Yritysveron alentaminen pelastaa meidät

Hallituksen päätös romahduttaa yritysvero 20 prosenttiin on parasta mitä meille tavallisille kuluttajille on pitkään aikaan käynyt. Tai tulee käymään, sillä kuten hallitus on ilmoittanut, tämän veromuutoksen dynaamiset vaikutukset ovat valtaisat. Tarkoittaa sitä, että tämän jälkeen yrityksillä on taas mahdollisuus palkata työntekijöitä.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että S-markettien ja Citymarkettien kassajonot pienenevät, koska nyt voidaan palkata kassaihmiset myös niihin kahdeksaan kassapisteeseen, jotka nykyisin ovat suljettuina, koska on varaa pitää vain kaksi kassahihnaa toiminnassa.

Pankeissa ja postikonttoreissa käy samoin. Jonotusnumeron ehkä voi joutua ottamaan, mutta edellä ei ole kuin pari muuta asiakasta. Nyt vuoroa odottaa pahimmillaan 50 pankin asiakasta.

DNA:n, Elisan ja Soneran puhelinpalvelujärjestelmät alkavat toimia dynaamisesti, sillä jatkossa soittoihin vastataan ripeästi. Kyllä siellä nytkin vastataan, mutta kun vastaajia on tuhatta soittajaa kohtaan kaksi tai kolme, joutuu puhelin korvalla odottamaan 10-15 minuuttia. Ainoa harmi tämän tilanteen muuttumisesta on, että sitten ei enää pääse kuuntelemaan niitä odotusmusiikin hienoja helmiä.

Hesburgerit ja McDonaldsit muuttuvat pikaruokaloiksi, kun tiskin taakse saadaan henkilökuntaa.

Kahviloissa ja ravintoloissa voidaan veropäätöksen takia luopua käyttämästä asiakkaita henkilökunnalle kuluvissa tehtävissä. Päästään samaan tilanteeseen, mihin on totuttu turistimatkoilla. Minna Lindgren kuvasi tätä turistin tilannetta tämän päivän Helsingin Sanomissa: ”Kahvin tuo pöytään tarjoilija, maksu suoritetaan hovimestarille ja käytetyt astiat korjaa pois nuorin tarjoilija. Asiakas on tyytyväinen, yksi kahvikuppi työllistää neljä ihmistä, ja kahvi on halvempaa kuin Suomessa”.

Suurkiitos Jyrki Kataisen ja Jutta Urpilaisen johtamalle porvarihallitukselle, joka vihdoin on ymmärtänyt asioiden oikean laidan. Ensi vuonna tähän aikaan kaikki on toisin.

(Tämä juttu on aiemmin julkaistu Hämeen Kaiku -verkkolehdessä, www.hameenkaiku.fi)

kari.naskinen@gmail.com

Kirjallinen jännityselokuva: Vieras talossa

Ranskalaisen Francois Ozonin Vieras talossa on rakenteeltaan mielenkiintoinen: se on kuin kirjallisuuden ja elokuvan yhdistelmä. Lukiolaispojan ainekirjoitukset kiinnittävät äidinkielenopettajan huomion, ja kun opettaja itse on epäonnistunut kirjailijanurallaan, hän ottaa pojan erikoislaatuiseen tukiopetukseensa, minkä tarkoituksena on tehdä pojasta kirjailija.

Koulupoika ryhtyy luokkatoverinsa "bestikseksi", ujuttautuu tämän kotiin ja ryhtyy kirjoittamaan kaverinsa perhe-elämästä jatkuvajuonista tarinaa. Opettaja häkeltyy lahjakkaan ja erikoisen oppilaansa toimista, mutta saa siitä samalla innoitusta omaankin työhönsä.

Pojan tarinankuljetus vetää opettajan mukaan peliin. Enää ei riitäkään normaali seuranta, keskiluokkaisen perheen ulkokohtainen tarkastelu, vaan pojasta tulee tirkistelijä. Opettaja ajautuu yhä syvemmälle tähän kummalliseen tarinaan, ja harmittomana kirjoitusharrastuksena alkanut toiminta muuttuu elokuvassa peräti jännitysnäytelmäksi. Komediaksikin elokuvaa voi luonnehtia, tai sairaskertomukseksi.

Elokuvan katsojalle jää myös pelivaraa, sillä aivan kaikista asioista ei voi varmuudella sanoa, ovatko ne todella tapahtuneet vai ovatko vain pojan mielikuvitusta, kirjallista vapautta. Tulee mieleen Panu Rajala, jonka uusimmasta kirjasta vain Katri Helena pystyy sanomaan, mikä on totta ja mikä mielikuvitusta.

Elokuva on nokkela, mutta jää joissakin kohdissa tylsästi jumiin. Opettaja neuvoo poikaa, että olkoon kysymyksessä dekkari tai draama, on lukija pidettävä pihdeissä luomalla tarinaan konflikteja. Elokuvassa varsinaiset konfliktit tulevat vasta aivan lopussa, liian myöhään.

