärjestelmien kehittäminen ja käyttöönotto julkisissa ja yksityisissä terveydenhuollon toimintayksiköissä tulevat maksamaan 400-500 miljoonaa euroa.
Tarkastusviraston mukaan sosiaali- ja terveysministeriö ei ole antanut eduskunnalle tästä hankkeesta riittäviä ja oikeita tietoja. Eikä kustannusseurantaakaan ole ollut kunnolla.
Lahden Radiossa sanottiin eilen, että sähköisen reseptin käytttöönotto ruuhkauttaa terveyskeskuksia, sillä kaikkia asiakkaita on neuvottava sähköisen reseptin käytössä. Esimerkiksi Lahdessa on palkattu tätä neuvontatyötä varten avustajia.
Lain mukaan apteekkien tulee ottaa e-resepti käyttöönsä 1.4.2012 mennessä. Julkinen terveydenhuolto ottaa e-reseptin käyttöönsä huhtikuuhun 2013 mennessä ja yksityinen sektori huhtikuuhun 2014 mennessä.
kari.naskinen@gmail.com
Kuntajohtajat ja muutkin ovat syyttäneet maan hallitusta siitä, että kuntien saamat valtionosuudet pienenevät ensi vuonna yhteensä 631 miljoonalla eurolla. Tästä leikkauksesta huolimatta kuntien todelliset valtionosuudet kasvavat, kuten Kuntaliitto on nyt laskenut. Asiasta kerrotaan Kuntalehden tällä viikolla ilmestyneessä numerossa.
Syinä tähän kuntien kannalta plusmerkkiseen rahansiirtoon valtiolta ovat mm. valtion ja kuntien kustannustenjaon tarkistus sekä indeksitarkistus. Nämä tuovat kunnille enemmän kuin leikkaukset eli 750 miljoonaa euroa. Kun mukaan lasketaan vielä yhteisöveron jakomuutos, pääsevät kunnat plussan puolelle 154 miljoonaa euroa!
Kuntaliiton talousyksikkö on halunnut selventää käsitteitä valtionosuuksista käydyn keskustelun takia ja laatinut yhteenvedon erilaisista tarkastelumalleista. Valtionosuuksien jakoperusteiden muutosten vaikutukset ovat paikoin hyvinkin isoja. On kuntia, jotka hyötyvät jakoperusteiden muutoksista satoja euroja per asukas.
Viime vuonna kuntien verotulot kasvoivat odotettua nopeammin. Tänäkin vuonna niiden arvioidaan kasvavan 4,5 %. Valtionosuudet kasvavat runsaat 3 % mm. indeksikorotusten ja veronkevennysten kompensaatioiden seurauksena.
Yhteisöveron tilapäinen jako-osuuden 10 prosenttiyksikön korotus päättyy tänä vuonna. Sen sijaan tehdään uusi 5 prosentin korotus vuosina 2012 ja 2013. Myös seurakunnille sovelletaan väliaikaisesti korotettua yhteisövero-osuutta.
Kuntien ensi vuoden valtionavut ovat yhteensä 10,5 miljardia euroa, joista laskennalliset valtionosuudet ovat 9,5 miljardia. Valtionavut kasvavat noin 360 miljoonalla eurolla 4,5 %. Toisaalta valtionosuuksia alentavat hallitusohjelman mukainen peruspalvelujen valtionosuuksien 631 miljoonan euron leikkaus sekä mm. oppilaitosten perustamiskustannuksiin ja ammatilliseen koulutukseen kohdistuvat säästöt. Valtionosuuksia kasvattavat mm. kustannustenjaon tarkistus (416 milj. euroa), veromenetysten kompensaatiot (262 milj. euroa) sekä lisäykset koulutuksen laadun kehittämiseen, työllistämistukeen ja maahanmuuttajakorvauksiin.
Indeksikorotus nostaa kuntien ja kuntayhtymien valtionosuuksia 341 milj. eurolla sekä ikärakenteen ja väestön määrän muutos 68 milj. eurolla.
Valtion veroperustemuutoksista kuntien tuloihin aiheutuvat muutokset kompensoidaan täysimääräisesti.
Nämä kaikki ynnäten ja vähentäen: kunnat saavat valtiolta ensi vuonna rahaa 154 miljoonaa euroa enemmän kuin tänä vuonna.
kari.naskinen@gmail.com
Taiteen lajeista ooppera on ehkä hölmöin. Yhdessä maailmankuulussa oopperassa esimerkiksi kaksossisarukset tekevät keskenään lapsen, joka sitten nai oman tätinsä. Jos tästä huolimatta käy katsomassa ja kuuntelemassa oopperaesityksiä, niin se on kaikki kotiin päin.
Kun viime viikolla kävin neljä kertaa Kansallisoopperassa, sain maksamiani verorahoja takaisin noin 800 euroa, vaimoni samoin. Valtionavustukset oopperalle ovat nimittäin niin isot, että ne tekevät subventiona yhtä pääsylippua kohden noin 200 euroa. Jäimme siis voiton puolelle, vaikka pääsyliput olivat kalliit, väliaikatarjoilu myös, ja bensaakin paloi 60 litraa.
