1918. He pyrkivät parempaan tulevaisuuteen

Mustankallion hautausmaalla Lahdessa on keväällä 1918 Hennalassa teloitettujen naisten hautakivi. Teloitetut olivat lähinnä 15-18-vuotiaita tyttöjä. Kuukausi sitten julkistettiin Lapin yliopistossa yht. maist. Marjo Liukkosen tutkimus naisten teloittamisesta Hennalan keskitysleirillä. Kansalaissodan valkoiset voittajat pitivät Hennalassa vankeina punaisia häviäjiä, joista naisia oli yli 2200. Mukana oli myös lapsia. Tutkimustuloksen mukaan 218 naista teloitettiin ilman oikeudenkäyntiä. Tämän joukkomurhan taustalla olivat ajatukset rotuhygieniasta ja punaisten naisten demonisointi porvarillisessa lehdistössä.
Lahtelaisille asia on siis tuttu entuudestaan. Vuonna 1997 Lahden kaupunginmuseo myös julkaisi fil. maist. Juha Aleniuksen Joensuun yliopistossa tekemän pro gradu -tutkielman: ”Naiset sisällissodan jälkiseurauksissa Lahdessa 1918”.

Alenius oli huomannut tutkimusta tehdessään, että valkoisen puolen muistitieto kansalaissodasta ja sen jälkimainingeista jäi keräämättä. Ymmärrettävää tietenkin, koska valkoinen terrori haluttiin tietenkin unohtaa mahdollisimman täydellisesti.

”Teloituksia on sivunnut lähinnä vain presidentti Urho Kekkonen elämäkerrassaan”, sanoi Alenius 1997.

SAKSALAISET TULIVAT,
TELOITUKSET ALKOIVAT

Kun eversti Otto von Brandensteinin joukot valtasivat Lahden 20.4.1918, jäi punaisia vangeiksi noin 500, ja teloitukset alkoivat heti. Naisia ei kuitenkaan teloitettu tässä alkurytäkässä.

Todennäköisesti teloittajat olivat kuitenkin Suomen valkokaartilaisia. Saksalaisen Itämeren divisioonan päällikkö, kenraalimajuri Rüdiger von der Goltz kirjoitti muistelmissaan, että oli kieltänyt saksalaisia rankaisemasta tai tuomitsemasta vankeja, vaan heidät piti luovuttaa Suomen valtiolle. Alenius toteaa, että useissa muistelmissa kerrotaan saksalaisten vieneen vangeilta saappaita myöten kaiken arvokkaan omaisuuden, mutta teloitukset he olivat jättäneet suomalaisten suoritettaviksi.

Teloituksista vastasivat innokkaimmin Lahteen nopeasti saapuneet suojeluskuntalaiset, jotka järjestelmällisesti etsivät oman paikkakuntansa punikkeja ”tehdäkseen niistä selvää”. Etenkin Hyvinkään ja Mäntsälän suojeluskunnat olivat aktiivisia omien paikkakuntiensa punaisten etsinnässä.

Kaikki teloitetut naiset olivat kotoisin Turun ja Porin, Uudenmaan tai Hämeen läänistä. Aleniuksen sanoin he olivat "hämmästyttävän nuoria", keskimäärin vain 20-vuotiaita.

Yksi motiivi näihin teloituksiin oli kosto. Tähän viittaa se, että miltei jokaisen teloitetun naisen kotipaikkakunnalla oli murhattu valkoisia.

VUOKS´ VELJEYSAATTEEN KALLIIN
TE KULJITTE KUOLEMAAN

Mustankallion hautausmaalla on myös isompi muistomerkki, jossa teksti: ”1918. Kera teidän ei aate kuollut, ei sammunut liekki sen. Me veljenne jälkeen jääneet, maan luomme onnellisen. Vuoks´ veljeysaatteen kalliin, te kuljitte kuolemaan, että vapaus koittaisi kerran yli orjuutetun maan.”

