Venäläistä arkea hienosti kuvattuna

Vuonna 2017 sai Boris Hlebnikovin elokuva Arytmia Moskovassa monta Nika-palkintoa Venäjän tärkeimmässä elokuvagaalassa. Erinomainen se onkin. Se palkittiin myös vuoden humaaneimpana elokuvana. Sen nimi tarkoittaa sydämen rytmihäiriötä, ja niitä on sekä yhteiskunnassa että ihmisten keskinäisissä suhteissa, kuten hyvin tiedetään. Päähenkilö Oleg on ensiapusairaalan ambulanssissa mukana oleva ensihoitaja, joka joutuu kokemaan terveydenhoidon uudistamiseen ja tehostamiseen tähtääviä uusia määräyksiä. Hakematta tulee mieleen oma soteuudistushankkeemme, jolla myös epätoivoisesti pyritään vain kustannustehokkuuteen.

Oleg on työssään hyvä ja ottaa työnsä niin antaumuksella, että avioliiton hoitaminen Katjan kanssa jää sivuseikaksi. Välillä tilanne kärjistyy jo avioeron partaalle niin, että Katja passittaa Olegin nukkumaan kumipatjalle pienen asunnon keittiöön. Viinakin maistuu Olegille, mutta ei kuitenkaan häiritse työtä. Sen sijaan sitä häiritsevät Moskovasta sairaalaan tulleen uuden johtajan tehostamismääräykset, joissa ei oteta huomioon potilaita, vaan aikataulujen nopeutus. Jos potilasta ei saada 20 minuutissa toipumaan, saa vaikka kuolla. Tärkeintä on järjestelmän pelaaminen.

Tämä on hieno kuvaus venäläisestä arjesta. Ambulanssimiesten työtehtävien kuvaaminen vaikuttaa oikeastaan dokumenttielokuvalta. Juonessa ei ole sen kummempia käänteitä, vaan näytetään sitä jokapäiväistä elämää, johon työelämän kiihtyvässä muutoksessa joudutaan. Ambulanssimiehet käyvät herrojen juttusilla kertomassa siitä, millaista työ on ja miten sitä pitäisi ihmisten parhaaksi tehdä, mutta mikään ei auta, koska uudet tehostamistoimet pitää viedä läpi.

Tapahtumat sijoittuvat johonkin keskisuureen kaupunkiin, jossa liikenneruuhkatkin hidastavat ambulanssien kulkua. Kun sitten perille päästään, on ohjeistuksen mukaan hoidettava potilas vain siltä osin, mitä hätäkeskukseen soitettaessa on ilmoitettu. Kun Oleg kuitenkin huomaa, että nyt olisi potilaalle annettava apua jossakin toisessakin asiassa, hän tekee sen, mutta samalla syyllistyy virheeseen määritellyn ajan ylittyessä.

”Olemme lääkäreitä, emme robotteja”, sanoo Oleg ensihoitajien uudelle päällikölle, joka ottaa ambulanssimiehiä puhutteluun.

Olegia näyttelee Aleksandr Jatsenko (kuvassa), joka muistetaan hyvin televisiosta tulleesta Suojasää-sarjasta (2013). Katja on lääkäri ja töissä samassa ensiapusairaalassa, häntä esittää viehättävä Irina Gorbatsheva.

Vaikka elokuva ei ole varsinaisesti poliittinen – yhteiskuntakriittinen kylläkin –, oli rahoituksen saaminen vaikeaa. Valmista kuitenkin tuli, kun tukea saatiin myös Saksasta, Ranskasta, Baltian maista ja Suomesta, josta alkutekstien mukaan tuli rahoitusta Suomen Elokuvasäätiöltä ja Yleisradiolta. Kumma vain, että Suomessa myyntiin tulleessa dvd:ssä ei ole suomenkielistä tekstitystä.

Tekijöinäkin oli suomalaisia, apulaistuottajina Aleksi Hyvärinen, Tiina-Mari Pitkänen ja Toni Valla, ja muitakin suomalaisnimiä näkyy tekijäluettelossa. Nämä suomalaiset ovat ennestään tuttuja viime vuosilta muutamista Suomessa tehdyistä elokuvista.

kari.naskinen@gmail.com

Terveyskeskukseen sisään astuminen maksaa erikseen

Peruspalveluministeri Krista Kiuru ehdottaa terveyskeskuskäyntien muuttamista maksuttomiksi. Nykyisellään järjestelmä on joissakin kunnissa hyvin erikoinen, kun varsinaisen hoitomaksun lisäksi potilaalta peritään myös erillinen käyntimaksu. Sama jos Citymarkettiin ostoksille mennessä joutuisi pulittamaan myös käyntimaksun riippumatta siitä, mitä ostaa. Meidän kunnassa käyntimaksu perusterveydenhuollossa on 13,10 euroa.

Tällainen lisämaksu on keksitty siksi, ettei varsinaista hoitomaksua ole muka tarvinnut nostaa häijyn korkeaksi.

Eikä tämäkään riitä. Terveyskeskuksessa kävijältä peritään myös erillinen vuosimaksu 41,20 euroa. Vaikka ei vuoden aikana tarvitsisi käydä siellä kuin kerran, niin tällaisen ison vuosimaksun joutuu maksamaan.