Neljä kertaa piti kuitenkin käydä, koska kysymyksessä oli Richard Wagnerin neliosainen oopperasarja Nibelungin sormus. Edellisen kerran näin tämän tetralogian 2004, ja edelleen pidän sitä maailman kaikkien aikojen parhaana taideteoksena. Sen kanssa kilpailemaan pääsevät taiteen muilta sektoreilta ehkä Danten Jumalainen näytelmä, Goethen Faust ja Madridin Reina Sofia -museossa oleva Picasson Guernica.
Jos järjestettäisiin kansanäänestys julkisten varojen jakamisen tärkeysjärjestyksestä, jäisi ooppera epäilemättä aivan viimeisten joukkoon. Se mielletään puhtaasti eliitin harrastukseksi, ja siksi pidetään älyttömänä syytää verorahoja moiseen.
Totta toinen puoli, mutta se toinen puoli on sitten toisenlainen. Halvimmat liput Kansallisoopperaan maksavat 12 euroa, ja niiltäkin paikoilta näkee näyttämölle aivan hyvin. Eikä oopperan väliajalla katsasteta kenenkään vaatetusta, nytkin meitä oli ulkoasultaan koolla hyvin sekalainen seurakunta – farkut, t-paita ja lenkkarit olivat täysin mukiinmenevä yhdistelmä siinä missä tumma pukukin.
Taidelajina ooppera on varmaan vaikeammin lähestyttävä kuin iskelmämusiikki tai maisemamaalaus. Viime viikolla istahdimme yhdellä väliajalla pöytään, jossa aloimme keskustella noin 65-vuotiaan rouvan kanssa illan esityksestä. Hän kertoi mielenkiintoisen tarinan oopperaharrastuksestaan:
Vuonna 1986 hän oli päättänyt perehtyä johonkin sellaiseen uuteen asiaan, minkä oli siihen mennessä elämänsä aikana sivuuttanut kokonaan. Rouva oli valinnut oopperan, koska se oli hänestä aina tuntunut kaikkein luotaantyöntävimmältä taidemuodolta. Rouva osti pääsylipun ensimmäiseen oopperaansa, ja nyt hänen elämänsä yksi keskeinen asia on ooppera. – ”Tämä on parasta, mitä minulle elämässäni on tapahtunut”, sanoi rouva.
Oman ooppera-alkuni muistan hyvin. Olin Tampereella opiskelemassa ja yhtenä iltana päätin jättää menemättä Hakametsän halliin Vehmaisten Urheilijoiden mestaruussarjapeliin, koska arvelin VehU:n silläkin kertaa häviävän, ja niin hävisikin ja putosi sarjasta keväällä 1969. Meninkin siis Tampereen Teatteriin, jossa Tampereen ooppera esitti Giuseppe Verdin Traviatan.
Opiskelut lopetin, kun kevättalvella 1969 pääsin töihin demarien Hämeen Kansaan (nyk. Viikko-Häme) Hämeenlinnaan. Kuinka ollakaan, Tampereen ooppera teki Traviatallaan vierailuesityksen Tervakoskelle, saattoi olla työväentalo. Ei muuta kuin Tervakoskelle. Sielläkin tutustuin väliajalla, silläkin kertaa omanikäiseeni tyttöön. Kun näytti olevan yksin, tarjouduin ajamaan nätin tytön esityksen jälkeen kotiin. Tyttö suostui. Kun ajoin hänen kotinsa pihalle, näin talon olevan iso ja komea ja arvelin tytön isän joksikin Tervakosken paperitehtaan pohataksi.
Kerroin tytölle, missä olen töissä, että soitellaan tai jotain silleen. Ei soittanut, enkä minäkään, koska tyttö ei ollut antanut numeroaan. Eikä kai ihme, koska olin kuskannut tytön kotiinsa Hämeen Kansan autolla, avolava-Mossella, jonka huuruista tuulilasia piti koko ajan pyyhkiä, että näki jotakin. La Traviata joka tapauksessa jätti jälkensä.
Wagnerin Ring-kokonaisuus on taideteos, missä yhdistyvät kaikki: kirjallisuus, musiikki, teatteri, kuvataide, arkkitehtuuri. Nobel-kirjailija George Bernard Shaw on sanonut, että vaikka oopperoiden tarinat ovat usein vähemmän uskottavia kuin puhenäytelmien, ”tekee musiikillisen ilmeikkyyden ylivoimainen intensiteetti oopperasta todellisemman kuin näytelmä on”.
