Ymmi Hinaaja ja Antsku eduskuntaan?

Jos Putous-ohjelman Antsku (kuva) ja Ymmi Hinaaja pääsisivät ehdolle eduskuntavaaleihin, heidät valittaisiin kansanedustajiksi. Varmasti pääsisivät, sillä kaikki puolueet haluavat mielellään listoilleen näitä ”kaiken maailman komeljanttareita”, kuten presidentti J.K. Paasikivi aikoinaan luonnehti edessä olevaa tilannetta, kun Suomessa päätettiin sotien jälkeen siirtyä lista- ja henkilövaalien yhdistelmästä nykymuotoiseen vaalijärjestelmään.

Itsenäisyyden alussa vuoteen 1935 asti käytössä oli puhdas listavaali, jossa äänestäjät vetivät punaisen viivan sen puolueen kohdalle, mitä kannattivat. Sen jälkeen oli käytössä sekajärjestelmä, jossa sama ehdokas saattoi esiintyä monella eri listalla, ja kunkin listan äänet jakautuivat listan sisällä ehdokkaiden nimien järjestyksen mukaisesti.

Suurimmassa osassa länsimaita käytössä on ns. pitkien listojen järjestelmä. Siinä eivät läpimenoa ratkaise ehdokkaiden henkilökohtaiset äänimäärät, vaan valituiksi tulevat puolueen saamien kokonaisäänimäärien perusteella ne ehdokkaat, jotka puolue on läpimenojärjestykseen asettanut.

Viimeksi sosialidemokraattien eduskuntaryhmän puheenjohtaja Jouni Backman esitti listavaaleihin siirtymistä. Yleensäkin tällä kannalla ollaan enemmän vasemmistossa, joskin esimerkiksi Kokoomuksen entinen puheenjohtaja Harri Holkerikin oli sitä mieltä, että listavaali ”poistaisi sirkuspiirteitä suomalaisesta politiikasta”. (Uutispäivä Demari 24.9.2009)

Myös Keskustan entinen ministeri Sirkka-Liisa Anttila on kannattanut listavaaleja, "jotta eduskuntaan tulisi tavallisia palkansaajia ja ylipäätään ihmisiä, jotka ovat muusta kuin julkisuuden kautta tunnettuja". (Uutispäivä Demari 18.8.2009)

”Listavaalia on väitetty epädemokraattiseksi. Kuka väittää Ruotsia, Tanskaa, Saksaa tai Ranskaa epädemokraattisiksi”, Holkeri kysyi ja viittaisi näiden maiden listavaalijärjestelmään.

Epädemokraattisiksi voidaan enneminkin sanoa Suomen nykyistä vaalijärjestelmää, jossa raha ratkaisee paljon. Näin puolueiden sisälläkin, sillä suurimman julkisuuden saa rahalla. Osa rahoituksesta tulee ehdokkaiden ulkopuolisilta tukijoilta, joku saa vaalirahaa yrityksiltä, joku ay-liikkeeltä, joku jostain muualta.

Jos siirryttäisiin tällaisesta yksilövaalijärjestelmästä listavaaleihin, se olisi paluuta kansanvaltaan. Samalla äänestäjät pääsisivät kannattamaan nykyistä selväpiirteisemmin puolueiden ideologisten ja muiden painotusten perusteella.

Backman kirjoittaa blogissaan Kalevi Sorsa -säätiön nettisivulla, että kehitys on kulkenut kohti pinnallista henkilökeskeisyyttä. Politiikan suuret linjat ja erot jäävät pintajulkisuuden jalkoihin. Osasyy kehitykseen on yksittäisiä ehdokkaita korostava vaalijärjestelmämme.

”Listavaaleissa otettaisiin kantaa siihen mihin pitäisikin eli politiikan linjaan. Äänestäjän kuvitelma, että se olisi riippuvainen valittavista henkilöistä, on väärä. Erityisesti eduskunnassa yksittäinen edustaja on nykyisin jopa oppositiossa sidottu puolueensa linjaan. Hallituspuolueiden edustajien kädet sitoo hallitusohjelma, josta kansalaiset eivät pääse äänestämään”, kirjoittaa Backman.

Ymmi Hinaaja ja Antsku eduskunnassa olisi tietenkin hauska juttu, mutta mitä tekemistä sillä olisi politiikan kanssa?

kari.naskinen@gmail.com

Ihmiskauppaa Irlannissa

Jos Judi Dench saa parhaan naispääosa-Oscarin elokuvasta Philomena, niin menettelee. Elokuva sinänsä ei ole mitenkään ihmeellinen. Irlantilainen nainen lähtee etsimään lastaan, jonka nunnat ovat aikoinaan myyneet adoptoitavaksi Yhdysvaltoihin. Asia itsessään on hurja. Luostarit ovat käyneet ihmiskauppaa pienillä lapsilla, joiden äidit on teini-ikäisinä otettu luostariin katumaan syntejään.

Elokuvan tarina on tosi. Kirjailija-toimittaja Martin Sixsmith kirjoitti Philomena Leen tapauksesta kirjan vuonna 2009, ja nyt elokuvan ilmestyttyä on Philomena Lee (80) lähtenyt julkiseen kampanjaan adoptiodokumentteja koskevan lainsäädännön muuttamiseksi Irlannissa ja Yhdysvalloissa. Hänen omassa tapauksessaan nunnat olivat polttaneet hänen lapsensa adoptiota koskeneet asiakirjat ja salasivat kaiken tapahtuneen. Pari viikkoa sitten Philomena Lee tapasi myös paavi Franciscuksen Vatikaanissa ja toivoi katoliselta kirkolta tukea pyrkimyksilleen tuhansien irlantilaisten kohtalotoveriensa auttamiseksi.

Philomena tuli raskaaksi 1952, ja ”langenneena naisena” Philomena lähetettiin luostariin. Siellä hänet pantiin töihin pesulaan ja pakotettiin luopumaan kaikista oikeuksista Anthony-poikaansa, joka adoptoitiin Yhdysvaltoihin. Myöhemmin hän alkoi etsiä lastaan, mutta ei mitään tuloksia. Sitten hän tapasi sattumalta Sixsmithin, jonka avulla pääsi poikansa jäljille.

Philomena ja Sixsmith kävivät tietenkin luostarissa kyselemässä asioiden perään. Yhden huoneen seinällä on Hollywood-tähti Jane Russellin valokuva. Tähti on kiitoskuvansa luostariin lähettänyt, sillä hänkin oli 1952 käynyt ostamassa lapsen sieltä.

Irlanti on viime aikoina ollut aktiivinen ihmisoikeuskysymyksissä. Entinen presidentti Mary Robinson on toiminut YK:n ihmisoikeusvaltuutettuna, ja 2002 Irlanti ratifioi YK:n rasismin ja kidutuksen vastaisen sopimuksen. Irlannin oma lainsäädäntö on kuitenkin edelleen puutteellinen erityisesti ihmiskaupan osalta, vaikka 2008 Irlantiin saatiin uusi ihmiskaupanvastainen rikoslaki, joka kovensi ihmiskaupasta langetettavia rangaistuksia. Vieläkin tulee silti esille tapauksia.

Aborttikin on edelleen laiton Irlannissa, mistä syystä naiset matkustavat usein Iso-Britanniaan raskaudenkeskeytystä varten. Syksyllä 2012 kohahdutti tapahtuma, jossa intialaisnainen kuoli irlantilaisessa sairaalassa, koska lääkärit eivät Irlannin lainsäädäntöön vedoten suostuneet tekemään hänelle aborttia.