Poikkeuksellinen näyttelijävalinta on englantilainen Kristin Scott Thomas opettajan vaimona, joka myös sotkeutuu pojan tarinan syövereihin. Kristin Scott Thomas lähti 19-vuotiaana au pairiksi Pariisiin ja jäi sinne myös opiskelemaan näyttelijäksi. Siksi hän hallitsee ranskan kielen.

kari.naskinen@gmail.com

Karita Mattilan kanssa keikalla

Lauantaina 30.3. Karita Mattila laulaa Sibeliustalossa. Lahti on hänelle tuttu paikka vanhastaan. Syksyllä 1982 Karita Mattila lauloi kaupunginorkesterin solistina Mozartin ooppera-aarioita. Hän oli tuolloin 22-vuotiaana nouseva tähti, oli voittanut Lappeenrannan laulukilpailun ja valmistautui lähtemään jatko-opintoihin Lontooseen. Kun orkesteri ja Karita Mattila tekivät myös keikan Lammille, tuppauduimme valokuvaaja Vesa Tapiolan kanssa keikkabussiin ja teimme keikasta jutun.

Ainoa ongelma oli, että samana iltana oli jäähallissa Kiekkoreippaan ja HIFK:n peli. Lisäkseni sitä harmitteli rumpali Jorma Alanne, joka kertoi käyvänsä katsomassa kaikki kotipelit, jos vain työt eivät pääse harrastusta häiritsemään. Noihin aikoihin eivät yleensä menneet päällekkäin, koska orkesteri soitti vanhassa konserttitalossa keskiviikkoisin ja SM-liigan arkipelikierros oli aina torstaisin. Tällaiset ylimääräiset maaseutukeikat kuitenkin häiritsivät.

"Eikä me tästä edes mitään saada", sanoivat soittajat. Valtio antoi kaupunginorkesterille sinä vuonna 58 000 markkaa alueorkesteritoimintaan, mutta ei siitä rahasta mitään iltavuorolisiä soittajille riittänyt. Karita Mattila sen sijaan sai esiintymispalkkionsa niistä valtion rahoista.

Kapellimestari Jouko Saarikin ihmetteli: "Aina tämä homma ei tunnu mielekkäältä, ei esimerkiksi silloin, kun konserttiamme Nastolassa oli kuuntelemassa 26 ihmistä. Halvemmaksi olisi tullut kuljettaa nuo 26 nastolalaista vaikka takseilla Lahteen ja takaisin. Antaisivat ne 58 000 markkaa meille vapaasti käytettäväksi, niin hommaisimme vaikka Kiri Te Kanawan Lahteen."

Lammilla kuulin kunnan taideasiamieheltä Uljas Kiurulta, että Lammi oli saanut opetusministeriöltä 18 000 markkaa kulttuuriavustusta. Tästä konsertista Lammi maksoi kaupunginorkesterille 1500 markkaa.

Jääkiekon en kuitenkaan antanut keikkamatkalla unohtua. Bussin takaosassa järjestin tulosveikkauksen illan ottelusta. Alanne löi olutpullon vetoa siitä, että IFK voittaa 4-3, Saari veikkasi 5-1, konserttimestari Veikko Saarnikoski 2-0 ja Karita Mattila 4-2. Kiekkoreippaan voittoon uskoimme vain valokuvaaja ja minä. Paluumatkalla vähän ennen Lahtea kuultiin IFK:n voittaneen 5-2.

Karita Mattilalle IFK:n voitto ei merkinnyt mitään, mutta kun Karita kuuli Ässien voittaneen TPS:n, hän hihkaisi: "Hyvä, että TPS hävisi, kun Perniössä kaikki ovat sen puolella – minä olen Perniöstä kotoisin."

Joskus 20 vuotta myöhemmin osuin Seutulan lentokentällä odottamaan liukuhihnalta laukkuja yhtä aikaa Karita Mattilan kanssa. Siinä sitten pienessä hiprakassa (tai vähän isommassa), menin morjestamaan Karitaa, joka ei ensin muistanut minua, mutta kun kerroin olleeni samalla keikalla Lammilla hän ilahtui: "Ai joo, sinähän järjestit meille sen jääkiekkoveikkauksen, minkä minä taisin voittaa."

Lahden kaupunginorkesterillekin ovat jo maailman lentoasemat tutumpia kuin Lammin Hakalan koulun voimistelusalin kaltaiset paikat. Syksyllä 1982 orkesteri kävi vielä Heinolassa ja Sysmässä – nykyisin esiintymispaikkoja on Buenos Aires, Sao Paulo, Lontoo, Tokio, Wien ja muut maailman metropolit.

Lauantaina 30.3. Karita Mattila ei esiinny kaupunginorkesterin kanssa, vaan häntä säestää pianisti Ville Matvejeff. Mozartia ei ole ohjelmassa, mutta ei ole Lahdessakaan enää pelejä tänä keväänä. Silloin kaudella 1982-83 IFK voitti mestaruuden ja Kiekkoreipas oli kolmanneksi viimeinen.