Eivätkä oopperat suinkaan kauttaaltaan ole juonenkulultaan niin pöljiä tai postmoderneja kuin oopperoita harrastamaton voi luulla. On myös vakavasti yhteiskunnallisia aiheita käsitteleviä teoksia, kuten vaikkapa Benjamin Brittenin Peter Grimes, joka kertoo oppipojan kuolemasta syytettynä olevasta syrjäytyneestä kalastajasta. Kansallisoopperassa tulee marraskuussa ohjelmistoon John Adamsin Doctor Atomic, joka kertoo niistä hetkistä, kun USA oli valmis ensimmäisen atomipommin räjäyttämiseen kesällä 1945. Oopperan keskiössä ovat J. Robert Oppenheimer ja hänen kollegansa, heidän ajatuksensa ja pelkonsa. Nerouden ja hulluuden rajamailla hiljainen ääni kysyy, onko pommin rakentaminen oikein? Räjäytyksen odotuksesta tulee kaikkien totuuden hetki.
Wagnerin Ring päättyi sunnuntaina kahden korkean tornin kaatumiseen…
kari.naskinen@gmail.com
Yksi kaverini jäi pois palaverista, koska ei ollut lukenut kutsua sähköpostistaan. - "En ollut viikkoon avannut sähköpostia", sanoi kaverini.
Ei se näin mene. Jos sähköposti on, se on tsekattava ainakin kerran päivässä. Jos taas ei käytä sähköpostia, ei pidä myöskään antaa sähköpostiosoitettaan kenellekään.
Eihän kukaan sano, että en saanut tietoa asiasta, kun en viitsinyt viime viikolla vastata puhelimeen. Sähköposti korvaa nykyisin monta puhelinyhteydenottoa, ja tulee halvemmaksikin.
kari.naskinen@gmail.com
Lahden paremmalla väellä, herroilla ja heidän edustusrouvillaan oli viime viikolla iso murhe, kun Sibelius-festivaalin avajaiskonsertti ja kaupunginteatterin Cabaret-musikaalin (kuva) ensi-ilta olivat yhtä aikaa. Molempiin ei siis päässyt.
Cabaret pyörii teatterissa ensi kevääseen asti, mutta se ei auta tippaakaan niitä, jotka viime torstaina valitsivat Sibeliustalon. Jos ei nimittäin pääse ensi-iltaan, ei voi mennä ollenkaan, koska ei eliitti käy niissä esityksissä, joiden katsomoissa on linja-autokuormallisia marttakerholaisia ja pienituloisia eläkeläisiä. Eikä eliittiherroilla ja heidän daameillaan muutenkaan ole syytä mennä johonkin satunnaiseen teatteriesitykseen, koska siellä ei ehkä kukaan tunne heitä. Rouvan ostama mekkokin voi jäädä aivan huomiotta.
kari.naskinen@gmail.com
Kun Aki Kaurismäen Le Havre -elokuvan alkutekstit paljastavat, että elokuvan tuotantoyhtiö on Sputnik Oy ja että yksi näyttelijöistä on Laika-niminen koira, ollaan heti tutuilla vesillä. Kaurismäkeläinen elokuva on aina kuin ruiske nostalgiaa. Ajetaan vanhoilla autoilla ja ennen kaikkea: puhutaan ja eletään hitaammalla rytmillä kuin tänä päivänä todellisessa elämässä. Oleellista on tietenkin sekin, että Kaurismäki tekee elokuvansa edelleen filmille, eikä elokuvan valmiiksi saattamisessa käytetä digitaalista huijaustekniikkaa.
Aki Kaurismäen elokuvissa myös poltetaan tupakkaa. Sekin on savuinen merkki entisiltä ajoilta. Kaurismäki selittää asiaa toisinkin: ”Jos elokuvassa kahdesta ihmisestä toinen polttaa ja katselee jonnekin ja toinen ei, se joka polttaa, näyttää siltä kuin se ajattelisi. Ihminen joka ei puhu eikä tee mitään, näyttää pökkelöltä.” (Voima 6/2011)
Kaurismäen elokuvissa ajatellaan, se on selvä. Le Havren keskeinen ajattelu on, että vielä on toivoa paremmasta. Kaurismäki tuntuu sanovan, että kun maailman viralliset säännöt ahdistavat ja ajavat huono-osaisimpia ihmisiä nurkkaan, niin löytyy sittenkin myös halua auttaa. Jopa viranomaisorganisaatioissa voi siellä täällä olla inhimillisiä pilkahduksia, vaikka valtiolliset ja muut ylätason systeemit eivät toimikaan sellaisilla periaatteilla, joihin kuuluvat toivo ja empatia. Toivoa paremmasta on, vakuuttaa elokuvan Happy end -loppukin.
Kaurismäki sanoo Voiman haastattelussa valtion olevan ”taloudellinen yhteenliittymä, jonka tarkoituksena on pitää kansa sen verran hengissä, että sen kustannuksella voi elää” – siis valtio voi elää.
Le Havren pääosissa ovat tavalliset, pienet ihmiset, eivät kaikkein huonommassa jamassa olevat, mutta sellaiset melkein syrjäytyneet. Heidän kauttaan Kaurismäki pääsee sanomaan, että köyhä antaa vähästäänkin, mutta rikas ei puolestaankaan.