Hallitusohjelmassa on, että potilasmaksulakia uudistetaan ja viedään mahdollisimman pian eduskunnan käsittelyyn. Ainakin pitäisi estää kuntia perimästä tällaisia ylimääräisiä käynti- ja vuosimaksuja.

kari.naskinen@gmail.com

Demokratia 2.0

Kansallisteatterin päivitetty versio maaliskuussa kantaesityksen saaneesta näytelmästä Yhdestoista hetki käsittelee nyt myös Antti Rinteen hallitusta. Jotain pientä muutosta on Juha Sipilän hallitukseen verrattuna tapahtunut, mutta oleellista on edelleen, että kaikki tapahtuu talouden ehdoilla. Ensin otetaan huomioon talouden tarpeet, sitten kansalaisten tarpeet sen mukaan, miten pelivaraa jää.

Tietokonekielestä tuleva termi ”2.0” tarkoittaa nykypuheessa jonkin asian toista versiota. Näytelmässä kysymys on demokratiasta, joka on kansainvälisten tutkimusten mukaan vähentynyt myös siellä, missä se on aikaisemmin ollut vahvimmillaan, Euroopassa ja Yhdysvalloissa. ”Mihin tarvitaan demokratiaa, kun päätösten pohja haetaan markkinoilta”, kysyvät näytelmän kirjoittaneet Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä.

Kansallisteatterin näyttämöllä on toistakymmentä näyttelijää, jotka aloittavat asioiden nykytilan kertauksen vuoden 2008 finanssikriisin taustoista. Sitten siirrytään vaalikevääseen 2015, jolloin alkaa riekkuminen pakollisista leikkauslitoista. Valtiovarainministeriön virkamiehet toivat julki miljardit, jotka pitää seuraavalla vaalikaudella säästää.

Koko porukka esiintyy Kansallisteatterin isolla näyttämöllä, ja kerrankin videoseinä on tarpeen, kun sille heijastetaan nimi, keitä näyttelijät milloinkin esittävät, ja Sipilän lisäksi pääsee ääneen koko konkkaronkka: Matti Apunen, Martti Hetemäki, Bengt Holmström, Erkki Liikanen, Mauri Pekkarinen, Juha Rehula, Raimo Sailas, Timo Soini, Alexander Stubb, Björn Wahlroos jne. On siellä paljon muitakin, Jussi Halla-ahosta Emma Kariin ja Iiro Viinasesta Ben Zyskowicziin

Roolihenkilöitä on yli 50. Yksi on Sipilän hallituksen aikana toiminut oikeuskansleri Jaakko Jonkka, joka toi esille sen, että hallitus ei noudattanut hyvää lainvalmistelun periaatteita. Demokratiaa Sipilä hylki silläkin tavalla, että hän ei päästänyt oikeuskansleria kaikkiin hallituksen kokouksiin, vaikka näin pitäisi tehdä. Hallituksen iltakoulut Sipilä nimesi joiksikin sellaisiksi epävirallisiksi palavereiksi, joihin oikeuskansleria ei tarvinnut päästää. Sitten vain myöhemmin paljastui, että taas oli päätöksiä tehty ilman oikeuskanslerin läsnäoloa.

Esa Leskinen sanoo Kansallisteatterin lehdessä, että demokratia toteutuu vain siihen sitoutuneiden valtioiden lainsäädännön kautta. Vallan siirtyessä valtioilta ylikansallisille markkinoille demokratialle käy huonosti.

Näytelmässä tätä muuttuvaa tilannetta tarkastellaan värikkäästi, vaikka siinä ei huumoria juurikaan ole – sitä ei tarvita, koska Sipilän hallituksen toiminta oli farssia alusta loppuun. Näyttelijöistä vain Vesa Vierikko tekee Wahlroosista varsinaisen imitaatioroolin ja Sari Mällinen esittää raadollisen koomisesti hallitusherroja häiritsevää syrjäytynyttä vanhusta.

Näytelmän sanansaattaja oikeudenmukaisuuden teoreettisesta maailmasta on ranskalainen ekonomisti Thomas Piketty, jota Timo Tuominen suvereenisti esittää ranskan kielellä (pitkän monologin tekstitys videoseinällä). Piketty sanoo perusteellisten tutkimustulosten ja analyysien perusteella, että vaurauden jakautuminen ja tuloerot pohjautuvat aina poliittisiin päätöksiin, jotka koskevat varsinkin verotusta ja rahoitusmarkkinoiden sääntelyn muutoksia.

Kun eilen ajoin Helsinkiin, tuli autoradiosta juuri sopivasti uutinen, että Saksan sos.dem. puolue oli tiistaina esittänyt varallisuusveron palauttamista. Suomessa ei edes Rinteen punavihreä hallitus ole rohjennut tällaista ottaa esille. Yksityinen varallisuus kuitenkin on niitä kaikkein suurimpia tekijöitä eriarvoisuuden lisääntymisessä, kuten Piketty sanoo:

”Klassinen tie suuriin tuloeroihin kulkee perijöiden ja koroillaeläjien yhteiskunnan kautta. Tällaisessa yhteiskunnassa varallisuutta on kaikkiaan hyvin paljon ja se on erittäin keskittynyttä. Ylin kymmenes omistaa varallisuudesta 90 prosenttia, ja noin puolet siitä kuuluu rikkaimmalle prosentille. Kokonaistulojen asteikossa korostuvat erittäin suuret pääomatulot ja ennen kaikkea perintövarallisuudesta saatavat tulot.”