Stephen Frearsin ohjaama elokuva on tämän kaiken tietäen lähes dokumentaarinen. Judi Dench ja Steve Coogan rooleissaan ovat erinomaisia, mutta pelkkä lapsen jäljittäminen ei oikein jaksa pitää yllä jännitettä. Paremman elokuvan olisi saanut itse ihmiskaupasta.

kari.naskinen@gmail.com

Stanley Kubrickin ensimmäinen elokuva (1951)

Taas hieno dvd-löytö 10 eurolla: Stanley Kubrickin (1922 - 1995) ensimmäiset elokuvat. Tämä dvd myydään Kubrickin ensimmäisen fiktioelokuvan Fear and Desiren (1953) nimellä, mutta lisämateriaaleissa on myös kolme lyhyttä dokumenttielokuvaa, joista se Kubrickin ensimmäinen, 12 minuuttia kestävä Day of the Fight (1951) kertoo newyorkilaisen ammattinyrkkeilijän Walter Cartierin yhdestä ottelupäivästä. Tämä elokuva on selvästi ollut pontimena Kubrickin myöhempään pitkään nyrkkeilyelokuvaan Kohtalokas suudelma (1955).

Kaksi muuta varhaista lyhytelokuvaa kertovat New Mexicon osavaltiossa toimivasta papista, joka tavoittaa seurakuntalaisensa omalla pienellä lentokoneellaan (Flying Padre, 8 minuuttia, 1951), ja USA:n merenkulkijoiden ay-järjestölle tilaustyönä valmistunut The Seafarers (28 minuuttia,1953), ja tämän Kubrickin ensimmäisen värielokuvan on New Yorkin Modernin taiteen museo restauroinut nyt nähtävään kuntoon.

Kubrick on itse myös kuvannut nämä lyhytelokuvat. Minkäänlaista viitettä niistä ei kuitenkaan saa siitä, että tekijä olisi tuleva mestari. Sen sijaan Fear and Desire on jo alkua sille kubrickilaiselle pasifismille, mikä löi hänen myöhempiin sotaelokuviinsa oman leimansa.

Tunnin mittaisessa, 35 mm:n filmikopiosta restauroidussa dvd-elokuvassa neljä lentäjää on joutunut koneeseen tullen vian takia tekemään pakkolaskun vihollislinjojen taakse. Sotaa ei nimetä miksikään. Siellä he vain ovat, jossakin kaukana, jonkin mielettömän konfliktin takia. Yksilöt sodassa ovat tässäkin elokuvassa täysin hukassa. Eivät tiedä mistään mitään. Sitten mukaan kuvaan tulee myös täysin ulkopuolinen siviili. Hänet yksi päänuppinsa hallinnan menettänyt lentäjä tappaa.

Miehet kokevat pelkonsa ja kauhunsa. ”Minua ei kai ole tehty tätä varten”, sanoo yksi sotaurhoista. Kenet olisi?

Kun miehet lopulta selviytyvät omiensa puolelle, porukan johtajana toimiva luutnantti sanoo: ”En tiedä, olemmeko palanneet.” Sodan koettelemukset ovat tehneet tehtävänsä. Paluuta aitoon ihmisyyteen ei enää ole.

Yksi miehistä on siis muuttunut pöpiksi, mutta huonosti ovat asiat muillakin: ”En osaa sanoa samoja asioita kuin ennen.” ”Voisinpa haluta samoja asioita kuin ennen.”

Yhden sotilaan roolissa Paul Mazursky esiintyy ensimmäisen kerran elokuvassa. Kubrick on ohjannut, kuvannut ja leikannut elokuvan. Se on vielä aika alkeellinen, mutta on selvästi alkua sille sodanvastaiselle filmiuralle, mikä sitten nousi pintaan jo suureen maineeseen nousseessa Kunnian poluissa (1957). Siinäkin tavalliset sotilaat ovat pelkkiä sotaherrojen pelinappuloita, tykinruokaa. Tämän asetelman Kubrick tuo esille keskittymällä elokuvassa erityisesti sodanjohtajien moraaliin.

Kunnian poluissa ranskalaisten joukkojen komentaja määrää sotilaat valtaamaan saksalaisten asemat, vaikka tietää, että tehtävä on epätoivoinen. Kun tuhoon tuomittu hyökkäys epäonnistuu, kenraali syyttää sotilaitaan rintamapelkuruudesta ja määrää miehille kuolemantuomioita. Ranskassa elokuva joutui kielletyksi niin, että se pääsi pannasta vasta 1970-luvulla.

kari.naskinen@gmail.com

Hidas eurooppalainen elokuva

Helsingin Sanomien toimittajan Annamari Sipilän ei kannata mennä katsomaan ranskalaisen Francois Ozonin elokuvaa Isabelle, nuori ja kaunis. Se on juuri sellainen elokuva, jollaisia hän moitti sunnuntain lehdessä, hidas ja raskas. Lisäksi aihe on ikävä. Toimittaja kuitenkin kannattaa ehdottomasti eurooppalaista elokuvatuotantoa, ”etenkin jos sitä ei ole pakko mennä itse katsomaan”. (HS 23.2.2014).

Amerikkalaisia, nopeatempoisia elokuvia Annamari Sipilä kiittelee. Ne eivät ole hidassoutuisia, ja ne tarjoavat mahdollisuuden elokuvista nauttimiselle. Lisäksi hän on ilolla pannut merkille uusien elokuvateattereiden pehmeät tuolit. Tästäkään johtuen hän ei olisi voinut olla kanssani katsomassa Ozonin elokuvaa, sillä näin se eurooppalaisiin elokuviin erikoistuneessa teatterissa (Kino Iiris, Lahti), jossa penkit eivät ole viimeistä huutoa.

Isabelle, nuori ja kaunis on rauhallisesti etenevä kertomus 17-vuotiaasta tytöstä (Marine Vacth), jonka ensikokemus yhdynnästä pienen kesälomaromanssin aikana on tavalla tai toisella huono. Elokuvan ohjaaja ei perustele sen kummemmin, kuten ei myöskään ota kantaa asioihin. Jotakin kuitenkin naksahtaa Isabellen päässä, ja syksyllä kesälaitumilta Pariisiin palattuaan Isabelle ryhtyy prostituoiduksi.

Isabelle asuu perheen kanssa kotona ja käy koulua. Arki-iltapäivisin hän alkaa harjoittaa ilotytön toimiaan. Rahaa tulee 300-500 euroa/kerta, mutta raha ei ole motiivina. Ozon ei edelleenkään selitä mitään, eikä pyri yhtään menemään Isabellen ”pään sisälle”. Ozon jättää kaiken pohtimisen katsojalle.

Isabelle elää kaksoiselämäänsä, kunnes traaginen tapahtuma katkaisee hänen erikoisen harrastuksensa. Ammatti se ei tässä tapauksessa ole. Jonkinlainen addiktio kuitenkin.

Ozon kuvaa tapahtumia hillityn hienostuneesti. Rakastelukohtauksetkin ovat – meneeköhän nyt oikein – hyvin aistillisia. Prostituution rumia puolia Isabelle ei ehdi kokea. Kaikki vaikuttaa suorastaa kauniilta – näinkin voi käydä, kun sen oikein oivaltaa (tuliko nyt liian hurja miesnäkökulma?).

