Venäjää odottaa häviö?

Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa tänään sanotaan, että Venäjän eteneminen Ukrainassa on hyytynyt, yhtenä syynä se, että Venäjä kärsii puutetta ampumatarvikkeista ja sotilaista.

Vaikka näin toivoo käyvän, niin jotenkin on vaikea uskoa, että ainakaan ihan heti käy. Sotiin liittyy aina myös informaatiosota, joka vaikuttaa muihinkin kuin sodan varsinaisiin osapuoliin. Nostattaa henkeä ja taistelutahtoa, kun kerrotaan, että vihollispuolella on ongelmia. Suomessa luetaan tietenkin uutisia ja kommentteja pääasiassa ukrainalaisesta näkökulmasta, mutta kuinka oikeisiin faktoihin ne perustuvat, on vaikea tietää.

Etsin internetistä hakusanoilla ”Venäjä häviää, Venäjän armeija vaikeuksissa” ja muuta vastaavaa, niin viime viikkojen aikana otsikot ovat olleet yksiselitteisiä:

- Venäjän sotajoukot ovat huonoja, koska niiden koulutus on huonoa.
- Venäjän eliitti tietää Venäjän häviävän sodan.
- Putin kukistuu parin kuukauden kuluttua.
- Venäläiset joukot käyttävät vanhentuneita karttoja.
- Venäjän joukot ovat helposti haavoittuvia.
- Venäjän joukoissa enemmän karkureita kuin uusia sotilaita.
- Venäjä häviää sodan, sanoo professori.
- Venäjän tykkituli vähentynyt merkittävästi.
- Himars-ase pilasi hyökkääjän suunnitelmat.
- Venäjän armeija on moraalisessa konkurssissa.
- Venäläiset tanssivat Ukrainan pillin mukaan.

Onkohan tilanne tosiaan tällainen? Kun kuitenkin tietää, että Venäjällä on iso armeija, niin jos se täysin voimin otetaan käyttöön, alkaako rytinä? Toistaiseksi Venäjällä on käynnissä vasta ”kirurginen erikoisoperaatio”, eikä sotatilaa ole edes julistettu. Sotilaallinen liikekannallepano tällaisen yh-erikoisoperaation jälkeen voisi muuttaa tilanteen aivan toiseksi. Ainakin on pelko siitä, että jos Venäjä muuttaa asennettaan vielä nykyistä rajumpaan suuntaan, voi lopputulos olla todella kauhea.

Eurooppa on nyt kusessa energian kanssa. Sen sijaan Venäjän energiateollisuus ei ole kusessa pakotteiden kanssa. Poliittisen talouden väitöskirjatutkija Antti Ronkainen Helsingin yliopistosta kirjoitti viime viikon Suomen Kuvalehdessä, että sodan alkamisen jälkeen Venäjä on tienannut öljy- ja kaasukaupalla kolme kertaa enemmän kuin normaalisti. Jos ei Eurooppa osta, ostavat Kiina ja jotkut muut sitäkin enemmän. Tämän ansiosta Venäjä voi nyt käyttää kaasua geoekonomisena aseena ja vastata Euroopan asettamiin sanktioihin.

Kiina on toinen iso asia Euroopan ja koko läntisen maailman kannalta. Tästäkin on hyvä selonteko tämän päivän Helsingin Sanomissa. Kun Venäjän osuus EU:n ulkopuolelta tänne tulevasta tuonnista oli viime vuonna noin 7 prosenttia, on vastaava osuus Kiinasta ollut tänä vuonna 22 prosenttia. Esimerkiksi koneista, laitteista ja liikennevälineistä tuo osuus on peräti 39 prosenttia.

Eli mitä tapahtuu, jos Kiinan kanssa menevät asiat hakaukseen? Vaaralliselta vaikuttaa juuri nyt esimerkiksi se, että Xi Jinping on sanonut Kiinan ryhtyvän vastatoimiin, jos USA alkaa tukea Taiwanin itsenäisyyttä. Tähän asiaan liittyy Yhdysvaltain edustajainhuoneen Nancy Pelosin mahdollinen ärsytysvierailu Taiwaniin - parempi olisi jättää väliin.

Lisäksi Kiinalla ovat omat ”ukrainansa”. Eivät ehkä yhtä herkkinä kuin Ukraina Venäjälle, mutta silti: Taiwan, Sri Lanka, Pakistan, Bangladesh, Myanmar…

kari.naskinen@gmail.com

Julius Caesar rynkyn ja singon kanssa sotaan

Jos ei lue etukäteen käsiohjelmasta, että Händelin Julius Caesar -ooppera (1724) alkaa Savonlinnassa nykyaikaan sijoitettuna, on katsoja ihmeissään. Kaikki oopperan kahdeksan solistia istuvat lavan etureunassa nuottitelineiden takana, arkivaatteissa, jotkut lenkkarit jalassa, joku maalaa huuliaan, joku syö banaania. On taas kerran näitä nykyohjaajien temppuja, joihin kyllä on jo totuttukin. Hämmennystä ne kuitenkin usein aiheuttavat, esimerkiksi nyt sillä tavalla, että meni pitkän aikaa siihenkin, että tunnisti sieltä Julius Caesarin ja Kleopatran. Ohjaajan idea on, että laulajat ovat tässä harjoittelemassa oopperaa, ja vasta vähitellen tilanne muuttuu rooliasuihin pukeutumisen myötä. Ennen ensimmäistä väliaikaa homma toimii jo kunnolla.