(Tämä juttu on aikaisemmin julkaistu Hämeen Kaiku -verkkolehdessä, www.hameenkaiku.fi)

kari.naskinen@gmail.com

Kommunismin kriisi ohi, nyt vuorossa sama juttu kapitalismissa

Kommunismi tuhoutui korruptioon, johtavan eliitin ahneuteen ja kaikkeen siihen, mihin ihminen huonoimmillaan pystyy. Nyt on sama käynyt kapitalistiselle järjestelmälle. Se ei toimi.

Sosiaalipolitiikan ja erityisesti työpolitiikan professori Pertti Koistinen Tampereen yliopistosta sanoo, että kapitalismin kriisistä ei kuitenkaan haluta puhua. Sen sijaan on ruvettu käyttämään termiä markkinatalous, minkä nykyiset ongelmat eivät muka ole peräisin kapitalismin varsinaisesta systeemistä, vaan yksittäisten maiden ja niiden pankkijärjestelmien kriisistä.

”Nyt puhutaan aikaisempaa spesifimmin talouden ja markkinamekanismin kriisistä, mutta vältellään puhumasta kriisin syvimmästä ja systeemisestä olemuksesta”, kirjoittaa Koistinen yhteiskuntaa ja kulttuuria ruotivassa Alusta-verkkolehdessä (12.3.2013).

Entinen valtiovarainministeri, kova porvari Iiro Viinanen (kuva) sitä vastoin ei kainostele arvostellessaan nykyistä menoa kapitalistisessa järjestelmässä: ”Puhtaimmillaan kapitalismi on tunteeton elämänasenne, jossa raha on sokaissut ihmisen täydellisesti.”

Viinanen laukoo totuuksiaan sen jälkeen, kun hänen kokemansa moninaiset elämänvaiheet ovat avanneet silmät näkemään asioita toisin kuin ennen. Viinanen sanoo tämän kirjeenvaihtokirjassaan SKDL:n ja Vasemmistoliiton entisen kansanedustajan Esko Seppäsen kanssa. (Vasen oikea, oikea vasen, Minerva 2012)

Tällä hetkellä käydään keskustelua yritysverotuksesta. Viinasta kapitalismissa ärsyttää eniten se, että ”kaikilla ei ole halua osallistua edes verojen muodossa yhteisten menojemme kustantamiseen - - - ja taas kuuluu valitus siitä, kuinka talous pysähtyy, kun enää ei ole sitä paria prosenttia alhaisempaa pääomaverokantaa, jota ei totisesti aikanaan säädetty verojen minimoimiseksi.”

”Jos kokee, että yrittämisen kannustavuus on kiinni vain verotuksesta, niin silloin on uravalinta mennyt pahasti pieleen”, kirjoittaa Viinanen.

Entä ne paljon puhutut osingot? Elinkeinoministeri Jan Vapaavuori (Kok) haluaa lisää verovapauksia osingoille. Siihen aikaan, kun Viinanen oli ministerinä, olivat yritysten maksamat osingot kansantulosta prosentin luokkaa, nyt ne ovat 7-8 prosenttia. Yritykset maksavat enemmän osinkoja kuin käyttävät investointeihin.

”Ihmettelen sitä vimmaa, jolla moni pörssiyhtiö haluaa maksaa osinkoja yli puoletkin tuloksestaan. Eikö olisi parempi kartuttaa pääomaa tulevia investointeja varten”, kysyy Viinanen.

Joka tapauksessa kapitalisteja tarvitaan yhteiskunnan rattaita rasvaamaan ja uutta pääomaa kehräämään, mutta kuten Viinanen on nähnyt, ”kapitalismin varjopuoliin kuuluu rahan tuoman vallan kasvun ja sen häikäilemättömän käytön omien etujen ajamiseen”.

Mielenkiintoista on lukea Viinasen havainto niiltä ajoilta, kun hän poliitikkouransa jälkeen toimi neljä vuotta vakuutusyhtiö Pohjolan pääjohtajana: ”Pääsi läheltä näkemään, miten isot pojat talouselämässä pelasivat. Yritysten ja ihmisten kohtalosta päätettiin tavalla, jota oli vaikea ymmärtää ja sulattaa. - - - Politiikka oli sittenkin leikintekoa niihin operaatioihin verrattuna. Ystävyydestäkin tuli kauppatavaraa. Kun yhtiön tai oma etu sitä vaati, ystävät saivat mennä.”

Nyt kun Kreikan, Espanjan ja Kyproksen ihmiset ovat joutuneet kapitalismin kriisin uhreiksi, voi todeta niin kuin Seppänen Viinaselle kirjoittaessaan: ”Kommunismi on kuollut, mutta kapitalismin hirmutyöt jatkuvat.”

kari.naskinen@gmail.com

Juutinen tekee Lappeenrannassa taidetta, mutta siitä huolimatta aletaan rakentaa uutta teatteritaloa

Kuusi vuotta Lappeenrannan kaupunginteatterin johtajana toiminut Jari Juutinen ei ole konservatiivien eikä perussuomalaisten suosikki. Juutinen on kuullut kunniansa monta kertaa, yleisönosastoissa ja muutenkin. Tästä huolimatta Lappeenrannan kaupunki lähtee tekemään uutta teatteritaloa. Siitä onkin tulossa mielenkiintoinen, sillä se sijoitetaan kauppakeskus Iso-Kristiinan yhteyteen, kun kiinteistön omistava Citycon Oyj alkaa laajentaa kauppakeskusta.