Ongelmallista Isabellen elämä silti on. Ilo kasvoilta puuttuu, ja kun tilanne paljastuu, on elämä pilalla. Nuoruus on mennyt, eikä paluuta onnellisuuteen enää ole.

Elokuva on ”vanhanaikainen eurooppalainen”. Se etenee kronologisesti neljässä, vuodenaikoihin liitetyssä jaksossa. Tulee mieleen Jean-Luc Godardin Elää elämäänsä (1962), jossa Anna Karina esittää niin ikään prostituoiduksi heittäytyvää tyttöä, ja tämä elokuva on jaettu 12 lukuun. Elää elämäänsä on yksi Ranskan uuden aallon kulmakivistä. Ozonin elokuva ei yllä kulmakivitasolle, mutta kuuluu siihen Ranskan nykyelokuvan laaturyhmään, joka ei hae innoituksiaan kaupallisen menestyksen tavoittelusta. Taideteos, sitä se on.

kari.naskinen@gmail.com

Suomalaiset Sotshissa – seurojenvälinen mitalitaulukko

K  H  P

2  0  0  Vuokatti Ski Team
0  2  0  Lempäälän Kisa
0  2  0  Vieremän Koitto
0  1  0  Ikaalisten Urheilijat
0  1  0  Kainuun Hiihtoseura
0  1  0  Rukajärven Lumilautailijat
0  0  3  Torpedo Nizhni Novgorod
0  0  2  Anaheim Ducks
0  0  2  Oulun Kärpät
0  0  2  Pittsburgh Penguins
0  0  1  Avtomobilist Jekaterinburg
0  0  1  Boston Bruins
0  0  1  Carolina Hurricanes
0  0  1  Dallas Stars
0  0  1  Florida Panthers
0  0  1  Jokerit
0  0  1  Minnesota Wild
0  0  1  Moskovan Dynamo
0  0  1  Philadelphia Flyers
0  0  1  Phoenix Coyotes
0  0  1  Salavat Yualajev Ufa
0  0  1  San Jose Sharks
0  0  1  Sibir Novosibirsk
0  0  1  Tampa Bay Lightnings
0  0  1  Traktor Tsheljabinsk
0  0  1  Winnipeg Jets

kari.naskinen@gmail.com

Harlamov – Petrov – Mihailov

Nykyiset tv-kommentaattorit Veli-Pekka Ketola ja Juhani Tamminen olivat pelaamassa, kun Suomi saavutti neljännen tilan Tukholman MM-kisoissa 1970. Kyyti oli kovaa hyvästä sijoituksesta huolimatta. Mestaruuden voittanut Neuvostoliitto löi Suomen 16-1. Maalintekijät tuossa ottelussa: Valeri Harlamov (3), Boris Mihailov (3), Anatoli Firsov (2), Alexander Jakushev (2), Alexander Maltsev (2), Viktor Polupanov, Vladimir Petrov, Vjatseslav Starshinov, Vladimir Vikulov ja Matti Keinonen.

Ne olivat ”Punakoneen” kulta-aikoja. Ensin 1960-luvulla oli ollut huippuketju Alexandrov - Almatov - Loktev puolustajinaan Ivanov ja Ragulin, mutta sen jälkeen alkoi tapahtua hurjia, kun CCCP-ketjuksi muodostui Harlamov - Petrov - Mihailov (kuva), kentällisen puolustajat Alexander Gusev ja Valeri Vasiljev sekä maalissa Vladislav Tretjak.

Tuo kokoonpano pelasi omana aikanaan niin täydellistä jääkiekkoa, että sitä ei unohda koskaan. Suomessakin jääkiekko oli lähtenyt voimakkaaseen nousuun kohti ykkösurheilun asemaa, ja oltiin huolissaan. Kun Pohjois-Amerikan ammattilaissarjat NHL ja WHA avautuivat myös suomalaisille, pidettiin Suomen jääkiekkoliitossa varmaankin kriisikokouksia. Liiton toimintasuunnitelmaan kausille 1977-80 kirjattiin, että ”on pyrittävä pitämään huippupelaajat Suomessa olympiakisoihin 1980 saakka”.

Matti Hagman oli jo ehtinyt livahtaa HIFK:sta Bostoniin kesällä 1976, ja muutaman vuoden kuluttua seurasivat perässä Antero Lehtonen, Kari Makkonen, Pekka Rautakallio ja Risto Siltanen.

Neuvostoliitto tuossa naapurissa oli joka tapauksessa kaukana edellä. Tuntui, että lähes konemaisen tarkasti pelannutta Neuvostoliittoa vastaan ei ole edes teoriassa mahdollista kamppailla tasapäisesti. Tukholman-nöyryytyksen jälkeen Suomi kohtasi Neuvostoliiton seuraavien kymmenen vuoden aikana noin 50 kertaa ja vain kahdesti Suomi pystyi voittoihin.

Kaikkiaan Suomi ja Neuvostoliitto kohtasivat vuosina 1954-91 noin 150 kertaa. Näistä otteluista Suomi voitti seitsemän. Maaliero 919 - 288.

Enää ei pelätä pelaajien siirtymistä NHL:ään. Nyt Kalervo Kummola toivoo, että sinne menisi suomalaisia kolme kertaa enemmän kuin viime vuosina on tapahtunut. Toisaalta on tätä NHL:n erinomaisuutta yliarvioitukin. Tästä ovat hyvinä esimerkkeinä SM-liigassa pelaavat Lasse Kukkonen ja Ossi Väänänen, jotka Sotshin olympiakisoissa ovat esiintyneet siinä missä maajoukkueen NHL-miehetkin. Jos Sami Vatanen on heitä parempi, niin tämä sama ero oli jo silloin, kun Vatanen pelasi JYPissä.

Mutta Venäjä? Ei kulje peli niin kuin vanhalla Punakoneella. Neuvostoliitto/Venäjä on kaikkien aikojen olympia- ja MM-kultatilastossa vielä Kanadaa edellä 34 - 32, mutta jo Sotshissa saattaa Kanada taas ottaa kiinni yhdellä.

Neuvostoliiton yksi huippuhetki oli Kanada-cup 1981, jolloin se voitti loppuottelussa Montrealissa Kanadan 8-1. Punakoneen vanhat mestarit olivat väistyneet, mutta uudet olivat tulleet tilalle: Sergei Babinov, Nikolai Drozdetsky, Viacheslav Fetisov, Irek Gimajev, Vladimir Golikov, Sergei Kapustin, Alexei Kasatonov, Andrei Khomutov, Vladimir Krutov, Igor Larionov, Sergei Makarov, Vasili Pervuhin, Viktor Shalimov, Sergei Shepelev, Aleksandr Skvortsov, Viktor Zhluktov, Vladimir Zubkov ja maajoukkueen nykyinen valmentaja Zinetula Biljaletdinov.

Suomen kohtalona oli toimia huippujen sparraajana: Neuvostoliitolta tuli selkään 1-6, Kanadalta 0-9, Tshekkoslovakialta 1-7 ja Ruotsilta 0-5. USA:n kanssa pelattiin tasan 4-4.