Esityksen toi Savonlinnaan Kroatian kansallisooppera. Se on tehnyt siitä enemmän komediallisen kuin on totuttu. Modernisaation nimissä Caesar lähtee sotaankin niin valmistautuen, etta mallailee, miten rynnäkkökivääri ja sinko istuvat käteen. Lisäksi videoheijastuksissa esitetään isoja tulipaloja, joista yhdessä näyttää Kroatian kansallisteatterin talokin Rijekassa palavan. Nykyäänhän kaikissa mahdollisissa taideteoksissa tehdään enemmän tai vähemmän kömpelöitä viittauksia Venäjän - Ukrainan sotaan. Jos Pekasta ja Pätkästä tehtäisiin nyt vaikkapa kesäteatterinäytelmä, he eivät keittäisi munia Suezin kuumassa hiekassa, vaan heittelisivät niillä venäläisiä hyökkääjiä Donetskissa.

Händelin musiikki on upeaa, kuten vanhastaan tiedetään. Jos on kuullut kirkossa Messias-oratorion ja muitakin Händelin hienoja teoksia, niin Julius Caesar vaikuttaa jopa tutulta, joten siihen on helppo mennä sisään. Näin tämän oopperan tätä ennen televisiosta Salzburgin festivaaleilta 2012, jolloin esitys oli näytelmällisesti ylivoimaisesti parempi, mutta Olavinlinnan hienossa akustiikassa solistien äänet soivat aivan upeasti.

Händelin aikana oli vielä hyvin yleistä, että korkeita ääniä pantiin laulamaan myös kastraattitenorit ja -altot. Savonlinnassa ei näitä eunukkeja ole, mutta sen verran tuota vanhaa tyyliä on, että Caesarina korottaa äänensä mezzosopraano Diana Haller. Kleopatrana on sopraano Annamarija Knego. Näin tämän kaksikon rakkaustarina on myös nykyajan trendien mukainen.

Kleopatra on tietenkin tuttu hahmo, varsinkin Elizabeth Taylor elokuvasta 1963. Olavinlinnassa Kleopatra ei ole läheskään samanlainen kaunotar, mutta kun on asema ja valtaa ja näyttää kyllä viehättävältäkin, ovat miehet vahaa – kuten Kleopatra yhdessä aariassaan laulaakin, ”viehättävä nainen pystyy kaikkeen kutsuvin huulin ja veikein katsein”. Kleopatra oli myös ilmeisen älykäs, ovela poliitikko, joka historiantukijoiden mukaan oli poikkeuksellinen siinäkin, että säilytti vallan sellaisena aikana, jolloin miehet enimmäkseen olivat päävallan asemissa.

Vaikka oopperassa on todellisia tapahtumia muunneltu, on siinä paljon todenmukaisuuttakin. Henkilöhahmotkin ovat aikoinaan eläneitä ihmisiä. Oopperan alkuperäinen nimi on Giulio Cesare in Egitto (Julius Caesar Egyptissä). Libreton kirjoitti roomalaissyntyinen Nicola Francesco Haym, joka käytti pohjana samannimistä, venetsialaisen Giacomo Francesco Bussanin 1676 laatimaa librettoa.

Suurinta tragediaa eivät Savonlinnassa aiheuta oopperan tapahtumat, vaan sellaiseksi muodostui neljä päivää ennen ensi-iltaa Münchenissä kapellimestarina olleen Stefan Solteszin kuolema kesken oopperaesityksen. Nimittäin hänen puolisonsa Michaela Selingerin piti laulaa Savonlinnassa, mutta hänen tilalleen saatiin pikavauhtia tuuraaja. Rooli on Cornelia, joka myös suree puolisonsa menettämistä, Pompeiuksen murhaa. Stefan Soltesz oli tuttu Savonlinnastakin, johti siellä Lentävän hollantilaisen 2008 ja Madame Butterflyn 2009.

kari.naskinen@gmail.com

Kodin, uskonnon ja tsaarin puolesta

Ylipäällikkö Mannerheimin päiväkäskyssä sanottiin 1.12.1939 talvisodan alettua, että ”me taistelemme kodin, uskonnon ja Isänmaan puolesta”. Sotien jälkeen sanonnasta tuli erityisesti kokoomuslaisten käyttämä. Kari Suomalaisen piirtämänä koti kirkko isänmaa -hahmo oli lihava kypäräpäinen pappi. Mannerheim oli varmaan lainannut sanonnan entiseltä työnantajaltaan Venäjän keisarilliselta armeijalta, jossa sen tarkka sanamuoto oli hieman toisenlainen, mutta samaa tarkoittava: Uskon, tsaarin ja isänmaan puolesta (Za veru, tsarja i otetshestvo).