Juutinen on siis Lappeenrannassa ristiriitainen henkilö, kuten odottaa saattoi – tinkimätön taiteilija, joka toisaalta kuitenkin ymmärtää laitosteatterin ongelmat. Kaikkein tiukimman teatteritaiteen vastapainoksi ja talouden turvaamiseksi on tehtävä myös hieman helpompaa teatteria ja myös puhdasta viihdettä suurelle yleisölle, ja tätä puolta ohjelmistossa edustavat tällä hetkellä Humiseva harju, Myrskyluodon Maija ja Riemurahat, ja tulossa ovat mm. Kun on tunteet ja Suomen hevonen.

Ehkä Juutisen pelastus Lappeenrannassa on osaltaan se, että kaupunki ei taida olla kaikkein junteimmasta päästä johtuen sen kansainvälistymisestä ja yliopistosta.

Juutinen on rakentanut teatterin ohjelmiston niin, että jokaisena näytäntövuotena on ollut yksi taiteellisesti kovatavoitteinen näytelmä. Nyt ohjelmistoon on tullut Kristian Smedsin Sad songs from the heart of Europe. Smeds on kirjoittanut sen omalle työstötavalleen tutunomaisesti Fjodor Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen pohjalta, mutta niin, että esitys on laajentunut nykyhetkeen nostamalla keskiöön ihmisyyden tämän päivän Euroopassa.

Kysymyksessä on monologi, jonka päähenkilö on Raskolnikovin rakastettu, olosuhteiden pakosta prostituoiduksi ajautunut Sonja. Muitakin henkilöitä monologissa käydään läpi. Smeds itse teki esityksen pari vuotta sitten liettualaisen näyttelijän Aldona Bendoriuten kanssa, ja Juutisen ohjauksessa Sonja on Liisa Sofia Pöntinen (kuva).

Monologi kertoo omaisuuden ja onnen uusjaon läpäisemästä Euroopasta, jossa nuoret miehet suunnittelevat ja toteuttavat äärimmäisiä tekoja – heikoimpien joutuessa maksajiksi. Syyllisiäkin voi hakea, mutta se hakeminen ei lopu koskaan. Syyllisiä ovat aina olleet sekä yksilöt että kollektiivit. Joskus Saksa ja saksalaiset, nyt vaikkapa Unkari ja unkarilaiset. Smedsin mukaan suomalaisetkin ovat syyllistä kansaa: ”Poliisin nähdessään suomalainen miettii ensimmäisenä, mistä jäin kiinni, ja portsarin nähdessään, ettei pääse sisään kun on niin paha ihminen.”

Juutisen versio on rytmiltään hitaampi kuin Smedsin. Juutinen ei hengästytä katsojia yhtä paljon. Sen verran paljon kuitenkin, että asiat jäävät vaivaamaan, koska niitä kaikkia ei katsoja ole esityksen loppuun mennessä saanut sulatelluksi. Jää esimerkiksi miettimään sitä, miksi Sonja lopussa kietoo päänsä ympärille mustan huivin – ei se ihan burgha ole, mutta silti…

Sonja tai Raskolnikov tai joku kysyy, mikä on oikein ja mikä väärin? Oliko koronkiskuriämmän tappaminen hyvä vai paha teko? Tai kysytään, mitä voitaisiin tehdä, ettei köyhällä maaseudulla ja ankeissa lähiöissä tarvitsisi kehittyä uusia raskolnikoveja?

Kaikkia kysymyksiä ei tietenkään esitetä, mutta kotiin ajettaessa Luumäen kohdalla tulee mieleen, että kun saksalaiset ja ranskalaiset suurpankit ovat lainanneet Kreikalle ja asiat ovatkin sittemmin menneet pieleen, niin miksi ainoat kärsijät ovat Kreikan ihmiset? Köyhältä viedään paskatkin housusta.

Surullisia lauluja Euroopan sydämestä, mutta Smedsin näytelmä ei kuitenkaan ole kyyninen eikä toivoton. Vaikka kysymyksessä on dostojevskiläinen kärsimysnäytelmä, on tilaa myös hyväsydämellisyydelle, jota Sonja edustaa omassa rakkauden filosofiassaan. Sonja on huora niin kuin Maria Magdaleenakin. Sonja ei ole pyhimys, mutta hän on pystynyt pitämään itsensä moraalisena ihmisenä. Kaiken huono-osaisuudenkin keskellä hän jaksaa jakaa iloa läheisilleen.

kari.naskinen@gmail.com

Kaksi lentää yli käenpesän

Ensin kaksi pikahavaintoa Lahden kaupunginteatterin ison näyttämön uudesta näytelmästä Elling:

1. Teatterin rahapula on näköjään johtanut siihen, että näytelmiä ei enää varsinaisesti lavasteta. Tällä kertaa lavastukseksi ovat riittäneet isot vaaleat kankaat ja niihin heijastettavat valot.