Tämän dokumenttinäytelmän kaikki vuorosanat ovat peräisin ko. roolihenkilöiden omista puheista, haastattelulausunnoista tai kirjoituksista.

Kuvassa ovat Timo Tuominen (vas.), Juha Varis ja Markku Maalismaa – eiköhän pojat oteta taas hyvän päätöksen jälkeen (Hetemäki, Sailas, Sipilä).

Tämän näytelmän voisi jättää Kansallisteatterin ohjelmistoon pysyvästi, joka syksy vain uudet päivitykset.

ILMASTONMUUTOS

Näytelmän toinen osa väliajan jälkeen keskittyy ilmastonmuutokseen. Ilman öljyä emme olisi saaneet rakennettua hyvinvointiamme nykyisenkaltaiseksi, mutta mitä nyt.

Tämän osan sisältö perustuu Koneen säätiön päärahoituksella toimivan BIOS-tutkimusyksikön selvityksiin. ”Öljyltä olemme saaneet kaiken, mutta se on myös myrkyttänyt ympäristömme”, sanoo BIOS-filosofi Tere Vadén.

Vadénia siteeraten edetään loppukohtaukseen, jossa kaikki näyttelijät ovat isossa matkustajaterminaalissa odottamassa lähtöä. On yhdestoista hetki. Lähtökuulutus tulee. Tilanne on kuitenkin niin katastrofaalinen, että edes matkalaukkuja ei enää kannata ottaa mukaan… Sitten pannaan kulisseissa oleva iso tuuletin päälle ja alkaa valtava tuulenpuuska. Edes öljy ei auta. Lopulta Kansallisteatterin salikin on öljynmusta, kun se pimennetään kokonaan – tähänkö tämä loppui, taputetaanko, kannattaako enää ollenkaan taputtaa?

kari.naskinen@gmail.com

LUT, LAB, LAD, LHS, LAS

Tämän päivän Etelä-Suomen Sanomissa on taas uutinen, jossa on näitä outoja nimiä: kun LAMK ensi vuoden alussa yhdistyy Saimaan ammattikorkeakoulun kanssa, uudeksi nimeksi tulee LAB. Lahti on alkanut tehdä yhteistyötä myös Lappeenrannassa toimivan LUT:n kanssa, ja vuonna 2021 avautuu LAD.

Yleensä tällaiset nimet ovat lyhenteitä oikeista nimistä, mutta nyt on lähdetty väsäämään täysin tolloja kirjainyhdistelmiä, jotka ovat nimiä sinänsä. Erikoinen on varsinkin tämä LAB. Se vaikuttaa laboratorion lyhenteeltä, mutta ei ole. Se vain on LAB, eikä B-kirjain siinä tarkoita mitään. Tai ehkä se sittenkin viitaa nimen keksijään, joka näkyy helsinkiläisen mainostoimiston TBWA:n lähettämässä laskussa.

Suomen hallintolain mukaan viranomaisten on käytettävä asiallista, selkeää ja ymmärrettävää kieltä joko suomeksi tai ruotsiksi. Opetus- ja kulttuuriministeriö puolestaan edellyttää, että julkishallinnon yksiköiden nimet kuvaavat hyvin niiden toimintaa.

Kotimaisten kielten keskus on kiinnittänyt huomiota myös lyhenteisiin: ”Vaikka ne olisivatkin käteviä viranomaisten sisäisessä viestinnässä, ne saisivat jäädä vain sisäiseen käyttöön.”

Lahdessa nyt käyttöön otetut kirjainyhdistelmät eivät näitä vaatimuksia täytä. Ajan kanssa ne tietenkin tulevat tutummiksi, kuten ovat jo tulleet mm. LHS, LKO, LKT, LAS, LMV, LTH, LTP, LVS, LSK ja LYK eli hiihtoseura, kaupunginorkesteri, kaupunginteatteri, ampumaseura, mailaveikot, työväen hiihtäjät, työväen palloilijat, verkkopalloseura, Lahden Sähkö ja Kone sekä yhteiskoulu. Vähemmän tunnettu on LUN, Lahden urheiluneekerit. Ennen olivat myös LOK, LPM, LSO ja LSP.

kari.naskinen@gmail.com

Työviikkoa voi lyhentää myös ylitöitä vähentämällä

Ministeri Sanna Marin ehdotti, että työelämän parantamisen seuraava vaihe voisi olla nelipäiväiseen työviikkoon siirtyminen. Helsingin Sanomien Saksa-aiheisessa Teema-lehdessä käsitellään työelämän järjestelyjä Saksassa, jossa yhtenä silmiinpistävänä piirteenä on, että ylitöitä pyritään välttämään. Työaikalakikin on siellä tiukempi kuin meillä.

Suomalainen Kai Puodinketo on vuodenvaihteesta alkaen työskennellyt Mercedes-AMG:n pääkonttorissa, ja hän kertoo seurannan olevan tarkkaa: ”Minulle tulee kymmenen tunnin rupeaman jälkeen tekstiviesti tai sähköposti, että on aika lopettaa. Huomautusta ei saa ylittää yli 45 minuutilla tai saan varoituksen.”