Tämä muistomerkki pystytettiin salaa vappuaattoyönä 1929. Se kaadettiin usein ja nostettiin yhtä usein pystyyn. Tällöin joukkohauta sijaitsi vielä hautausmaan ulkopuolella korkean moninkertaisen piikkilangan eristämänä. Hautausmaahan se liitettiin sotien jälkeen. Syksyllä 1946 hautaan siirrettiin vainajia eri paikoista Lahden kaupungin ympäristöstä. Siirrettyjen hautojen joukossa oli Soramäenkadun - Juustilankadun - Kiveriönkadun muodostamassa kolmiossa sijainnut hauta-alue. Tässä joukkohaudassa tiedetään olleen mm. niiden naisten ruumiit, jotka ammuttiin 1918 helatorstain vastaisena yönä Mustankallion lähistöllä Metelinmäellä.

Mustankallion muistomerkeille tekee joka vappuaatto tervehdyskäynnin SKP, mutta SDP ja Vasemmistoliitto käyvät vain Punavankimuistomerkillä Fellmaninpellolla ja vuoden 1918 reliefillä Hennalassa Vanhan Helsingintien itäpuolella.

Tämä jälkimmäinen on 1,8 metriä korkea punagraniittipatsas, jossa ovat kuvattuina äiti ja kaksi lasta - teksti: "He kaatuivat aatteensa uhreina pyrkiessään parempaan tulevaisuuteen.”

kari.naskinen@gmail.com

Raha ei lepää koskaan – ahneus on Jumala

Tänään perjantai-iltana myöhään tulee televisiosta Oliver Stonen erinomainen elokuva Wall Street: Money Never Sleeps (2010). Sen päähenkilö on suursijoittaja ja -huijari Gordon Gekko (kuvassa), joka samaa aihetta aiemmin käsitelleessä elokuvassa Wall Street (1987) sanoi: ”Greed is good” (ahneus on hyvästä). Tuosta voisi myös jättää yhden o-kirjaimen pois: ”Greed is God” (ahneus on Jumala).

Näistä asioista on nykyisessä kapitalismissa kysymys – raha ei lepää koskaan, ja raha määrittelee kaikkea. Joskus on määritelty niin, että markkinatalous on markkinataloutta, mutta kapitalismi on sellaista markkinataloutta, missä kaikki keinot ovat mahdollisia, lainvastaisetkin. Tästä on ajankohtaisena esimerkkinä veroparatiisijärjestelmä, ja siihen liittyen se tosiasia, että rikkaat voivat toimia eri tavalla kuin me muut.

Nykymeno hirvittää jo kovia porvareitakin. Kun vuoden 2008 finanssikatastrofi Yhdysvalloissa oli puhjennut ja ulottanut vaikutuksensa ympäri maailman, kirjoitti entinen pörssinjohtaja ja Helsingin yliopiston kansantaloustieteen dosentti, ylipormestari Raimo Ilaskivi: ”Ei se mitään markkinataloutta ole, jos onnistumisen hedelmät korjataan osakkeenomistajien ja yritysjohdon taskuun, mutta hädän tullen pannaan veronmaksajat avoimen loppulaskun maksumiehiksi.” (Kanava 8/2008)

Ilaskivi sanoi markkinatalouden joutuneen ytimensä osalta niin mittavaan kriisiin, että sen voidaan sanoa olevan nykymuodossaan tiensä päässä. Nyttemmin on nähty, että tie ei päättynyt tähän, vaan sen jälkeen jatkui toinen tie, kapitalismin yksisuuntainen moottoritie.

Eikä mikään ole muuttunut. Suomessakin mm. valtionyhtiöiden johtajat tienaavat entistä suurempia tulospalkkioita, vaikka yhtiöiden tulokset huononisivatkin. Ilaskivi: ”Johtajien huomio kiinnittyy aivan liikaa niihin tekijöihin, joilla hänen omaa ansaintaansa nostavia tunnuslukuja parannellaan sen sijaan, että yksioikoisena ja ainoana päämääränä olisi yrityksen hyvä.”