2. On hienoa, että meillä on Lahdessa tällainen iso teatteri. Nytkin siellä voi ajaa hollolalaisen Janne Torniaisen lainaamalla Ford Thunderbirdillä (vm. -60). Ei näin hienoihin näyttämökuviin ja -tapahtumiin ole mahdollisuuksia Vanhassa Jukossa tai Q-teatterissa.

Näytelmä on hyvä. Se on kertomus norjalaisen hyvinvointivaltion toimivuudesta. Kaksi kevyesti hömpähtänyttä mielenterveyspotilasta on päässyt laitoshoidossa sellaiseen kuntoon, että heidät voidaan sijoittaa avohoitoon, valtion tukiasuntoon Oslossa. Sellaisia nelikymppisiä miehiä, jotka ovat vähän uumeloita ja aika paljon pihalla nykymaailman menosta. Kumpikaan ei osaa eikä uskalla edes vastata puhelimeen.

Paniikkihäiriöinen Elling (Tapani Kalliomäki) on elänyt äitinsä hoivissa, mutta äidin kuoleman jälkeen Ellingistä tulee niin avuton, että hänet sijoitetaan laitoshoitoon. Samassa huoneessa asustaa Kjell Bjarne (Mikko Jurkka), jonka pakkomielle on seksi. Oslossa kaverukset sitten majoittuvat sosiaalitoimen osoittamaan pieneen asuntoon, ja siitä näytelmä varsinaisesti alkaa. Siitä alkaa myös komedia.

Kun lopulta keksitään puhelimen toiminnot, niin sen verran nokkela Kjel Bjarne on, että sitten kun puhelinlasku tulee, siinä on älytön summa, mikä on kertynyt hänen seksinumeroihin soitoistaan. On kova takaisku, koska tämän ylimääräisen kuluerän takia videolaitteen hankinta viivästyy – pornovideoiden katsominen siirtyy puolella vuodella.

Elling on toista maasta. Siinä missä kaveri ylittää uusia kynnyksiä seksin alueella, siinä Elling lähtee seikkailemaan modernia runoutta harrastavan älymystön vakiomestaan. Pelottaa, mutta sinne vain rohkeasti.

Elling ja Kjell Bjarne ovat kuin pehmoversioita niistä laitoksiin suljetuista ihmisistä, jotka ehkä kuuluvatkin laitoksiin tai jotka ehkä väärin diagnosoituina on laitoksiin suljettu. Näytelmän veijarit joka tapauksessa pääsevät lentämään pois käenpesästään. Alkuun Norjan valtio valitsee heille ystävätkin, kuten Elling sanoo, mutta sitten kaverukset löytävät sieltä vaikeilta tuntuvien kynnysten takaa myös uusia ystäviä.

Näytelmän ohjannut, Lahden rahapulaan kyllästynyt teatterinjohtaja Maarit Pyökäri kysyy näytelmän käsiohjelmassa, mikä on hulluutta ja mikä viisautta, mikä terveyttä, mikä sairautta, mikä normaalia ja mikä epänormaalia. - ”Hulluutta on paitsi meissä ihmisissä, myös jokaisessa yhteiskunnassa.”

Yhteiskunnallista hulluutta on, jos Lahden kaupunginteatterin annetaan vähänkin kuihtua. Muualla maassa on jo merkkejä: muutama vuosi sitten Riihimäellä Kokoomus lämmitteli sellaisella ajatuksella, että kaupungin tuki teatterille lopetettaisiin; yksi Joensuun teatterin uudeksi johtajaksi hakenut esitti, että hänelle maksettaisiin palkkaa pelkästään sillä perusteella, paljonko teatterissa kävisi yleisöä. Edes Elling ei ole näin pölvästi, hän tuntee taiteen parantavan voiman ja alkaa tehdä runoja.

kari.naskinen@gmail.com

Perussuomalaisten tulee olemaan vaikea matkustaa Länsimetrolla

Helsingin metron jatko-osan eli Länsimetron jokaiselle kahdeksalle asemalle suunnitellaan isoja taideteoksia. Maanantain Hesarissa julkaistujen luonnoskuvien mukaan teokset tulevat selvästi edustamaan sellaista nykytaidetta, että pääkaupunkiseudun persut eivät pysty matkustamaan Länsimetrolla kuin silmät kiinni.

Viime eduskuntavaalien alla persut tuomitsivat modernin taiteen, mistä he käyttivät nimitystä postmoderni taide. Jos esimerkiksi maalauksessa ei ole metsää, ihmisiä tai eläimiä, sellainen ei mahdu perussuomalaisten hyväksyntään.