Neuvostoliiton uusi 80-luvun superketju oli Krutov - Larionov - Makarov. mutta sillä ei enää ollut mahdollisuuksia tilastoennätyksiin maajoukkueessa, koska NHL-pelaajien saaminen maajoukkuetehtäviin oli vaikeaa. Niinpä Neuvostoliitto/Venäjän maajoukkueen kaikkien aikojen parhaat maalintekijät ovat Maltsev 213 maalia, Mihailov 207, Harlamov 193 ja Petrov 189.

Eikä varsinkaan yhteispeli yllä samalle tasolle kuin 30-40 vuotta sitten. Tähän on yksi ainoa syy: joukkueharjoituksia ei enää pystytä toteuttamaan samalla tavalla kuin ennen. Juhani Tamminen sanoi, että neuvostoliittolaiset harjoittelivat aikoinaan joukkueena ainakin 1600 tuntia vuodessa. (Uusi Suomi 10.1.2014)

Nyt kun olympiajoukkue haalitaan kasaan, niin joukkueena harjoitellaan ehkä viikonpäivät.

Omia maajoukkueaikojaan Tamminen muisteli ja vertasi sitä Punakoneen systeemeihin: ”Meillä tilanne oli silloin semmoinen, että Lasse Oksanen veti bensa-asemaa Tampereella, Vellu Ketola pyöritti Sampo-yhtiötä Porissa, allekirjoittanut teki tulevaisuutta Helsingin yliopiston liikuntatieteellisessä, Esa Peltonen myi autoja, Pekka Marjamäki ja Seppo Lindström toimivat palomiehinä ja Jorma Valtonen kehitti vehkeitä Koholla. Tästä se pieni ero syntyi.”

Keskiviikkona 19.2.2014 Sotshissa ero ei ole ainakaan näistä asioista kiinni.

kari.naskinen@gmail.com

Z – hän eli

Ruotsalainen jazzlaulaja Edda Magnason (s. 1984) muistuttaa sekä ulkonäöltään että laulamiseltaan Monica Zetterlundia (1937 - 2005), jota hän esittää elokuvassa Monica Z. Ruotsissa elokuva saavutti viime vuonna suuren suosion, mutta Suomessa sitä ei jostakin syystä katsottu aiheelliseksi tuoda elokuvateatterilevitykseen. Ruotsin Guldbaggen-elokuvapalkinnot siitä saivat näyttelijät Edda Magnason ja Sverrir Gudnason sekä tanskalainen ohjaaja Per Fly ja puvustaja Kicki Ilander.

Dvd:nä nyt ilmestynyt elokuva on hyvä. Edda Magnasonin (kuvassa) roolityö on loistava. Elokuva käsittelee Monica Zetterlundin parhaita vuosia 1960-luvulta 1970-luvun puoliväliin. Se ei ole kiiltokuva tuosta ruotsalaisten suuresta tähdestä, vaan päinvastoin keskiössä on hänen vaikeutensa tuon tähteyden suhteen. Välit isän kanssa ovat lähes poikki ja pienen tyttärensä hän lyö paljolti laimin. Tärkeintä on oman karriäärin luominen, ja kun siinä tapahtuu kompastumisia, niin ei muuta kuin viinaa lisää.

Yksi iso takaisku oli nollille jääminen Eurovision laulukilpailuissa 1963, samoissa kilpailuissa Lontoossa, jossa myös Laila Halme sai nolla pistettä. Tilanteen surkeutta korosti varmaan se, että viisi vuotta aiemmin oli ruotsalaisten hieman aikaisempi suursuosikki Alice Babs sijoittunut sentään viidenneksi.

Alice Babs kuoli 90-vuotiaana 11.2.2014. Monica Zetterlund kuoli 67-vuotiaana 2005, ja tragediaa oli tässäkin, sillä hän oli selkärankasairauden takia pyörätuolipotilas, asui yksin kotonaan ja kuoli sänkyynsä. Näin pitkälle ei elokuvassa mennä, vaan se päättyy Monican satumaisiin häihin 1974 yhdessä basisti Sture Åkerbergin kanssa. Monican historiaa vähemmän tunteville tämä kaunis loppu antaakin väärän kuvan vaikean ihmisen elämästä ja urasta.

Vaikeaa todella oli. Kun millään muulla ei ollut merkitystä kuin menestymisellä ja siitä saatavalla muiden hyväksynnällä, meni iso osa elämästä pilalle. Laulaminen kuitenkin onnistui, vaikka katkoksiakin tuli. Ensimmäinen iso pettymys oli, kun varhaiselta New Yorkin -reissulta joutui palaamaan lyötynä. Toinen kerta oli parempi, kun hän pääsi esiintymään pianisti Bill Evansin kanssa. Tuo käynti johti myös Evansin hienon sävellyksen Waltz for Debbyn levyttämiseen 1964. Ruotsissa siitä tuli hitti, mikä tunnetaan myös nimellä Monicas vals. Samalla matkalla hän teki myös levytyksiä saksofonisti Zoot Simsin ja trumpetisti Thad Jonesin kanssa.
Elokuva tuo hyvin esille Monica Zetterlundin kauneimpia lauluja, joskin ne ovat kaikki niitä tutuimpia. Täydennystä saa kuitenkin Edda Magnasonin cd-levyltä Monica Z.

Alkoholin lisäksi Monican ongelmina olivat miehet. Suhteet epäonnistuivat, esimerkiksi elokuvaohjaaja Vilgot Sjömanin kanssa. Aikakauslehtien kansikuviin toki päästiin ja Monicaa varmaan miellytti, että heistä puhuttiin Ruotsin Marilyn Monroena ja Arthur Millerinä. Mikään ei kuitenkaan riittänyt, Monican piti olla Monica, eikä siihen kuvioon muita mahtunut.

Suomessakin Monica Zetterlund esiintyi useaan otteeseen, viimeksi luultavasti 1975.

Ei ihme, että elokuva on Ruotsissa menestynyt. Siinä on tyyliä, ainakin enemmän kuin suomalaisissa henkilöhistoriaelokuvissa.

kari.naskinen@gmail.com

Mafian tappolistalla

Yleisradion Tie Roomaan -sarjassa Ella Kanninen haastatteli pari vuotta sitten napolilaista kirjailijaa Roberto Savianoa (kuva). Harvinainen tapaus, sillä Saviano on jatkuvan murhauhan alla. Hän on tehnyt kirjoja Italian mafiasta, ja käytännössä joutuu koko loppuikänsä piileskelemään mafiamurhaajia. Ella Kannisen haastatteluunkin hän oli saapunut viiden turvamiehen kanssa vahvassa autosaattueessa.

Palasi Saviano nyt mieleen, kun on ilmestynyt hänen kertomuksiinsa perustuva dvd-elokuva Tatanka – Napolin peto (2011). Se kertoo pikkurikollisesta, joka löytää elämälleen tarkoituksen nyrkkeilystä. Tavoitteekseen hän ottaa olympiakisoihin pääsyn, mutta reilu urheilu-ura ei kuitenkaan ole mahdollista, kun mafia iskee silmänsä nuorukaiseen. Hänet pakotetaan sopuotteluun, jonka vedonlyönnissä liikkuvat suuret rahat. Tähän hän ei kuitenkaan lopulta suostu, vaan voittaa toisinpäin sovitun ottelunsa, ja seurauksena on mafian tappolistalle joutuminen.