Tämä köyhien toisiaan auttaminen on se toivonsäde, mikä tässä humaanissa elokuvassa on. Eikä auttamisen rajana ole ihonväri tai mikään muukaan ulkokohtainen tekijä. Tärkein on ihminen. Elokuvan loppu myös haluaa sanoa, että hyvyys palkitaan.
Ranskalaisessa satamakaupungissa tapahtuvassa elokuvassa ei käsitellä Suomen asioita, mutta monet ilmiöthän ovat tällä hetkellä samankaltaisia kaikkialla Euroopassa. Kun nuori pakolaispoika pääsee elokuvan alussa karkuun poliiseilta, pohditaan lehden seuraavan päivän etusivulla, onko pakolaisella yhteyksiä al-Qaidaan. Suomen nykytilanteen näissä maahanmuuttoasioissa Kaurismäki kokee niin, että suomalaisuus on samaa kuin ennenkin. – ”Rasismi ei kansan syvissä riveissä ole lisääntynyt. Nyt sille on vain annettu kanavia, missä sitä saa tuoda esille rajattomasti.”
Suomalaisuutta on aina myös Kaurismäen ulkomaillakin tekemissä elokuvissa. Le Havressa on baarissa Fazerin suklaata ja Laitilan limsoja, ja yksi satamassa oleva laiva on Sillanpää-varustamon Rakel. Tässä suhteessa Kaurismäki on hengenheimolainen Renny Harlinin kanssa.
Kaupallisen ”tuotesijoittelunkin” Kaurismäki osaa, kuten kerrottiin Helsingin Sanomissa (10.9.). Laitilan juomatehdas on Sputnik Oy:n sponsori, ja lisäksi Le Havren baarissa poliisi tilaa nimenomaan punaviiniä Domaine de Courbissac 2006.
Suomalaisina näyttelijöinä elokuvassa ovat Kati Outinen, Elina Salo ja Ilkka Koivula. Henkistä velkaansa Kaurismäki maksaa Francois Truffautille ja Jean-Luc Godardille käyttämällä jälleen Le Havressakin Jean-Pierre Leaudia.
Hauska kaurismäkeläinen kohtaus on myös vanhan ranskalaisen rokkarin Little Bobin (Roberto Piazza) esiintyminen hyväntekeväisyyskonsertissa. Jatkoa Annikki Tähden, Markus Allanin ja Veikko Lavin esiintymisille Kaurismäen elokuvissa.
kari.naskinen@gmail.com
Oli jo aikakin saada Cabaret-musikaali (1966) Lahden kaupunginteatteriin. Eikä tällä kertaa ole kysymys edes kliseestä, kun sanoo, että musikaali on edelleen varsin ajankohtainen, Suomessakin ajankohtaisempi kuin koskaan ennen. Musikaali alkaa värikkäänä kabaree-esityksenä berliiniläiseltä Kit Kat Clubilta, mutta muuttuu jo vähän ennen väliaikaa tummasävyiseksi. Eletään 1930-luvun alkua ja ensimmäiset punavalkomustat hakaristimerkit ilmestyvät näkyviin. Suuri saksalainen ja eurooppalainen murhenäytelmä on alkanut.
Cabaret kuvaa hyvin sitä aikaa, jolloin natsipuolueen ja Hitlerin nousu tapahtui ensin salakavalasti, populismin keinoin ihmisiin vaikuttaen, ja lopulta hurjasti kiihtyen. Ilon elämästä vei muukalaisviha ja rasismi. Ensin Kit Kat -klubilla tanssitaan ja nauretaan, kunnes ikkunoita alkaa helistä rikki. Tanssijoiden silmänympärykset mustuvat, tanssijana esiintyvä transvestiitti pidätetään ja Fräulein Schneider palauttaa kihlajaislahjaksi saamansa kristallikulhon - ennakoi vuoden 1938 Kristalliyötä, jolloin juutalaisiin kohdistui raju väkivallan aalto.
Berliini musikaalin tapahtumapaikkana on hyvä, koska Berliinistä oli maailmansodan jälkeen tullut yksi maailman navoista. Sen vapaamielinen ilmapiiri houkutteli varsinkin nuoria taiteilijoita, siinä missä Pariisi vähän kokeneempia. Sitten tuli kuitenkin stoppi. Tänä päivänä Berliini on taas kovassa kurssissa, siitä on tullut uudestaan liberaaleja arvoja korostavan elämäntyylin yksi keskuksista. Ahdasmielisyyden tunkkaisia linnakkeita on nykyisin pohjoisempana.
Erikoinen sisältö siis musikaalille. Vastaavanlainen on Viulunsoittaja katolla (1964), ja melkein tuntuu kuin yksi Cabaretin laulunumeroista olisi suoraa lainaa Viulunsoittajasta.
Lahden esitys on terävä. Teatterinjohtaja Maarit Pyökäri on musikaalin ohjaajana keskittänyt kaiken "sanomisensa" niin, ettei kenellekään jää mitään epäselvää. Vaikka esitys on sinänsä nautittavaa kabareetanssia ja -laulua, tästä esityksestä jää päällimmäiseksi mieleen se mustuus, minkä perussaksalainen 30-luvun ideologia sai aikaan Euroopassa.
