Tohtorinväitös
liike-elämän poliittisesta edunvalvonnasta Suomessa 1968 - 2011 paljastaa, että
liike-elämällä on ollut oletettuakin suurempi rooli poliittisessa
päätöksenteossa. Ratkaisevassa asemassa se oli EU- ja Emu-ratkaisuissa.
Tohtorinväitöskirja julkaistiin tällä viikolla Turun yliopiston valtio-opillisessa
tiedekunnassa. Sen tekijä on Anders Blom (Kok), joka toimi
vuosikymmenien ajan vauraiden sukujen tärkeänä taustavaikuttajana ja etujen
ajajana. Hän on konsulttiyhtiönsä Eurofacts Oy:n hallituksen puheenjohtaja.
Elinkeinoelämä on osannut hoitaa lobbauksen poliitikkojen suuntaan erinomaisesti. Lobbauksella tarkoitetaan sellaista ”käytäväpolitiikkaa” ja epävirallista viestintää, jolla pyritään vaikuttamaan poliitikkoihin ja muihin avainasemissa oleviin henkilöihin. Lobbaamista harjoittavat esimerkiksi yritykset suoraan, niiden konsulttifirmat, etujärjestöt ja kansalaisjärjestöt. Lobbaus-sana tulee englanninkielisestä sanasta ”lobby”, joka tarkoittaa eteisaulaa, ja esimerkiksi hotellien lobbybaarit ovat hyviä lobbaustiloja.
Niin kauan kuin eduskunta kuitenkin jättää määrittelemättä lobbauksen ja lobbarit, se sallii myös korporaatioiden säilyttää etuoikeutensa – sisäpiiritietoihin perehtymisen valmistelussa ja politiikan pyöröoven vapaan liikenteen.
Blomin tutkimuksen yksi iso haara käsittelee tulopoliittista kolmikantajärjestelmää. Blomin mukaan tulopolitiikan kokonaisuus patosi vähitellen kommunismin Suomessa. Viime kädessä työnantajat loivat korporatiivisen systeemin. Se ei siis syntynyt vain ”luokkataistelusta”, vaan myös ”luokkasovusta”.
Tämä tutkimus tarjoaa aikaisempaa selvemmin vastausta siihen, miksi liike-elämä kehitteli tulopolitiikkaa: vastaukseksi riittää poliittinen motiivi eli pyrkimys torjua kommunismin uhka. Perinteinen etujärjestötutkimus ja järjestöhistoriat ovat nähneet tulopolitiikan syntymisen taustalla taloudellisena motiivina vakauttamisen, mutta painottanut vain taloutta. Etujärjestötutkimus on identifioinut kommunistien ja sosiaalidemokraattien ideologisen konfliktin, mutta varsinkin järjestöhistorioissa näkökulma ei ole ollut päällimmäinen kysymys. Konfliktin olemassaolo tunnistetaan, mikä tukee tämän tutkimuksen todistelua.
KAKSOISSTRATEGIA
Käytössä oli hyvin suunnitelmallinen kaksoisstrategia: toisaalta neuvoteltiin tulonjakopolitiikasta palkansaajien kanssa ja toisaalta harjoitettiin aktiivista poliittista vaikuttamista lyömällä kiilaa demarien ja kommunistien väliin. Korpilammen henki jäi näkyväksi signaaliksi tästä, ja sosiaalidemokraatit tarttuivat siihen.
Kaksoisstrategia – puhutaan toista ja tehdään toista – tulee ilmi ainakin kahdella alueella, joista myöhemmin voisi kaivata uutta akateemista keskustelua. Ensinnäkin tulopolitiikka oli institutionalisoitu, lainsäädäntöä luova yhteistyöprosessi, mihin liike-elämä sitoutui ay-liikkeen kanssa. Toisaalta se voimisti oman poliittisen vaikuttamisensa tämän rinnalla tavoitteena kommunistien heikentäminen sekä sosiaalidemokraattien ja eri porvarillisten puolueiden aseman ja kannatuksen vahvistaminen. Se toimi aktiivisesti organisoimalla ja valmentamalla yritysjohdon yhteiskunnalliseen keskusteluun ja vaikuttamiseen. Tämä kaksoisstrategia oli ammattiliittojen pääsuunnan tiedossa, koska nämä neuvottelivat yhdessä ennalta varsinaisia työehtoneuvotteluja ja toisaalta ottivat vastaan taloudellista tukea.
Korporatiivinen tahtotila tärkeimpien poliittisten ja taloudellisten toimijoiden kesken loi poliittisen pohjan hakeutua osaksi läntisen Euroopan taloudellista integraatiota, missä korporatiivinen puhevalta vahvistui. Integraatioratkaisut vahvistivat korporatismin rakenteita, toisin kuin yleisesti ennen jäsenyyttä koettiin, koska niiden vaikutusvalta laajeni omistamisen alueelle pankkien omistajavallan kaaduttua pankkikriisin seurauksena.
Kolmikantainen korporatismi jatkui senkin jälkeen, kun kommunismin ongelmaa ei enää ollut. Tämä kertoo toisaalta siitä, että korporatismin varaan rakentui yritysten ja palkansaajien työelämäsuhteiden koko yhteiskunnallinen elinkaari – esikoulusta eläkkeelle. Oligarkian rautaisen lain voi nähdä toteutuneen korporatiivisuuden kehityksessä senkin jälkeen, kun liike-elämän poliittinen motiivi oli poistunut ja se oli puolittanut rahoituksensa Etelärannan järjestöille talouslaman jälkeen. Suomen EU-jäsenyydestä tulikin tärkeä uusi poliittinen motiivi Etelärannan järjestökoneistolle perustella sen olemassaolo ja hyödyllisyys.