Tarinassa siis on tuttuja aineksia Savianon elämästä. Kun Savianolta 2006 ilmestyi dokumenttiromaani Gomorra, se raivostutti mafian. Kirjaa myytiin lyhyessä ajassa 100 000 kappaletta, ja sisäministeriö määräsi Savianon ympärivuorokautiseen seurantaan. Kirjailija painui ”maan alle”.

"Minusta tuli ongelma klaaneille vasta silloin, kun kirjan saama julkisuus paisui odottamattoman suureksi ja rikkoi hiljaisuuden. Aikaisemmin asiat, joista kirjassani kerron, ylittivät korkeintaan paikallisen uutiskynnyksen. Silmätikkuna oleminen on myrkkyä klaanien harjoittamalle liiketoiminnalle, ja siitä minua nyt rangaistaan", Saviano on sanonut.

Italian niemimaan eteläosia mafia hallitsee väkivaltaisin ottein. Toimittajana työskennellyt Saviano tutki ja työskenteli Napolin pahamaineisimmilla alueilla ja värväytyi ryhmittymien hanttihommiin. Hän näki sisältäpäin, miten järjestelmä toimii. Rikollispomojen leveän elämän lisäksi sen todellisuuteen kuuluvat veriset valtataistelut ja murhat: vuoden 1979 jälkeen Napolin seudulla on tapettu 3600 ihmistä. Kysymys on myös globaalista rikosbisneksestä. Mafia siirtelee pääomia, perustaa ja sulkee yrityksiä ja investoi ympäri maailmaa.

Entistä pahemmaksi Savianon tilanne muuttui, kun Gomorrasta tehtiin elokuva 2011. Vedonlyöntitoimistoissa varmaan ovat jo kertoimet sille, milloin Saviano murhataan. Edellinen tämänkaltainen murha tapahtui 1975, kun elokuvaohjaaja Pier Paolo Pasolini ammuttiin. Pasolini oli voimakas yhteiskuntakriitikko, kommunisti ja homo, joten murhaajaa on etsitty laajalla haarukalla, mutta asia ei ole selvinnyt.

Pasolini ei kuitenkaan pakoillut. – ”Olen päätynyt unohtamaan, millainen Italia oli vielä kymmenen vuotta sitten, ja koska minulle muuten ei olisi muuta vaihtoehtoa kuin maanpako tai itsemurha, olen päättänyt hyväksyä Italian sellaisena joksi se on muuttunut. Se on valtava käärmeenpesä, jossa muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikki ovat käärmeitä, typeriä ja julmia, toinen toisensa kaltaisia, kieroja, vastenmielisiä.”

Tatankan pääosassa on nyrkkeilyn kaksinkertainen olympiahopeamitalisti ja amatöörien maailmanmestari Clemente Russo, mutta hänen elämänkulkuaan elokuva ei myötäile. Elokuvana Tatanka ei ole samaa tasoa kuin Gomorra.

kari.naskinen@gmail.com

Ahneus on hyvästä – ei, ahneus on Jumala

Suursijoittaja ja -huijari Gordon Gekko sanoo Oliver Stonen elokuvassa Wall Street (1987): ”Greed is good” (ahneus on hyvästä). Jordan Belfort voisi Martin Scorsesen elokuvassa The Wolf of Wall Street (2013) jättää sanonnasta yhden o:n pois: “Greed is God” (ahneus on Jumala). Tätä joka tapauksessa tarkoittaa. Jordan Belfort (s. 1962) on oikeassa elämässä todellinen ihminen, jonka elämäkertakirjan (2008) pohjalta Scorsese elokuvan teki. Belfort toimi pörssimeklarina, joka petkutti muutaman vuoden aikana noin 1500 asiakkaaltaan 110 miljoonaa dollaria.

Belfort on sanonut, että elokuva antaa jokseenkin todenmukaisen kuvan hänen elämästään. Belfort toimi pörssimeklarina ensin L.F. Rothschild & Co:ssa, mutta joutui lähtemään pörssiromahduksen tultua 1987. Hän perusti 1990 oman osakkeidenvälitysfirman Stratton Oakmontin, ja kolmen vuoden vankilatuomion hän sai 2004. Tuomio jäi näin lyhyeksi, koska Belfort suostui auttamaan muiden rosvojen kiinniotossa.

Belfortin elämänfilosofia oli yksiselitteinen: ”Tärkeintä elämässä ovat huumeet ja nussiminen – paitsi että niitäkin tärkeämpää on raha”. Jos tätä ei tajua, menköön McDonaldsille myymään hampurilaisia.

Talouslehti Forbes teki Belfortista ison jutun 1991, ja siinä todettiin, että Belfort on nykyajan versio Robin Hoodista – ottaa rikkailta, mutta ei anna köyhille, vaan pitää itse.

Francis Ford Coppola on sanonut, että hänen Kummisetä-elokuvansa ovat kapitalismin symboli. Scorsesen elokuva ei tyydy vertauskuviin, vaan ilmaisee suoraan, että tätä on kapitalismi. Stonen kaksi Wall Street -elokuvaa, toinen on Money Never Sleeps (2010), ja Scorsesen uusi elokuva ovat kuin trilogia siitä rumasta kapitalismista, mikä ei pidä arvoinaan mitään muuta kuin rahan.

Belfort salakuljetti 20 miljoonaa dollaria sveitsiläiseen pankkiin, suojaan verottajalta ja muilta saamamiehiltä. Aina ei tarvita edes salakuljetusta, vaan kyse on laillisesta ”verosuunnittelusta”, kun esimerkiksi Suomesta siirtyy valtavia pääomia jatkuvasti ns. veroparatiisimaihin. Esimerkiksi monikansalliset terveysalan yritykset kiskovat kunnilta jättisummia, mutta ohjaavat suuret osat voitoistaan veroparatiiseihin.

Scorsesen elokuva on erinomainen. Se kuvaa totuudenmukaisesti (Belfortin nyökkäillessä hyväksyvästi) sitä rikollista toimintaa, millä suuria rahoja rohmutaan ja siirrellään. Eikä Belfort ole edes huijareiden kovimmasta päästä, kun summia tarkastellaan.

Scorsese on sanonut, että on kiinnostavaa nähdä, onko hänessä vielä miestä jatkaa elokuvien tekemistä joistakin aivan toisenlaisista näkökulmista. On ollut. Hyvänä todisteena on pari päivää sitten televisiosta tullut Hugo (2011), joka on eräänlainen jännityssatu kohteenaan ja kunnianosoituksena elokuvan alkuvuosien suurelle ranskalaiselle mestarille Georges Meliesille (1861 - 1938).

Vuonna 1990 Scorsese oli ratkaisevassa roolissa, kun perustettiin ei-kaupallinen The Film Foundation, jonka tarkoituksena on saada talteen vanhoja elokuvia. Säätiö myös restauroi vanhoja elokuvia. – ”Innostukseni asiaan kumpusi rakkaudestani tiettyjä elokuvan perinteitä kohtaan ja tiedosta, että paljon hyvää vanhaa elokuvaa on kadonnut. Tajusin myös, että omat aikalaisteni elokuvat katoavat, ellemme tee jotakin.” (Scorsese on Scorsese, Like 2006)

Myös The Wolf of Wall Street kunnioittaa perinteitä. Se on toteutettu niin kuin elokuvat niiden kulta-aikoina. Terence Winterin käsikirjoitus on rautaisen kova ja loogisesti etenevä, kokenut kuvaaja Rodrigo Prieto ei ole alentunut moderniin tv-ilmaisuun ylisuurine kasvolähikuvineen eikä kamera ole heilunut keinotekoista ”autenttisuutta” tavoitellen, ja leikkaaja Thelma Schoonmaker on samoilla linjoilla: ei silmiä rasittavaa salamaleikkausta.

