Nykyinen elämämme on vasta esipuhe tulevalle digitaaliselle elämälle

Television Efter nio -ohjelmassa Miki Liukkonen sanoi, että hänen romaaninsa Elämä: Esipuhe (WSOY, 2021) on tämän vuoden paras kirja Suomessa. Vaikea kommentoida, mutta ainakin se on iso ja sisälleen imevä. Kirjan nimi saisi kuitenkin olla oikein kirjoitettu, sillä sääntö on, että kaksoispisteen jälkeen virke alkaa pienellä kirjaimella, paitsi jos kaksoispisteellä johdatetaan useampaan kuin yhteen virkkeeseen. Erikoista on sekin, että kirjassa käytetään väärän nykymuodin mukaisesti normi-sanaa normaalin tilalla ja että juuri-adverbi on vääristellysti juurikin. Muodinmukaisesti Liukkoselle on kertomus narratiivi ja tietokonepeleistä tuttua immersiivisyyttä hän käyttää tilanteissa, joissa voisi suomen kieltä käyttämällä puhua siirtymisestä todellisuudesta epätodellisuuteen.

Nämä nyt ovat pieniä kauneusvirheitä, mutta aiheuttavat säröjä ainakin tällaisen vanhan bumerangin silmin. Samoin on erikoista, että Liukkonen käyttää julmetun määrän sivistyssanoja ja tieteellisiä termejä, joita lukijan on vaikea ymmärtää ilman hakemista: abaksiaalinen, anakoreetti, mirtatsapiini, erytrasma, sibilanssi, soliptinen, tektiilivälke, trilobiitti, vigoitetti jne. Nuorisokieli tulee myös esille: ”luento kesti tyyliin ikuisuuden.”

Kirja on yli tuhatsivuinen, ja siitä tehtiin myös 500 kappaleen erikoispainos, joka sisältää 200 sivua varsinaisesta painoksesta poistettua tekstiä. Tämä painos on loppuunmyyty. Kun on lukenut ensimmäiset sata sivua, on vielä ihan pihalla siitä, mihin ollaan menossa. Tällaisten paksujen kirjojen kanssa näin käy usein, mutta se tekee kirjasta jännittävän. Vähän sama asia kuin se, että menee jäähalliin jo tuntia ennen ottelun alkamista, jolloin näkee pelaajien alkulämmittelyn ja saa tilanteesta kokonaiskuvaa. Samoin teatterin kanssa, puoli tuntia pitää ensin oleskella aulassa, juoda kupin kahvia tai ottaa vaikka ryypyn, niin pääsee aistimaan atmosfäärin.

Kirjan päähenkilö Henri Classic työskentelee isänsä perustamassa arkkitehtuuritoimistossa ja hänen työnään on sisustuksen suunnitteleminen uuteen elokuvateatteriin. Nuorempana hän on tutustunut Wienin kansainvälisessä vaihtoehtoisessa laitoksessa (WKVL) Torkswiftin veljeksiin Eeliin ja Paveliin. Nimet ovat kummallisia, mutta henkilöt ovat suomalaisia, muita sukunimiä esimerkiksi Bidé, Kelmenkaistale, Meero, Melden, Nauberschnack, Oodel, Piilmo. WKVL:ssä nuoret ovat, koska heidän vanhempansa ovat nähneet lapsissa jonkinasteisia identiteettihäiriöitä, ja laitoksessa heidän toivottiin ”löytävän itsensä”.

Mutta Pavel Torkswift. Sivulla 345 selviää tausta kirjan nimelle. Pavel Torkswiftista tulee jonkinlaisen lahkon Mestari, joka julistaa, että maanpäällinen elämämme on pelkkä esipuhe sitä seuraavalle elämälle ikuisessa bittimaailmassa. WKVL:ssä opiskeleville kerrotaan, että Elon Muskin yhtiö on jo kehitellyt implanttina ihmiseen pantavan laitteen, joka kykenee lukemaan yksilön mieltä. WKVL:ssä ollaan samoilla jäljillä: Henri Classicin takaraivoon on asennettu siru, jonka avulla voidaan ohjailla Henrin näköhavaintoja ja aistimuksia ja sitä kauttaa elämää.

Voidaanko ihmisen dna koodata ja muunnella jotenkin biteiksi ja siirtää ihminen internettiin? Pavel tietää, että tämä on mahdollista, ellei internettiä pikaisesti suljeta kokonaan. Muussa tapauksessa internetin ihmiskäyttäjät itseorganisoituvat hajautetuiksi verkkoalgoritmeiksi – ihminen katoaa verkkoon… tietoisuus algoritmina… sielu… hajanaista. Asiaan kuuluu passelisti, että Liukkonen mainitsee myös japanilaisen Hiroshi Ishiguron, joka on saanut aikaan jonkinlaisen humanoidirobotin, Geminoid-androidin

Yksi romaanihenkilöistä on jo niin aivopesty, että hän on ruvennut kuulemaan amalgaamipaikkoistaan propagandalähetyksiä läheisiltä radiotaajuuksilta. Tällä viikolla on puolestaan lehdissä kerrottu Facebook-yhtiön muuttavan nimensä Metaksi, joka tulee päivittämään Oculus-virtuaalilasituotteitaan uusilla keino- ja lisätyn todellisuuden tuotteilla vielä tänä vuonna. Tämän digitalisaation seuraava vaihe on valetodellisuuteen perustuva metaversumi. Koronarokotteissa olevista siruista Liukkonen ei kuitenkaan kirjoita. Mestari Torkswift sen sijaan sanoo, että nykymuotoinen elämä ei tarjoa mahdollisuutta todelliselle keskittymiselle, joten ainoa vaihtoehto on ruumiin kuolettaminen ja mielen saattaminen osaksi digitaalista todellisuutta.