Se vain harmittaa, että toinen näytös on aika lyhyt. Siinä ei paljon ehditä syventäviin kohtauksiin. Pitää muistaa, että noista historian synkistä vaiheista on jo kulunut pitkä aika, eikä niistä kertominen uusille sukupolville ole koskaan turhaa. Esitys kestää väliaikoineen 2,5 tuntia.
Jorma Uotinen on suunnitellut musikaalin koreografian. Alan asiantuntija en ole, mutta Kit Katin revyytyttöjen ja tarjoilijoiden liikkumista on iloa katsoa. Tytöt varsinkin ovat nättejä. Uotisella itsellään on keskeinen rooli Kit Katin seremoniamestarina ja myös eräänlaisena tapahtumien johdattelijana. Uotinen on hyvä, suorastaan karismaattinen, ja yllättää myös karheaäänisenä laulajana.
Erinomaista työtä tekevät myös muut näyttelijät. Pääparin muodostavat Kit Kat -klubille kabareelaulajaksi tullut englantilainen Sally Bowles ja amerikkalainen opettaja-kirjailijanalku Clifford Bradshaw, Maija Rissanen ja Jussi Puhakka. Toinen pari on pienen hotellin omistaja neiti Schneider ja juutalainen hedelmäkauppias herra Schultz, Ritva Sorvali ja Tapio Aarre-Ahtio. Aluksi tämä jälkimmäinen kaksikko toimii operettityyppisenä subrettiparina, mutta tämän parin kytkös katkeaa surullisesti, koska homma ei natsien foorumilla toimi.
Kaiken tämän taustalla touhuaa hakaristinauha hihassaan natsiorganisaatioon kuuluva Ernst Ludwig. Aki Raiskio näyttelee roolin hienosti; Ludwig on taitava puhuja, osaa vedota ihmisiin, ja hänen todellinen karvansa paljastuu vasta kun se on liian myöhäistä.
Kari Junnikkala on lavastanut ison Juhani-näyttämön ensinnäkin vetäväksi kabareeympäristöksi (valoja, peilejä) ja hyödyntänyt lisäksi pyörivää näyttämöä onnistuneesti.
kari.naskinen@gmail.com
Haluaisin palata 50-luvun Jyväskylään, jossa meillä Lyseossa ei ollut tyttöjä, jolloin Harjulla pelattiin pesäpalloa ja jolloin Jörgen Petersen kävi soittamassa Mäki-Matin tavaratalossa. Jos en pääsisi niin pitkälle, haluaisin ainakin 70-luvun Lahteen, jossa olivat Jukolan baari, KOPin aula ja vanha puumäki.
Woody Allen (kuvassa vas.) haluaisi 20-luvun Pariisiin. Elokuvassa Midnight in Paris hänen omakuvansa, amerikkalainen elokuvakäsikirjoittaja Gil Pender pääsee tämän paluun tekemään hauskalla tavalla. Kaikki ei kuitenkaan suju niin kuin pitäisi, sillä kun Pender luuhaa baareissa ja kekkereissä mm. Ernest Hemingwayn, Pablo Picasson, Cole Porterin ja Gertrud Steinin kanssa, niin Pender saakin huomata, että 20-luvulla porukka puolestaan kaipaa takaisin maailmansotaa edeltäneisiin aikoihin.
Koskaan ei ole hyvin. Pariisissa siis ajateltiin 20-luvulla, että kyllä se ”Belle Epoqueksi” kutsuttu noin 15 vuoden jakso sittenkin oli parasta ja kauneinta aikaa. Allen itse, siis tänä päivänä omana itsenään, sanoo, että kun ”elämä on kovaa, raakaa ja traagista, haluaisi aina olla jossain toisaalla”. - ”Nostalgia ja kaukokaipuu ovat taipumuksia, jotka vain pahenevat iän myötä. Olisinpa elänyt silloin, asuisinpa Lontoossa tai Pariisissa tai Afrikassa. Tosiasiassa se ei ole koskaan parempaa. Maailma on kaikkialla kova. Sitä voi haaveilla, että kunpa olisin syntynyt 1920-luvun New Yorkiin. Jos tarkkailee lähempää, mikään ei ollut paremmin. Lapset kuolivat tai vammautuivat polioon, tuberkuloosiin ei ollut parannuskeinoa, kuppa tarttui ja tappoi. Nostalgikolle mieleen tulevat vain hevosvaunut ja samppanja. Belle époquen Pariisissa voisi korkeintaan käydä lounaalla.” (Image 6-7/2011)
Midnight in Paris on toistaiseksi vuoden paras elokuva. Näin hyväntuulista, kivaa elokuvaa en muista pitkään aikaan nähneeni. Nykypäivän Pariisissa lomailevaa Giliä näyttelevä Owen Wilson (kuvassa oik.) on mainio, nenää myöten kuin Woody Allen, ja tietenkin neurootikko, joka vähättelee itseään. En paljasta, miten Gil pääsee 20-luvulle, paitsi sen, että oikeastaan kysymyksessä ei ole takauma, ei myöskään mielikuvituksen tuote, vaan että Gil vain elää 20-luvun Pariisissa tavaten siellä Josephine Bakerin, Luis Bunuelin, Salvador Dalin, F. Scott Fitzgeraldin ym. Tämä on elokuvan taianomaista lumoa parhaimmillaan.