Jonkin verran elokuva on saanut arvostelua runsaista seksi- ja huumekohtauksistaan. Arvostelu on turhaa, sillä ilman niitä Belfortin elämäntavan kuvaaminen olisi jäänyt vajaaksi.

Tämän vuoden Oscar-gaala järjestetään 2.3.2014. The Wolf of Wall Street on ehdolla parhaaksi elokuvaksi, Scorsese parhaaksi ohjaajaksi, Winter parhaaksi käsikirjoittajaksi, Leonardo DiCaprio (kuvassa) parhaaksi miespääosan esittäjäksi ja Jonah Hill parhaaksi miessivuosan esittäjäksi. Viimeksi Hugo sai viisi Oscaria ja Scorsese sai ohjaus-Oscarin The Departedista (2006).

kari.naskinen@gmail.com

Toistaiseksi paras dvd-boksi

Yli kahdeksan ja puoli tuntia elokuvaa sekä neljä tuntia lisämateriaaleja. Kysymyksessä on toistaiseksi paras dvd-boksi, Francis Ford Coppolan Kummisetä-trilogia. Lisämateriaaleissa on mm. yli tunnin mittainen Coppolan haastattelu, missä hän esittelee Kummisetiä koskevan muistikirjansa ja kertoo muutenkin elokuvien syntyyn johtaneista asioista ja myös niistä vaikeuksista, joita hänellä oli tuotantoyhtiö Paramountin kanssa varsinkin ensimmäisen elokuvan yhteydessä.

Todellinen aarre ovat ne 34 valmista kohtausta, jotka eivät ole mukana lopullisissa elokuvaversioissa. Ne kaikki on varustettu Coppolan tekstimuotoisilla kommenteilla, ja kun nämä pätkät, yhteensä 50 minuuttia, on nähnyt, on katsoja saanut taas lisää syvyyttä tähän mestariteokseen.

Ekstroissa haastatellaan myös säveltäjä Nino Rotaa ja lavastaja Dean Tavoularisia, joka kertoo niistä suurimuotoisista operaatioista, joiden ansiosta ulkokuvaukset saatettiin tehdä ulkona, New Yorkin Lower East Sidessa. Vuoden 1912 tapahtumapaikaksi Kummisetä II:ta varten rakennettiin ja lavastettiin 6th Street, ja tähän työhön meni puoli vuotta. Kadulla olevien liikkeiden ulkoasu muutettiin, nykyaikaiset lyhtypylväät poistettiin jne. Kun sitten kuvaukset kestivät useita viikkoja, niin Tavoularis sanoi ymmärtävänsä, että kadun asukkaiden ja yrittäjien hermot alkoivat olla kireällä. Ensimmäisen Kummisedän katukuvaukset tehtiin Mott Streetillä ja kolmososan Elisabeth Streetillä.

Tavoularis on toiminut lavastajana myös Coppolan elokuvissa Keskustelu (1974), Ilmestyskirja. Nyt (1979) ja Suoraan sydämestä (1982). Tavoularista ovat käyttäneet myös mm. Michelangelo Antonioni ja Roman Polanski.

Kaikki lisämateriaali on tekstitetty myös suomeksi, mikä ei ole suinkaan tavallista kaikissa dvd-elokuvien lisämateriaaleissa.

Yhdessä poistetussa kohtauksessa Michael Corleone sanoo, että ”rahan halveksiminen on rikkaiden tapa estää löyhiä rikastumasta”. Coppola puolestaan sanoo haastattelussa, että Kummisetä-elokuvat ovat ”kapitalismin vertauskuva”.

MAAILMAN KALLEIN KOTIVIDEO

Coppola sanoo, että Kummisetä-trilogia on varmaankin maailman kallein kotivideo. Esiintyväthän siinä hänen siskonsa Talia Shire, tytär Sofia Coppola sekä pienissä ohimenevissä rooleissa myös äiti Italia Coppola ja isä Carmine Coppola, joka myös on elokuvan toinen säveltäjä.

Sofian ensiesiintyminen tapahtuu kolmen viikon ikäisenä vauvana, kun hän on elokuvan ristiäiskohtauksessa Connien tytär. Connie on Vito Corleonen tytär. Kolmannessa osassa 18 vuotta myöhemmin Sofia esittää Michael Corleonen tytärtä. Ekstroissa näkyvät kuvatuissa kohtauksissa myös Sofia Coppolan pojat Gian-Carlo ja Roman.

Melkein sukulaiseksi voi sanoa myös Al Pacinoa, jonka äidinpuoleiset isovanhemmat ovat kotoisin Coppolan kylästä. Tämä kylä ei kuitenkaan ole Sisiliassa, vaan Etelä-Italiassa mantereen puolella, ja se tunnetaan myös nimellä Pinetamare.

Al Pacino tuli Kummisetiin Coppolan kovan taistelun voittona. Vastapuolena tässä taistelussa oli Paramountin johto, joka vaatimalla vaati Michael Corleonen rooliin Robert Redfordia. Coppolan haastatteluista saa sellaisen käsityksen, että hän olisi luopunut koko hankkeesta, jos ei olisi saanut mukaan trilogian päähenkilöksi Pacinoa, silloin 1972 vielä varsin tuntematonta näyttelijää.

Coppola-nimistä vielä se, että 1961 perustettiin New Yorkissa Coppola-niminen ravintola. Siellä ei elokuvien kohtauksia kuitenkaan kuvattu.

Corleonen kylä sen sijaan on Sisiliassa Palermon maakunnassa. Oikeassa elämässä sieltä on kotoisin mm. Cosa Nostran johtajana 1982-93 toiminut Salvatore Riina, joka 1993 tuomittiin elinkautiseen vankeuteen. Riinan aikoja kuvaa tv-sarja Il capo de capi (2007), joka Suomessa esitettiin hölmösti nimellä ”Corleone”.

Suomessa tätä nimeä on hyödynnetty muutenkin: Helsingissä on ravintola Don Corleone ja Oulussa Pizzeria Corleone.

Kummisetä-elokuvissa sukunimi Corleone tulee New Yorkin maahantuloviranomaisten erehdyksen takia. Kun Vito Andolini tule yksin pienenä poikana maahan, virkailija nimeää hänet Vito Corleoneksi, koska pojan kaulassa on nimi ja kotipaikka peräkkäin kirjoitettuina: ”Vito Andolini Corleone”.

kari.naskinen@gmail.com

Uskonnon vahva dramaturgia tarjoaa elokuvantekijöille hyvät lähtökohdat

Elokuvateatteri Orionissa (Helsinki) esitettiin Terrence Malickin To the Wonder  (2012), ja sitä edelsi Henry Baconin luento uskosta ja epäuskosta elokuvassa. Fil. tri Henry Bacon on elokuvatutkimuksen professori Helsingin yliopistossa, ja hänen keskeisiin tutkimusaiheisiinsa kuuluvat elokuvan luonne taiteellisen ilmaisun välineenä, taiteidenväliset suhteet sekä taiteiden rooli maailman hahmottamisessa. Orion on Kansallisen audiovisuaalisen instituutin elokuvateatteri.