Torkswiftin lahkon esikuva on 1300-luvulla elänyt mystikko Katariina Sienalainen, joka on yksi kuudesta Euroopan suojelupyhimyksistä. Kun Sienassa hänen aikanaan puhkesi ruttoepidemia, mutta koska rokotteita ei ollut, ryhtyi Katariina auttamaan sairastuneita niin onnistuneesti, että hänen kerrotaan saaneen 1.4.1375 Kristukselta palkkioksi stigmat.

Paljon on Liukkosella asiaa, mutta kaikkea ei ymmärrä alkuunkaan. Kuten vaikka, että jos hajotamme atomin ja vapautamme sen energian, niin viis siitä, että jokainen ääretön joukko A on yhtä mahtava karteesien tulon A x A kanssa. Mahtavuusjärjestys. Kardinaliteetti.

Eikä helppoa ole Henri Classicin äidilläkään, joka on lastenkirjailija. Hänen kirjojaan oli alettu pitää kryptisinä, eikä ymmärretty, mitä niillä yritettiin sanoa. Äidin kirjan olivat muuttuneet omituisiksi, joku kriitikko kirjoitti niistä, että ne olivat kuin puhelinluetteloista tehtyjä fantasiasovituksia.

Jotain tällaista on Liukkosenkin kirjassa. Lukukokemuksena, joka minulta vei seitsemän päivää, se oli joka tapauksessa vetävä. Tarralappuja panin sivuille noin 50, joita kohtia nyt tarkastellessani huomaan, että käsittelen niistä tässä vain muutamia. Vaativimpia luettavia ovat ne kohdat, joissa asiaa viedään eteenpäin kymmenen tai useammankin sivun kappalejaottomina virtauksina. Sitten välillä on virkkeitä sulkumerkeissä ja niiden sisällä virkkeitä hakasulkumerkeissä.

Kirjan yksi iso teema on yhteisöllisyyden katoaminen, mikä koskee niin perheitä, kouluja, työpaikkoja, taloyhtiöitä kuin koko yhteiskuntaa. Politiikkaa Liukkonen ei kuitenkaan käsittele ollenkaan. Pari vuotta sitten tapasin Liukkosen Itäkeskuksen kirjastossa, jossa hän yleisötilaisuudessa sanoi, että ”itsensä sijoittaminen maailmaan on vaikeaa. Mikä olen? En esimerkiksi osaa sanoa sitä, olenko oikeistolainen vai vasemmistolainen. En ole.”

Pahinta on järjestelmällisyyden puuttuminen ja kaikenlaisen hölmöyden nouseminen pintaan. Pääfilosofina toimii painosten kuningas, hengellistynyt Paulo Coelho ja televisiosta katsotaan kokkiohjelmia. Kaikkea huuhaata on liikaa, trendejä joka lähtöön, uusia dieettejä, hyönteisruokavalioita, kauneusleikkauksia, askelmääräsuosituksia, bitcoineja... Eikä nuorilla ihmisillä ole omaa elämää vasta kuin silloin, kun tulee nähdyksi Instagramissa tai näissä muissa julkisuuspökellyksissä. Jos ei näy, ei ole olemassa. Sitten kun tässä näkyväksi tekemisessä ollaan mukana, altistuu identiteettivarkauksille, joiden uhriksi tai ainakin niiden yritysten uhriksi joutuu vuosittain yli 500 000 suomalaista.

Itseironiaakin Liukkonen harrastaa. Mainosmies Olof Beskow haukkuu Ludwig Wittgensteinin raiskaajat, joista yksi pahimpia on se helvetin Liukkonen: ”Jos joku on onnistunut käsittämään Wittgenstein väärin niin Liukkonen. Mikä riivatun pakkomielle kaikilla intellektuelleiksi itsensä naurettavasti mieltävillä on nimenomaan Wittgensteiniin.” Samaan syssyyn Eemeli von Dietrich muistuttaa Beskowille, että Liukkosen kuolema oli kammottava: ”Kuinka joku voi sössiä pyöränpumpun kanssa sillä tavalla?” Ei enempää selitystä.