Lainmukainen enimmäistyöaika on kymmenen tuntia ja viikoittainen työaika saa olla maksimissaan 48 tuntia. Lisäksi on kielto tehdä töitä sunnuntaisin ja lakisääteisinä vapaapäivinä. Säännöksistä pidetään tiukasti kiinni, mikä on ollut uutta Puodinkedolle: ”Suomessa vastailin sähköposteihin ja neuvoin tiimiäni lomallakin, mutta Saksassa saan keskittyä olemaan vaimoni ja tyttäreni kanssa työpäivien ulkopuolella.”

Jotain saksalaisten suhteesta työhön ja vapaa-aikaan kertoo sekin, että työpäivän päätteeksi on tapana toivottaa schönen Feierabend, hyvää vapaailtaa.

Uudenlainen kokemus Puodinkedolle on ollut myös työpaikalla vallitseva yhteisöllisyys ja perhekeskeisyys. Kun Mercedes-AMG kutsuu koko työporukan kerran kuussa illanviettoon, kutsu koskee aina myös perhettä. Sitten grillataan, pelataan lentopalloa, ja aikuiset juovat olutta.

LÄNSI-SAKSA,
DDR JA SUOMI

Satasivuisessa HS Teemassa 4/2019 käsitellään Saksaa laajasti. Toimittaja Unto Hämäläisen kertoo Mauno Koiviston vaikeasta suhteesta Saksan liittotasavaltaan siinä vaiheessa, kun Saksan demokraattinen tasavaltakin oli olemassa. Ensimmäisenä virkakautenaan 1982-88 Koivisto ei esimerkiksi ollenkaan vieraillut Länsi-Saksassa, vaikka kävi muissa tärkeissä länsimaissa, kuten Yhdysvalloissa, Ranskassa ja Englannissa. Sen sijaan siihen toiseen Saksaan DDR:ään Koivisto teki vierailun 1987.

Vasta 1989 Koivisto lähti Saksaan, jossa isäntänä oli liittopresidentti Richard von Weizsäcker. Vierailun piti huipentua liittokansleri Helmut Kohlin tapaamiseen, mutta kuinka ollakaan Kohl ilmoitti juuri ennen tapaamista, ettei onnistukaan. Muodollinen syy oli sairastuminen.

Kuusi viikkoa Koiviston Saksan-matkan jälkeen Berliinin muuri murtui. Heti alkoi keskustelu Saksojen yhdistymisestä, mutta Suomi oli varovainen. Kolme viikkoa muurin murtumisen jälkeen Suomen Bonnin-suurlähetystö arvioi tilannetta ja raportoi 27.11.1989 Helsinkiin:

”Viranomaiset ja vastuuntuntoiset poliitikot eivät elättele harhakuvitelmia jälleenyhdistymisestä. - - - Jonkinlainen löyhä federaatio nähdään mahdollisena Euroopan kahtiajaon voittamisen myötä.”

Kun yhdistyminen tapahtui lokakuussa 1990, helpotti Koivistoakin. Hän totesi, että yya-sopimuksen Saksaa koskevat viittaukset olivat vanhentuneita ja ettei Saksa enää ollut uhka Suomelle. Kohlin Koivisto tapasi maaliskuussa 1992, jolloin Kohl vieraili Suomessa ja puhui eduskunnan istuntosalissa.

Suomen EU-jäsenyysneuvottelujen aikana Kohl tuki Suomea, ja Saksan avulla Suomi sai jäsenyyssopimukseen omia toiveitaan mm. maatalous- ja aluepolitiikassa.

Nyt Saksa on etusijalla. Hämäläinen kirjoittaa EU-kokouksia seuraavien virkamiesten vitsailusta: suomalaisten ministerien puheissa eniten toistuva fraasi on kuulemma Wie Angela Merkel gesagt hat, kuten Angela Merkel on sanonut.

kari.naskinen@gmail.com

Huonoja tapoja ja siveellistä rappeutumista

Nuoriso on aina ollut huonoa. Lahden kaupungin kunnallishallinnon kertomuksessa jo 110 vuotta sitten kiinnitettiin huomiota siihen, että useissa nuorissa, alaikäisissä lapsissa on havaittu huonoja tapoja ja siveellistä rappeutumista. Lahdessa oli tuolloin vuonna 1909 runsaat 4000 asukasta, ja huonoa ainesta oli joukossa, varsinkin poikia, kuten kunnalliskertomuksessa todettiin:

”Silloin tällöin ovat nuoret pojat lähteneet ilman pilettiä rautatiellä kulkemaan ja on heidät lähetetty kotiinsa vaivaishoitohallituksen kustannuksella. Varoitukset ja rangaistukset eivät ole sanottavia parannuksia aikaansaaneet.”

Poliisilaitoksen kiitettiin saaneen hyvää aikaan järjestyksen suhteen, mutta yleinen elämänmeno oli silti huonoa:

”Siveellisestä elämästä ei voida yleensä kiitettävää arvostelua antaa. Sitä todistavat monet surulliset tapahtumat. Harvinaista ei ole ollut, että miehet ovat hyljänneet perheensä ja vieläpä äiditkin lapsensa. Kuluneena vuonna annettiin irtolaisuudesta ja huonosta elämästä varoitus 21 henkilölle. Näistä on 3 saanut varoituksen 2 kertaa ja yksi 4 kertaa.”

