Elokuva ei enää ole esineellisessä muodossa

Vanhan elokuvakirjan välistä tipahti lehtileike Uudesta Suomesta 50 vuoden takaa. Siinä oli uutinen neuvostoliittolaisen elokuvaohjaajan Mark Donskoin vierailusta Suomen elokuva-arkistossa lokakuun viimeisellä viikolla 1967. Donskoi oli kertonut, että Hollywoodista hänelle oli tarjottu rahakasta sopimusta, mutta ei ollut tarttunut siihen. Samoihin aikoihin Akira Kurosawa oli hyväksynyt vastaavanlaisen sopimuksen, mutta Donskoi oli sanonut Hollywood-tuottajalle: ”Hyvä herra, teillä voi olla enemmän dollareita kuin minulla, mutta minulla on enemmän ihmissydämiä.”

Tämä vain pohjaksi sille, että kun nyt yritin hankkia Donskoin elokuvia, niin mitään ei löytynyt. Ei mistään dvd-elokuvia myyvästä verkkokaupasta, eikä myöskään venäläistä kulttuurituotantoa Helsingissä myyvästä Ruslania-kaupasta. Kirjaston dvd-osastollakaan ei Donskoita ole. Sitten menin Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (ent. Suomen elokuva-arkisto) nettisivuille, mutta sieltä sain nolla vastausta, kun panin hakukohtaan Mark Donskoin nimen.

Mitenkähän elokuvan historian säilyttäminen nykyisin ja tulevaisuudessa käy, kun kaikki elokuvat eivät enää ole esineellisessä muodossa? Ei ole filmikeloja, eikä digitalisoituihin teattereihin toimiteta elokuvia myöskään dvd-kiekkoina. Elokuvateatterit ”imuroivat” esitettävät elokuvat jostakin digitaalisesta järjestelmästä. Tällaisia digitaalisia tuotteita ei pysty tallentamaan, eivätkä tuotantoyhtiöt sitä sallisi, vaikka pystyisikin. Jos tuotantoyhtiö ei tee elokuvasta dvd-versiota, ei elokuvaa myöhemmin ole.

MARK DONSKOI 1901 - 1981

Hollywood ei siis Donskoita kiinnostanut, mutta ei aina ollut helppoa Neuvostoliitossakaan. Stalinin ajan paineista huolimatta hän piti pintansa. Hänen vuonna 1949 tekemänsä Alitet lähtee vuorille oli kuitenkin jostakin syytä niin liikaa, että tämä Kinostudiya imeni M. Gorkogon tuottama elokuva hävitettiin.

Tämän jälkeen Donskoi oli vuosia hiljaa, kunnes 1956 teki Maksim Gorkin romaaniin perustuvan Äitini. Jo aikaisemmin hän oli tehnyt Gorkin omaelämäkerrallisiin romaaneihin perustuvan trilogian Gorkin nuoruus (1938), Maailmalla (1939), Elämäni yliopistot (1940).

Leninin äidille Donskoi omisti trilogian Äidin sydän (1966), Äidin uskollisuus (1967, juliste tämän jutun kuvassa), Nadezhda (1974). Donskoin viimeinen elokuva on Aviopari Orlov (1978).

Donskoi oli ensimmäisiä ohjaajia, jotka toteuttivat onnistuneesti syvätarkkaa kuvausta. Isoksi tapaukseksi tällainen kuvaus nousi Orson Wellesin Citizen Kanessa (1941). Donskoi hylkäsi myös sen säksättävän leikkauksen, josta mm. Sergei Eisensteinin kuuluisat elokuvat olivat tunnettuja.

Kun Donskoi oli käynyt Helsingissä, Peter von Bagh luonnehti hänen elokuviaan myös uskonnollisiksi: ”Ei niin, että Donskoin ateismia tai poliittista vakavuutta epäilisi hetkeäkään, vaan siksi, että hyvin harvoin kohtaa kristillistä symboliikkaa elokuvissa yhtä puhtaana, luonnollisena ja ilmiselvästi poeettisena. Vallankumous on Donskoin teoksissa ihmeen kaltainen, kuin ilmestys, joskin sen välttämättömyyden kokee aina hyvin havainnollisesti. Donskoin elokuvissa ihminen syntyy toisen kerran ymmärtäessään paikkansa yhteiskunnan palveluksessa.”

Missähän näitä elokuvia vielä on? Entä missä ovat 50 vuoden kuluttua 2000-luvun digielokuvat?

kari.naskinen@gmail.com

Kuuma syksy 1917, ja kieltolaistakin päätettiin

Suomen suuriruhtinaskunnassa oli syksyllä sata vuotta sitten kuumat paikat. Kun eduskunta oli heinäkuussa hyväksynyt valtalain, jolla Venäjän keisarille kuulunutta korkeinta valtaa Suomessa siirrettiin eduskunnalle, se ei käynyt Venäjän väliaikaiselle hallitukselle, vaan parin viikon kuluttua pääministeri Aleksandr Kerenski hajotti eduskunnan. Elettiin niitä aikoja, jolloin Suomen itsenäisyysaikeet olivat jo pitkällä. Tilanteet kuumenivat lisää lokakuun alussa, kun uusissa vaaleissa sosiaalidemokraatit menettivät yksinkertaisen enemmistönsä, joskin säilyi edelleen suurimpana puolueena (92 paikkaa). Enemmistö siirtyi joka tapauksessa porvaripuolueille: Suomalainen puolue 32, Maalaisliitto 26, Nuorsuomalainen puolue 24, Rkp 21, Kansanpuolue 5.

Aikaisemmin kesäkuussa senaatin varapuheenjohtaja (pääministeri) Oskari Tokoi (SDP) oli avannut pelin eduskunnassa sanomalla, että nyt on lähdettävä itsenäisyyttä hakemaan, ja pari päivää myöhemmin SDP päätti puoluekokouksessaan, että Suomelle vaaditaan täyttä itsenäisyyttä. Porvaripuolueet eivät olleet samaa mieltä, ne kannattivat yhteistyötä Venäjän väliaikaisen hallituksen kanssa.

SDP:n kannanmuodostusta auttoi varmasti se, että puoluekokouksessa oli paikalla Venäjän bolshevikkien edustajana Aleksandra Kollontai, joka V.I. Leninin kansallisuuspolitiikkaan perustuen antoi tukensa Suomen itsenäisyystavoitteelle. Asian kanssa edettiinkin, ja 3.7.1917 SDP:n delegaatio K.H. Wiik, Evert Huttunen, Ali Aaltonen kävi Pietarissa esittelemässä kongressin kansallisuusasiain jaostolle päätöslauselman, joka oli selvä suunnitelma Suomen täyden itsenäisyyden toteuttamiseksi.

Venäjällä suomalaisten touhua ei laajemmassa mielessä ymmärretty eikä hyväksytty. SDP:n Työmies-lehdessä lainattiin venäläisten lehtien kommentteja, jotka olivat ankaria, esimerkiksi Djenj-lehti: ”Kuinka vähä-älyisiä, kuinka tyhmiä oppilaita onkaan Venäjän vallankumouksella. Missä loogillinen, valtiollinen, yhteiskunnallinen tai muu syy heidän separatismiinsa?”

Rabotshnaja Gazeta: ”Suomen sosiaalidemokraatit ovat lausuneet epäluottamuksensa Venäjän vallankumoukselle. Muuksi ei saata käsittää SDP:n puoluekokouksen hyväksymää päätöslauselmaa.”

Rjetsh: ”Suomen sosiaalidemokratian esittämiä vaatimuksia ei voi hyväksyä mikään Venäjän valtiovalta, olipa se porvarillinen tahi sosialistinen.”

Lokakuun vaalien jälkeen tahti näennäisesti hieman hellitti. Eduskunnan perustuslakikomiteakin totesi mietinnössään, että tasavallaksi kyllä pyritään, mutta ulkopolitiikan pitää olla yhteinen Venäjän kanssa.

Kaiken tämän keskellä Venäjän väliaikainen hallitus antoi Suomen suuriruhtinaskunnalle asetuksen kieltolaista. Etyylialkoholia ei juomassa saanut olla yli kahta prosenttia, eikä oluen vahvuus saanut olla yli viittä prosenttia. Kieltolaki tosin määrättiin astumaan voimaan vasta kahden vuoden kuluttua.

Monenlaisia yksityiskohtia liittyi itsenäisyyspyrkimyksiin. Esimerkiksi 14.10.1917 Bostonissa asunut suomalainen lakimies J.A. Andersson pyysi yksityisesti presidentti Woodrow Wilsonilta Yhdysvaltain hallituksen tunnustusta Suomen itsenäisyydelle.

Tilanne kiristyi yhä, ja lokakuun lopulla sata venäläistä sotilasta tekivät kotietsintöjä Helsingissä, kun oli sellaista tietoa, että Suomessa olisi aseita kätkettyinä.