Lahden kaupunginteatterissa menee parhaillaan näytelmä Kulta, ollaan kotona, jossa sanotaan nostalgian olevan sairaus. WKVL:n yksi opettaja luennoi välitunnilla, että ihmisten koko sisäinen elämä on vääränlaisen nostalgian läpäisemää, koska me kasvatamme sisällämme mahdottomien, typerien, latteiden toiveiden ja haaveiden kaihoa, ajatusta jostain paremmasta, aina jokin on paremmin kuin nyt, vika on aina tässä hetkessä. Niinpä niin, nostalgia sanana muodostuu kreikan kielen sanoista nostos (paluu) ja algos (tuskallinen). Sanan otti käyttöön lääkäriopiskelija Johannes Hofner 1678. Tällaisia tiedonpaloja Liukkosen kirja on täynnä. Dr. Pepper -limsan alkuperää pohditaan, samoin Parker-kuulakärkikynän ja selitetään perinpohjin sinisen värin synty.

Olisi mielenkiintoista saada käsiinsä se kirjan erikoispainos, johon kustannustoimittaja Samuli Knuuti on kirjoittanut esipuheen. Ilman sitäkin Liukkosen kirja on jännittävä, ei lainkaan sellainen, jollaiseksi Helsingin Sanomat sen haukkui 17.10.

Tähän loppuun vielä, vaikka tästä jutustanikin taisi tulla liian pitkä, Henri Classicin isän elämänohjeet pojalleen:

1. Et voi koskaan ennakoida mikä saa sinut näkemään
2. Voit sekä olla että et juurikaan olla
3. Kaikki maailmassa pyrkii kohti putoamista
4. Muista: tämä (?) voi olla ainoa mahdollisuutesi
5. Tee iso numero tästä paskasta, hermostuttavasta avuttomuudesta, sisäisestä elämästä
6. Aika kuluu
7. Logiikan ja valinnan risteyskohta on helvetti
8. Muista: kaikki haluavat enemmän ja enemmän ja enemmän, muista. Ja enemmän
9. Älä muuten yritä avata viinipulloa marakassilla

kari.naskinen@gmail.com

Puupäiden puuhastelusta syntyi Sibeliustalo

Lahden kaupunginjohtajana 1996 aloittaneen Kari Salmen (SDP) ensimmäinen todella iso asia oli kongressi- ja konserttitalohankkeen esitteleminen valtuustoryhmien puheenjohtajille alkukesästä 1996. Nyt hän on kirjoittanut Sibeliustalon toteutumisesta Lahti-seuran lehdessä Hollolan Lahti (2/2021). Tilanne ei tuolloin syksyn kunnallisvaalien lähestyessä ollut helppo, sillä kaupungin talous oli lamasta johtuen huonossa kunnossa ja työttömyysluvut maan korkeimmat, yli 25 prosenttia. Haukkumisia ja nimittelyjä tuli: kerskahanke, puuliiteri, konkkatalo, puukirkko, Salmen rantamökki…

Samana vuonna oli alkanut Paavo Lipposen hallituksen tukemana Puun vuosi -kampanja. Sekään ei kuitenkaan kaikille sopinut, Rakennuslehdessäkin kirjoitettiin puupäiden puuhastelusta. Varsinkin Lipponen oli erittäin kiinnostunut puurakentamisesta ja hän lämpeni vahvasti Lahden hankkeelle. Sibeliustalon avajaisissa maaliskuussa 2000 puhunut Salmi kiitteli Lipposta: ”Haluan Lahden kaupungin puolesta kiittää Teitä todistettavasta, myönteisestä suhtautumisesta tähän hankkeeseen ja kauttanne valtiovaltaa, jolle myönteisen päätöksen tekeminen aikanaan ei ole ollut välttämättä helppo asia.”

Valtion puolelta hanketta olivat myönteisessä hengessä selvittäneet myös budjettipäällikkö Raimo Sailas, apulaisbudjettipäällikkö Erkki Virtanen, maa- ja metsätalousministeriön kansliapäällikkö Reino Uronen ja valtiosihteeri Rauno Saari. Myös opetusministeriö oli mukana.

Lahdessa tilanne oli täpärällä. Jos hanke olisi mennyt nurin, olisi valtion tähän tarkoitukseen kaavailema tuki mennyt todennäköisesti joko Jyväskylän Areena-hankkeelle tai Tampereen Pirkkahallin rakentamiseen.

Syyskuussa 1996 valtioneuvosto teki päätöksen, että valtio tukee Lahden puurakenteista kongressi- ja konserttitaloa 40 miljoonalla markalla ja lopulta kaupunginvaltuusto päätti toukokuussa 1998 toteuttaa hankkeen äänin 30-29. Tämä oli kaikkiaan kuudes kerta, kun eri vaiheissa oli asiasta äänestetty.

Talon rakentaminen maksoi 126 miljoonaa markkaa. Lahden veronmaksajien osuudeksi jäi 65 miljoonaa markkaa, kun ulkopuolista rahoitusta tuli paljon:

Valtio 40 mmk
Metsäteollisuus 9,1 mmk
EU 7,3 mmk
Hollolan kunta 1,7 mmk
Tekes 1,5 mmk
Metsänomistajien liitto 0,6 mmk
Päijät-Hämeen liitto 0,2 mmk
Asko Oy 0,1 mmk
Huonekalusäätiö 0,1 mmk
Teknoware Oy 50 000 mk

Kari Salmi vertaa Sibeliustalon rakentamiskustannuksia Helsingin Musiikkitalon kustannuksiin. Nykyrahassa laskien Sibeliustalo tuli maksamaan noin 30 miljoonaa euroa, kun Musiikkitalon kustannukset olivat noin 160 miljoonaa euroa.