Tämän kertomuksen löysin Lahti-seuran lehdestä Hollolan Lahti nro 1a/1960. Siinä oli myös juttu Lahden VPK:sta, jonka jäsenistä yksi ehdotti vuonna 1903, että VPK:n vuosijuhla Mytäjäisten koululla vietettäisiin ilman viinaksia.

VPK:n puheenjohtaja, kauppias Ikonen kysyi miehistöltä, noudatettaisiinko entistä tapaa, että juhlakentällä jaetaan ryyppy mieheen ja pullo olutta jokaiselle. Hyväksymishuutoja tuli, mutta Eero Salo oli vastaan. Palokunnan päällikkökin, teurastaja Peura oli vanhan hyvän tavan kannalla ja haukkui Salon pojannulikaksi, jonka pillin mukaan ei pidä ruveta tanssimaan. Oli äänestettävä. Kun väkijuomien tarjoilua kannattivat vain Peura ja kaksi muuta miestä, tuli päätökseksi raittiustilaisuuden järjestäminen. Peura katsoi olevansa syrjäytetty luottamuksesta, eikä lähtenyt juhlaan ollenkaan.

Lahden VPK oli perustettu 1879. Ne olivat niitä aikoja, jolloin viinaa käytettiin paljon. Lahti oli tuolloin vasta kauppala, ja varsinkin markkinapäivät olivat vilkkaita. Eräs markkinoilla käynyt vieraspaikkakuntalainen oli kirjoittanut:

”Olen ollut Suomen markkinoilla jos jossakin, mutta niin helvetillistä markkinariemua kuin täällä en ole nähnyt missään. Olutmyymälöiden edustalla tungeksii sadoittain miehiä, ja heti kun pääsevät ovesta ulos, he alkavat kallistaa olutta naamaansa keskellä katua, pihoista puhumattakaan, jotka ovat täpösen täynnä juopuneita.”

Kovin on nykyisin rauhallista, seuraavilla markkinoillakaan ei monta juoppoa ole pyörimässä. Ei tarvita Raittiusyhdistys Säteen valistajia torilla. Säteen perustamisesta tulee syksyllä kuluneeksi 135 vuotta.

Ilman pilettiä joutuu junissa kuitenkin nykyisin matkustamaan, koska lipunmyynti ei enää toimi niin kuin ennen. Pari viikkoa sitten tulin Mommilan pysäkiltä Lahteen pummilla, koska Mommilassa lippuautomaatti oli vain kiskojen toisella puolella; kiskoparien välissä olevan verkoaidan yli en lähtenyt kiipeämään, enkä olisi ehtinyt lähettyvillä olevan maantiesillan kautta.

kari.naskinen@gmail.com

Kuntien taidelaitoksia viedään kohti bisneslähtöistä mallia

Kunnallisia teattereita ja orkestereita on eri puolilla maata yhtiöitetty. Suuntaus kohti markkinalähtöisiä toimintamalleja jatkuu, ja käyttöön tulee erilaisia vaihtoehtoja. Viimeksi on Hämeenlinnassa päätetty muuttaa teatterin tuotantomalli sellaiseksi, että tilataan entistä enemmän vierailuesityksiä. Konsulttina tässä oli Elinkeinoelämän valtuuskunnan entinen johtaja Matti Apunen, jonka perustelu oli, että ”markkinoiden tarjonta on aina laajempaa kuin yksittäisen, keskikokoisen teatterin oma potentiaali”.

Jyväskylässä on samaa henkeä. Kaupungin talousjohtaja Ari Hirvensalo on ehdottanut, että kaupunki luopuisi kokonaan omasta laitosteatteristaan ja kaupunginorkesteristaan ja keskittyisi pelkästään tilojen vuokraamiseen vierailijoille. Hirvensalo ei ymmärrä, että Jyväskylässä haaveillaan nyt 50 miljoonaa euroa maksavasta konserttitalosta tuhannelle konserteissa käyvälle kaupunkilaiselle.

Lahdessa on taide ja urheilu keskitetty samaan lautakuntaan, joka ensi tiistaina käsittelee sivistystoimenjohtaja Tiina Granqvistin esitystä kaupunginteatterin yhtiöittämisestä. Nykykielenkäytön mukaisella perustelulla hän sanoo, että osakeyhtiö on ”ketterämpi ja notkeampi” kuin kunnallinen laitos.

Kaikki tietävät, mistä on kysymys. Kuntien järjestämiä palveluja halutaan pilkkoa pois kansanvaltaisesta järjestelmästä, jolloin päästään nykyistä itsenäisempään toimintaan. Taidelaitosten kohdalla tämä johtaa samalla siihen, että oltaessa kokonaan vapaan markkinatalouden järjestelmässä pitää rimaa laskea alemmas kohti viihdettä.

On oikeastaan käsittämätöntä, että viihdeteattereita ollenkaan tarvitaan, olkoot ne sitten kunnallisia laitoksia tai kunnan omistamia yhtiöitä. Televisiosta tulee kevyttä viihdettä 24 tuntia vuorokaudessa, joten miksi sitä samaa soopaa varten ylläpidetään isoja laitoksia kuntalaisten verorahoilla.

Lahden kunnallinen kaupunginorkesteri on onneksi suurimmalta osaltaan luopunut takavuosilta tutuista viihdekonserteista, mutta kaupunginteatterin ohjelmisto on aina sisältänyt turhaa hömppää.