PUNALIPUN MAA

Historiantutkija Janne Könösen uudessa kirjassa Punaisen leijonan maa (Otava, 2017) kiinnitetään huomio siihen, että Suomen ensimmäinen varsinainen itsenäisyysjulistus annettiin 15.11.1917. Silloin eduskunta teki päätöksen Suomen julistautumisesta ”korkeimman vallan” haltijaksi. Tällä päätöksellä katkaistiin yhteys Venäjän hallintoon.

Näin vahvan päätöksen taustalla oli se, että keisari-Saksa antoi tukensa. Kenraali Erich Ludendorffilta oli saatu voimakas kannanotto Suomen nopean itsenäistymisen puolesta. Kärkihenkilöinä näiden saksalaissuhteiden kannalta olivat professori Edvard Hjelt ja eversti Wilhelm Thesleff.

Tuleva aseveli-Saksa oli muutenkin apuna: 31.10.1917 saapui saksalainen höyrylaiva Equity Pohjanmaan rannikolle. Kahdeksan suomalaisen jääkärin lisäksi lastina oli aseita suojeluskunnille.

Seuraavana vuonna Saksan keisarikunta hävisi ja Ludendorff sen mukana. Suomi kuitenkin muisti ystäväänsä ja loppuvuodesta 1918 suomalaiset järjestivät Ludendorffille väärän diplomaattipassin, minkä avulla hän pääsi pakenemaan Tanskaan. Tuossa vaiheessa Hjelt oli Suomen virallinen lähettiläs Saksassa.

Suomen itsenäisyys alkoi varmistua 24.11.1917, kun Venäjän kansankomissaarien neuvosto hyväksyi sen. Tieto toimitettiin itsenäisyyssenaatin puheenjohtajalle P.E. Svinhufvudille ja eduskunnan varapuhemiehelle Santeri Alkiolle.

Lopullisen itsenäisyysjulistuksen luki Svinhufvudin senaatti 4.12.1917 ja heti sen jälkeen nostettiin valtioneuvoston linnan katolle punakeltainen leijonalippu. Tosin joidenkin kuvatietojen mukaan lippu olisi siellä liehunut joskus aikaisemminkin. Eduskunta hyväksyi itsenäisyysjulistuksen 6.12.1917.

kari.naskinen@gmail.com

Nuuskaa Alestalon Mattokutomon pusseissa

Suomi ei ollut vielä julistautunut itsenäiseksi, kun 25-vuotias Eine Alestalo (o.s. Vähätalo, kuvassa) 1917 aloitti Orimattilan Virenojalla liiketoiminnan, josta sitten syntyi Alestalon Mattokutomo Oy. Toiminta alkoi sata vuotta sitten kauppiaan ja sahanomistajan, aviopuolisonsa Toivo Alestalon kaupparakennuksessa, jossa räsymattoja kudottiin viisillä kangaspuilla. Yläkerrassa oli kutomo, alakerrassa sekatavarakauppa. Vuonna 1924 Eine Alestalon liike muutti Lahteen, mutta kymmenet virenojalaiset naiset jatkoivat edelleen Alestalon kotikutojina. Lahdessa Eine Alestalolla oli esikuvana tätinsä Helmi Vuorelma, jolla oli ollut oma yritys kaupungissa vuodesta 1909 alkaen.

Sadassa vuodessa liiketoiminnan muoto on muuttunut. Alestalon Mattokutomossa toteutettiin 1970-luvulla rakennemuutos: räsymattojen tekemisestä luovuttiin ja siirryttiin kudemateriaalien välittämiseen isommalle mattoteollisuudelle. Samalla alkoi kansainvälistyminen: Alestalo alkoi tuoda matonkuteita mm. Italiasta, Ranskasta, Puolasta, Itä-Saksasta ja Tshekkoslovakiasta. Samalla alkoi vienti, kun räsymattoteollisuuden keskukseksi oli kehittynyt Intia.

Tänään julkistettiin Alestalon Mattokutomon historiakirja, jossa on värikkäitä tarinoita yrityksen historiasta. Yrityksen toimitusjohtajana neljännessä sukupolvessa on nyt Joona Alestalo, mutta edellinen toimitusjohtaja Esa Alestalo kertoo kirjassa esimerkiksi matonkuteiden tuonnista maailman kokaiinikeskuksesta Kolumbiasta, josta kuteet toimitettiin suoraan Alestalon asiakkaille Portugaliin:

”Useamman kerran matonkudekontteihin oli sujautettu kokaiinia. Kun laiva tuli Portugalin aluevesille, huumekuriirit laskeutuivat kannelle helikoptereilla, mursivat sinetit ja veivät arvokkaan lastinsa. Asiakkaamme saivat Portugalissa pelätä elinkeinonsa puolesta, koska konteille oli erikseen saatu kansainväliset todistukset huumeettomuudesta.”

Alestalon Mattokutomo on omalla tavallaan mukana myös ruotsalaisessa nuuskabisneksessä. Intiaan viedään englantilaiselta tehtaalta kuitukankaasta jäävät reunat, ja niistä valmistetaan ohuita nuuskapusseja Ruotsiin.

Yksi erikoinen vaihe oli, kun DDR loppui. Viimeisiä sieltä tulleita kude-eriä ei Alestalon tarvinnut lopulta maksaa lainkaan, kun tavarantoimittaja oli sulkenut ovensa ja pankkitilinsä, eikä maan yksityistämisvirastolta löytynyt mitään papereita kaupoista.

Välillisesti olin minäkin mukana Alestalon DDR-toimissa. Kesällä 1990 istuskelin Esa Alestalon kanssa päiväoluella Mustan Kissan alakerrassa olleessa Robin Hood -pubissa, kun tulivat puheeksi Trabant-autot. Seuraavan kerran tavatessamme Esa kertoi, että hänellä on Dresdenissä tiedossa tuttu kaveri, jolta voisin käydä ostamassa haluamani auton. Näin kävikin. Muuri ehti murtua, mutta kesällä 1991 menin Dresdeniin, jossa Esan liiketuttava odotti sovittuna aikana ja ostin käytetyn Trabantin (Suomen rahassa 500 markalla). Sittemmin Trabant löysi taas uuden kodin Alestalojen Orimattilasta, jonne sen myin autoharrastaja Matti Eskolalle.

”Se oli Alestalon viimeinen transaktio DDR:n suuntaan”, naureskeli Esa Alestalo. Tarkistin tietosanakirjasta, missä olin ollut osallisena: transaktio = vaihdannan järjestely, jossa hyödykkeen omistussuhteet siirtyvät ja vastuut vaihtuvat.

Tällä hetkellä Alestalon Mattokutomon toimisto, varasto ja myymälä työllistävät seitsemän ihmistä, liikevaihto tulee tänä vuonna olemaan noin 1,2 miljoonaa euroa. Joona Alestalo on kolunnut Intiaa ja todennut markkinat valtaviksi. Häntä kiinnostaisi viedä sinne muutakin, vaikkapa rakentamiseen käytettävää puuta:

”Hinnan takia siellä kelpuutetaan huonolaatuinenkin puutavara, joka meillä poltetaan. Tilausta olisi, mutta suomalaisia sahoja ei näytä kiinnostavan vaivannäkö.”

”Olemme olleet maailman johtava räsymattoteollisuuden raaka-ainetoimittaja 2000-luvun alusta lähtien. Eri maiden tehtailta jääneille kuitu- ja muille kankaille on löydetty ja etsitään kaiken aikaa myös uusia käyttömahdollisuuksia ja markkinoita”, sanoo Joona Alestalo Merja Åkerlindin toimittamassa historiakirjassa.

kari.naskinen@gmail.com

Mannerheimin saksalaiset suudelmat

Helsingin kaupunginteatterin uutuusnäytelmä Mannerheim ja saksalainen suudelma alkaa Mustion kartanon mailla, kansalaissota on jo loppunut, mutta valkoiset lahtarit teloittavat edelleen punaisia. Kartanonherra, Suomen rikkain mies Hjalmar Linder raivoaa asiasta valkoisten ylipäällikölle Gustaf Mannerheimille, joka myös on ihmeissään tilanteesta. Linderin sisko Kitty oli tuohon aikaan Mannerheimin rakastettu. Hjalmar Linder ei ymmärtänyt, että hänen palkkalistoillaan olevia työmiehiä tapettiin, vaikka kansalaissota oli jo päättynyt. Linder kirjoitti asiasta Hufvudstadsbladetiin 28.5.1918 otsikolla ”Nog med blodbad” (Jo riittää verilöyly), ja Mannerheim piti kirjoitusta hyvänä.

Tästä lähtee Juha Vakkurin näytelmä liikkeelle. Ensimmäinen osa käsittelee vuoden 1918 tapahtumia toukokuusta vuoden loppuun ja väliajan jälkeen siirrytään jatkosotaan. Näissä molemmissa sodissa saksalaisilla oli merkittävä rooli. Kansalaissodan jälkeen Suomeen jäi yli 10 000 saksalaista sotilasta, jotka valkoinen armeija oli kevättalvella kutsunut apuun. Jatkosodassa Suomi ja Saksa olivat taas liittolaisia.