Sibeliustalon kannalta merkittävää oli elinkeinoelämän tuki. Kirjoituksessaan Salmi mainitsee yritysjohtajista erikseen Polttimo Oy:n hallituksen puheenjohtajan Harald Relanderin ja Isku Oy:n toimitusjohtajan Hannu Roineen. Metsäteollisuuden merkittävistä edustajista Salmi nostaa esille Metsäliiton viestintä- ja yhteiskuntasuhteiden johtajan Pekka Kivelän sekä Puuinfo ry:n toimitusjohtajat Pertti Hämäläisen ja Ilkka Pöyhösen.

Julkisuudessa hanketta puoltivat voimakkaasti Etelä-Suomen Sanomat ja Uusi Lahti, kun taas Lahden Radio vastusti. Kaupunginvaltuustossakin Vuokko Kautto (Vas) syytti Etelä-Suomen Sanomia ja Uutta Lahtea hankkeen yksipuolisesta puolustamisesta.

Olin tuolloin Uuden Lahden päätoimittaja, ja kun Sibeliustalon avajaisten yhteydessä pyysin kapellimestari Osmo Vänskältä nimikirjoituksen uuteen Sinfonisesti yhdessä -kirjaan, hän otti kynän taskustaan ja kirjoitti: ”Karille kiitoksia monesta!”

Tähän monesta-sanaan liittyi mm. se, että olin jo ennen hankkeen esille tulemista sopinut Kari Salmen ja kaupunginorkesterin intendentin Tuomas Kinbergin kanssa, etten kirjoita asiasta mitään liian aikaisin, ettei ennenaikainen julkisuus haittaisi asian eteenpäinviemistä. Olin tässä tietenkin huono toimittaja, mutta parempi asian kannalta.

Vaikka Sibeliustalo tehtiin näkyvästi Lahden kaupunginorkesterin tasonkohottamisen siivellä, ei siitä tullut vain sinfoniaeliitin talo. Sibeliustalon toimitusjohtaja Antti Vihinen piti huolen siitä, että siitä kehittyi koko kansan talo. Lähiaikojenkin ohjelmisto osoittaa, että paljon on muutakin kuin sinfonioita ja etydejä:

29.10. Ressu Redford
29.10. von Herzen Brothers
30.10. Gasellit
3.11. Tomi Metsäketo, Milana Misic, Teijo Lindström
5.11. Leavings-orkesteri
6.11. Ipana-rock
15.10. Erin
19.11. Ismo Leikola
19.11. Viikate
20.11. ”Saikkua, kiitos”
22.11. Kaartin soittokunta
24.11. Kari Tapion muistokonsertti

kari.naskinen@gmail.com

Taide laskee verenpainetta, paitsi kissantappovideo

”Monipuolinen ja yhteiskuntakriittinen taide-elämä on niin elintärkeä toimiala, ettei sen rahoittamista pidä jättää markkinoiden varaan”, kirjoittaa kuvataiteen tohtori Teemu Mäki Taideyliopiston verkkosivulla. Jokaisen Suomessa elävän ihmisen ulottuvilla on enemmän taidetta – esimerkiksi kuvataidetta, kirjallisuutta, musiikkia, teatteria, elokuvaa – kuin koskaan aiemmin. Köyhinkin suomalainen on tässä mielessä rikkaampi kuin muinaiset faaraot ja keisarit ja yhtä rikas kuin nykyiset miljardöörit.

”Kommunistinen utopia on siis Suomessa toteutunut ainakin taiteessa”, kirjoittaa Mäki. ”Myös sananvapaus on Suomessa hyvällä tolalla. Kaikenlaista taidetta saa tehdä ja mihin tyyliin tahansa. Jopa kaltaiseni, joissain piireissä vihattu ja oikeudessa tuomittu kissantappajataiteilija saa apurahoja ja päätyy virallisiin työryhmiin suunnittelemaan taidepolitiikan ja taiderahoituksen tulevaisuutta.”

”Ei, enkä minäkään ole aito kommunisti, vaan ihan normaali, kompromissinhakuinen vasuri, sekatalouden ystävä”, kuvaa Mäki itseään.

Hän on kuitenkin selvästi sillä linjalla, että taiteella on tehtävänsä myös poliittisena vaikuttajana. Yhdessä haastattelussa kymmenen vuotta sitten Mäki sanoi, että taide on ihmisen kehittämistä kokemusmaailman muokkausmenetelmistä ylivoimaisesti tehokkain: ”Voimme säätää kokemusmaailmaamme esimerkiksi juomalla viinaa, matkustamalla Himalajalle, menemällä maata kiertävälle radalle ja tekemällä muita tällaisia luotettavia, kiistatta toimivia keinoja tuottaa voimakkaita tai erityisiä kokemuksia, mutta nämä ovat tehottomia verrattuna siihen, että me voimme myös melko luotettavasti opetella lukemaan ja kirjoittamaan runoja, jotka aiheuttavat vähintään yhtä suuren mielenjärkytyksen tai kokemuksellisen mullistuksen. Yksi kirjan sivu voi niin voimakkaasti kuohuttaa mieltä, että se tehokkuudessaan ylittää isot tekniset järjestelyt ja maapallon toiselle puolelle matkustamisen. Tässä mielessä taide suoriutuu näistä tehtävistään loistavasti” (nyttemmin lopetetulla Megafoni-nettisivustolla).