Woody Allen näyttää nykyhetken Pariisinkin juuri sellaisena kuin me haluamme, maailman romantiikan ja kaiken kauneuden pääkaupunkina. Kuten Gilin tyttöystävää näyttelevä kanadalainen Rachel McAdams on sanonut: ”Woody näyttää Pariisista sen puolen, jota kaikki rakastavat. Elokuvan jälkeen tekee varmasti mieli hypätä lentokoneeseen.” (STT 1.9.)
Näin minäkin heti elokuvan jälkeen ajattelin, sitten kuitenkin muistin viime vuoden reissun Pariisiin, jossa ruoka oli huonoa, tarjoilijat tylyjä ja jokaiseen taidepaikkaan sadan metrin jonot.
Allenin elokuvassa on myös 2000-luvun julkkiksia. Yhtä museon opasta nimittäin näyttelee presidentti Nicolas Sarkozyn aviopuoliso Carla Bruni (kuvassa kesk.).
Mitä seuraavaksi? Midnight in Paris on Allenin kuudes eurooppalainen elokuva, ja seuraavan elokuvansa hän tekee Roomassa. Image-lehden mukaan sen jälkeen on vuorossa Rio de Janeiro tai Tukholma. Onko kukaan kertonut Allenille, että Helsingin seudun kaupungit ja Lahti muodostavat ensi vuonna maailman muotoilupääkaupunkikokonaisuuden?
Mutta miten olisi 80-luvun Lahti ilman Woody Alleniakin? Voisiko Seurahuoneen ostanut Osuuskauppa Hämeenmaa hoitaa asiat niin, että saataisiin takaisin Marco Polo?
kari.naskinen@gmail.com
Tänä vuonna on Suomessa valmistunut tai valmistuu ensi-iltoihin 30 pitkää elokuvaa. Se on yhtä paljon kuin edellisinä ennätysvuosina 1952 ja 1955.
Viime vuonna valmistui kotimaisia elokuvia 23, joiden yhteinen katsojamäärä oli yli kaksi miljoonaa. Tänä vuonna ei todennäköisesti ylletä yhtä korkeaan katsojalukuun, vaikka edessä on vielä vilkas elokuvasyksy. Elokuun loppuun mennessä kotimaisten katsojaluku oli noin 750 000.
Todellisia suurmenestyksiä ei ole nyt ollut, parhaina vetonauloina kolme Vares-jännäriä (yhteensä 354 000), Hella W (86 000) ja Veijarit (75 000).
Tulee mieleen, että tehdäänkö elokuvia jo liikaa. Kun sekaan mahtuu paljon keskinkertaisuutta, niin suomalainen elokuva joutuu kovaan vertailutilanteeseen ulkomaisten elokuvien kanssa. Onhan otettava huomioon, että kun meillä melkein kaikki suomalaiset pitkät elokuvat pääsevät teatterilevitykseen, niin muualta tänne tuodaan vain parhaiksi arvioidut.
Hyvin keskinkertainen kertakäyttöleffa on Finlandia-kirjailija Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanista (2004) väsätty Pussikaljaelokuva. Se kertoo kolmen työtä vieroksuvan hulttion kesäpäivästä Helsingin Kalliossa. Ei mitään juonta, eikä mitään järkeä. Asenteellisestikin tarina on vinksallaan, se ihannoi sossun rahoilla elämistä, tekee siitä helponnäköistä, viihteellistä lorvimista.
Syrjäytyminen normaalista yhteiskunnasta on kurja asia. Ei se ole sellaista iloista puistossa makoilemista ja jatkuvaa lievää nousuhumalaa, millaisesta elokuvassa on kysymys. Eivätkä oikeat syrjäytyneet juopot ole Eero Milonoffin, Jussi Nikkilän ja Ylermi Rajamaan (kuva) kaltaisia iloisia vesseleitä, vaan usein aggressiivisia, kaikkeen vihamielisesti suhtautuvia, katkeria ihmisiä.
Pussikaljapojat sen sijaan hortoilevat lystikkäästi kaupungilla ja joutuvat välillä hauskoihin konflikteihin vaikkapa poliisin ja raitiovaunutarkastajan kautta. Kaikesta kuitenkin selvitään. Parasta elokuvassa on Rimmisen dialogi. Lisäksi Helsinki-kuvaus on onnistunutta - saa Peter von Bagh materiaalia seuraavaan Helsinki-dokumenttiinsa.