Mannerheim ei varsinaisesti pitänyt saksalaisista, mutta koska muuta apua ei saanut, piti Saksan aseveljeys hyväksyä. ”Saksalaisia suudelmia” annettiin, mutta viimeiseksi Mannerheim kuitenkin antoi Juudaksen suudelman, kun välit natsien kanssa piti panna poikki, vaikka tasavallan presidentti Risto Ryti oli omalla allekirjoituksellaan vielä 26.6.1944 luvannut ulkoministeri Joachim von Ribbentroppille, että yhdessä pysytään.

Näytelmä on erinomainen. Se tosin tekee Mannerheimista pelkästään supersankarin, jolla ei heikkoja kohtia ole. Asko Sarkola Marskin roolissa on joka tapauksessa niin loistava, että näytelmä imee katsojan tiiviisti mukaansa alusta loppuun. Kai tämä on jonkinlainen vastaisku sille viime vuosien vaihtoehtoiselle Mannerheim-kuvalle, jossa hän on ollut vuoroin animaatiohomo, mustaihoinen ja sotarikollinen.

Näytelmässä Mannerheim on sympaattinen vanhan ajan aristokraatti, joka komentaa. Uniakaan hän ei sano katsovansa, koska niitä ei pysty komentamaan. Turhanjauhamista Mannerheim ei siedä. Kun eversti Aladar Paasonen sanoo tiedustelutietojen mukaan jonkin asian, Mannerheim kysyy, onko everstillä sitten jotain muutakin kuin nimenomaan tiedustelutietoja. Joku toinen sanoo Neuvostoliiton tuoneen rintamalle sotavehkeitä 21 junalla raiteita pitkin, johon Mannerheim huomauttaa, että aina junat kulkevat raiteita pitkin.

Päämajan tiedotusosaston päällikkö Kalle Lehmus yrittää neuvoa Mannerheimia, ettei jatkosodan päiväkäskyissä kannattaisi enää puhua vapaussodasta, mutta Mannerheim ei ota Lehmusta kuuleviin korviinsa. Vastaavanlaisia tilanteita näytelmässä on paljon.

Mannerheim siis oli itseään täynnä. Jo 1918 häntä otti päähän se, että kun saksalaisia tarvittiin valkoarmeijan avuksi, niin pelkona oli, että kunnian sodan ratkaisijana saattaisi saada kenraalimajuri Rüdiger von der Goltz.

Kari Heiskanen on ohjannut näytelmän vanhaan kunnon malliin. Turhia taidekoreografioita ei ole, vaan jos tilanne on jäykkä ja muodollinen, se on sellaiseksi tehty myös näyttämöllä. Näytelmän juoni etenee mielenkiintoisilla vuoropuheluilla ja niistä syntyvillä herkullisilla tilanteilla. Yksi sellainen on, kun kenraalieversti Wilhelm Keitel tuo Mannerheimille Hitlerin tälle myöntämän korkea-arvoisen ansioristin; Mannerheim kiittää kunniasta, mutta saa heti perään Keitelin tolaltaan, kun Mannerheim kertoo Suomen irtautuvan liittolaisuudestaan Saksan kanssa (kuva tilanteesta).

Henkilöluettelo on runsas, jo mainittujen lisäksi mukana ovat mm. kenraali A.F. Airo, kenraali Erik Heinrichs, eversti Wilhelm Thesleff, senaatin johtaja J.K. Paasikivi, ulkoministeri Carl Enckell, rouva Anastasia Mannerheim, kenraali Waldemar Erfurth, kenraalieversti Alfred Jodl ja USA:n entinen presidentti Herbert Hoover.

Näyttelijät ovat aivan mainioita. Asko Sarkolan ohella ovat eniten esillä Pertti Sveholm, Eero Saarinen, Kari Mattila, Antti Timonen, Matti Olavi Ranin ja Matti Rasila.

Jos ei pääse katsomaan näytelmää, on Vakkurilta ilmestynyt aiheesta myös romaaniversio alaotsikolla ”Muistelmat, joita Mannerheim ei itse halunnut kirjoittaa”.

kari.naskinen@gmail.com

Porvoonjoelta Rio de la Platalle

Kun olen tällä palstalla vastikään kirjoittanut kaksi juttua lahtelaisesta kevyestä musiikista, niin jatketaan vielä kolmannella, kun juuri on ilmestynyt levy, jolla Markus Allan laulaa 12 argentiinalaista tangoa. Niissä liikutaan Buenos Airesin ja Rio de la Platan maisemissa, mutta ne ovat syntyneet Lahdessa Porvoonjoen rantamilla. Näin on hyvä, sillä kuten saksalaisen Viviane Blumenscheinin dokumenttielokuvassa Poski poskea vasten (2013) Aki Kaurismäki, Pedro Hietanen, M.A. Numminen ja Reijo Taipale sanovat, tango on Suomessa keksitty.

Uuden levyn tangot on säveltänyt lahtelais-argentiinalainen Ramon Arcado, joka Suomessa tunnetaan myös nimellä Raimo Hast, ja sanoitukset ovat Rauli Nordbergin. Jo 2011 Markus Allan kävi Carnegie Hallissa New Yorkissa esittämässä Tango Corazónin yhdessä Hannu Linnun johtaman Avanti!-orkesterin kanssa ja nyt on tullut yksitoista tangoa lisää.

Näiden laulujen lähde on Buenos Airesissa, jossa Nordberg kävi 2001 tutkimassa, millaiseen vaiheeseen sikäläiset tangontekijät ovat päässeet. Matkapäiväkirjaansa Nordberg merkitsi tuntemuksiaan, ja kun niihin sitten sanoitustyössä liittyi hänen Satumaasuomensa stigma, syntyivät tekstit, joissa suomalaiseen tangoon istuivat saumattomasti Evitat, Caminitot, Rosalitat, La Cumparsita ja Ave Maria.

Tätä ennen ovat aitoargentiinalaisia tangoja Suomessa levyttäneet ainakin Eino Grön, Tapani Kansa ja Esko Rahkonen, jolle Raimo Hast on säveltänyt muunkinlaisia kappaleita.

Uudella levyllä tunnistuu selvästi suomalainen poljento, joka on pehmeämpi ja tunnelmallisempi kuin argentiinalaisten tangoyrityksissä. Sanat sen sijaan ovat sitä samaa aihetta, rakkauden hehkua, sen etsimistä, löytämistä ja taas häviämistä.

Tää rakkaus mua kauan kalvaa,
lääkettä ei löytää voi.
Ja uudelleen se repii haavat sydämeen,
kun bandoneon soi.
Pitkään säilyy purren vana,
Adios Pampa Mia.

Raimo Hast on monelle suomalaiselle tutumpi säveltäjä kuin tietävätkään. Hän nimittäin soitti kitaraa ja lauloi omia sävellyksiään television Ti-Ti-nalle-ohjelmissa. Rauli Nordberg taas on myös sarjakuvapiirtäjä, jonka hahmoja ovat mm. Taneli ja Punaniska. Säveltäjä hän on myös, voitti Seinäjoen tangosävellyskilpailunkin 1999 kauniilla tangolla Tule luoksein iltarusko; sävellyksen tekoon osallistuivat myös Ari Mannelin ja Kimmo Parviainen. Tämän tangon voi etsiä Youtubesta vaikkapa tangoprinsessa Terhi Matikaisen laulamana. Myös Lahden uuden teatteritalon avajaisnäytelmään Van Gogh ja postinkantaja (1983) Nordberg teki musiikin, ja ansiolista on pitkä muutenkin.