Kirkolla on Venäjänmaalla ollut aina tärkeä merkitys. Vanhan Venäjän yhteisön muodostivat tsaari, aatelisto ja rahvas, joita kaikkia yhdisti ortodoksinen kirkko. Tällä hetkellä ei ole aivan varmaa, onko ylimpänä nykyajan tsaari Putin vai Venäjän kirkon johtaja, Moskovan patriarkka Kirill, joka on kuvannut Putinin valtakautta Jumalan ihmeeksi. Putin taitaa edustaa sitä samaa näkökantaa kuin jo Iivana Julma 1500-luvulla, että tsaari oli vastuussa vain Jumalalle suoraan ilman maallisia välikäsiä. Vielä jopa 1900-luvulla esitettiin ehdotuksia Nikolai II:n julistamisesta pyhimykseksi.

Yritin vähän saada historiallista perspektiiviä lainaamalla kirjastosta kaksi aiheeseen liittyvää kirjaa, Pertti Luntisen Keisari-Venäjän aatehistorian (Gaudeamus, 1981) ja Sirkka Laihiala-Kankaisen Venäläisen kasvatuksen historian (Vastapaino, 2021). Niissä käsitellään uskontoelämää tsaarien ajoilta Neuvostoliiton puolue- ja valtiojohtoiseen tilanteeseen asti – ja nykypäivän asioista saa jonkinlaista ymmärrystä tiedotusvälineitä seuraamalla ja internettiä näppäilemällä. Pelin henki on joka tapauksessa sama kuin 110 vuotta sitten: johtaja on johtaja, jolle Jumala on antanut taidon johtaa.

Koululaitos oli 1800-luvulla tiiviisti näiden ajatusten takana. Kansa piti opettaa tottelemaan Jumalaa, tsaaria ja lakia, koska tämä oli Jumalan tahto. Kun näin toimittiin, ei mitään pahaa voinut tapahtua. Venäjän salaisen poliisin päällikkö, kenraali Aleksandr von Benckendorff kirjoitti: ”Venäjän menneisyys on ihmeellinen, sen nykyisyys on enemmän kuin loistava ja sen tulevaisuus ylittää kaiken, mitä vilkkainkin mielikuvitus voi synnyttää.”

Aina kaikki ei kuitenkaan ole sujunut ihanteellisella tavalla. Esimerkiksi Ukrainan alueella oli hässäkkää, kun Kiovassa paljastui 1800-luvun alkupuoliskolla ”Kyrilloksen ja Metodioksen seura”, joka tähdensi ukrainalaisten messiaanista roolia historiassa ja haaveili Kiovan ympärille syntyvästä vapaasti liittovaltiosta. Tämä oli ensimmäinen oire valtakunnan sisäisistä vähemmistöongelmista.

Nämä ongelmat tai sellaisiksi keksityt panivat Putinin Venäjän lopulta tarttumaan väkivaltaan. Ranskalainen vasemmistolehti Libération on käsitellyt tilannetta useissa artikkelissaan todeten Kirillin ja koko Moskovan patriarkaatin aseman nyt heikentyneen. Lehden mukaan nykyinen sotakriisi ei ole pelkästään alueellinen, sillä ortodoksisuus on venäläisen identiteetin perusta ja Putin on luonut sen avulla jatkuvuuden kommunismin ja kristinuskon välille. Libération huomattaa, että ukrainalaista syntyperää olevat piispat voiva aiheuttaa vaikeuksia patriarkaatin sisällä. Lähes 300 pappia on jo vaatinut avoimella kirjeellään vihollisuuksien lopettamista. Pappien Russian Priests for Peace -ryhmä allekirjoitti kirjeen, jossa tuomittiin Ukrainassa toteutetut murhakäskyt.

Kirill on kuitenkin on asettunut hyökkäävän puolen kannalle, mistä johtuen Kirill menettää suuren osan vallastaan ortodoksisessa maailmassa. Eli meneillään on myös jonkinlainen uskonsota, ja onhan Putin itsekin jossain yhteydessä puhunut pyhästä sodasta. Maailman 260 miljoonasta ortodoksisesta kristitystä noin 100 miljoonaa on Venäjällä, ja osa ulkomailla olevista on yhteydessä Moskovan kanssa. Näitä suhteita on Putinin erikoisoperaatio kiristänyt.

Uskonnontutkimuksen professori ja entinen Gruusian entinen Vatikaanin-suurlähettiläs Tamara Grdzelidze sanoi Reutersille: "Jotkut kirkot ovat niin vihaisia Kirillille hänen kannastaan sodan suhteen, että meillä on edessämme maailmanortodoksisuuden mullistus.”

Venäjä on kuitenkin paljon muutakin kuin ortodoksisuutta. Venäjällä asuu 193 kansaa, siellä puhutaan 277:ää kieltä tai murretta, koulutuksen käytössä on 105 kieltä ja televisiossa puhutaan 50:tä kieltä.