Myöhemmin puheenjohtaja Timo Soini sanoi, että eihän puolueen kanta tuollainen ole, vaan taidepuhe oli pelkkä vaalikikka: ”Tiedettiin, että rääkäisy tulee. Kysymys ei ollut hetkeäkään siitä, saako postmodernia tekotaidetta olla ja onko se hyvää vain huonoa.” (HS 13.12.2011)

Nyt on kuitenkin käynyt ilmi, että noin sanoessaan Soini valehteli. Perussuomalaisten kansanedustaja Vesa-Matti Saarakkala nimittäin vahvisti Sunnuntaisuomalaisen haastattelussa, että puolueen linjauksen mukaan nimenomaan ”postmoderni taide olisi syytä jättää vain markkinoiden tuettavaksi” ja siksi nykytaiteen museo Kiasma olisi yksityistettävä. (10.3.2013)

Mitenkähän näitä persujen juttuja olisi ymmärrettävä? Ensin ilmoitetaan, että ollaan jostakin asiasta jotakin mieltä, sitten Soini sanoo tuon mielipiteen olleen vain vitsi, ja sitten puolueen kansanedustaja sanoo, että kyllä sellainen Soinin mainitsema vitsi on puolueen virallinen linja.

Kiasmassa Saarakkala kertoi käyneensä kaksi vuotta sitten. Sen käynnin perusteella Kiasman näyttelyssä painotettiin subjektiivisia kokemuksia. Se on väärin. Perussuomalaisten mielestä taiteen pitää olla sellaista, että siinä ei ole mitään henkilökohtaista, vaan että kaikki ovat samaa mieltä kaikesta esitettävästä taiteesta.

Esimerkiksi hyvin maalattu sateenkaari suomaiseman yläpuolella on todennäköisesti kunnon taidetta, kun ajatellaan perussuomalaisesti. Kun sellaisen taulun näkee torilla myynnissä, se vahvistaa yhteisöllistä suomalaista kokemusta ja viestii ihanteista. Länsimetroon ei kuitenkaan ole suunniteltu sateenkaaria eikä metsoja soitimella, joten hankalaksi menee.

Entä jos Soinista tulee seuraava tasavallan presidentti, kuka taiteilija maalaa muotokuvan? Ei ainakaan Marjatta Tapiola eikä Rafel Wardi.

kari.naskinen@gmail.com

”Kerron sinulle kaiken” – ei kuitenkaan kerro

Naistenpäivän aamuna Jonni Rontti kirjoitti Twitteriin pienen huomion: ”Tänäkin aamuna olin iloinen, että heräsin aamuerektion kanssa, en vaginan”. Naistenpäivän iltana kävin katsomassa elokuvan Kerron sinulle kaiken, jossa omaan aamuunsa herännyt mies ei ollut tyytyväinen, koska ei tuntenut itseään mieheksi, vaan halusi olla nainen. Mies muuttikin itsensä naiseksi, jota elokuvassa hienosti esittää Leea Klemola – sopii rooliin erinomaisesti jo senkin takia, että hänen äänensä on maskuliinisen matala, vähän käheäkin.

Elokuvan nimi viittaa siihen, että Martista Maaritiksi muuttunut henkilö kertoo avoimesti kaiken Samille (Peter Franzén), johon rakastuu. Katsojille elokuva ei nimittäin kerro kaikkea, ei oikeastaan mitään siitä, miten muutos miehestä naiseksi varsinaisesti tapahtuu. Homma ei ole sillä selvä, että äijä vetää maalia huuliinsa.

Koska Maarit ja Sami rakastelevatkin normaalin näköisesti, tarkoittaa tämä sitä, että Maaritilta on leikattu kikkeli pois. Tällainen ei varmasti ole mikään läpihuutojuttu, ei henkisesti eikä fyysisesti. Ensin tarvitaan henkilön kivenkova vakaumus operaation tärkeydestä, sen jälkeen vaaditaan kastraatiolupa Terveydenhuollon oikeusturvakeskukselta ja sitten HYKSin plastiikkakirurgian leikkausjonoon – tai jos kiire on, niin Tallinnaan tai Thaimaahan.

Transsukupuolisen naisen muuttaminen mieheksi on vastaavanlainen operaatio. Tissit poistetaan ja alapäässä tehdään sellaiset operaatio, että päästään esteettisesti ja toiminnallisesti tyydyttävään tulokseen.

Mitään näistä asioista ei Simo Halisen elokuvassa edes sivuta. Yhden syyn tähän Halinen myönsi tämän päivän Helsingin Sanomissa, jossa kerrottiin elokuvia tehtävän nykyisin ennätystahtiin, ja nopeus näkyy laadussa. – ”Tekijät ja tuottajat elävät usein kädestä suuhun. Siksi pitää pyörittää nopeasti uusia juttuja, eikä aina ehditä kirjoittaa tarpeeksi pitkään.”

Kerron sinulle kaiken on sinänsä mukiinmenevä tarina suurta murroskautta elävästä Maaritista ja ihmisistä hänen lähellään. Vihdoin elämä on alkanut maistua omalta, mutta hänen on kuitenkin avattava menneisyytensä solmut päästäkseen eteenpäin. Maarit myös haluaa rinnalleen jonkun, jonka kanssa jakaa onnenhetket, juoksulenkit ja vuoteensa. Kun kohtalo heittää Maaritin tielle Samin, näyttää kaikki olevan mahdollista.