Buenos Aires Suite -levyllä soittavat Kimmo Parviainen, Raimo Hast, Antti Akkanen, Sami Tervonen, Jarno Kuusisto, Annukka Nevalainen-Lius, Sirkku Hilanko, Anette Grevberg, Niklas Hagmark, Jari Lappalainen ja Hannu Rontu.

kari.naskinen@gmail.com

Lahden siniset laulut

Kun Teuvo Valo viime viikolla oli jättänyt meidät 84-vuotiaana, kuulin ihmeteltävän sitä, ettei Lahden radioissa sinä tai seuraavina päivinä soitettu hänen laulujaan. Kun omasta levyhyllystäni otin esille Teuvo Valon levyt, kävin samalla läpi muutkin kevyenmusiikin Lahti-kokoelmani levyt, ja onhan niitä melkoinen määrä. Jos Hanski Kinnunen Lahden Radiossa ja Joni Heinonen Radio Voimassa haluaisivat esimerkiksi kaupungin vuosipäivänä 1.11. soittaa vain lahtelaisten laulajien esityksiä, niin soitettavaa riittäisi aamusta iltaan, eikä edes näillä kahdella kanavalla tarvitsi toistaa samoja levyjä (seuraavassa luettelossa muutama naapurikuntienkin laulaja):

Teemu Harjukari
Matti Heinänen
Eki Jantunen
Unski Kaipainen
Virve Kokkonen
Kössi Könönen
Mai-Lis Könönen
Pirjo Lehti
Hannu Lehtonen
Jalo Markki
Kalevi Nyman
Taru Nyman
Juha Pihanen
Mika Pohjonen
Ismo Pyykkö
Esko Rahkonen
Petri Salminen
Pentti ”Baby Boy” Varhama
Lahden piirin sotaveteraanikuoro
Lahden viihdekuoro
Old Chaps
Puolustusvoimain varusmiessoittokunta

Kun tähän lisätään laulajat kokoomalevyiltä Lahden sininen laulu, Raakaa romantiikkaa, Harjujen laulu ja Kuninkaantie, löytyy lisää:

Ismo Haavisto
Marko Haavisto
Raimo Hast
Ida Ilmola
Hannu Korhonen
Kristiina Lanki
Ari Mannelin
Pekka Masalin
Olli Mäkelä
Arto Näveri
Reino Rajamäki
Jemina ja Selina Sillanpää
Ritva Sorvali
Amulet
Laulupuu-kuoro
Turo´s Hevi Gee

Tunnetuin tuosta joukosta on Esko Rahkonen (kuvassa), joka 1960-luvun puolivälissä muutti kaukaa pohjoisesta Lahteen. Rahkonen oli noussut listojen kärkisijoille 1965 Unto Monosen hänelle säveltämällään tangolla Syvä kuin meri. Se pani Rahkosen lopettamaan työt Tvh:n varikolla Rovaniemellä ja muuttamaan etelään.

Esko Rahkonen oli tavannut Unto Monosen kaksi vuotta aiemmin Rovaniemellä, jonne Rahkonen oli muuttanut syntymäpitäjästään Alatorniosta.

”Syksyllä 1964 Mononen sanoi minulle, että vuoden kuluttua olen listalla Reijo Taipaleen edellä. Tuolloin Monosen ja Taipaleen Satumaa oli huipulla. Olin syksyllä 1965 bussissa keikkamatkalla, kun Monosen ennuste toteutui. Bussin radiosta tuli korviini juontajan sanat, että sen hetken suosituimmat esiintyjät listalla ovat Beatles ja Rahkonen”, kertoi Esko Rahkonen, kun tapasin hänet ensimmäisen kerran 1977 Lahdessa.

Monosen kiintymyksen Rahkoseen paljastaa kirje, jonka päiväyksenä on 1.12,1965 ja jonka hän oli lähettänyt Rahkoselle: ”Tapasin Olavi Virran tänään. Hän lupasi kyllä pistää Varjojen tangon ja Kaijan purkkiin, mutta soita Kärjen Topille ja tarkista asia. Olen ilmoittanut Topille, että antaisin mieluummin ne sinulle. Kysy Topilta ja ilmoita minulle.”

Rahkosen Syvä kuin meri soi viimeksi televisiossa Aki Kaurismäen elokuvassa Ariel (1988). Esko Rahkonen kuoli sydänleikkaukseen 70-vuotiaana kymmenen vuotta sitten. Levytyksiä hän ehti tehdä noin 400.

Lahdessa Esko Rahkonen viihtyi hyvin. Hänen tunnetun autoharrastuksensa lisäksi Esko oli kova jalkapallomies, ja Lahdessa hän pääsi katsomaan aina myös suosikkijoukkueensa Kemin pelejä, kun se mestaruussarjassa oli. Ne olivat hänelle linkkejä rakkaisiin syntymäseutuihin – ensimmäisen kultalevynsäkin Esko Rahkonen sai LP-levystään Kaukainen kotiseutu (1974).

Lahti-kokoelmastani löysin Esko Rahkoselta yhden Lahti-aiheisen laulun, Raimo Hastin säveltämän ja Rauli Nordbergin sanoittaman Teivaalan tangon:

Missä harju kurkottaa järvelle päin
ja aurinko hetkeksi laskee,
sut täällä ensi kertaa mä näin
ja silmän vangiksi jäin.
Tää Teivaan tango meidät yhteen toi,
näin vuosien jälkeenkin se vielä soi.
Jos on toinen toiselle tarkoitettu,
niin ei ihminen mitään voi.

kari.naskinen@gmail.com

Paluu Montaukiin, katsoja toivoo paluun epäonnistuvan

Tänä syksynä konkurssin tehneen Air Berlinin lentokone tuo kirjailija Max Zornin New Yorkiin. Siellä hän mainostaa uutta romaaniaan, mutta pääasiana ovat kuitenkin Zornin naiset, entiset ja nykyiset. Volker Schlöndorffin elokuva Paluu Montaukiin on henkilökuva vanhasta pierusta, joka on täynnä itseään ja on siksi pilannut elämänsä.

Zorn on 17 vuotta sitten jättänyt Rebeccan, mutta on sittemmin tullut katumapäälle. Rebecca asuu nykyisin New Yorkissa, jossa asuu myös Zornin nykyinen naisystävä Clara, ja siitä sitten alkaa Zornin sekoilu. Vanha suola janottaa ja Zorn sopii Rebeccan kanssa, että käväistään Montaukissa Long Islandin kärjessä, jossa heillä joskus aikoinaan on ilmeisesti ollut kivaa. Zorn on niin epämiellyttävä tyyppi, että katsoja toivoo heti, että reissu Montaukiin menisi pieleen.

Elokuvan lähtökohta on, että Zorn on kuullut isältään tämän kuolinvuoteella, mikä elämän loppuvaiheessa on oleellista: päässä pyörivät ajatukset siitä, mikä huono teko olisi pitänyt jättää tekemättä ja mikä tekemättä jäänyt olisi pitänyt tehdä. Zorn siis aikoo nyt tehdä niin, ettei tuollaisia tarvitsi sitten joskus miettiä.

Jos tämän New York -elokuvan olisi tehnyt Woody Allen, siitä olisi varmaan tullut kovin toisenlainen. Eikä Allen ainakaan olisi käyttänyt kyllästymiseen asti koko valkokankaan täyttäviä lähikuvia kasvoista, kuten tekevät nämä nykyiset tv-ajan kuvaajat. Stellan Skarsgård ja Nina Hoss rooleissaan ovat vakuuttavia. Rebeccan surullisuus ja katkeruuskin tulevat tuskallisesti päälle, ja Skarsgård tuo Zornin luonnekuvan yhtä tunnettavasti esille, joskaan tuollaisen paskaläjän tunne-elämä ei kovin kummoista olekaan.

Schlöndorff on tehnyt parhaat elokuvansa romaaneiden pohjalta: Katharina Blumin menetetty maine (Heinrich Böll), Peltirumpu (Günter Grass) ja Petosten kehässä (Nicolas Born). Nyt jäi harmittelemaan, ettei ole lukenut tällä kertaa pohjana olevaa Max Frischin romaania. Toisaalta jos tunneköyhä Zorn on siinäkin samanlainen äärinarsisti, niin olkoon sitten ja jääköön loppuiäkseen murehtimaan munauksiaan.

Tämän eurooppalaisen elokuvan päähenkilöt Zorn ja Rebecca ovat saksalaisia, mutta elokuvassa puhutaan vain englantia. Muista kieliasioista kiinnittyi huomio siihen, että suomenkielisen tekstityksen on kai tehnyt joku teini-ikäinen kesäharjoittelija: taidenäyttelyn avajaiset on käännetty vernissaukseksi (ransk. vernissage) ja suomen kielen sana eli on elikkä.

kari.naskinen@gmail.com

Teuvo Valo - Muistoja menneiltä ajoilta

Lahtelainen iskelmälaulaja Teuvo Valo kuoli 18.10.2017. Hän oli syntynyt Lahdessa 29.8.1933 Lahdenkadun ja Päijänteenkadun kulman isossa kerrostalossa.  

Teuvo Valo kuului siihen perinteiseen iskelmälaulajapolveen, josta ei monta enää ole jäljellä. Vuonna 1957 hän osallistui Musiikki-Fazerin suureen maakunnalliseen iskelmälaulukilpailuun Lahden Kansantalossa ja sai hyvät pisteet alkukilpailussa, mutta loppukilpailua odotellessaan Teuvo Valo naukkaili vähän pullosta, eikä häntä päästetty enää loppukilpailuun. Seuraavana vuonna Teuvo Valo sitten voitti Teuvo Kärki -laulukilpailun esittämällä Liekki-tangon ja Mustalaisviulun. Siitä ura lähti vauhtiin, ja päättyi aktiiviuran osalta vasta 2004. Valtion täyden taiteilijaeläkkeen Teuvo Valo sai 1995 samanaikaisesti Reijo Kallion, Vieno Kekkosen ja Lasse Mårtenssonin kanssa.