Tähän loppuun vielä löydös J.E. Aron ja L.T. Helteen Oppikoulujen Venäjän maantieto -kirjasta (1913): ”Isovenäläiset muodostavat Venäjän valtakunnan ytimen. He ovat vahvasti sekaantuneet suomalaiseen ja tataarilaiseen ainekseen, jota jo osoittaa heidän vankka vartalonsa, vaalea värinsä sekä leveät kasvonsa ja nenänsä. Luonteeltaan he ovat ystävällisiä ja hyväntahtoisia, iloisia ja leikkisiä, laulua ja soittoa rakastavia sekä hallitsijaansa ja uskontoonsa lujasti kiintyneitä.” (Ukrainalaiset ja valkovenäläiset ovat ns. vähävenäläisiä.)

kari.naskinen@gmail.com

Pentti ”Pesa” Vuorio (1930 Viipuri - 2022 Lahti)

Kun Uuden Suomen päätoimittaja Pentti Poukka salli ajankohtaistoimituksen päällikön Pentti Vuorion lähteä pariksi vuodeksi Lahteen hoitamaan vuoden 1978 MM-hiihtojen tiedotus- ja lehdistöpäällikön tehtävää, ei Vuorio tiennyt, että Lahdesta tulisi hänen loppuelämänsä kotikaupunki. Nyt hän kuoli Lahdessa 91-vuotiaana. Uuden Suomen tapauksessa kävi nimittäin siten, että Poukka ei enää MM-hiihtojen päätyttyä ollut päätoimittajana, joten hänen suullinen lupauksensa Vuorion takaisin ottamisesta ei pitänyt. Uusi päätoimittaja Johannes Koroma ei palkannut Vuoriota enää takaisin, kun lehden tilanne oli noina aikoina jo kääntynyt alamäkeen ja porukkaa oli pitänyt muutenkin vähentää.

Lahdessa Vuorio ei pitkään toimettomana ollut, sillä kesäkuun alussa hänet valittiin uutispäälliköksi Etelä-Suomen Sanomiin. Lahden Hiihtoseuran puheenjohtaja, KOP:n pankinjohtaja Erkki Linko oli tuolloin Esan Kirjapaino Oy:n hallituksen jäsen, joten linkki oli kunnossa ja Vuorion pätevyys alalla tunnettiin hyvin.

ESS:n toimituksessa monet pitivät Vuoriota nimenomaan vain urheilutoimittajana, mutta pian kaikki huomasivat hänen laaja-alaisen journalistisen ammattitaitonsa. Kun toimituksen aamupalavereissa käytiin läpi tuoretta lehteä, Vuorion huomiot, sekä kehut että moitteet, osuivat kohdilleen. Erityisesti Vuorion suomen kielen erinomainen hallinta pantiin merkille. Jos jossain jutussa sanottiin, että tilaisuudessa oli paikan päällä yli 5000 ihmistä, Pesa kysyi, mahtoivatko kaikki olla hallin katolla. Tällaisista yhdyssanavirheistä sai huutia, samoin lauseenvastikkeiden vääränlaisesta käytöstä, peräkkäisten että-sivulauseiden käyttämisestä samassa virkkeessä jne.

Kun viime viikolla tapasimme sairaalassa, olivat yleisurheilun MM-kisat kohta käynnistymässä. Tv-selostajien kielenkäytöstä taas kerran keskustelimme, ja niinhän Pesa irvaili, että siellä ovat juurikin alkamassa juoksemaan haasteellisia otatuksia. Sanaleikit olivat Pesan erikoisalaa, kun vapaamuotoisissa tapaamisissa oltiin – joskus vain oli niin jäätävä sää, että oli jäätävä kotiin.

Palloilulajeista Pesa piti eniten koripallosta, ja oli lukenut jutun Lauri Markkasesta: Amerikassa oltiin iloisia siitä, että Jyväskylän jätti Jyväskylän jätti. Kerran Vuorio tunsi itsensä oikein erityisesti lahdenahkeralaiseksi syödessään Mäki-Reinikan leipää ja juodessaan päälle Wilsonin kahvia.

ESS:n hallinnolliseksi toimituspäälliköksi Pentti Vuorio nimitettiin 1985, kun pitkäaikainen toimituspäällikkö Mauri Nordberg siirtyi rintamamieseläkkeelle. Tässä tehtävässä Vuorio ehti olla vain vuodenpäivät, kun hänet nimitettiin eläkkeelle jääneen päätoimittajan Eeva Rissasen seuraajaksi. Eläkepäivien viettoon Vuorio lähti 1995.

Urheilumiehenä Vuorio valtakunnallisesti parhaiten joka tapauksessa tunnettiin. Erityisesti hänen asiantuntemuksensa yleisurheilussa oli aivan huippua. Viimeksi viime vuonna hän sai valmiiksi Kalevan kisojen kaikkien aikojen tilastot. Kun Pesalle soitti ja kysyi jotakin yksityiskohtaista yu-tietoa, ei vastaus tullut automaattisesti kuin apteekinhyllyltä, mutta kun päivä tai muutama oli mennyt, Pesa soitti ja tieto oli löytynyt sieltä apteekin varastohyllystä.

Yleisurheilu ei kuitenkaan ollut Pesan oma laji nuoruudessa, vaikka juoksulajeissa yritystä olikin. Sen sijaan hän voitti yliopisto-opiskelijain nyrkkeilymestaruudet omassa sarjassaan kolme kertaa. Lisäksi hän voitti hiihdossa Rauman mestaruuden alle 21-vuotiaiden sarjassa.