Jos teatterista tehdään omalla toiminnallaan ylläpidettävä osakeyhtiö, se joutuu entistä enemmän turvautumaan viihteelliseen ohjelmistoon. Näön vuoksi se tuo ensi-iltoihin myös jonkin Tshehovin ja joskus peräti Shakespearen näytelmän, mutta taloutensa turvaamiseksi ohjelmiston on oltava aivan muuta.

Säveltäjä Kalevi Aho sanoi alkukesästä Naantalin musiikkijuhlilla, joilla Lahden kaupunginorkesterikin esiintyi, että kilpailuyhteiskuntaan siirtyminen on merkinnyt kulttuurielämällekin isoa muutosta: ”Uutta kevyen viihteen muotoa alettiin kutsua massakulttuuriksi, ja tälle ilmiöille haluttiin tunnustusta. Säveltäjä Kari Rydman totesi poleemisesti, että hyvä iskelmä on parempi kuin huono sinfonia.”

Tämä oli tulosta siitä 1960-luvulla syntyneestä kulttuuriradikalismista, jossa kaikki pyrittiin tasapäistämään ja massoittamaan. Tyypillistä on, kuten Kalevi Aho Naantalissa sanoi, että kun Helsingin Sanomien toimittaja Mari Koppinen kirjoitti kolumnin Toivo Kärjestä, hän lausui mielipiteenään Topi Kärjen olevan aivan samanveroinen, yhtä tärkeä säveltäjä kuin Sibelius.

”Kilpailutalous syntyi itse asiassa vaivihkaa ja yllättäen muodin kaltaisena muutoksena, joka koski muitakin länsimaita kuin Suomea. Siihen vaikuttivat voimakkaasti etenkin Ronald Reaganin valtakausi Yhdysvalloissa ja samanaikainen Margaret Thatcherin aika Britanniassa. Seurauksena on ollut, että myös Suomessa on lähestytty angloamerikkalaista uusliberalistista talousmallia, mikä on merkinnyt pohjoismaisen hyvinvointivaltion aatteen osittaista romuttamista”, sanoi Aho.

Lahdessa halutaan nyt teatterikin mukaan tähän kilpailutalouteen, jossa ihmisiä ja toimintoja kilpailutetaan. Ajatellaan, että kun kuntalaisille – nykyisin puhutaan asiakkaista – annetaan mahdollisuus itse valita, niin syntyy tehokas ja ideaalisesti toimiva yhteiskunta, jossa ihmisillä on aikaisempaa suurempi vaikutusvalta.

Teatterin tapauksessa tämä tarkoittaa, että tehdään ohjelmistovalintoja nimenomaan asiakkaiden toiveiden perusteella. Siis kun tilastoista nähdään tietyntyyppisten näytelmien tuovan hyvin katsojatuloja, niin tehdään niitä lisää.

Okei okei, tietysti kärjistän, mutta kyllä tosiasiat tilannetta tähän suuntaan vievät. Kilpailutalouteen siirtymisestä puhuu myös sivistysjohtaja Tiina Granqvist, kun vetoaa ketteryyteen ja notkeuteen. Nykyajalle on ominaista tällainen uuskieli, jossa puhutaan myös dynaamisista vaikutuksista, norminpurkutalkoista, jatkuvista muutospaineista ja innovaatioista.

Kokonaiskuva ei silti ole sellainen kuin tasa-arvoisen massakulttuurin puolustajat väittävät. Edelleen on olemassa erikseen korkeakulttuuria ja karkeakulttuuria. Kuvaavaa on, että ensi viikolla Kansallisoopperassa ensi-iltaan tulevan Richard Wagnerin Reininkullan kaikki esitykset on myyty loppuun, samoin ensi toukokuun lopulla tulevan Valkyyrian.

kari.naskinen@gmail.com

Haikean lämpimät jäähyväiset kulta-ajan Hollywoodille

Olipa kerran Hollywood. On se tietenkin vieläkin, mutta kovin paljon muuttuneena. Niin kuin maailmakin. Quentin Tarantino (s.1963) palaa siihen kulta-ajan Hollywoodiin elokuvassaan Once upon a Time in... Hollywood. Se on komea kunnianosoitus sille elokuvamaailmalle, josta melkein kaikki alkoi. Elokuvan alussa on nostalgisesti Columbia-tuotantoyhtiön vanha liikemerkki, johon kylläkin on alareunaan lisätty pienellä tekstillä asioiden nykytilasta kertova tosiasia: ”A Sony Company”. Tästä lähtee yli 2,5 tuntia kestävä vyörytys, joka sisältää niin paljon elokuva- ja tv-maailman sisältöihin oleellisesti kuuluvaa aineistoa, että elokuvan päätyttyä pää on täynnä.

Ollaan vuodessa 1969 ja kysymyksessä on katsaus tuon murrosvaiheen Hollywoodiin ja samalla Tarantinon omaan elokuvahistoriaan. Hauskasti heti alussa Brad Pitt ajaa kellertävällä Cadillac Coupe DeVillellä (vm. -66), joka oli mukana jo Tarantinon elokuvassa Reservoir Dogs (1992). Tuolloin ensimmäisellä kerralla sitä ajoi Michael Madsen, joka auton omistaakin. Nytkin Madsenilla on pieni rooli sheriffi Hackettina.