Jo nuorena 1940-luvulla Teuvo oli laulanut Pentti Haikkalan Mascot-yhtyeessä ja 1950-luvulla Erkki Kaalikosken ja Uolevi Janssonin yhtyeissä.

Tapasin Teuvo Valon ensimmäisen kerran 1976 Lahdessa Ilmarisentiellä, jossa hän oli juoksulenkillä. Kirjoitin lehtijutun otsikolla ”Pitkän päivän matka Valoon”. Teuvo Valo kertoi avoimesti vaikeasta ryyppyputkestaan, joka oli kestänyt 1950-luvun lopulta vuoteen 1968, minä aikana laulamisesta ei ollut tullut oikein mitään.

Olavi Virran syntymäpäivänä 27.2.1968 Teuvo Valo oli pannut korkin kiinni, ja alkoi juosta itseään kuntoon. Hänen ”intervalliharjoituksensa” oli sellainen, että yhden lyhtytolpanvälin hän aina juoksi ja seuraavan käveli ja sitten taas seuraavan juoksi. Kilometrejä oli tullut paljon, ja kun viimeksi muutama vuosi sitten tapasin Teuvo Valon Lahden torilla, hän kertoi juosseensa elämänsä aikana varmaan jo 50 000 kilometriä.

Olavi Virta oli Teuvo Valolle tärkeä esikuva. He olivat tutustuneet jo 1953, ja viimeinen tapaaminen oli 15.7.1972 Tampereella mestarin kotona. Olavi Virta oli pyytänyt Teuvoa jäämään yöksi, mutta keikkakiireet odottivat ja Teuvo lähti Lahteen. Seuraavana päivänä Olavi Virta kuoli.

Teuvo Valon ohjelmistossa oli noin 700 laulua, paljon niitä kaikkein rakastetuimpia iskelmiä: Muistoja menneiltä ajoilta, Ilta Skanssissa, Kätketyt tunteet, Punaiset lehdet, Rakkautta ei se ollutkaan, Sä et kyyneltä nää, Tunturisatu, Yö kerran unhoa annoit, Yölintu…

Vaikka Teuvo Valo 1950-luvun lopulla asui jonkin aikaa Helsingissä työskennellen satamamiehenä, niin Lahti oli hänelle rakas. Alku ei tietenkään ollut helppoa, sillä Teuvo ei vielä ollut koulussakaan, kun talvisota alkoi. Lentokoneet pudottivat pommeja kaupunkiin, ja isä kaatui sodassa. Äiti kävi töissä Luhtasella ja elätti kolmea lasta.

Kun runsaat kymmenen vuotta sitten olin suunnittelemassa yhdessä Jouko Heinosen ja Rauli Nordbergin kanssa kevyenmusiikin levyä ”Raakaa romantiikkaa” Lahden kaupungin 100-vuotisjuhlavuodeksi 2005, oli heti yhtenä lähtökohtana, että yksi laulu siihen pitää ottaa Teuvo Valolta. Kuuntelimme levyjä, ja valinta oli aika nopeasti selvä: Mai-Lis Könösen säveltämä ja sanoittama Terveiset Lahdesta:

Teille terveiset laulaen Lahdesta tuon,
se on kaupunki laulun ja työn.
Siellä haitari soi kansa kun ilakoi,
ja tervehdys soi: moi.
Heimoveljesi varmasti Lahdessa näät,
sinne kun menet sinne myös jäät,
olit Viipurista tahi Kuopiosta.
Hyvä aina on kotiin tulla Lahden tuttuihin maisemiin.

kari.naskinen@gmail.com

Pohjan neidin myöhästynyt evakkomatka Viipurista Lahteen

Lahden oopperayhdistys on onnistunut hyvin kulttuuriteossaan tuodessaan näyttämölle Oskar Merikannon Pohjan neidin. Sen kantaesitys oli 1908 Viipurissa, minkä jälkeen sitä esitettiin muutaman kerran 1910-luvulla sekä Vesanto soi -tapahtumissa 1999 ja 2001. Käsin kirjoitettu nuottimateriaali on lähes lukukelvoton, mutta Pirjo Leppänen on kirjoittanut siitä puhtaaksi pianosäestyksellisen version, jollaista nyt käytetään Lahdessa.

Pohjan neiti sai alkunsa, kun Aino Acktén isä Lorenz Nikolai Achté suunnitteli siitä juonihahmotelman, jonka pohjalta kirjailija ja kansanrunojenkerääjä Antti Rytkönen sepitti runomuotoisen libreton. Merikanto sävelsi sen ja lähetti Suomalaisen kirjallisuuden seuran 1897 järjestämään sävellyskilpailuun, jonka tarkoituksena oli saada aikaan ensimmäinen suomenkielinen ooppera. Voittopalkinto 3240 markkaa tuli ja 18.6.1908 ooppera esitettiin Viipurissa, jossa seuraavana päivänä alkoivat Viipurin laulu-, soitto- ja urheilujuhlat. Niiden keskeinen osa olivat isot kuorokilpailut, joihin osallistui yli 3000 laulajaa ja soittajaa.

Merikanto itse johti kantaesityksen, jossa Väinämöisen roolin lauloi sen ajan baritonisuuruus Abraham Ojanperä ja Ilmarisena oli yhtä nimekäs tenori Wäinö Sola. Orkesterissa oli 35 soittajaa, mutta evakkoreki on matkalla Lahteen mennyt tienposkeen, eikä Lahden oopperassa ole enää kuin pianisti Jenna Ristilä. Niin hyvin tämä kuitenkin toimi, että Loviisankadun Pikkuteatterissa ei orkesteria edes kaivannut. Syvyyttä kokonaisuuteen toi Lahden oopperakuoro, vaikka ei ole yhtä massiivinen kuin Viipurissa laulanut 150-henkinen kuoro.

Pohjan neiti sisältää paljon tutunomaista, ”helppoa” melodista musiikkia, jossa on selviä kansanmusiikkimaisia ominaisuuksia. Varsinkin alku- ja välisoitoissa näin silmissäni kansantanssiryhmien pyörimistä, ja kyllähän oopperassa itsessäänkin tanssinumeroita on, joskaan ei aivan Hollolan ja Martan tyyliin. Yksi tuttukin laulu oopperassa on, kun Louhi ylistää tyttärelleen Väinämöisen suuruutta. Olen varmaan kuullut sen Lauantain toivotuissa levyissä. Ilmarinen kuitenkin tyttären saa. Muitakin tuttuja kalevalaisia henkilöitä on mukana: Annikki, Pellervo, Tuonetar ja Antero Vipunen.

Päärooleissa baritoni Juha-Pekka Mitjonen, tenori Kimmo Turunen, sopraano Pirjo Leppänen ja altto Anne Kortelainen laulavat oikein hyvin, joskin naisäänten sanoista ei tyypilliseen tapaan aina saa selvää.

Pikkuteatteri on yllättävän sopiva näyttämö tälle esitykselle. Näyttämön tummat pinnat eivät ole lavastuksellisesti yhtä vaativat kuin vanhan konserttitalon isot valkoiset seinät, ja Pohjan neidin lavastus, valot ja videoprojisoinnit toimivatkin erinomaisesti. Samoin puvustus tukee hyvin aihetta (kuva on kuitenkin harjoituksista ilman esityspukuja).

Erityiskiitoksen ansaitsee myös käsiohjelma, joka on poikkeuksellisen runsas antaen tietoa tästä oopperaharvinaisuudesta.

Höhlä on kuitenkin heti väliajan jälkeen esitettävä Lahti Energia Oy:n mainos: iso reklaamilakana ja kööri sen takana hoilaamassa jotakin energia-aiheista viisua. Kun energiayhtiö urheiluun sijoittamiensa miljoonasponsorointien lisäksi on nyt antanut vaikkapa kymppitonnin oopperatoiminnalle, niin olisi kiitoksen voinut hoitaa tyylikkäämminkin.

Kokonaisuutena joka tapauksessa täysin pätevä esitys, joka vallan hyvin kelpaisi myös Kansallisoopperaan. Siellä esitettiin viime keväänä Erkki Melartinin Aino konserttiversiona, ja Pohjan neiti on ikään kuin rinnakkaisteos sille.

kari.naskinen@gmail.com

Suomalaisia epäjumalia

Muinaisilla hämäläisillä ja karjalaisilla oli molemmilla 12 epäjumalaa. Mikael Agricola luetteli ne 1551 julkaistussa Dauidin Psalttarissa, joka on Agricolan tekemä käännös Vanhan testamentin psalmikokoelmasta. Kirjan runomuotoisessa alkupuheessa Agricola luettelee nämä muinaiset epäjumalat. Kaksitoista epäjumalaa kummallekin heimolle tuli kreikkalaisten ja roomalaisten esikuvan perusteella. Kaikki luetellut eivät olleet varsinaisesti epäjumalia, vaan mukana oli myös erilaisia uskomusolentoja, kuten haltioita ja vainajaolentoja.