Taide voi myös muuttaa yhteiskuntaa, mutta silloin sen on tavoitettava miljoonayleisöjä. Mäki ottaa esimerkiksi tällaisesta Spike Leen elokuvat, jotka ovat kaikki kaupallisia elokuvia ja tarkoitettu perusjätkälle ja -muijalle, mutta ovat samalla sisällöltään selvästi yhteiskunnallisia esimerkiksi suvaitsevaisuuden puolesta ja rasismia vastaan. On siis mahdollista tavoittaa suuri yleisö ja tehdä poliittisesti mielekästä taidetta.

Taiteella on yhteiskuntakriittinen tehtävä filosofis-poliittisen ideoinnin, luomisen ja keskustelun joustavana ja kokonaisvaltaisena muotona.

Suomessa taide oli yksi tärkeimmistä keinoista, jolla yli sata vuotta sitten luotiin identiteettiä suomalaisesta kansasta ja valtiosta. Kansalaissodan ja toisen maailmansodan aiheuttamien traumojen vuoksi alettiin uskoa taiteeseen myös kriittisen ajattelun ja keskustelun muotona. Nykyisin on lisäksi se, minkä Mäki nostaa esille: ”Taide ja muut ns. luovat alat alettiin nähdä tärkeänä osana bruttokansantuotetta. Taiteet työllistävät, niiden jalostusaste ja kasvupotentiaali on erittäin suuri ja ekologinen jalanjälki pienempi kuin useimmilla muilla aloilla.”

Veikkausvoittovaroja koskeva keskustelu on tärkeätä myös taiteen hyvinvointi- ja terveysvaikutusten kannalta. Tätä todisti pari vuotta sitten WHO:n laaja tutkimus: taide alentaa verenpainetta, pidentää työikää ja eliniänodotetta, ylläpitää mielenterveyttä ja yhteiskuntarauhaa, parantaa asuinalueiden viihtyisyyttä ja nostaa niillä sijaitsevien kiinteistöjen markkina-arvoa.

Vaikka kyllähän taide välillä nostaakin verenpainetta. Näin kävi silloinkin, kun Mäki tappoi kirveellä kissan videoteoksessaan Sex and Death (1988). Valtion elokuvatarkastamo kielsi sen julkisen esittämisen ja Helsingin hovioikeus tuomitsi Mäen eläinrääkkäyksestä 1400 markan sakkoihin ja maksamaan 1700 markkaa Helsingin eläinsuojeluyhdistykselle, jolta Mäki oli kissan saanut. Hovioikeus katsoi, ettei kissa kuollut riittävän nopeasti, koska Mäen käyttämä kirves oli liian tylsä ja pieni. Vuonna 1994 Kiasma osti kissantappovideon 20 000 markalla.

Enää Mäki ei tapa kissoja, vaan osallistuu yhteiskunnalliseen taidekeskusteluun: ”Ilmastokriisi, pakolaiskriisi, hyvinvointivaltion kriisi, kuudes joukkosukupuutto, rahan ja vallan kasautuminen yhä harvempiin käsiin sekä muut kolossaaliset uhat ovat osoittaneet, että yhteiskunnallinen keskustelu vain talouden ja tekniikan ehdoilla ja edustuksellisen demokratian kautta ei riitä. Tarvitaan monipuolisempaa ja visionäärisempää keskustelua myös taiteen kautta.”

Mutta miten käy? Kun eduskunnassa ei taidetta tunnuta kovin paljon välitettävän siitä, ohjataanko julkista rahoitusta lähinnä niille, joilla on iso yleisö tai jotka ovat jo menestyneet markkinoilla tai joilla arvioidaan olevan hyvä mahdollisuus bkt:n kasvattamiseen. Jos James Bond -soopat tehtäisiin Suomessa, ne saisivat valtavat tuet Business Finlandilta.

Teemu Märn mielestä tuollaisessa tilanteessa kulttuuriministeriön hallinnonala ja sen budjetti olisi rehellistä siirtää työ- ja elinkeinoministeriön alaisuuteen. Vai olisiko tätäkin oikeampi osoite oli sosiaaliministeriö? Hyvätuloisiakin taiteilijoita tietysti on, mutta esimerkiksi suomnalainen kirjailija tienaa taiteellisella työllään 2000 euroa vuodessa! Kun Taiteen edistämiskeskuksen tutkimuksessa 2010 kuvataiteilijoilta kysyttiin, mikä on heidän tärkein tulonlähteensä, yleisin vastaus oli sosiaaliturva.

Taideyliopiston esseessän Mäki kirjoittaa, mikä tähän olisi markkinahenkinen ratkaisu: Lopettakaa. Tai opetelkaa tekemään jotain mikä myy. Tai lopettakaa ainakin ruikutus, sillä jos taiteen tekeminen on niin kivaa, että jatkatte sitä vaikka sillä ei tienaa, niin kaikkihan on hyvin.