Lapsellisia kohtia elokuvassa on muutamia. On pitänyt sellainenkin yhteensattuma juoneen väsätä, että kun Maarit aikoinaan miehenä ollessaan on pelannut jalkapalloa Pietarsaaren Jarossa, niin hupsista keikkaa että Sami on pelannut Kuusysissä ja vielä hellanlettas sentään, kun he muistavat pelanneensa vastakkain Suomen cupissa 1992. Täysin tarpeeton satuilu.

Elokuva tällaisesta asiakokonaisuudesta sinänsä puolustaa paikkaansa. Onhan näitä tapauksia tullut viime vuosina julkisuuteenkin, esimerkiksi Imatran kirkkoherran muuttuminen kirkkorouvaksi (Maija-Sisko Aalto). Ruotsalainen Cris Owen puolestaan muuttui naisesta mieheksi ja osallistui 1989 Eurovision laulukilpailun Suomen-karsintaan kappaleella Vad finns kvar.

Stakesin työryhmän arvion mukaan Suomessa olisi satoja leikkaushoidosta hyötyvää transseksuaalista henkilöä. Aivan suitsait ei leikkaukseen kuitenkaan pääse. Ensin yritetään hormonihoitoa, minkä jälkeen jos potilas käytännön testin jälkeen edelleen haluaa sukupuolensa korjausleikkauksia, hänen asiaansa käsitellään leikkaavan yksikön työryhmässä, johon kuuluvat plastiikkakirurgi, gynekologi ja psykiatri. Eli kuten sanottu, Halisen elokuvassa jää koko tämä iso ruljanssi kokonaan käsittelemättä.

Sitten yksi kummallinen asia: elokuvassa on kaksi kohtausta, joissa replikoidaan englanniksi, mutta ne on valkokankaalle käännetty vain ruotsiksi, ei suomeksi.

kari.naskinen@gmail.com

Jyväskyläläiset voisivat tulla järjestämään Salpausselän kisat

LHS:n punapaita Markku Pukka, nykyinen tennistuuppari, kysyi minulta, olenko havainnut Lahden katukuvassa mitään sellaista, mikä viittaisi Salpausselän kisojen alkaneen. En ole. Sitten Pukka otti esille Jyväskylän MM-rallin, joka kahtena viime kesänä kiepautti lenkkinsä yhtenä päivän Lahden kautta – jo pari viikkoa ennen tätä oli Lahden pääkadut liputettu isoilla ralliviireillä.

Monelta lahtelaiselta menisivät nykyiset Salpausselän kisat ohi huomaamatta, ellei niitä televisioitaisi. Tapani Ripatti muistelikin radiossa niitä aikoja, jolloin kisat alkoivat kaupungin keskustasta, jatkuivat läpi linja-autoaseman liikenneympyrän sekä lipunmyyntikojujen ja nakkikioskien reunustamaa Paasikivenkatua pitkin yli radan, jolle puuskutti kisajuna.

Salpausselän kisat ovat edelleen Lahden merkittävin tapahtuma. Lahdessa ilmestyvät lehdet eivät kuitenkaan niitä paljon miksikään noteeraa. Etelä-Suomen Sanomissa on tänään kisojen avajaispäivänä isot jutut jääkiekosta, koripallosta ja keihäänheitosta, mutta ei rivin riviä Salpausselän kisoista. Uusi Lahti sentään oli vaivautunut tekemään aiheesta katugallupin, jossa kaikki kolme vastaajaa ilmoittivat, etteivät mene kisoja katsomaan; yksi vastaajista sanoi lahtelaiseen ajan henkeen kuuluen, että suksilla mäestä hyppääminen on älytöntä ja että myös kaikki hiihtosukset pitäisi hävittää.

Eli mikään ei ole niin kuin ennen. Ei itse urheilukaan. Tänäkin vuonna Salpausselällä hiihdetään kunnolla vasta sunnuntaina, jolloin miehillä on ohjelmassa 15 km ja naisilla 10 km. Lauantaina on sentään se sprinttikilpailu, joka ei tietenkään vastaan oikeaa hiihtokilpailua. Tyypillistä koko maastohiihdon nykytilalle on, että tänä vuonna ei varsinaisesti ratkaista hiihtokuninkuutta ollenkaan, koska missään ei hiihdetä 50 kilometrin kilpailua väliaikalähdöllä, ei edes Holmenkollenilla.

Sprintti on se kilpailumuoto, jota Kansainvälinen hiihtoliittokin (FIS) suosii. Näin siksi, että televisioyhtiöt pitävät siitä ja sieltä ne isot rahat hiihdollekin tulevat.

FIS:n maastohiihdon kilpailupäällikkö Jürg Capol puhui muutama vuosi sitten sellaisesta ideasta, että maailmancupiin loppukaudesta muodostettaisiin uudenlainen sprinttikokonaisuus. Se kilpailtaisiin maaliskuussa Helsingissä, Oslossa ja Tukholmassa. Lahtea ei Capol maininnut, ja niinhän todennäköisesti käy jo 2017, että Lahden MM-kisojen sprintit järjestetään Helsingissä Senaatintorilla tai Olympiastadionilla.