Kielitieteilijä Osmo Ikolan (1918 – 2016) nykyaikaistetun tekstimuodon mukaan hämäläisten jumalat olivat seuraavat:

Tapio metsästä pyydykset soi, ja Ahti vedestä kaloja toi.
Väinämöinen virret takoi, Rahko kuun mustaksi jakoi.
Liekkiö rohdot, juuret ja puut hallitsi ja senkaltaiset muut.
Ilmarinen rauhan ja ilman toi ja matkamiehet perille vei.
Tursas antoi voiton sodassa, Kratti huolen piti tavarasta.
Tonttu huoneen menon hallitsi, kuin Piru monia villitsi.
Kapeet myös heiltä kuun söivät, Kalevanpojat niityt ja muut loivat.

Karjalaisten epäjumalat:

Ronkoteus ruista antoi, Pellonpekko ohran kasvun soi.
Virankannas kauran kaitsi, muutoin oltiin kaurasta paitsi.
Äkräs herneet, pavut, nauriit loi, kaalit, liinat ja hamput edestoi.
Köndös huhdat ja pellot teki, kun heidän epäuskonsa näki.
Ja kun kevätkylvö kylvettiin, silloin Ukon malja juotiin.
Siihen haettiin Ukon vakka, niin juopui sekä piika että akka.
Sitten paljon häpeää siellä tehtiin, niin kuin sekä kuultiin että nähtiin.
Kun Rauni Ukon nainen härskyi, mahtavasti Ukko pohjasta pärskyi.
Se siis antoi ilman ja uuden sadon. Kekri se lisäsi karjan kasvun.
Hiisi metsän väestä soi voiton, veden emä vei kalat verkkoon.
Nyrkäs oravat antoi metsästä, Hittavainen toi jänikset pensaasta.

kari.naskinen@gmail.com

”Lue netistä”

Television uutislähetyksissä neuvotaan nykyisin lukemaan esille otettavista asioista lisää tv-yhtiön verkkosivuilta. Sanomalehdet eivät tee edes näin. Ne vain jättävät uutisointinsa vajaaksi.

Kotikaupunkini Etelä-Suomen Sanomissa on yleistynyt sellainen tapa, että esimerkiksi joistakin kilpailuista kerrotaan jotakin, mutta ei kuitenkaan tuloksia. Kun ystävyyskaupunkien Lahden ja Västeråsin joukkueet kohtasivat keilahallissa, oli lehdessä kuva kilpailijoista, mutta ei sanaakaan siitä, kumpi voitti.

Tämän päivän lehdessä on kuva autoilijoille järjestetystä perinteisestä Leijona-ajosta, mutta ei taaskaan minkäänlaisia tuloksia. Kyllä meitä lukijoita kiinnostaisi nimenomaan tällaisia paikallisia asioita paikallisesta lehdestä lukea – keitähän tuttuja mahtaisi tuloslistan kärjessä olla. Näitä visailuajoja on järjestetty vuodesta 1970 lähtien, ja ennen vanhaan tulokset olivat aina maanantain lehdessä.

Kun pienenä poikana tulin toiseksi polkupyöräilijöiden liikennekilpailussa ja nimi oli seuraavan päivän lehdessä, siitä varmaan alkoi kiinnostukseni liikenneasioihin.

Kahden yön takaiset tulokset Amerikan jääkiekkosarjasta kuitenkin ovat lehdissä aina, vaikka juuri ne ovat sitä aineistoa, minkä siitä lajista kiinnostuneet kyllä lukevat netistä heti tuoreeltaan. Luullaanko siellä, että joku odottaa puolitoista vuorokautta lukeakseen lehdestä otteluiden tulokset?

Ei ihme, että lehtien levikit pienenevät. ESS:n painetun lehden levikki on viidessä vuodessa pudonnut 53 000:sta 43 000:een, Helsingin Sanomien 338 000:sta 250 000:een jne.

Västerås on jokseenkin samansuuruinen kaupunki kuin Lahti, Västerås Tidningin levikki on 79 000.

kari.naskinen@gmail.com

Televisioviihdettä elokuvissa

Kun elokuva näytetään televisiossa, se on vain tv-ohjelmaa. Lumiukko-rikoselokuva esitetään teattereissa, mutta siitä voi sanoa, että se on kuitenkin vain keskinkertaista jännäriviihdettä, jollaista televisiosta tulee nykyisin aivan riittämiin.

Tämä amerikkalainen elokuva perustuu norjalaisen Jo Nesbön romaaniin ja on kuvattu Norjassa. Eksoottiset talvikuvat ovat hyviä, mutta juoni on sitä samaa soopaa, mitä tv-sarjat ovat täynnä, ja lopussa tietenkin väkivaltainen toimintaratkaisu. Uusi kidutus- ja murhalaitekin esitellään.

Ohjaaja on ruotsalainen Tomas Alfredson, joka ei ole saanut jutusta irti mitään tavanomaisuudesta poikkeavaa. Odottaa olisi voinut parempaa, sillä hänen edellinen elokuvansa Pappi lukkari talonpoika vakooja (2011) tavoitti hienosti alkuperäisaiheen, John le Carrén romaanin.

Lumiukossa kertautuvat kaikki tutut kliseet. Päähenkilöpoliisikin on taas juoppo, millä ilmeisesti näihin nykyisiin elokuviin haetaan jotakin ”särmää”. Näyttelijät hoitavat hommansa hyvin, mutta kun ei vedä, niin ei vedä. Tulee muutaman vuoden päästä television joltakin pikkukanavalta myöhään illalla.

Jouluaattona joulurauhan julistamisen jälkeen tulee televisiosta onneksi taas se oikea Lumiukko.

kari.naskinen@gmail.com

Erikoinen 100-vuotisjuhlanäytelmä

Amerikkalaisen John Irvingin Kaikki isäni hotellit on Teatteri Vanhan Jukon (Lahti) yli 20-vuotisessa historiassa hieman poikkeuksellinen näytelmä. Aivan tavallinen puhenäytelmä ilman huutamista tai modernia teatteri-ilmaisua. Toinen erikoisuus on, että teatteri on nimennyt sen Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlanäytelmäkseen.

Vanhan Jukon taiteellinen johtaja ja näytelmän ohjannut Linda Wallgren perustelee valintaa koukeroisesti. Ei puhu pakolaisista eikä maahanmuutosta, mutta tarkoittaa näitä asioita. Hänen mielestään mielikuva Suomesta ja suomalaisuudesta on liian kapea ja rajoittava, kansakunnan muotokuvasta puuttuu paloja.

Näitä puuttuvia paloja näytelmä tuo esille. En olisi tällaisen Suomi 100 -näytelmän jujusta älynnyt mitään, ellei Linda Wallgren olisi sitä rautalangasta vääntänyt.

Irvingin romaanin (1981) henkilöt ovat kuin hassunkurisen korttipelin hahmoja. Isä on pilvilinnoja tavoitteleva romantikko, yksi pojista on mallinukkea rakastava homo, toinen poika ja tämän sisko harrastavat sukurutsausta ja menestysromaanin kirjoittava pienempi sisko tekee itsemurhan. Tavallisempia tapauksia ovat äiti ja pienin poika, mutta he kuolevatkin lento-onnettomuudessa. Lisäksi perheeseen kuuluvat vanha karhu ja piereskelevä koira, joka pitää tappaa hajun takia. Kun tarina etenee, joukkoon liittyy lisäksi nuori nainen, joka pitää itseään rumana ja on alkanut piiloutua karhun nahkoihin.

Lisäksi näyttämön poikki kulkee välillä valkopukuinen mies, josta en ymmärrä mitään. Selitystä ei anneta, enkä 500-sivuisesta kirjastakaan enää paljon mitään muista. Koska näytelmässä puhutaan Siegmund Freudista, niin voisikohan valkopukuinen mies olla Freudin haamu. Joka tapauksessa isän yksi hotelleista on Freudin kotikaupungissa Wienissä.

Linda Wallgren selittää ohjelmalehtisessä monisanaisen filosofisesti, miten maailma on pelottava paikka. Pelolle ei kuitenkaan saa antaa valtaa, kuten poliitikotkin nykyisin sanovat. Terrorismin kanssakin joudutaan tekemisiin, mutta siitäkin selvitään. Koiran nimi näytelmässä on Suru, ja suru onkin hyvä asia, koska suru todistaa, että olemme välittäneet.