Martin Scorsese on myös tehnyt elokuvan tällaisesta rosvokapitalismista: The Wolf of Wall Street (2013) kuvaa todellisen huijarimiljardöörin Jordan Belfortin elämää. Belfortin elämänfilosofia on yksiselitteinen: ”Tärkeintä elämässä ovat huumeet ja nussiminen – paitsi että niitäkin tärkeämpää on raha.” Jos ei tätä tajua, menköön McDonaldsille myymään hampurilaisia.

Talouslehti Forbes teki Belfortista ison jutun 1991. Siinä todettiin, että Belfort on nykyajan versio Robin Hoodista – ottaa rikkailta, mutta ei anna köyhille, vaan pitää itse.

Kohta on kulunut kahdeksan vuotta markkinatalouden nykyisen kriisin kärjistymisestä. Silloin rahoitusmarkkinoilla keinotellut Lehman Brothers ajautui Yhdysvaltain historian suurimpaan konkurssiin. Jo aikaisemmin oli reaalisosialismi kaatunut, ja nyt on markkinatalous jumissa – mutta ei hätää, kapitalismi voi hyvin, eikä raha nuku.

kari.naskinen@gmail.com

Ahneus on voittanut kohtuuden

Työministeri Jari Lindström (Ps) patistaa työttömiä töihin, vaikka töitä ei olisikaan. Tai kyllähän töitä piisaa, jos vain viitsii tehdä ja jos tyytyy työttömyyskorvauksia pienempään palkkaan, sanotaan. Työ pitäisi ottaa vastaan myös vieraalta paikkakunnalta ja sellainenkin työ, mikä ei vastaa omaa osaamista.

Tilanne on hankala. Toisin on aikoinaan ajateltu. Karl Marx haaveili 150 vuotta sitten, että työaikaa saataisiin lyhemmäksi, ja on saatukin. John Maynard Keynes ajatteli 100 vuotta sitten utopistisesti, että automaatio pienentäisi ihmisen viikkotyöajan 15 tuntiin vuoteen 2030 mennessä.

Ei lähelläkään. Demokraatin pastori-päätoimittaja Mika Salmi kirjoitti nyt meneillään olevasta yhteiskunnallisesta prosessista, että pieleen on mennyt: ”Pääoman ja työn ikuisessa taistelussa pääoma näyttää voittavan. Kohtuus hävisi ahneudelle.” (Demokraatti 3.3.2016)

Tätä työkeskustelua oli aikaisemmin pannut vauhtiin kansanedustaja Timo Harakka (SDP), jonka mielestä työ ei ole mikään arvo, vaan pelkkä resurssi. Vaikka työn merkitys on ihmiselle valtavan iso, se on kuitenkin vain väline, mikä mahdollistaa arvot. Tällaisia arvoja ovat ainakin vapaus, tasa-arvo ja solidaarisuus, joiden toteuttamisen yksilön elämässä tekee mahdolliseksi työ.

”Yhteiskunnan normi ei voi olla teollisen ajan kokoaikainen, pysyvä työpaikka”, kirjoitti Harakka.

Toistaiseksi tilanne on kuitenkin sellainen, että Harakan filosofinen ajattelu ei täysin pidä paikkaansa. Kun ihmiset jakautuvat työtätekeviin ja työttömiin, on työ enemmän kuin vain resurssi. Se jakaa ihmiset kahteen luokkaan (muiden luokkajakojen lisäksi). Sosiaalidemokraatitkin edustavat työväenpuoluetta, ja tässä sanassa työ on se oleellinen kantasana.

Toisaalta olisi ihanteellista, jos työtä ei tarvitsisi tehdä. Minunkin elämässäni on kaikkein paras päivä ollut ensimmäinen päivä eläkkeellä – ei enää koskaan työntekoa. Työnteottamaan järjestelmään ei tietenkään päästä, koska robotit eivät kuitenkaan kaikkea pysty tekemään, mutta perustavoitteena on silti pidettävä marxilais-keynesilaista työnteon vähentämistä, ja tässä auttaa automaation kehittämisen lisäksi kansalaispalkkajärjestelmä.