Tämän elokuvan tekeminen tuli maksamaan 1,1 miljoonaa euroa. Puolet budjetista tuli Suomen elokuvasäätiöltä. Elokuvasäätiön tukivarat ovat yhteensä noin 20 miljoonaa euroa vuodessa. Pitkien fiktioelokuvien lisäksi tuetaan dokumenttielokuvia, lyhytelokuvia ja tv-sarjoja.
Edellisenä huippuvuonna 1955 valmistui Tuntematon sotilas, jonka katsojamäärä on tähän mennessä 2,8 miljoonaa. Muut vähintää miljoona katsojaa saaneet elokuvat ovat Kulkurin valssi (1941), Titanic (1998) ja Täällä Pohjantähden alla (1968).
kari.naskinen@gmail.com
Yleisurheilun tämänkertaisista MM-mitalisteista valtaosa on sellaisia, jotka tulivat meille tavallisille penkkiurheilijoille tuntemattomuudesta. Tämä johtuu siitä, että kansainvälinen huippuyleisurheilu on televisiossa siirtynyt pääosin maksukanaville. Vielä muutama vuosi sitten Kultaisen liigan kilpailut näkyivät vapailla kanavilla, mutta eivät enää. Minullakin on kaksi maksukorttia, mutta niillä en näe Kultaista liigaa, koska olen hankkinut kortit moottoriurheilua varten. Jos moottoriurheilun ohessa näkisin samoilta korttikanavilta yleisurheilua, niin takuulla katsoisin.
Suomen Eliittikisat näkyvät vielä tavallisilla kanavilla, mutta ne ovat liian tylsiä kilpailuja kiinnostaakseen. Eikä niitä katsomalla pysy tietoisena varsinkaan yleisurheilun huipputekijöistä.
Televisio on tärkeä. Kun yleisurheilun huipputapahtumien seuraaminen edellyttäisi sanomalehtien tulospörssien seuraamista tai internetin selaamista, niin huonosti ovat asiat. Jos lisäksi suomalaisten menestyminen isoissa kisoissa alkaa olla nykyisenlaista, muuttuu koko yleisurheilu varsin pienen penkkiurheilijapiirin lajiksi.
DAEGUN KAUNEIMMAT
Monet minua huonommat asiantuntijat sanovat, että Daegun MM-kisojen kaunein nainen on korkeushyppääjä Blanca Vlasic. Pitkät sääret ja hyvä kroppa ovat kyllä ok, mutta lievästi mulkosilmät ja lurpallaan olevat silmäluomet pudottavat Kroatian likan pois kärkipäästä. Todellinen kymmenen kärki on tässä (aakkosjärjestyksessä):
Maria Abakumova Venäjä, keihäänheitto
Natalia Dobrinska Ukraina, 7-ottelu
Julia Gushkina Venäjä, 200 m
Antonina Krivoshapka Venäjä, 400 m
Ivet Lalova Bulgaria, 200 m
Ingvill Makestad Norja, 1500 m
Ida Marcussen Norja, 7-ottelu
Maris Mägi Viro, 400 m
Ineta Radevica Latvia, pituushyppy
Dafne Schippers Hollanti, 200 m
Seksikkäin on Maria Abakumova. Heitti löysät verkkarit jalassa, eikä napakaan ollut paljaana. Pani joka heittovuorollaan ajattelemaan, että minkähänlainen tuo olisi ilman housuja ja paitaa. Selvästi parempi taktiikka kuin niillä muilla, puolialastomilla urheilijanaisilla.
kari.naskinen@gmail.com
Tampereen kaupunki ei antanut taiteilija Juho Viitalan maalata kadun pintaan teosta No salaam, no shalom, jolla olisi otettu kriittistä kantaa Suomen ja Israelin asekauppoihin. Kaupunki noudatti näin Suomen virallista ulkopoliittista linjaa, mikä sallii sotateollisuustuotteiden kaupan Israelin kanssa.
Tällä vuosituhannella Suomi on ostanut israelilaisia aseita yli 150 miljoonalla eurolla. Tänä vuonna on neuvoteltu myös miehittämättömien lennokkien (kuva) hankkimisesta. Yksi myyjäehdokas on Israelin suurin aseyhtiö Elbit Systems Ltd, johon aikaisemmin pääomasijoituksia tehneet Ruotsin ja Norjan eläkerahastot, Danske Bank ja Deutsche Bank ovat vetäneet sijoituksensa pois vedoten siihen, että Elbit on mukana kansainvälistä lakia rikkovissa toimissa. YK:n mukaan Israel on syyllistynyt vakaviin ihmisoikeuksien loukkauksiin, sotarikoksiin ja mahdollisiin rikoksiin ihmisyyttä vastaan.
Sadankomitean julkaiseman selvityksen mukaan Suomessa on noin 80 aseteollisuuden yritystä. Niiden vienti vuosina 1998 – 2007 oli yhteensä 375 miljoonaa euroa, ja tuoreet uutistiedot antavat ymmärtää, että hyvin sujuu kauppa edelleen.