”Jos kyse olisi vaikkapa homejuuston valmistuksesta, minäkin ehdottaisin tuota ratkaisua, mutta kun puhumme taiteesta, näen asian toisin. Vaikka rakastan myös homejuustoa”, sanoo Mäki.

kari.naskinen@gmail.com

Junamatkalla Weimariin ja Varsovaan

Televisiosta saa usein virikkeitä. Nyt olen kuukauden verran ollut kiinni aiheessa, joka tuli Junamatkalla Eurooppaan -ohjelmasta. Se on se mukava matkailusarja, jossa Michael Portillo vie meitä paikasta toiseen. Kun hän viimeksi reissasi Saksassa ja kävi Weimarissa, piti kaivaa historiatietoja Weimarin tasavallasta. Tulikin laajempi perehtymiskohde, kun esille nousi Rudolf Holsti (kuvassa), joka noihin aikoihin Suomen ukoministerinä oli tietenkin paljon tekemisissä uuden Saksan tasavallan kanssa. Sitten vielä ilmestyi Lasse Lehtisen kirja sisäministeri Heikki Ritavuoren murhasta, jota läheltä liippasi myös Holsti.

Ritavuoren ampui 14.2.1922 suomalaisuusaktivisti Ernst Tandefelt, mutta poliittisesti olisi kohde voinut olla Holstikin, jota äärioikeistolaiset vihasivat yhtä paljon. Edistyspuolueeseen kuuluvina porvareina Holstia ja Ritavuorta pidettiin luokkapettureina, joille piti näyttää, missä raja menee. Syinä olivat mm. punavankien armahduslaki ja suojeluskuntien itsenäistymisen torjuminen.

Näistä kahdesta ”punikkiministeristä” murhamiehet ottivat listalle myös Holstin, mutta sitten tämä vaihtoehto hylättiin, kun tuli esille, että Tandefelt oli Holstin kaukainen sukulainen. Nämä tiedot ovat Holstin julkaisemattomista muistelmista ja viitteellisesti Santeri Alkion päiväkirjoista. Siis murhamiehet, muitakin kuin Tandefelt? Täysin aukoton ei tämä asia ole, sillä myöhemmin Tandefelt kirjoitti vankilassa, että murhaa olivat olleet suunnittelemassa myös apteekkari ja aktivistijohtaja Oskar Jansson ja suojeluskunnan Uudenmaan alueen päällikkö, kenraalimajuri Paul von Gerich. Murhan tausta jätettiin kuitenkin tutkimatta.

Tandefeltin paljastuksen johdosta oikeuskansleri sentään aloitti tutkimukset, mutta ne lopetettiin tuloksettomina 1930-luvun alussa, kun Lapuanliikkeen kannatus alkoi voimakkaasti nousta, eikä haluttu lisää rikkoa yhteiskuntarauhaa, joka sitten kuitenkin muuttui fasistiseksi rauhattomuudeksi.

Tandefelt oli joka tapauksessa kaikkein innokkain. Jo 1902 hän oli mukana suunnittelemassa kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin murhaamista, mutta kun se hanke paljastui, pakeni Tandefelt Italiaan. Taisi olla sukuvika, sillä hänen isoisänsä pikkuserkku Otto Johan Tandefelt oli yksi Hans Axel von Fersenin murhaajista. Fersen oli Ruotsin kuningaskunnan valtakunnanmarsalkka, joka 1810 johti kruununperilliseksi valitun Kaarle Augustin hautajaisissa surusaattoa. Huhuttiin, että von Fersen olisi myrkyttänyt Kaarle Augustin, ja kun tähän uskottiin, syntyi hautajaisissa mellakka ja von Fersen kuoli kansanjoukon kivittämänä ja maahan polkemana.

HOLSTI VARSOVASSA

Saksan valtakuntaa (Deutsches Reich) alettiin kutsua Weimarin tasavallaksi sen jälkeen, kun Weimarissa säädetty Saksan uusi perustuslaki astui voimaan 11.8.1919. Weimarin tasavallan aika päättyi Adolf Hitlerin kansallissosialistien noustua valtaan ja lakkautettua maassa vallinneen demokratian. Vuonna 1933 Hitler yhdisti valtakunnankanslerin ja presidentin virat sekä asetti itsensä elinikäiseksi Führeriksi ja valtakunnankansleriksi.

Mutta takaisin Portillon kanssa Weimarin torille. Rudolf Holsti ei ollut siellä, mutta Berliinissä kuitenkin ja varsinkin Varsovassa, jossa hän kävi allekirjoittamassa liittoutumissopimuksen Puolan, Latvian ja Viron kanssa 18.3.1922. Tämä oli erikoinen episodi. Eduskunta ei sopimusta hyväksynyt ja Holsti joutui eroamaan.

Holsti näki Neuvosto-Venäjän sotilaallisen uhkan kasvaneen ja alkoi järjestellä uutta reunavaltiopolitiikkaa. Varsovassa tehdyssä sopimuksessa ei kuitenkaan ollut sotilaallista toimintaa koskevaa osaa, vaan muunlaista yhteistyötä, joten Holsti oletti voivansa allekirjoittaa sen. Liettuankin piti olla mukana, mutta jättäytyi lopulta pois Puolan kanssa olleiden riitaisuuksien seurauksena; Liettua ei voinut liittyä sopimukseen siksi, että Puola oli miehittänyt Vilnan.