Kansalaiset taitavat kuitenkin olla toista mieltä. Elinkeinoelämän valtuuskunnan arvo- ja asennetutkimuksen mukaan 24 prosenttia suomalaisista pitää viikoittaisen työajan pidentämistä hyvänä keinona työllisyyden lisäämiseksi (vuonna 2011 luku oli 13 %). Vastaajista 48 % uskoo, että ihmistyön korvaaminen koneilla ja automaatiolla johtaa pysyvään suurtyöttömyyteen.

Utopiat ovat utopioita, mutta se on kuitenkin fakta, että eläkkeellä on mukavampaa kuin töissä.

kari.naskinen@gmail.com

Keke Rosberg, omaa luokkaansa

Helsingin Sanomissa on tänään hauska juttu F1-maailmanmestari Keke Rosbergista. Toimittaja Esa Lilja kirjoittaa Keken nokkavuudesta, itsevarmuudesta, älykkyydestä, menestyksestä, ilmaisukyvystä ja ärsyttävyydestä: ne ”ovat sitä luokkaa, että niille pärjää Suomessa vain eräs toinen viiksekäs veropakolainen. Vai pärjäätkö, Björn Wahlroos?”

Keke voitti mestaruuden 1982. Ilman Liljan luettelemia ominaisuuksia Keke ei olisi tuohon saavutukseen yltänyt. Valokuvaaja Antti Puskalan kirjassa Formula Keke (Baas, 1986) tulevat esille Keken liikemiestaidot. Kolminkertainen maailmanmestari Jackie Stewart sanoo Puskalan haastattelemana, että ”Keke on viime vuosien Grand Prix -ajajista ainoa, jolla on ollut ammattimainen ote myös tämän urheilumuodon kaupalliseen puoleen”.

Ruotsalainen Stefan Johansson sanoo samaa: ”Keke on yksi formulamaailman parhaista liikemiehistä. Hän tekee lujasti töitä liiketoimiensa parissa ja on onnistunut niissä.”

Minulla on Keken liikemiesmäisyydestä omakohtaisiakin kokemuksia. Kun 1960-luvulla ajoimme yhtä aikaa mikroautoilla, ihmettelin kerran varikolla, miksi Keken kuljetusperäkärryn kuomussa oli isot Shellin mainokset, vaikka meistä kukaan ei tuolloin käyttänyt Shellin tuotteita. Keke vastasi imettelyyni, että ei hänkään käytä Shellin bensaa eikä öljyjä, mutta Shell maksaa hänelle niistä mainoksista.

Keken ammattimaisuudesta ja määrätietoisuudesta kertoo puolestaan se, että jo noihin aikoihin Kekellä oli selvät pasmat siitä, miten piti toimia pärjätäkseen mahdollisimman hyvin. Yhdeksi kesäksi hän meni töihin Ruotsin Växjössä toimineeseen mikroautofirmaan, missä hän pääsi täydellisesti perehtymään niihin asioihin, joiden avulla siinä lajissa menestytään.

Puskalan kirjassa on myös toimittaja Juhani Melartin luonnehdinta Kekestä. Siinä on myös Keken oma kommentti siitä, kuka on ollut paras: ”Alain Prost on paras kuljettaja mitä minä olen tavannut. Hän on päätään muita pitempi ammattitaidossa. Hän hallitsee kaikki autourheilun osa-alueet. Ensin tulee Prost ja sitten kaikki muut.” – Tuon sanoessaan, Keken lopettaessa F1:ssä 1986, oli Nico reilun vuoden ikäinen.