Bacon sanoi, että uskonto on koko elokuvan historian ajan ollut kiinnostava lähtökohta elokuvantekijöille, koska uskonnon dramaturgia on niin vahva. Kun siihen liittyy lisäksi mytologisia aineksia, ei ole ihme, että uskonnolliset aiheet ovat vetäneet puoleensa.

Suuria elokuvia on tältä pohjalta syntynytkin. Hyvin muistan omasta lapsuudestanikin, että vavahduttavimpia elokuvakokemuksia olivat esimerkiksi Henry Kosterin Jeesus-elokuva Näin hänen kuolevan (1953) ja spektaakkelien varhaisimman mestarin Cecil B. DeMillen Kymmenen käskyä (1956).

Ei tämä kristinuskon aiheiden ottaminen elokuvabisnekseen tietenkään mitään yllättävää ollut. Tehtiin samaa, mitä kuvataiteilijat olivat jo vuosisatoja tehneet. Elokuva välineenä oli kuitenkin jo varhaisvuosinaankin sellainen, että se sai aiheistaan irti suuremmat tehot kuin perinteisemmät taidemuodot.

Melko aikaisessa vaiheessa uskontoon alettiin elokuvissa suhtautua myös kriittisesti. Yhtenä esimerkkinä Bacon mainitsi Luis Bunuelin, jonka Kulta-aika (1930) meni jo niin rajuksi, että joutui esityskieltoon puoleksi vuosisadaksi. Varsinaisesti elokuvissa alettiin kuvata uskontoelämän problemaattisuuksia kuitenkin vasta sotien jälken.

Merkittävä ohjaaja tässä suhteessa oli Ingmar Bergman, jonka elokuvissa kysyttiin varsinkin sitä, miksi Jumala on niin hiljaa, jos se kerran on olemassa. Seitsemännessä sinetissä (1957) Max von Sydow on epätoivonen – pelaa Kuoleman kanssa shakkia, mutta ei saa Jumalalta vastauksia: ”Haluan tietää, enkä vain uskoa puolittaisia ihmetekojuttuja. Tule esiin, miksi vaikenet?”

”Amerikkalaisessa elokuvatutkimuksessa on uskontoa nähty elokuvissa hyvin laajasti. Sellainenkin tulkinta on, että myös Steven Spielbergin E.T. (1982) on pohjimmiltaan uskonnollinen elokuva. Myös Clint Eastwood on käyttänyt elokuvissaan ikään kuin messiaanisia hahmoja, jotka ovat moraalisesti muita korkeammalla. Toimivat kyllä joskus ase kädessä, mutta ovat silti heikompien pelastajia”, sanoi Bacon.

”Kristinusko on sikäli hyvä kohde vaikka minkälaisille käsittelytavoille, sillä se kestää myös satiirin ja parodioinnin. Elokuvantekijöille usko taas on joustavasti muokattavissa oleva asia, koska sillä ei kuitenkaan ole mitään rationaalista pohjaa.”

To the Wonderista Bacon sanoi, että se on Malickille tunnusomaisen teeman mukaan elokuva, jossa Jumalaa edustaa luonto: ”Ihminen on konfliktissa luonnon kanssa, eikä osaa nauttia siitä kaikesta heinosta ja hyvästä, mitä maailma tarjoaa.”

Samoin ihminen on Malickin elokuvissa konfliktissa toisten ihmisten kanssa. Malick tarkastelee luontoa, maisemaa ja ihmisen elinympäristöä, etenkin ihmisen niissä aikaansaamaa muutosta. Ihminen ei osaa kohdata luontoa oikealla tavalla, mutta To the Wonderin mies ei osaa kohdata myöskään rakastamiaan naisia oikeilla tavoilla. Miehen ja naisen suhde on kuin lähes kalustamaton koti, jossa he asuvat – ei ole mitään yhteistä. Pihalla ja kadullakin he kulkevat toistensa ohi. Pappikin elokuvassa on, mutta tuntuu olevan vähän samalla tavalla epävarmassa tilassa kuin Max von Sydow. Variety-lehden (L.A.) mukaan To the Wonder on kuin muistuma kadotetusta paratiisista.

kari.naskinen@gmail.com

Hannu Karpo ennakoi sosiaalista mediaa

Karpolla on asiaa -ohjelmassa molemmat jalkansa menettänyt Matti Lyytinen kertoi kerran, että hän ei saanut invapysäköintilupaa, koska hakemuksesta oli puuttunut todistus invaliditeetin oletetusta kestosta.

Hannu Karpo oli tv-toimittajana aikaansa edellä. Hän toi esille ”pienen ihmisen” ja ”kansan äänen”. Fil. tri Maria Mäkelä sanoo, että Karpon ohjelmat ”ennakoivat nykyistä sosiaalisen median, tosi-tv:n ja kaunokirjallisen journalismin valtakautta”. (Lähikuva 4/2013)

Karpo toi myös katugallupit televisioon. Vuonna 1962 Karpo meni kuvaajansa kanssa kadulle ja kysyi ihmisiltä, milloin on vuoden pisin päivä. Vastaukset tähän olivat niin värikkäitä ja viihdyttäviä, että filmi katsottiin Yleisradion tv-studiolla puhki, mutta tv-lähetykseen sitä ei kelpuutettu. Nykyisin tällaiset kadulla tehdyt tavallisten ihmisten haastattelut ovat arkipäivää television uutislähetyksissä.

Nyt kun selaa internetissä olevia keskustelupalstoja, siellä nämä Karpon esille nostamat tavalliset ihmiset purkavat tuntojaan samalla tavalla kuin aikoinaan Karpon ohjelmissa. Edelleen protestoinnin kohteina ovat byrokraattiset virastot ja isot liikelaitokset, kunnat ja valtio ja varsinkin ”herrat”. Ennen internetin nousua samaa pääsivät kansalaiset tekemään 1979 alkaneessa Kansanradiossa, mutta kuten Maria Mäkelä kirjoittaa, on kansalaisten yhteiskunnallinen keskustelu siirtynyt sosiaaliseen mediaan ja Kansanradiokin uhkaa jäädä vain nostalgiseksi muistumaksi Yleisradion kultakaudelta.

Karpo teki ohjelmia Ylelle 27 vuotta ja MTV3:lle 25 vuotta. Kun niitä seurasi, totesi katsojakin viikoittain, että ”olisi kirveelle töitä”. Kohteina yleensä herrat, varsinkin ”Helsingin herrat”. Ilomantsilainen Antti Pesonen valitti kerran Karpolle jostakin häntä kohdanneesta epäoikeudenmukaisuudesta, mistä oli kirjoittanut myös Urho Kekkoselle ja kenttäpiispalle:

Karpo: ”Mitä sanoi kenttäpiispa?”
Pesonen: ”Toivotti Jumalan siunausta. Ei muuta.”
Karpo: ”Sitä siunaustako teille on riittänyt?”
Pesonen: ”Sitä on riittänyt… Sillä köyhän ääni ei kuulu taivaaseen, kun vaan herrat on siellä taivaan portilla vastassa.”

Karpo kuitenkin lohdutti sorrettuja, antoi joskus hirvipaistin tai tuhannen markan setelin kehyksiin pantuna.