Tällaisia viittauksia menneeseen on niin paljon, ettei kaikkea pysty pimeässä teatterissa muistiin merkitsemään. Jotain kuitenkin; että esimerkiski yhden hippitytön roolissa on Maya Hawke, jonka äiti Uma Thurman on esiintynyt monessa aikaisemmassa Tarantinon elokuvassa.

Brad Pittin koiran nimi puolestaan on Mr. Sapirstein, ja koska näin outo nimi ei voi olla sattumaa, piti tarkistaa: Roman Polanskin Rosemaryn painajaisessa (1968) on tohtori Sapirstein.

Brad Pitt ja Leonardo DiCaprio ovat täydellinen parivaljakko, ja luonnenäyttelijöinä parempia kuin Cary Grant ja James Stewart. DiCaprio on television vanhan lännensarjan sankari ja Pitt on hänen henkilökohtainen sijaisnäyttelijänsä. Ura on kuitenkin kääntynyt niin pahaan laskuun, että jotain uutta on kehiteltävä. Tämä uusi löytyy Italiasta, jossa kaverukset pääsevät Sergio Corbuccin italowesterneihin.

Tarantino on valinnut Corbuccin ehkä siksi, ettei ole tohtinut sekoittaa suurinta idoliaan Sergio Leonea suoraan omaan elokuvaansa. Elokuvansa nimenkin Tarantino on lainannut Leonelta: Suomessa Huuliharppukostajana (1968) esitetty elokuva on amerikkalaiselta nimeltään Once upon a Time in the West. Monessa yhteydessä Tarantino on sanonut, että hänen kaikkien aikojen suosikkielokuvansa on Leonen Hyvät, pahat ja rumat (1966).

Eipä silti, kyllä Corbucci on Tarantinolle samanlainen esikuva. Kun Corbucci teki kolme Django-elokuvaa (1966-87), niin Tarantino teki elokuvan Django Unchained (2012), joka eilen tuli televisiosta.

Pittin ja DiCabrion ohella elokuvassa on monta pienempää roolia, joita vanhat tekijät vetävät oikein sydämenkyllyydestä, Bruce Dern, Al Pacino ja Kurt Russell. Uudemmista tähdistä tärkein rooli on Margot Robbiella, joka esittää Sharon Tatea. Varsin hieno kohtaus on, kun Sharon Tate menee teatteriin katsomaan agenttihupailua Matt Helm kultaloukussa (1968), jossa hän näyttelee yhdessä Dean Martinin ja Elke Sommerin kanssa. Samassa teatterissa menee myös elokuva Yö ilman todistajia, jonka naispääosan esittänyt Jean Seberg teki itsemurhan 1979.

Sharon Taten murhasi hullun Charles Mansonin sekopäinen ”perhe” elokuussa 1969. Mansonin aivopesemän lauman ajatuksena oli, että elokuvamaailmaa oli tuhottava, koska se oli opettanut ihmisiä tappamaan viihdykkeekseen.

Margot Robbie on saanut elokuvaan käyttöönsä Sharon Taten koruja tämän siskolta Debra Tatelta. Pieniä roolihenkilöitä ovat myös Bruce Lee, Charles Manson, Steve McQueen, Roman Polanski ja Connie Stevens.

AIKAKAUDEN LOPPU

Sharon Taten murha oli yksi lenkki siinä muutoksessa, mikä vaikutti yhden aikakauden loppuun Hollywoodin unelmatehtaassa. Se liittyi osana siihen murrokseen, jonka muita tekijöitä olivat Vietnamin sodan vastustamiseksi alkaneet mielenosoitukset, rotumellakat, hippiliikkeen nousu ja muukin yhteiskunnallinen muutos, johon kuului myös tupakoinnin vaarojen voimakas esille nostaminen. Elokuvan lopputekstien yhteydessä on vielä pieni mustavalkoinen pätkä, jossa DiCaprion näyttelemä filmisankari Rick Dalton mainostaa Red Apple -savukkeita – oi niitä aikoja.

Kun Pittin näyttelemä stuntman Cliff Booth ottaa Cadillacin kyytiin kukkaistyttöliftarin, on juuri siinä kohtaa iso kadunvarsimainos, jossa on George Putnamin nimi. Hän oli niin kova tekijä tv-viihteessä, että sai oman tähtensä Hollywood Boulevardin Walk of Famelle. Ei saisi enää, sillä Putnam tuli tunnetuksi myös siitä, että toimi kertojana pornoa ja homoseksuaalisuutta vastustaneessa propagandaelokuvassa Perversion for Profit (1965).

Muutosta saattaa hakea myös noiden aikojen kassamagneettielokuvista: vuonna 1968 Steve McQueen vielä ajoi Mustangilla täyttä hönkää Bullittissa, mutta seuraavana vuonna Butch ja Kid ratsastivat jo kohti auringonlaskua, ja Easy Riderissa Peter Fonda ja Dennis Hopper ajoivat karkuun koko vanhaa yhteiskuntaa.

Tarantinon elokuva on filmihullulle aarreaitta. Omaa katsomiskokemustani täydensi vielä se, että Brad Pittillä on samanlainen Champion-sytytystulppien mainospaita kuin minullakin oli 1960-luvulla. Autot ovat aina olleet Hollywoodissa tärkeitä, Sharon Tate ajaa Porsche 911:lla ja Roman Polanski MG:llä.