(Tämän jutun kuva on Antti Puskalan kirjan kannesta.)

kari.naskinen@gmail.com

Schumacher, Fangio, Senna

Sheffieldin yliopistossa Englannissa on “tieteellisesti” tutkittu, ketkä ovat kaikkien aikojen parhaat F1-ajajat. Tutkimusmetodi pyrki karsimaan pois tallin (auton) merkityksen kuljettajan suorituksista. Lopputulos on älytön, niinpä esimerkiksi Niki Lauda on paremmuusjärjestyksessä sijalla 142 ja Michael Schumacher sijalla 9. Yliopistotutkijat saivat ykköseksi Juan Manuel Fangion. Aika hyvä valinta sekin.

Kun en ole tiedemies ja koska ymmärrän moottoriurheilua paremmin kuin ko. yliopiston Methods Institute, on oma listani todenmukaisempi. Tein sen lisäksi kattamaan autourheilun muutkin rataluokat kuin F1:n, ja tässä oikea järjestys parhaista asvalttirata-ajajista kautta aikojen:

1. Michael Schumacher (F1, kuvassa)
2. Juan Manuel Fangio (F1)
3. Ayrton Senna (F1)
4. Jim Clark (F1)
5. Jackie Stewart (F1)
6. Alain Prost (F1)
7. Graham Hill (F1, USA:n formulasarjat, endurance)
8. Tazio Nuvolari (GP-kilpailut ennen F1:tä)
9. Anthony Joseph Foyt (USA:n formulasarjat)
10. Mario Andretti (F1, USA:n formulasarjat, NASCAR)
11. Richard Petty (NASCAR)
12. Dale Earnhard (NASCAR)
13. Al Unser (USA:n formulasarjat)
14. Stirling Moss (F1)
15. Rudolf Carracciola (GP-kilpailut ennen F1:tä)
16. Alberto Ascari (F1)
17. Bernd Rosenmeyer (GP-kilpailut ennen F1:tä)
18. Gilles Villeneuve (F1)
19. Niki Lauda (F1)
20. Tom Kristensen (endurance)

kari.naskinen@gmail.com

Haikean makea japanilaiselokuva

Japanilaisen elokuvan historiassa on iso sijansa hitaudella ja hiljaisuudella. Naisohjaaja Naomi Kawasen (s. 1969) Kirsikkapuiden alla istuu tietyllä tavalla tähän perinteeseen, vaikka ei mikään suurelokuva olekaan. Vähäpuheinen Sentaro pitää pientä pikaruokakioskia, jossa hän valmistaa ja myy dorayaki-leivonnaisia, jonkinlaisia pannukakkuja, joiden välissä on makeaa paputahnaa. Sentaron hiljainen olemus herättää kiinnostusta ympäristössä, ja niinpä 76-vuotias Tokue-rouva (Kiki Kirin, kuvassa) tarjoutuu auttamaan ruuanlaitossa.

Sentaro suostuu ottamaan Tokuen apulaisekseen, kun on ensin saanut maistaa tämän tekemää paputahnaa, mikä on aivan toista luokkaa kuin Sentaron tukkukaupasta ostama tahna. Tokuen paputahnareseptin ansiosta liiketoiminnan piristyy, samalla Sentaron ja Tokuen ystävyys syvenee. Elokuvan alkuperäinen nimikin on An, mikä on paputahnan japaninkielinen nimi.

Papumassan tekeminen kuvataan erinomaisesti. Sitä voisi nyt melkein kotona valmistaa, sillä kuvaus on perusteellinen. Kaunista kuvajälkeä on tehnyt ilmeisesti debyyttielokuvassaan Shigeki Akiyama.

Kirsikkapuut kukkivat ja ollaan luultavasti pienessä Higashimurayaman kaupungissa Tokion luoteispuolella. Mutta niin kuin puut pudottavat kauniit kukkansa, niin ei myöskään Sentaron ja Tokuen tarina jatku kauniin hiljaisena. Ongelmia tulee ulkopuolelta ja haikeus muuttuu suruksi.