Karpo oli taitava näissä haastatteluissaan. Hän teki karmeistakin tilanteista viihteellistä katsottavaa. Maria Mäkelä sanookin, että ”Karpo karnevalisoi oman hyväntekijän roolinsa”. Samaa metodia toteutti Hymy-lehti, mutta Karpo ei Hymyä kelpuuttanut kilpailijakseen. Vuonna 1979 Karpo teki ohjelman ihmisistä, jotka tahtoen tai tahtomattaan olivat päässeet tai joutuneet Hymy-lehden palstoille. Karpo arvosteli lehden sensaatiojuttuja, mutta myöhemmin hän katui: "Mä olen harvoja ohjelmia hävennyt, mutta tätä mä häpesin ja häpeän edelleenkin. Mä menettelin ihan samalla tavalla kuin sensaatiolehdistö oli menetellyt." (2007)

Nyt kun lukee netistä esimerkiksi Suomi24-keskustelupalstaa, on sanominen vielä hurjempaa. Ihmisiä haukutaan heidän omilla nimillään. Välillä kyllä käräjöidäänkin, mutta se ei meininkiä muuta miksikään. Karpo ja Kansanradio ovat kesyjä netin ryöpytysten rinnalla.

Maria Mäkelän mukaan Karpon ohjelmien retoriikassa korostuivat lähinnä manipulointi, yksinkertaistukset, yksisilmäinen moralisointi ja sensaatiohakuisuus. Nettipalstoilla vain yksinkertaistetaan.

Jos Hannu Karpo (71) olisi vähän nuorempi, hän olisi passeli agitaattori perussuomalaisten johtopaikoille.

kari.naskinen@gmail.com

Uusi turboaika alkoi vaikeuksilla

Kuvassa on Ferrarin uusi F1-moottori. Uusilla turboahdetuilla moottoreilla ajettiin ensimmäiset neljän päivän testit Jerezin radalla Espanjassa, ja vaikeuksia oli useimmilla talleilla. Kokonaan uusi moottoritekniikka aiheutti ongelmia. Tilannetta kuvaa se, miten paljon kierroksia pystyttiin ajamaan verrattuna viime vuoden vastaavaan testijaksoon, seuraavassa vuosien 2013 ja 2014 kierrosmäärät:

2013 2014

319   309  Mercedes
299   245  McLaren-Mercedes
333   175  Williams-Mercedes
330   162  Sauber-Ferrari
357   146  Force India Mercedes
164     76  Caterham-Renault
330     49  Toro Rosso Renault
220     30  Marussia-Ferrari
372     21  Red Bull Renault

Lotus-Renault on vielä niin keskeneräisessä vaiheessa, että se ei Jerezissä ollut. Viime vuonna Lotukset ajoivat siellä 272 kierrosta.

Uusien teknisten määräysten myötä moottorien iskutilavuus on pienentynyt 2,4 litrasta 1,6:een. V8 on muuttunut V6:ksi ja maksimikierrosluku on pudotettu 18 000:sta 15 000:een. Uutta on myös energian talteenottojärjestelmän muuttuminen. Tämä kaikki näkyi ainakin Jerezissä hitaimpina kierrosaikoina. Vuonna 2013 Felipe Massa ajoi Ferrarilla pohja-ajaksi 1.17,879, nyt parhaaksi jäi Kevin Magnusenin McLarenilla ajama 1.23,276.

Vauhtia varmaan tulee lisää, ja kun testikierroksia saadaan enemmän alle, käyttövarmuuskin paranee. Värikäs ja arvaamaton alkukausi on joka tapauksessa tulossa.

TURBO ON VANHA TUTTU

Turbo sinänsä ei ole mikään uusi asia. Sveitsiläinen insinööri Alfred Büchi sai sille patentin jo 1905. Turboahdin saa käyttövoimansa moottorin pakokaasuista, ja käytännössä kysymys on siitä, että palotilaan pystytään pumppaamaan enemmän imuilmaa kuin vapaastihengittävässä moottorissa.

Kilpa-autoihin tämä tekniikka tietenkin tuli melko nopeasti. Suomessa nähtiin ensimmäinen turboauto, kun norjalainen John Isberg 1929 osallistui Käpylän raviradalla järjestettyihin kilpailuihin. Ensimmäisenä kilpailupäivänä Isbergin ajama Bugatti sijoittui toiseksi, mutta voitti toisena päivänä. Suomalaisen autourheilun varhaisvaiheista kertovassa kirjassa Kuolemankurvasta Moukaripörssiin (1993; Fred Geitel, Jussi Juurikkala, Jyrki K. Talvitie) kerrotaan tapahtumista:

”Kun Bugattin kompressori ulvahti takasuoran alkaessa, selvisi kaikille, kuka tämän kisan (1. päivänä) tulee voittamaan, niin mahtava oli auton kiihtyvyys. Kolmas kierros muutti kaiken. Bugattin ennenkuulumaton, korvia vihlova kiljunta hiljeni hiljenemistään lakaten sitten kokonaan. Ilman täytti yksinäinen, hiljainen Auburnin murina, ja Karl E. Ebb ohitti Isbergin - - - Isbergin mekaanikot tutkivat Bugattin ja totesivat parhaimmillaan 40 000 kierrosta minuutissa kiertävän kompressorin nielleen liiallisen annoksen Käpylän mutaa.”

Nykyisten F1-turbojen pyörimisnopeus on maksimissaan 125 000 kierrosta minuutissa.

Toisena kilpailupäivänä Käpylässä Bugatti sitten voitti, kesinopeus 82 km/t.

Ebb itse osti turboauton 1932. Se oli Mercedes Benz SSK, jossa oli Roots-ahdin. Tällä autolla Ebb voitti Eläintarhan ajoissa 1933 ja 1935.

Myös 1936 turbomoottorilla voitettiin Eläintarhan ajoissa: norjalainen Eugen Björnstrand ajoi silloin Alfa Romeo P2:lla, joka oli ensimmäinen yksipaikkainen, tehdastallin kalustoksi suunniteltu kilpa-auto Eltsussa. Samanlaisella autolla voittivat myös sveitsiläinen Hans Rüesch 1937 ja ruotsalainen A. Westerholm 1939.

Formula 1:ssäkin turbomoottori on vanha tuttu. Kun MM-sarja alkoi, sallittiin joko 4,5-litrainen vapaastihengittävä kone tai 1,5-litrainen turbo. Ensimmäisen mestaruuden turbomoottorilla voitti Nelson Piquet Brabham-BMW:llä 1983. Vuodesta 1989 alkaen hyväksyttiin vain ahtamattomat moottorit, ja nyt on siis palattu turbokauteen uudelleen.

PAREMPI ÄÄNI

Jerezistä saatujen videopätkien perusteella turbomoottoreiden ääni on ”paksumpi” kuin kimeästi vinkuvien V8-moottoreiden. Hyvältä kuulostaa.

Tästä palautuu mieleen se, kun ilmeisesti ainoan kerran Suomessa kuultiin Ferrarin V 12 -moottoria. Tapahtumapaikkana oli Sörnäisten katurata 1977, jolloin Nicola Larini ajoi muutaman näytöskierroksen Ferrarin edellisvuoden F1-autolla. Äänen muistan. Samoin sen äänen, kun Piquet voitti Monzassa 1983 ensimmäisessä paikanpäällä näkemässäni F1-kilpailussa.

kari.naskinen@gmail.com