Lahdessa kaavailtiin jo vuosia sitten näiden pikahiihtolajien tuomista kaupungin keskustaan. Lähtöpaikka olisi ollut torilla ja lenkki olisi heitetty Mariankatua pitkin joko kaupungintalon tai Ristinkirkon suuntaan. Ei heitetty. Hiihtoseuran vanhanaikainen johto ei nähnyt ajan merkkejä, eikä tunnu näkevän vieläkään.

kari.naskinen@gmail.com

Nico Rosberg oli testien nopein, mutta ei ole voittajasuosikki

Tämän talven ainoat F1-talleille sallitut rata-ajotestit ovat nyt takana, neljä päivää Jerezissä ja kahdeksan Barcelonan lähellä Montmelossa. Jos lasketaan tallipisteet kierrosaikojen perusteella erikseen jokaiselta 12 päivältä, yhteistulokset muodostuivat seuraaviksi:

181 Mercedes
163 Lotus
149 McLaren
147 Red Bull
135 Ferrari
119 Force India
104 Sauber
101 Toro Rosso
  82 Williams
  16 Caterham
  15 Marussia

Jerezin ”sisäänajoissa” nopeimman kierrosajan teki Ferrarin Felipe Massa. Jerezin huonokuntoinen rata ei kuitenkaan ole kovin hyvä vertailujen tekemiseen. Barcelonassa sai pohja-ajan nimiinsä Mercedeksen Nico Rosberg.

Rosberg ei kuitenkaan lähde suosikkina alkavaan kauteen. Jos Mersu toimii ja kulkee hyvin, tulee tallin ykköskuski olemaan Lewis Hamilton.

Viime vuoden talvitestien tavoin Red Bull jäi nytkin arvoitukseksi. Selvää silti on, että Sebastian Vettel on taas yksi kovimmista mestariehdokkaista.

Lotus kulki hyvin, mutta kuten Kimi Räikkönen sunnuntaina sanoi, ”luotettavuuspuoli ei ole ollut parhaalla mallillaan”. Kaksi kertaa ajaminen loppui Barcelonassa, kun jokin letku vaihdelaatikossa irtosi. Muitakin ongelmia oli.

Yhden ongelman Melbournessa maaliskuun puolivälissä aiheuttaa kaikille se, että Barcelonbassa ei päästy testaamaan kuumissa olosuhteissa. Ferrarin Fernando Alonso (kuva) sanoi, että ”kun Australiassa on 30 astetta lämpimämpää, niin siitä voi tulla yllätyksiä kaikille”. Miten toimivat entisestään pehmentyneet Pirellin renkaat, kun jo Barcelonan säässä voitiin todeta, että kaikkein pehmeimmät seokset huononevat oleellisesti jo yhden täysivauhtisen kierroksen jälkeen? Tämä tekee aika-ajoistakin entistä vaativamman: kunnon aikakierros on saatava aikaan käyttämättömillä pehmeillä renkailla ja heti ensimmäisellä kierroksella.

Yksi mielenkiintoinen seurattava on tänäkin vuonna Sauber – joko se saa ensimmäisen voittonsa? Sauber tuli menestyksellisen urheiluautokautensa jälkeen F1:een 1993, mutta vielä ei ole yhtään voittoa. F1-historiassa voittaja-autoja on tähän mennessä ollut 30. Nyt Sauberit ovat startanneet yhteensä 276 kilpailuun; tätä enemmän on voitottomia kilpailuja vain Arrowsilla (382) ja Minardilla (340). Sauberilla ei ole tilillään myöskään yhtään paalupaikkaa. Sauber on joka tapauksessa ollut hyvä koulutuspaikka nuorille tulokkaille, esimerkiksi J.J. Lehdolle, Mika Salolle ja Kimi Räikköselle.

Sitten vielä Barcelonan testien nopeimmat kierrokset:

1.20,130 Nico Rosberg Mercedes
1.20,494 Fernando Alonso Ferrari
1.20,588 Lewis Hamilton Mercedes
1.21,266 Felipe Massa Ferrari
1.21,444 Jenson Button McLaren
1.21,541 Niko Hûlkenberg Sauber
1.21,627 Adrian Sutil Force India
1.21,658 Kimi Räikkönen Lotus
1.21,664 Paul di Resta Force India
1.21,848 Sergio Perez McLaren
1.22,188 Romain Grosjean Lotus
1.22,197 Sebastian Vettel Red Bull
1.22,305 Pastor Maldonado Williams
1.22,468 Valtteri Bottas Williams
1.22,553 Esteban Gutierrez Sauber
1.22,658 Mark Webber Red Bull
1.23,115 Charles Pic Caterham
1.23,167 Jules Bianchi Marussia
1.23,223 Jean-Eric Vergne Toro Rosso
1.23,628 Daniel Ricciardo Toro Rosso
1.24,103 Max Chilton Marussia
1.24,235 Giedo van der Garde Caterham

kari.naskinen@gmail.com