Elokuvan yksi juonne liittyy leprasairauteen. Aikaisemmin sairauden nimi oli pahamaineisemmin spitaali ja nykyisin Hansenin tauti (leprabakteerin löysi Gerhard Hansen 1873). Leprapotilaat joutuivat Japanissa elämään täydellisessä eristyksessä vuoteen 1996 asti, jolloin lepraa koskeva karanteenilaki kumottiin, vaikka lepraan sairastuneet oli jo aikoja sitten pystytty parantamaan. Sairauden runtelemia ihmisiä ei kuitenkaan haluttu ihmisten ilmoille ruhjeisine raajoineen ja epämuodostuneine kasvoineen.

”Syrjintä on valtava ongelma, ja sairaiden eristäminen muusta maailmasta on vain yksi monista syrjinnän muodoista. Häpeän tapaa, jolla kotimaani on kohdellut lepraan sairastuneita. Se on suuri vääryys, ja tällä elokuvalla haluan osaltani vaikuttaa siihen, ettei vääryys toistu”, sanoi Naomi Kawase Cannesin elokuvajuhlilla 2015.

Elokuva perustuu Durian Sukegawan romaaniin. Cannesissa elokuva ei saanut palkintoa, mutta Corkin ja Sao Paulon elokuvajuhlilla se palkittiin yleisöpalkinnoilla.

kari.naskinen@gmail.com

Kansallisoopperan kummitus on raha

Jos Kansallisoopperan talous ja oopperatoiminta turvataan sillä, että joka vuosi on ohjelmassa myös musikaali tai ooppera, niin kai tämän joutuu hyväksymään. Näin on käymässä, oopperan lavalla säheltävät vuorotellen iloiset lesket, lepakot ja kummitukset.

Tämän näytäntövuoden viihdetuotanto on Andrew Lloyd Webberin Oopperan kummitus. Siinä kummitus häiritsee vanhan oopperatalon toimintaa. Kansallisoopperan kummitus on raha tai siis oikeammin sen vähäisyys. Talon johtajat perustelevat kevyen viihdetuotannon tuomista ohjelmistoon juuri tällä: se vetää yleisöä hyvin ja tuo kassaan rahaa, jolla sitten voidaan tehdä myös oopperoita.

Ilman tätä perustetta Oopperan kummitus ei kuuluisi oopperatalon ohjelmistoon. Kuuluukohan missään muualla kuin Suomessa. Sen musiikki on iskelmällisen helppoa, ei vaadi kuulijalta mitään, ja tämä tekee musikaalin tylsäksi. Oopperan kummitus perustuu yhden teeman jatkuvaan toistamiseen. Kun se on tuttu hittilistoilta, se vetoaa musikaaliyleisöön.

Pienen piristyksen tuovat ne kolme kohtausta, joissa vanhan oopperatalon taiteilijat harjoittelevat kuvitteellisia oopperoita. Ensimmäinen muistuttaa parodisesti Verdin Aidaa, minkä jälkeen tulevat vielä Mozart- ja Stravinsky-pastissit.

Laulajat ovat hyviä. Ongelmana on kuitenkin se, että kun laulu jostakin syystä vahvistetaan sähköisesti, se tulee kovaäänisistä, eikä katsojan ole aina helppo heti erottaa, kuka laulaa, kun näyttämökin on melkein koko ajan aika hämärä.

Tämä on nyt neljäs kerta, kun Kansallisooppera esittää musikaalia. Vanhassa talossa Bulevardilla minäkin näin Viulunsoittajan katolla 1980-luvun puolivälissä, ja se onkin paras näkemäni musikaali (Tevjenä Heikki Keinonen, Goldena Johanna Bister). Lisäksi on esitetty West Side Story 1960-luvulla ja Sweeney Todd nykyisessä talossa 1997-98.

Oopperan kummitus ei mahdu kymmenen parhaan musikaalin listalle.

  1. Viulunsoittaja katolla
  2. Anna Karenina
  3. West Side Story
  4. My Fair Lady
  5. Cyrano
  6. Cats
  7. Teatterilaiva
  8. Laulava Trappin perhe
  9. Miss Saigon
10. Evita

kari.naskinen@gmail.com