Sopimuksen taka-ajatuksena oli tekstisisällöstä huolimatta syventää sotilaallistakin yhteistyötä Suomen, Baltian maiden ja Puolan välillä. Holsti oli Suomen ulkopolitiikan yksi keskeisistä suunnannäyttäjistä 1920-luvun alussa ja hän ajatteli, että Suomen piti huolehtia turvallisuudestaan ensisijaisesti poliittisin keinoin. Ratkaisuna tähän ei ollut puolueettomuus, vaan tiivis yhteistyö saman näkemyksen omaavien maiden kanssa.

Holsti kyllä halusi luoda hyvät ja normaalit suhteet sekä Neuvosto-Venäjään että Saksaan, mutta kun ne olivat tiivistäneet yhteistyötään, katsoi Holsti, että Saksan kanssa ei nyt ollut viisasta kaveerata enempää. Sitä paitsi bolsevistiseksi muuttunutta Venäjää ei haluttu kylkiäiseksi tuossa vaiheessa, vaikka Saksa niin tekikin.

Holstin tekemän Varsovan sopimuksen takia kaatui myös koko hallitus, jonka pääministeri oli Juho Vennola (Ed.). Eduskunta ei ratifioinut sopimusta ja jouduttiin nimittämään Suomen itsenäisyyden ajan ensimmäinen virkamieshallitus, pääministerinä A.K. Cajander (Kok).

John Major ja Michael Portillo

Michael Portillo toimi ennen tv-alalle siirtymistään Britannian työministerinä John Majorin hallituksessa 1994-95 ja puolustusministerinä 1995-97. Kansanedustajana Portillo oli 1984-97 ja 1999 - 2005. Niinkin vahvoilla hän oli politiikassa, että 1995 hänestä puhuttiin John Majorin kilpailijana puoluejohtajaksi ja pääministeriksi.

kari.naskinen@gmail.com

Kineettisiä kuvia

Televisiosta tuli tiistai-iltana Eino Ruutsalon (19.9.1921 - 2.4.2001) elokuvia, joista kolme kokeellisia lyhytfilmejä. Ruutsalo oli avantgardististen animaatioelokuvien harvinainen tekijä. Ruutsalo kouluttautui New Yorkissa ja Taideakatemiassa Helsingissä kuvataiteilijaksi, ja tämä heijastui selvästi hänen lyhytelokuviinsa, jotka syntyivät, kun hän oli menettänyt kiinnostuksensa perinteiseen kuvakerrontaan. Muutaman mustavalkoisen pitkän elokuvan jälkeen Ruutsalo palasi tavallaan maalariksi ja alkoi maalata suoraan filmille.

Ruutsalon kuuluisin tällainen elokuva on neljän minuutin mittainen Kineettisiä kuvia (1962), joka herätti huomiota kansainvälisestikin. Se nähtiin valmistumisaikanaan monilla festivaaleilla, ja palkittiin ainakin Locarnon festivaaleilla Sveitsissä. Vuonna 2001 sen esityskopio ostettiin Ateneumin Taidemuseon kokoelmiin ja 2003 Pariisin Pompidou-keskuksen kokoelmiin.

Otan asian tässä esille, sillä tunnen sen hyvin, koska nuorena poikana käsittelin kotona kaitafilmejä samalla tekniikalla. Kineettisiä kuvia syntyi kahden vuoden työn tuloksena, siis kaksi vuotta ja elokuvaa neljä minuuttia. Kysymys on sillä tavalla maalaamisesta tai piirtämisestä, että filmin jokainen ruutu on ”taiteiltava” erikseen. Kineettisiä kuvia koostuu yli 7000 yksittäisestä, käsin manipuloidusta ruudusta.

"Käytin erilaisia filmimateriaaleja, negatiivia, positiivia, kirkasta eli puhdasta runkomateriaalia, maalasin yksittäisiä kuvia, piirsin vahattua filmiä rikki ja syövytin hapoilla näin syntyneet kuviot filmiin, kiinnitin erilaisia värikalvoja tai käytin värihuuhteluita, hankasin, raaputin, höyläsin ja rei’itin, kokeilin siis kaikilla mahdollisilla valmistusmenetelmillä, mutta elokuvakameraa en käyttänyt”, selitti Ruutsalo tekniikkaansa.

Minulla prosessi alkoi niin, että osan 8 mm:n kaitafilmistä upotin kylpyammeeseen, jossa oli mahdollisimman kuumaa vettä. Aikansa siellä hauduttuaan filmin muovikalvolta pystyi raapimaan valoherkän emulsiokalvon pois, jolloin jäljelle jäi vain läpinäkyvä filmiaines. Siihen alkoi sitten kuvien tai kuvatusten maalaaminen vesiväreillä, muilla maaleilla, tussilla tai millä tahansa. Osaa filmirullasta en pannut kylpyammeeseen, vaan siihen jäi esimerkiksi yöllä kuvattuja kohtia, joissa näkyi vaikkapa katuvaloja, tähtitaivasta tai mitä milloinkin. Tällainen filmi oli tummaa, joten sitä saattoi kuvioida raaputtamalla, syövyttämällä ja edelleen myös värittämällä. En tehnyt tällaista elokuvaa kahta vuotta, kärsivällisyyttä kesti ehkä viikon tai pari.