SVUL:n Lahden piirin kultaisen ansiomerkin Pentti Vuorio sai 1997 samanaikaisesti kuin hänen puolisonsa Raija Vuorio, joka kuului piirin johtokuntaan. Yhdessä Pesa ja Raija olivat hyvä työpari, mutta viime maaliskuussa yhteinen tie katkesi Raijan poismenoon.

Tämän kuvan otti Pekka Mäki-Reinikka Pesan 90-vuotiskahveilla Mariankadun Sinuhessa.

kari.naskinen@gmail.com

SDP:n Iltalehti paperipulasta huolimatta

Jos ei olisi internettiä eikä televisiota, ilmestyisi tänäänkin sanomalehtien ylimääräisiä iltapäiväpainoksia, joissa kerrottaisiin viime yön tapahtumista yleisurheilun MM-kisoissa. Helsingin olympiakisojen aikana tilanne tietenkin oli tällainen ja Suomen Sosialidemokraatti -lehtikin julkaisi omaa Iltalehteään yhdeksän kertaa. Ilmeisesti into lopahti yleisurheiluviikon jälkeen, kun suomalaisten menestys Olympiastadionilla oli pettymys: mitalin saavutti vain Toivo Hyytiäinen keihäänheitossa (pronssia).

SDP:n lehdessäkin koettiin noihin aikoihin paperipulaa. Tästä huolimatta raportointiin olympiakisoista satsattiin paljon, ja Kustannus Oy Kansanvallan sen vuoden toimintakertomuksessa todettiinkin, että ”olympiakisojen selostamiseen käytettiin huomattava määrä paperia”. Asiasta kirjoitti äskettäin nykyisessä Demokraatti-lehdessä Antti Vuorenrinne, joka toimi demarien pää-äänenkannattajan päätoimittajana 2010-luvulla.

Suomen Sosialidemokraatti panosti olympaikisojen aikana tavallista enemmän myös irtonumeromyyntiin. Sitä varten lehteen tehtiin omat ruotsin- ja englanninkieliset palstansa, ja erikoista oli lisäksi, että jatkokertomuksena julkaistiin englanniksi Mika Waltarin romaani Neljä päivänlaskua (Four sunsets) vuodelta 1949. Kahdeksansivuisen, vihreälle paperille painetun Iltalehden ohella aamuisin ilmestynyt päälehtikin oli kovasti olympiapainotteinen, vähintään puolet sivuista käsitteli kisoja.

Iltalehden irtonumero- ja ilmoitusmyynti onnistui toimintakertomuksen mukaan ”suhteellisen hyvin”, mutta ”ei kattanut kustannuksia”. Kisojen loppuun asti sitä ei kuitenkaan tehty, vaikka Suomen mitalimenestys muodostui kohtalaisen hyväksi. Kultamitalejakin tuli viisi, joskin yleisurheilun rinnalla sellaisissa sivulajeissa kuin melonta, nyrkkeily ja paini.

Nykyisin ilmestyvän Iltalehden kanssa tällä SDP:n Iltalehdellä ei ole mitään tekemistä. Kun eivät olleet rekisteröineet nimeä, pystyi Kokoomuksen Uusi Suomi perustamaan oman Iltalehtensä 1980. Nykyisin sen omistaa Alma Media -konserni.

Eikä nimeä ollut rekisteröity aikaisemminkaan. Ennenkin oli ilmestynyt useitakin tämännimisiä lehtiä, kuten Vuorenrinne kirjoittaa: ”...vuonna 1913 Suomalaisen työväenliiton eli suomettarelaisten porvarien lyhytaikainen Iltalehti-kokeilu ja aluksi Uuden Suomen maanantainumerona aloittanut lehti 1919-30.”

Helsingin Sanomien perustama Ilta-Sanomat alkoi ilmestyä 1932 Mäntsälän kapinan aikana. Kuuden päivän ajan sitä painettiin, ja jatkoa seurasi syksyllä 1932 Los Angelesin olympiakisojen aikana. Ilta-Sanomien säännöllinen ilmestyminen alkoi 15.10.1932.

Muutaman vuoden yritys oli Iltaset-lehti 70-luvulla. Se aloitti Oulussa kepulaisen lehti- ja kirjapainoyhtiön Oy Liiton kustantamana, siirtyi sitten Yhtyneet Kuvalehdet Oy:lle, mutta valtakunnalliseksi menestyjäksi Iltasetistä ei ollut.

Jyväskylässä muuttui Kokoomuksen Jyväskylän Sanomat 60-luvun puolivälissä Keski-Suomen Iltalehdeksi, mutta loppu tuli 1970.

Hufvudstadsbladetin kustantama Nya Pressen -iltapäivälehti lopetettiin kannattamattomana 1974.

Erikoisempia yksittäisiä iltapäiväjulkaisuja oli ainakin Ilta-Sanomien ylimääräinen iltapäiväpainos Ingemar Johanssonin ja Floyd Pattersonin raskaan sarjan MM-ottelusta 1969 tai 1970, jonka olimme edellisyönä kuunnelleet radiosta Ilmo Lounasheimon selostamana.

Etelä-Suomen Sanomat (Lahti) teki 26-sivuisen erikoisnumeron 28.9.1994 Estonian uppoamisesta.