Tämä on Tarantinon yhdeksäs pitkä elokuva, ja kymmenen hän on sanonut tekevänsä. Se seuraava on jo käsikirjoitusvaiheessa: Star Trek -projekti.

kari.naskinen@gmail.com

Sosialistit eduskunnasta kuritushuoneeseen

Talvisodan päätyttyä syntyi SDP:n sisälle oppositio. Se ei hyväksynyt puolueen ulkopoliittista linjaa, jota oli talvisodan aikana johtanut ulkoministerinä toiminut Väinö Tanner. Kesällä 1940 puolueneuvosto myönsi puoluetoimikunnalle valtuudet erottaa kuuden kansanedustajan muodostama oppositio eduskuntaryhmästä ja erottaminen toteutettiin syyskuussa 1940. Seuraavan vuoden alussa nämä ”kuutoset” perustivat oman sosialistisen eduskuntaryhmän, mutta sen toiminta jäi lyhytaikaiseksi, sillä kuutoset vangittiin jatkosodan alettua kesällä 1941. Rauhan tultua heidät päästettiin ulos kuritushuoneesta ja he olivat keskeisessä asemassa perustamassa SKDL:ää lokakuussa 1944.

Kuutosiin kuuluivat Mikko Ampuja, Väinö Meltti, Yrjö Räisänen (”Sasu Punanen”), Kaisu-Mirjami Rydberg, Caj Sundström ja Karl Harald Wiik (alempi kuva), josta tuli SKDL:n ensimmäinen puheenjohtaja. Tämä uusi sosialistiryhmä keräsi piiriinsä muitakin ja yksi näistä ulkopuolisista oli Helsingin kaupungin rahatoimenjohtaja Johan Helo (ylempi kuva), joka kyllä aiemmin oli ollut kansanedustajana, ministerinäkin Tannerin vähemmistöhallituksessa 1926-27. Tilanteiden rauhoituttua Helo palasi Helsingin rahakirstun ääreltä tai siis vankilasta takaisin eduskuntaan, nimitettiin J.K. Paasikiven hallituksen valtiovarainministeriksi 1944-45, minkä jälkeen hän siirtyi Pariisiin Suomen suurlähettilääksi.

Helo nousi nyt esille, kun kirjasta Toisinajattelijoiden Suomi (Into, 2016) löytyi tieto, että hänen syntymästään on tänään 130 vuotta. Kohujulkisuuteen Helo nousi presidentinvaaleissa 1940, kun ”kuutoset” asettivat tämän ulkojäsenensä presidenttiehdokkaakseen. Risto Rytin valinta oli itsestäänselvyys 288 valitsijamiehen äänellä, mutta Helokin sai neljä ääntä, mitä sitäkin pidettiin loukkauksena Rytin valinnalle.

Helo siis oli pantu jatkosodan aikana vankilaan, vaikka ei sosialistiseen eduskuntaryhmään kuulunutkaan. Oikeudenkäynti Turun hovioikeudessa oli ollut pelkkää pelleilyä, kuten Helo kirjoitti muistelmissaan Vaiettuja ihmisiä (Tammi, 1965):

”Sodanaikainen oikeudenkäynti meitä vastaan oli suoraa jatkoa lapualaiskauden poliittisille oikeudenkäynneille 1930-luvulla. Terrori oli niin ankaraa, että kukaan kotimainen lakimies ei uskaltanut ruveta asianajajiksemme. Tästä jo näkyi, ettei Suomi mikään länsimainen oikeusvaltio ollut.”

Toisinajattelijoista kirjoittanut Matti Salminen kertoo, että Helon asianajajaksi kuitenkin saatiin lopulta Tannerin vähemmistöhallituksen sisäministerinä ollut Rieti Itkonen, mutta ennen oikeudenkäynnin alkua hänet hakattiin hotellissa pahanpäiväisesti.

Kuutoset tuomittiin maanpetoksen valmistelusta, tai oikeammin pitää sanoa, että maanpetoksellisesta ajattelusta. Perusteluna olivat kirjoittelu kuutosten perustamassa Vapaa Sana -lehdessä ja muutenkin julkinen vastustus jatkosotaan lähtemisestä.

Tuomitut passitettiin Riihimäen vankilaan. Se oli sama paikka, jonka rakentamiseen Helo oli valtiovarainvaliokunnan puheenjohtajana ollut antamassa määrärahoja. Uuden vankilan rakentamista oli perusteltu humaanisin syin – minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.

Jatkosodan päätyttyä vangitut vapautettiin ja Vapaa Sanakin alkoi ilmestyä uudelleen marraskuussa 1944 SKDL:n pää-äänenkannattajana. Eduskuntavaaleissa 1945 sai SDP 50 paikkaa, SKDL 49, Maalaisliitto 49 ja Kokoomus 28.

Johan Helo syntyi Helsingissä 22.8.1889 ja kuoli Helsingissä 77-vuotiaana 1966. Helo suoritti kasvatusopin yliopistollisen tutkinnon 1913, valmistui filosofian tohtoriksi 1914, suoritti ylemmän oikeustutkinnon ja lainopin kandidaatin tutkinnon 1928 ja sai varatuomarin arvon 1934.

kari.naskinen@gmail.com