Jo tästä selviää, että näissä elokuvissa ei ole minkäänlaista juonta. Ne ovat nonfiguratiivisia taideteoksia. Ruutsalon elokuvissa on lisäksi Otto Donnerin musiikki, vastaavanlaista nonmelodista lajia.

Ruutsalon pitkät, normaalilla kuvaustekniikalla tehdyt elokuvat noudattavat tietyllä tavalla samaa ideaa. Juonet ovat hataria tai ainakin mitäänsanomattomia. Tärkein on kuva, ja Ruutsalo kuvasikin itse elokuvansa. Hän pyrki jonkinlaiseen absoluuttiseen elokuvaan, jossa tärkeintä on elo. Olihan ensin elävä kuva, josta alettiin käyttää nimeä elokuva. Pohjana elämä. Ruutsalo kuvasi eloa, elämää lähes ilman sitä muokkaavaa käsikirjoitusta. Ote oli melkein dokumentaarinen.

Elokuva-analyytikkojen luonnehdinnat Ruutsalon näytelmäelokuvista paljastavat jotakin: ”Öisen kaupungin runollinen kuvaus Hetkiä yössä (1961) kehittyy moderniksi tyhjäksi allegoriaksi. Tuulinen päivä (1962) on kunnianosoitus antonionilaiselle eksistentialistiselle elokuvalle. Toisessa kulttuurissa [Pariisissa] syntynyt Viheltäjät (1964) nojautuu nouvelle vaguen imrovisaatiopyrkimyksiin. Laiturissa (1965) Ruutsalo kokeilee kepeää seksikomediaa” (Arto Haarala, Suomen kansallisfilmografia 7, Suomen elokuva-arkisto 1998).

Viheltäjät Ruutsalo teki ranskalaisen uuden aallon hengessä. Päähenkilö kävelee kaduilla ja ohittaa teattereita, joissa esitetään Stanley Kubrickin, Jean-Pierre Melvillen ja Frank Perryn elokuvia. Viheltäjien pieniin rooleihin Ruutsalo sai myös Jean-Claude Brialyn, Pascale Petitin ja Jean-Louis Trintignantin. Nämä Ruutsalon neljä pitkää elokuvaa esitetään Kino Reginassa 15.12. - 19.1.

Syyskuussa 2021 väitteli Marko Home tohtoriksi Helsingin yliopistossa: ”Pysähtymisessä vaanii kuolema. Eino Ruutsalon kokeellinen 1960-luku.” Marko Home kirjoittaa, että Ruutsalon 1960-luvun tuotannossa oli tunnusomaisena piirteenä kokeellisesta asenteesta kumpuava eri taiteenlajien, välineiden ja ilmaisumuotojen rajojen ylittäminen. Yhdistämällä kokeellisissa lyhytelokuvissaan kuvataiteen keinoja liikkuvaan kuvaan Ruutsalo raivasi Suomessa tietä 1980-luvun videotaiteelle ja 1990-luvun mediataiteelle:

”Valokinetiikka oli yksi merkittävimmistä alueista hänen pyrkimyksissään löytää uusia taiteen esittämisen ja kokemisen tapoja. Ruutsalo oli keskeisessä roolissa tuomassa maahamme uudenlaista näkemystä siitä, että taideteos ei ole sidottu mihinkään materiaaliin tai tekniikkaan, vaan saattaa olla myös tilallinen ja ajallinen tapahtuma, jota katsojan tulkinta muokkasi. Ruutsalo oli elävä esimerkki siitä, kuinka sama taiteilija voi toimia eri taiteenlajien parissa tai niiden välialueilla ja tehdä teoksia eri välineillä ja niiden yhdistelmillä. Kotimaisella taidekentällä Ruutsalon voidaan katsoa olleen 1960-luvulla intermedian edelläkävijä, joka liikkui vapaasti eri menetelmien välimaastossa, vaikka tämänkaltaiset pyrkimykset yleistyivät maassamme esimerkiksi liikkuvaa kuvaa hyödyntävien installaatioiden muodossa vasta 1980-luvulla.”

Kun Eino Ruutsalon syntymästä tuli nyt kuluneeksi sata vuotta, ilmestyi Marko Homelta myös kirja Kineettisten kuvien mestari (Parvs, 2021). Lisäksi Ateneumissa on Ruutsalo-näyttely 27.3.2022 asti.

Panen tähän loppuun vielä kaksi pysäytyskuvaa omasta elokuvastani Crazy Day, joka valmistui joskus 1960-luvun puolivälissä ja sai jonkin palkinnonkin Suomen kaitafilmaajien yhdistyksen kilpailussa. En ole katsonut sitä pitkän aikaan, mutta muistaakseni se on vähän lyhyempi kuin Ruutsalon teos.

kari.naskinen@gmail.com