Oma erikoisuutensa oli, kun Etelä-Suomen Sanomat julkaisi koko etusivun täyttäneen kuvan Lasse Virenistä, joka oli voittanut kymppitonnin juoksun Münchenissä 1972. Se oli lehden historiassa ensimmäinen tällainen etusivu, ja sanomalehdet olivat vielä sivujensa pinta-alaltaan täysikokoisia. Mutta olihan Viren tuolloin SVUL:n Lahden piiriä edustaneen Myrskylän Myrskyn juoksija. Kun tarkistin tätä piirin jäsenyyttä Myrskyn osalta, osui silmiin hauska seuran nimi: Joutsassa toimi Lasol Team (lajia ei mainittu).

kari.naskinen@gmail.com

Barry Lyndon on Kubrickin huonoin elokuva – vai sittenkin paras?

Yli kolme tuntia kestävä Barry Lyndon (1975) oli aikoinaan ensikatsomisella tylsistyttävää puudutusta. Monet ammattikriitikotkin olivat samaa mieltä: Stanley Kubrickin huonoin elokuva. Myöhemmin on käynyt niin kuin usein, että arviot muuttuvat paljonkin, ja nykyisin jotkut pitävät Barry Lyndonia jopa Kubrickin parhaana. Muutaman viime vuoden aikana olen katsonut sen kaksi kertaa, viimeksi aivan äskettäin, ja edelleen se oli pitkäveteinen sepustus sotaan lähtevästä irlantilaisesta keplottelijasta. Upseerin kanssa käymänsä kaksintaistelun jälkeen Redmond Barry lähtee kotoaan ja liittyy sotaa käyvään Britannian armeijaan 1700-luvulla, vaihtaa sitten Preussin armeijaan, ja vaikka seitsenvuotinen sota loppuu, Barryn omat seikkailut jatkuvat.

On elokuvalla myös vakava sanoma. Se kertoo sodan varjolla siitä maailmanmenosta, jonka tärkein elementti on raha. Elokuvan lopussa kertojan äänellä kuullaan kuitenkin, että ”tällä hetkellä kaikki tässä tarinassa esiintyneet henkilöt, sekä hyvät että pahat, rikkaat ja köyhät, ovat kaikki samanarvoisia”. Niinpä, mutta on asia kerrottu paremmin miljoona kertaa elokuvissa, kirjallisuudessa ja missä milloinkin.

Yksi ongelma elokuvassa on päähenkilöä esittävä Ryan O´Neal. Vaikka ei pitäisi vanhoja muistella, niin kyllähän O´Neal jäi koko loppu-uransa ajaksi Peyton Placen ja Love Storyn vangiksi. Barry Lyndonissa hän on kuin puupökkelö, jota ei mikään hetkauta. Menee omaisuus, vaimo, koira tai jalka, niin O´Neal on vain ”cool”. Koko elokuva on samanlainen: kaikki on yhdentekevää. O´Neal on yksi kaikkien aikojen pökkelöimpiä filmitähtiä. Viimeksi katsoin televisiosta Walter Hillin ohjaaman Keikkakuskin (1978), jossa O´Nealin näytteleminen (oleminen) pankkirosvojen autokuskina ei mitenkään eroa Redmond Barryn roolista.
 
Eniten elokuvaa on kiitelty sen visuaalisuudesta. Oscar-palkinnotkin se sai kuvauksesta, lavastuksesta, pukusuunnittelusta ja musiikista. Tämäkin osoittaa, että Kubrickin ja O´Nealin ansiot noteerattiin vähäisiksi. Nyt kun koko elokuva on nostettu arvostelija-ammattilaisten toimesta jalustalle, tämä kertoo enemmän arvostelijoista kuin elokuvasta. Kun sanotaan, että Barry Lyndonin hämyiset kuvat luovat hienoa tunnelmaa, niin siitä vaan, mutta parasta olisi, jos elokuvaa lyhennettäisiin tunnilla tv-esityksiä varten. Millään tempulla sitä ei pysty kuitenkaan nostamaan Kubrickin tuotannossa ohi Kunnian polkujen (1957), Spartacuksen (1960), Lolitan (1962), Tohtori Outolemmen (1964), 2001: Avaruusseikkailun (1968), Kellopeliappelsiinin (1971), Hohdon (1980), Full Metal Jacketin (1987) ja Eyes Wide Shutin (1999).

Vaikka ovathan tällaiset uustulkinnat ja -tuomiot yleisiä. Tähän liittyy myös perässäjuokseminen. Kun jokin elokuvaraamattu nostaa yllättäen jonkin tuhoon tuomitun teoksen vuosien tai vuosikymmenten kuluttua pinnalle, muut seuraavat perässä. Sama koskee kaikkia taiteen ja viihteen lajeja.

Sekin on jokseenkin varmaa, että joskus tulevaisuudessa Sodankylän elokuvafestivaaleilla juhlitaan myös Puupäätä, Eemeliä ja Kummelia, koska ne kuvaavat kansatieteellisen syvästi menneen ajan yhteiskunnan emotionaalisia funktioita ja deduktiivisia restelienssejä.