Rahassa mitattuna merkittävin vientituoteryhmä ovat panssaroidut ajoneuvot. Muita tärkeitä sotavientituotteita ovat tarkkuuskiväärit, ase- ja johtamisjärjestelmät sekä suojavarusteet kemiallisten ja biologisten aseiden varalle. Sotaviennistä noin 60 prosenttia on tullut Ruotsista ja Puolasta, mutta nyttemmin on Lähi-idän merkitys kasvanut voimakkaasti Egyptin ja Saudi-Arabian vetäminä.
Äskettäin on Suomen valtion enemmistöomistuksessa oleva Patria Oyj solminut 150 miljoonan euron vientisopimuksen Saudi-Arabiaan yhteistyössä amerikkalaisten kanssa (Patria Nemo 120 mm -kranaatinheitinjärjestelmästä). Patria tuottaa Yhdysvaltain hallituksen asevientiprojektin (Foreign Military Sales) kanssa tulivoimaisen kranaatinheitinjärjestelmän kanadalaisvalmisteisiin (General Dynamics Land Systems - Canada) panssaroituihin ajoneuvoihin (LAV II), jotka ovat monikäyttöisiä 300-hevosvoimaisia nopeita kumipyöräisiä sotavaunuja. Aiemmin ovat tämän järjestelmän valinneet jo Slovenia ja Arabiemiraattien liitto.
Aseselvityksen tehneen yht. maist. Jarmo Pykälän mukaan Suomella ei varsinaisesti ole mitään demokraattiseen järjestelmään kuuluvaa asevientipolitiikkaa. Asevientikaupat ja -päätökset tehdään käytännössä etukäteen suppeassa piirissä verhojen takana jo paljon ennen virallista vientilupaa.
”Onko tässä Saudi-Arabian kaupassakaan harjoitettu mitään varsinaista asevientipolitiikkaa. Missä näin isosta kaupasta on puhuttu? Onko Saudi-Arabian epädemokraattisuus, mahdollinen ihmisoikeuksien noudattamattomuus ja konfliktiherkkyys otettu huomioon. Parlamentiton Saudi-Arabia on maailman kahdeksanneksi epädemokraattisin valtio”, muistuttaa Pykälä.
HPK JA TAPPARA
Jääkiekko liittyy Suomessa kaikkeen, niin asevientiinkiin. Hämeenlinnan jäähallikin oli vielä vähän aikaa sitten nimeltään Patria-areena, kun HPK ja Patria olivat tehneet asiaa koskeneen sponsorisopimuksen. Patrian edellinen toimitusjohtaja Jorma Wiitakorpi oli myös HPK:n hallituksen jäsen, mutta ei ole enää lähdettyään kälppimään myös Patriasta vireillä olevan lahjustutkinnan takia.
Tapparan liiketoimintaa pyörittävästä Tamhockey Oy:stä puolestaan omistaa 20 prosenttia Suomen rikkaimmaksi sanottu Chaim ”Poju” Zabludowicz säätiönsä kautta. Osan hänen omaisuudestaan arvellaan olevan peräisin asekaupasta. Aamulehden mukaan Pojun isä Shlomo oli perustamassa Israeliin kranaatinheittimiä valmistavaa Soltamia, joka oli Tampellan luxemburgilaisen tytäryhtiön Salgadin ja israelilaisen Solel Boneh Ltd:n yhteistyöyritys. Tampellan vanhat koneet laivattiin Israeliin ja yritys alkoi valmistaa siellä lisenssillä Tampellan kranaatinheittimiä, joita on sittemmin käytetty taisteluissa ympäri maailmaa.
Natollakin on roolinsa puhuttaessa Suomen sotateollisuudesta, kuten Sadankomitean raportissa todetaan. Ulkoasiainministeriön Nato-selvityksen mukaan Suomen sotateollisuus nimittäin kärsii nykytilanteesta, koska suomalaiset pääsevät mukaan Naton tarjouskilpailuihin vain, jos itse armeija osallistuu kilpailutuksen järjestävään ohjelmaan. Naton jäsenenä Suomi voisi osallistua kattavasti puolustusmateriaaliyhteistyöhön ja ”Suomen teollisuus otettaisiin automaattisesti mukaan NAMSA:n järjestämiin kilpailutuksiin”. NAMSA on Naton huoltovirasto.
Wiitakorpi on tiivistänyt tämän sanomalla, että ”kauppaa tehdään ensisijaisesti niiden kanssa, jotka ovat jengin jäseniä”.
Kummankohan presidentin johdolla tässä mennään Natoon, Niinistön vai Lipposen?
kari.naskinen@gmail.com
Vihreiden presidenttiehdokas Pekka Haavisto yritti palkata harjoittelijatyöntekijän vaalikampanjaansa 800 euron kuukausipalkalla. Haavisto luopui alipalkkausajatuksestaan, kun asia tuli julkisuuteen ja kävi ilmi, että harjoittelijan minimipalkka vastaavasta työstä olisi työehtosopimuksen mukaan lähes kaksinkertainen.