Jukolaisten näytteleminen on taas erinomaista tasoa. Seuraavaksi jään odottamaan Niskavuorta, johon minulla olisi roolijakokin valmis: Loviisa Maria Nissi, Juhani Jarkko Mikkola, Aarne Jussi-Pekka Parviainen, Heta Minja Koski, Ilona Ilona Pukkila, pehtoori Markus Karekallas, Simolan isäntä Simo Saukkola.

kari.naskinen@gmail.com

Suruaika ohi Pohjantähden alla

Lahden kaupunginteatterin Täällä Pohjantähden alla on kokonaistaideteos. Sen ilmiasu ei perustu vain puhuttavaan tekstiin, vaan oleellinen osa on myös näyttelijöiden liikkuminen tarkan koreografian mukaan. Välillä tämän näytelmän ensimmäinen osa vaikuttaa peräti modernin tanssin teokselta. Myös musiikkia on paljon. Toisen osan ensi-ilta on 15.11.2017.

Näytelmän uusiksi panneet nuorenpolven tekijät ovat lähteneet siitä, että kansallinen suruaika on nyt ohi. Historia muistetaan, mutta enää ei tehdä samanlaista surutyötä kuin Väinö Linnan romaanitrilogian ilmestyessä 1959-62. Tuon surutyön jääminen vuoden 1918 jälkeen jäi myöhäiseksi, koska tilanteet Suomessa olivat heti tuoreeltaan edelleen liian vaikeita. Valkoista valtioterroria oli vaikea lähteä tuoreeltaan perkaamaan, ja yhtä hankalalta tuntui analysoida niitä syitä ja seurauksia, joita liittyi punaisten kapinallisten tekoihin.

Sitten tultiinkin jo Lapuanliikkeen ja 1930-luvun oikeistodiktatuurin vuosiin ja lopulta kahteen sotaan Neuvostoliittoa vastaan. Tarvittiin Linnan romaanit, ennen kuin kansalaissodan ja sitä edeltäneiden vuosien kurjat tapahtumat vasta voitiin ottaa kunnolla laajempaan käsittelyyn. Suomen kannalta oli ehkä hyvä, että kansalaissodan kaikkia asioita ei ehdittykään heti setviä, sillä jos olisi, ei talvisotaan olisi ollut yhtä helppoa saada yhtenäistä kansaa taistelemaan.

Surutyön alku yritettiin tietenkin valkoisten puolella mitätöidä sekä kirjallisuusarvostelijoiden että historioitsijoiden toimesta. Maalaisliittolainen kulttuurivaikuttaja Jouko Tyyri kirjoitti suhtautuvansa kirjan ensimmäiseen osaan vastahakoisesti, koska Linna ei päässyt tavoitteeseensa ja koska henkilöiden kuvaus ei ollut kiinnostavaa. Kun kirjallisuuslehti Parnasso vuonna 1960 kysyi 15 kirjallisuusekspertiltä, mitkä olivat 1950-luvun parhaat suomalaiset romaanit, Täällä Pohjantähden alla mainitsi vain Hufvudstadsbladetin kulttuuritoimituksen päällikkö Nils-Börje Stormbom.

Historioitsijat puolestaan sanoivat, että Linnan ei pitäisi ollenkaan tulla heidän osaamansa historiankirjoituksen puolelle.

KAIKKI IHMISET
OVAT SAMANLAISIA

Näytelmän ensimmäinen kuva on viitteellisesti lavastettu iso näyttämö, jolla on noin 20 tuolia. Tuoleilla on vaatteita. Näyttämölle alkaa kävellä ihmisiä alusvaatteisillaan. Kukin menee oman tuolinsa luo ja alkaa pukeutua.

Dramaturgi Ari-Pekka Lahti ja ohjaaja Juha Malmivaara halunnevat tällä alkuasetelmalla sanoa, että kaikki me ihmiset olemme periaatteessa samanlaisia ja samanarvoisia. Kuitenkin vain periaatteessa, sillä paljon merkitsee se, millaiseen perheeseen sattuu syntymään. Niin kuin nykyisinkin.

Sitten alkavat tapahtumat Pentinkulmallakin ja kahtia jakautunut kansa ottaa ja joutuu ottamaan paikkansa. Torpparit, kirkkoherra, muurari, paroni, köyhät, rikkaat, punaiset, valkoiset.

Näytelmän ensimmäinen repliikki ei ole Linnan lähes raamatulliselta vaikuttava ”Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi”, vaan kolme miestä esittää mielipiteitään. Vuorosanat varmaankin ovat Linnan tekstiä, mutta katsoja ei vielä tunne, keitä puhujat ovat. Alku on muutenkin hakemista, oli ainakin minulla. Ensimmäinen tunti vaikutti siltä kuin Täällä Pohjantähden alla olisi nyt jonkinlainen show.

Vasta väliajan jälkeen näytelmä saa itsestään kunnolla kiinni. Ari-Pekka Lahti sanoo käsiohjelmassa, että Linnan ”teos antaa mahdollisuuden emotionaaliselle reissulle menneiden sukupolvien kanssa”. Näin ei kuitenkaan täysin käy, en saanut siitä nimenomaan sellaisia tunnetta koskettavia tarttumakohtia, jotka olisivat sykähdyttäneet niin kuin oli käynyt tätä ennen neljässä eri teatterissa näkemieni Pohjantähtien kanssa. Hassulta tuntui, että 1918 teloitetun punikin pojanpoikana katsoin näytelmää nyt kuin mitä tahansa näytelmää ilman minkäänlaista tunnelatausta – viha pysyy, mutta suruaika minullakin ohi?

TILA ON
KOHTAAMISPAIKKA

Koreografian suunnitellut tanssitaiteen maisteri Panu Varstala kirjoittaa käsiohjelmassa tilallisesta pinnasta kohtaamispaikkana, aineellisesta maisemasta ja historioiden muodostelmasta. Tällaisista asioista on siis kysymys, kun Pohjantähden väki liikkuu ja heiluu. Välillä vain on koomista, kun joku henkilöistä repliikin sanottuaan lähtee kävelemään kuin kenguru. Mitään symboliikkaa en tästä koikkelehtimisesta tavoittanut.

Näytelmän selväksi päähenkilöksi on nostettu Koskelan torppariperheen vanhin poika Akseli. Hän ei ole vielä syntynytkään näytelmän alussa, mutta istuu jo valmiiksi aikuiseksi puettuna näyttämön etuosassa. On siinä hiljaa niin pitkään kuin nuorukaisvaihe myöhemmin koittaa.

Akselia näyttelee Tapani Kalliomäki. Komea suoritus roolissa, jonka painoarvo näytelmän toisessa osassa tulee olemaan vielä suurempi. Kalliomäen maneeriton näytteleminen korottaa hänet viimeistään nyt siihen Lahden teatterin suurimpien näyttelijöiden joukkoon, jossa tätä ennen ovat mm. Ola Johansson ja Pekka Räty.

Toinen vahva näyttelijä on Jarkko Lahti, joka tätä ennen tunnetaan lähinnä nyrkkeilijä Olli Mäen roolistaan elokuvassa Hymyilevä mies (2016). Lahti on Lahdessa vierailijana ja esittää kolmea roolia jämerän vakuuttavasti: kirkkoherran poikaa Ilmari Salpakaria, Laurilan perheen häädöstä vastaavaa upseeria ja punapäällikkö Hellbergiä. Ilmari Salpakarin osuus fasistisena valkoisena jää pieneksi, mutta rooli saanee lisää tilaa seuraavassa osassa.

Kummallinen kohtaus on sian kuolema. Hiski Grönstrand röhkii ja kuolee. Täysin turha. Toinen eläin on suolla huutava kurki, jota esittää Paavo Kääriäinen, ja tämä toimii. Vasta kotona käsiohjelmasta luin, että Kääriäinen esitti myös hevosta, oli mennyt ohi silmien.

Näytelmän jälkeen oli joidenkin kanssa puhetta siitä, että tällainen versio näytelmästä on vaikeaselkoinen sellaisella katsojalle, joka ei Linnan teoksia tunne. Niin on, mutta jos suomalainen ei Pohjantähteä tunne, hän ei ole vielä valmis ihminen.

kari.naskinen@gmail.com

Kieli huononee ja saa hyväksyntää

Helsingissä järjestetään ylihuomenna torstaina keskustelutilaisuus, jossa kysytään, miten suomen kieli pärjää muuttuvassa maailmassa. Jo puoli vuosisataa sitten runoilija Pentti Saarikoski kirjoitti yhdessä lehtijutussaan, että ”äidinkielen puhtaana pitäminen on tarpeetonta, koppavaa nationalismia. Oikeakielisyysaate on epädemokraattinen.” (Parnasso 7/1960) Yllättävä mielipide alan mieheltä, ja jos Saarikoski vielä eläisi, hän olisi nykytilanteeseen varmasti tyytyväinen.

Saarikoski piti vain hyvänä sitä, että esimerkiksi possessiivisuffiksi (omistusliite) oli kielenkäytöstä jo häviämässä. Enää ei ollut väliä, vaikka sanoi minä tulen mielellään, vaikka oikeampi muoto olisi minä tulen mielelläni. Verbin monikon ensimmäinen persoonakin sai mennä: me menemme -> me mennään. Eikä Saarikoski pitänyt tarpeellisena istuutua-sanaa – minä istun tähän.