Barry Lyndon perustuu William Makepeace Thackerayn veijariromaaniin The Luck of Barry Lyndon (1844). Thackeray kirjoitti, että ”meidän on vain muutettava näkökulmaa ja suurimmatkin teot vaikuttavat halpamaisilta”. Yhtä hyvin päinvastoin. Näkökulma voi tehdä huonosta hyvän ja hyvästä huonon.

kari.naskinen@gmail.com

Kesäteatteria ja tanssilavoja

Onkohan missään muualla maailmassa elämä niin kaksijakoista, että on kesä ja sitten se muu tylsä ja pitempi aika? Tähän samaan miettimiseen kuuluu sekin, ovatko suomalaiset keksineet kesäteatterin ja tanssilavat.

Kesällä näyteltiin ulkoilmassa tietenkin jo tuhansia vuosia sitten Kreikassa ja Roomassa, mutta siellä ei tarvinnut tehdä jakoa talvi- ja kesäteattereihin. Siksi siellä ei kesäteattereiden ohjelmistoissa ollut sentyyppisiä hahmoja kuin Pölhö-Kustaa, Kassi-Alma, Lapatossu tai Sulo Vilen. Uusi ilmiö meillä on, että on alettu tehdä laulupitoisia huvinäytelmiä tunnetuista musiikkialan ihmisistä, tulevat mieleen ainakin Eino Grön, Kirka, Topi Sorsakoski, Reijo Taipale, Kari Tapio, Olavi Virta ja Aira Samulin.

Suomalaiseen kesäteatteriin huumoripuoli kuuluu oleellisena osana. Kesäteatteriin mennään nauramaan ja syömään väliajalla makkaraa. Muistuttaa paljon varsinaista suomalaista keksintöä pesäpalloa. Ennen kuului asiaan sekin, että lauottiin kaksimielisiä vitsejä, mutta enää ei uskalla. Samoin naurettiin takavuosina sille, kun joku miesnäyttelijä esitti naista huivi päässä ja isot trasselitukot paidan alla. Ei onnistu enää, koska nyt se tulkitaan pilkanteoksi oikeasti tällaisia sekarotuisia kohtaan. Sen sijaan edelleen toimivat hyvin kännikohtaukset ja varsinkin naisten kiroilu, joka kohdistuu toljaileviin miehiin.

Kesäteattereita on valtavasti, iso osa harrastelijavoimin toimivia. Kuva on kuitenkin enemmän Linnanmäen Peacock-teatterista tutun UIT:n näytelmästä Tukkijoella, joka parhaillaan menee Muuramen Riihivuoren komeassa sisäkesäteatterissa vetonaulanaan Kai Hyttinen. Ennen korona-aikaa saattoi yhden kesän aikana olla lähes tuhat ensi-iltaa. Nyt on paluu normaaliin alkanut ja bussilastit kuskaavat taas katsojia entiseen malliin.

Tanssilavoja saattaa olla melkein yhtä paljon. Suosittu harrastus edelleen, vaikka nuoremmat sukupolvet eivät vielä ole sitä varsinaisesti löytäneet. Tanssilavakulttuuriin kuuluvat myös iskelmämusiikin nousut ja laskut. Yksi mittari ovat television katsojaluvut, ja esimerkiksi Tv 2:n Kesäillan valssi -ohjelmat viikoittain saavat isot katsojamäärät, vaikka tänä kesänä esitetään uusintoja 15 vuoden takaa. Ensi viikolla ei kuitenkaan näytetä, koska kaikki aika menee yleisurheilun MM-kisoille.

Miksihän ei tehdä uusia ohjelmia lavoilta? Saataisiin esille myös nykyajan esiintyjiä, kuten vaikkapa Heta Halonen, Keijo Hietikko, Kyösti Mäkimattila, Teemu Roivainen, Antti Tuisku ja Maustetytöt.

Tangomarkkinoilla kävi viime viikolla 40 000 ihmistä. Kummaa möhlimistä kuitenkin, että tangokuningaskilpailua ei näytetty oikeilla tv-kanavilla. Joidenkin tv-operaattorien välittäminä tulivat, mutta minä en saanut näkyviin, koska meillä kaapelitelkkari toimii DNA:n kautta.

Nyt kuitenkin teatterit ja tantsut saavat jäädä vähäksi aikaa, sillä kesään kuuluvat oleellisesti myös yleisurheilun arvokisat. MM-kisoihin lähetettiin Suomesta ennätysmäisen suuri joukkue, joka hyvin pärjätessään saavuttaa kaksi tai kolme pistesijaa. Perehdyin näin kisojen avajaispäivänä Arto Pasasen tilastovertailuun eri lajeista viime vuonna ja silloin, kun tulostaso oli parhaimmilaan. Vertailukohtana ovat tilastoissa sadannen parhaan tulokset Suomessa; esimerkiksi 100 metrillä sadanneksi parhaan aika oli viime vuonna 11,34, kun vastaava tulos oli parhaimmillaan 11,20 (1994). Tässä muita näin vertailtuina:

200 m 23,01 – 22,75 (1987)
400 m 52,09 – 50,44 (1984)
800 m 2.02,28 – 1.55,06 (1984)
1500 m 4.20,49 – 3.56,24 (1987)
5000 m 17.33,47 – 14.47,2 (1977)
Korkeus 167 – 195 (1983)
Seiväs 311 – 410 (1982)
Pituus 610 – 684 (1965)
3-loikka 11,24 – 13,87 (1965)
Kuula 10,37 – 14,35 (1971)
Kiekko 29,24 – 43,80 (1971)
Keihäs 48,26 – 64,04 (1988)

Kaikista lajeista ei Pasanen voinut tätä vertailua tehdä, koska viime vuonna oli monta lajia, joista ei löytynyt sataa tulosta aikuisten miesten sarjassa.

kari.naskinen@gmail.com

Vladimir IV

Vanhaa venäläistä mytologiaa ja luomiskertomustakin käsittelevässä Syvällisen viisauden kirjassa perustellaan Venäjän asemaa ”kaikkien maiden äitinä”:

Siellä kirkkoja rakentavat apostolit,
Pyhiinvaeltajat ja piispat;
He rukoilevat ristiinnaulittua Jumalaa,
Itse Kristusta, taivaallista tsaaria,
Siksi pyhä Venäjän maa on kaikkien maiden äiti.

Dostojevski oli samaa mieltä. Pushkinin patsaan paljastustilaisuudessa Moskovassa 1880 Dostojevski sanoi, että kaikkien kristillisten kansojen pitäisi liittyä yhteen maailmanlaajuiseksi, Venäjän johtamaksi ortodoksikirkoksi.

Siis Äiti Venäjä. Mutta sen johdossa pitää kuitenkin olla isä, joka on kuin aurinko. Munkki, kirjailija Simeon Polotskilaisen kirjoituksissa 1600-luvulla korostettiin, että isä loistaa enemmän kuin äiti, joka on kuin kuu. Isä Aurinkoisena me tunnemme Stalinin ja nyt vaikuttaa kovasti siltä, että tähän samaan asemaan on noussut Putin. Hänen suosionsa mielipidemittausten mukaan on tällä hetkellä 85 prosentin luokkaa, eikä tätä suurempiin lukuihin maailmassa monet yllä, paitsi tietenkin isä Niinistö, 92 prosenttia.

Jos Venäjän suuri isänmaallinen erikoisoperaatio Ukrainassa onnistuisi, ei olisi edes yllättävää Venäjän perustuslain muuttaminen niin, että presidentin virkanimikkeeksi tulisi tsaari, ja koska tämä presidentti on Putin, hänestä tulisi Vladimir IV. Siellä on nyt kaikki mahdollista.

Järjestysluku tulisi siitä, että alkuperäisen Kiovan Venäjän aikana ehti hallitsijoina olla kolme Vladimir-ruhtinasta: Vladimir I (980 - 1015), Vladimir II Mstislavitsh (1171) ja Vladimir III (1223 - 1235). Vladimir IV olisi passeli nimi varsinkin, jos Kiova palautuisi taas Venäjän osaksi…

Tsaareiksi alettiin tällaisia suuriruhtinaita kutsua vasta 1500-luvulla Moskovan Venäjällä. Tsaari ja keisari tarkoittavat periaatteessa samaa, johtuvat latinan sanasta caesar. Vuonna 1721, kun juhlittiin Pietari Suuren (kuvassa oik.) saavuttamaa Suuren Pohjan sodan voittoa, korotettiin hallitsija caesarista imperaattoriksi eli suomeksi tsaarista keisariksi. Seuraavalla vuosisadalla Venäjän hallitsija oli uusien valloitusten jälleen ”kaikkien Venäjöiden tsaari, Puolan kuningas, Suomen suuriruhtinas, Norjan perillinen, koko Pohjolan maan herra” jne. Suomessa puhuttiin yleisimmin keisarista. Joten voi olla vielä avoin kysymys, nimitettäisiinkö Vladimir IV tsaariksi vai keisariksi. Johan Putin on hieman verrannutkin itseään Pietari Suureen.

Vladimir IV olisi uuden perustuslain mukaisesti tietenkin itsevaltias. Tämäkin on syvältä kumpuavaa slaavilaisuutta. Itsevaltius juurtui ajalta mongolivallan alla 1240 - 1480, jolloin taistelu mongoleja vastaan vaati vahvaa uskoa ja luottamusta vahvaan johtajaan. Ei siinä ollut varaa leikitellä millään muulla hallintomallilla.

Näin on Venäjänmaalla ollut siis 800 vuotta ja tuntuu taas olevan nousussa. Presidentti on ylivoimaisesti tärkeämpi instituutio kuin Duuma. Presidentin mielipiteet ovat todellista totuutta (istina), kun taas Duumassa keskustellaan ja väitellään kevyemmistä totuuksista, totuuden osista (pravda). Tämä on johtanut Putininkin tapauksessa henkilökulttiin, jota ei ole samassa määrin ollutkaan Stalinin jälkeen. Stalin oli kaikkien aikojen kummajainen, kuten runoilija Jevgeni Jevtushenko kirjoitti elämäkertakirjassaan 1963: ”Kidutusten jälkeen useat heistä [vangit] kirjoittivat sellinsä seiniin omalla verellään: Eläköön Stalin!” Vasta Hrushtshovin kuuluisa puhe 1956 pani alulle Stalin-kultin purkamisen, mutta viime vuosinahan se on taas kasvanut. Kummajaiset elävät.

kari.naskinen@gmail.com