Kielen muuttuessa sanat lyhenevät ja jopa yhdistyvät, Saarikoski otti esimerkin: en minä tiedä -> emmä tie.

Kielitoimistokin on viime aikoina antanut joitakin hyväksyntöjään kielen huononemiselle. Kun esimerkiksi pitäisi sanoa kello alkaa olla kaksi, niin Kielitoimisto hyväksyy nyt myös muodon kello alkaa olemaan kaksi.

Saarikosken mielestä kielen pitäminen kansallisena ilman ulkopuolisia vaikutteita oli vanhanaikaista ja naurettavaa. Oli kansalliskiihkoilua käyttää samasta asiasta erikielisiä sanoja, esimerkiksi Fernsprecher (puhelin saksaksi), simi (puhelin islanniksi) ja puhelin.

”Kehitystä” onkin tapahtunut. Entinen aviopuoliso on suomeksikin nykyisin eksä, jonka pohjana on latinan kielen prepositio ja etuliite ex. Tavarataloissa tai pysäköintihalleissa poistumistie on exit ja lääkärit käyttävät kuolemasta termiä exitus.

Kun lähetän jostakin asiasta tekstiviestin, saan monta kertaa lyhyen vastauksen: ok. Tällä amerikkalaisella lyhenteellä on pitkä historia, mutta yksinkertaisesti se tarkoittaa okei. Oma vastaukseni noissa tilanteissa on suomalaisittain selvä pyy.
Asema on nyt assa, seminaari on semma, haastattelu on haastis ja tiedotustilaisuus on tiekkari (isolla alkukirjaimella Tiedonantaja).

Television urheiluselostajat ja varsinkin heidän asiantuntija-avustajansa ovat luku sinänsä. Heidän kielensä on usein surkuhupaisaa kuunneltavaa. He puhuvat kuin nuoret kaduilla, esimerkiksi relatiivipronomininkäyttö on aivan hukassa: nämä ovat ne pelaajat, ketä on ehdolla maajoukkueeseen. Sitten kun maajoukkue pelaa, on hyvä keli, kun tarkoitetaan säätä. Hyvä ralliajaja pystyy koviin suorituksiin soralla kautta asvaltilla eli nykyisin kautta-viiva (/) on puhekielessäkin korvaamassa ja-sanan.

Erikoinen ilmiö on myös se, että muotisanoilla korvataan tukku muita sanoja. Nykyisin on paljon tilanteita, jotka ovat haasteellisia – ennen oli tarkempia ilmaisuja: huono, ongelmallinen, suuritöinen, vaikea jne. Televisiossa ja radiossa haastateltavia pyydetään avaamaan jotakin asiaa, tämä sana korvaa kertomisen, kuvailemisen, perustelemisen, selittämisen, täsmentämisen jne.

Huonontuvaa kieltä siirtyy nykyisin myös painettuun sanaan. Sairausloma on nykyisin saikku, jolla joku voi vaikka elvistellä. Jyväskylässä Sokoksen tavaratalostakin tuli osuuskaupan tekemällä nimenmuutoksella Sokkari.

Pentti Saarikoski: ”Tulevaisuudessa robotit saattavat suomen kielen lehtorit, kirjailijat ja kansallisrunoilijat työttömiksi. Mikä näköala!”

kari.naskinen@gmail.com

Kadonnutta kaupunkia etsimässä

Turun kirjamessuilla julkistettiin tänään Vuoden kotiseututeos. Kotiseutuliitto palkitsi parhaana tietokirjailija, fil. tri Jussi Jäppisen Kadonnutta kaupunkia etsimässä – Tarinoita Jyväskylän puretuista taloista. Kotiseutuliitto oli antanut valinnan tekemisen historioitsija Teemu Keskisarjalle, joka sanoi Jäppisen herättäneen eloon kadonneen, tuhotun kaupungin. - ”Rakennusvainajiin ja niiden asukkaisiin kiintyy sellainenkin lukija, jolla ei ole mitään kytköstä Jyväskylään”, sanoi Keskisarja.

Koska minulla ei heti tähän hätään ole käytettävissäni Jäppisen kirjaa, käytän omia vanhoja kuviani 1960-luvulta.

kari.naskinen@gmail.com

Hyvää iltaa, nimeni on Cox

Äänikirjojen suosio on viime aikoina kasvanut. Niitä voi ostaa joko cd-levyinä tai klikkaamalla niitä saa kuunneltaviksi internetistä. Uusia kuunnelmia sen sijaan tulee radiosta vähemmän kuin 50 vuotta sitten. Tänä syksynä on uusintana lähetetty Veristä lyhtyä (1979), joka perustuu Jalmari Finnen samannimiseen romaaniin (1928). Se saattoi olla peräti ensimmäinen suomalainen romaani, jossa poliisi tutki rikosta.

Kuunnelma on vaativa laji kuuntelijalle. Se nimittäin edellyttää erilaista keskittymistä kuin elokuvan katsominen. Koska silmiä ei tarvita, käy helposti niin, että siinä kuunnellessa ottaa vaikka lehden käsiinsä ja vähän vilkuilee sitä. Pari kertaa olen nukahtanutkin, kun olen mennyt pitkäkseni ja alkanut kuunnella kuunnelmaa muka keskittyneesti.

Parhaiten radiokuuntelu onnistuukin autossa, jossa olen pannut soittimeen myös äänikirjoja. Ne ovat kuitenkin tylsempiä kuin kuunnelmat, koska äänikirjoissa yksi ja sama lukija esittää kaikkien henkilöiden vuorosanat.

Tuossa otsikon alla on kuva nauhoituksesta, jossa Joel Rinne (vas.), Jorma Nortimo ja Ritva Ahonen ovat äänittämässä jännityskuunnelmaa Hyvää iltaa, nimeni on Cox. Ne olivat kuunnelmien kulta-aikaa. Uhkapeluri Coxia esitti tietenkin Rinne, jonka toinen samankaltainen kuunnelmarooli oli Paul Temple. Pekka Lipposta puolestaan esitti Oke Tuuri. Kun tähän vielä lisään Baskervillen koiran, niin siinä ne parhaat kuunnelmamuistot ovatkin.

Kuunnelmien tekeminen alkoi melkein heti, kun Yleisradio oli perustettu 1926. Silloin niistä käytettiin nimityksiä kuulelma ja kuulonäytelmä. Kuunnelmien esityspäivä radiossa oli maanantai, sillä ne esitettiin suorina, eikä maanantaisin ollut teattereissa esityksiä, joten näyttelijät pääsivät silloin radiotaloon kuunnelmia tekemään. Magnetofonit saatiin käyttöön 1937, mutta uusi hieno tekniikka ei muuttanut kuunnelmien esityspäivää.

Sotien jälkeen radion kaksi kuunnelluinta ohjelmaa olivat kuunnelmat ja poliitikkojen suora keskusteluohjelma Pienoisparlamentti, jonka ”tähdiksi” nousivat Urho Kekkonen ja Hertta Kuusinen hyvällä supliikillaan.

Niin suosittuja kuunnelmat olivat, että Yleisradio perusti Radioteatterin 1948, ensimmäisenä Euroopassa. Yleisradion pääjohtajana oli silloin Hella Wuolijoki, joka palkkasi Radioteatterin päälliköksi Olavi Paavolaisen sekä ohjaajiksi Eero Leväluoman ja Markus Raution. Siis tuttuja nimiä suomalaisesta kulttuurielämästä, samoin kuin ensimmäiset näyttelijät Emmi Jurkka, Helge Ranin ja Reino Valkama.

Erikoisuus oli, että kuunnelmien ensi-iltoja järjestettiin myös julkisina tilaisuuksina, joissa yleisö pääsi kuuntelemaan nauhoituksia Yleisradion studiossa.

Suomisen perhe taitaa olla tunnetuin kuunnelmasarja. Sen jaksot esitettiin perjantaisin ja oli radion toiseksi kuunnelluin ohjelma heti Markus-sedän lastentunnin jälkeen.

Hella Wuolijoki halusi Suomisen porvarisperheen vastapainoksi työmies Rantasen elämästä kertovan Työmiehen perheen, mutta se ei vetänyt alkuunkaan yhtä hyvin, eikä siitä myöhemmin tehty näytelmäkään yltänyt samalle tasolle kuin Hella Wuolijoen muut näytelmät.

Kantolan perhe 1970-luvulla sen sijaan tuli suosituksi, ja sitä pyöritettiin sarjana aina 2000-luvun alkuvuosille saakka. Eivätkä kuunnelmat vieläkään mihinkään poistuneet ole. Verisen lyhdyn viimeinen jakso tulee ensi lauantaina, Seitsemän veljeksen uusintasarja (1954) jatkuu sunnuntaina, Juhanina Tauno Palo, futuristinen Sadan vuoden matka päättyy maanantaina jne.

kari.naskinen@gmail.com