Korporaatioiden jäsenyritysten eli liike-elämän valtasuhteita muutti ulkomaalaisomistuksen rajoitusten täydellinen poistuminen. Omistajakysymykset nousivat yhteiskunnalliselle asialistalle aikaisempaa voimakkaampana omistajien välisenä kilpailuna. Yritysten toimivan johdon rooli korostui omistajien agenttina toimimiselle ja omistajuudesta tuli omistaja- ohjauksen seurauksena yhteiskunnallinen areena.
Kun ulkomaalaisomistus kasvoi, tuli korporatiivisesta sisäpiiristä aikaisempaa kovempi ydin. Ulkomaalaisomistajat joutuivat turvautumaan tähän ryhmään tai ulkopuolisiin suomalaisiin neuvonantajiin.
Ulkomaalaisomisteisten yritysten merkitys alkoi kasvaa 2000-luvulle tultaessa. Kun lisäksi suomalaisyritysten työvoimasta merkittävä osa oli ulkomailla ja suuret suomalaisyritykset toimivat myös sisämarkkinoilla ja muualla maailmassa, jännite ”globaalinavan” ja kotimaisen talousnavan kesken alkoi kärjistyä. Syksyllä 2008 finanssikriisi puhkesi ja jännite kasvoi lisää.
LOBBAUS MAKSAA
Korporatiivisen kehityksen seurauksena Suomessa on meneillään lobbausta eli poliittista vaikuttamista koskeva identiteettikriisi. Korporaatiot eivät saavutettujen etujensa perusteella ole kokeneet olevansa samojen pelisääntöjen alaisia kuin muut toimijat. Kriisi ulottuu myös korporaatioiden sisälle.
Olennainen osa legitimiteettiä on oikeus vähentää työmarkkinajärjestöjen jäsenmaksu verotuksessa. Sen merkitys on periaatteellinen ja taloudellinen. Korporaatioiden lobbaukseen käytetään Suomessa yhtä kansalaista kohden yli 120 euroa vuodessa, mihin ei ole laskettu kaikkia yritysten käyttämiä varoja. Se merkitsee, että kutakin kansanedustajaa kohden Suomessa käytetään lobbaamiseen rahaa vähintään 3,2 miljoonaa euroa vuodessa.
Ekonomi Kai Luotonen on laatinut Blomin väitöstutkimuksesta yhteenvedon vuosilukuineen:
Työeläkejärjestelmä 1962
Jäsenmaksuperintäsopimus tulopolitiikan osana 1968-69
Työsopimuslaki työehtojen yleissitovuudesta 1970
SDP:n kanssa tehty yhteistyö: EEC 1972, Korpilampi 1977
EVA:n näkyvä ja Taloudellisen tiedotustoimiston näkymätön toiminta 1970-80-luvuilla
Mediavaikuttaminen: MTV, paikallisradiot, toimittajakoulutus, viestintäjohtajakoulutus
Lupaus tulopolitiikan jatkumisesta EU-jäsenyyden jälkeen
Työeläkejärjestelmän jatkuvuus (Puron työryhmä)
Yhteiskampanjat, strateginen yhteistyö (ryhmä Strand)
Yhteistyö MTK:n kanssa (maatalousratkaisu)
Työeläkeyhtiöiden hallinnon uudistus palkansaajien ehdoilla 1996
Puskurijulistus 1997, työmarkkina- ja finanssipolitiikasta yhteinen työväline
Devalvaatioista luopuminen, rahaliiton jäsenyys 1999
Nokian intressien turvaaminen
Keskitettyjen sopimusten mandaatti pois EK:lta 2006
Ajastaan jäljessä ollut julkisuuslaki 1951-99
EU-areenan strategian puuttuminen; EK:n tehtävän puute
Läpinäkyvyysongelmat (korruptiivisuus)
Vaalirahoituskriisi ja korporaatioiden voimavarat
Työryhmäjärjestelmä, talousneuvosto
Politiikan pyöröoven ja lobbarin määrittelyn puute.
kari.naskinen@gmail.com
Elinkeinoelämä on osannut hoitaa lobbauksen poliitikkojen suuntaan erinomaisesti. Lobbauksella tarkoitetaan sellaista ”käytäväpolitiikkaa” ja epävirallista viestintää, jolla pyritään vaikuttamaan poliitikkoihin ja muihin avainasemissa oleviin henkilöihin. Lobbaamista harjoittavat esimerkiksi yritykset suoraan, niiden konsulttifirmat, etujärjestöt ja kansalaisjärjestöt. Lobbaus-sana tulee englanninkielisestä sanasta ”lobby”, joka tarkoittaa eteisaulaa, ja esimerkiksi hotellien lobbybaarit ovat hyviä lobbaustiloja.
Niin kauan kuin eduskunta kuitenkin jättää määrittelemättä lobbauksen ja lobbarit, se sallii myös korporaatioiden säilyttää etuoikeutensa – sisäpiiritietoihin perehtymisen valmistelussa ja politiikan pyöröoven vapaan liikenteen.
Blomin tutkimuksen yksi iso haara käsittelee tulopoliittista kolmikantajärjestelmää. Blomin mukaan tulopolitiikan kokonaisuus patosi vähitellen kommunismin Suomessa. Viime kädessä työnantajat loivat korporatiivisen systeemin. Se ei siis syntynyt vain ”luokkataistelusta”, vaan myös ”luokkasovusta”.
Tämä tutkimus tarjoaa aikaisempaa selvemmin vastausta siihen, miksi liike-elämä kehitteli tulopolitiikkaa: vastaukseksi riittää poliittinen motiivi eli pyrkimys torjua kommunismin uhka. Perinteinen etujärjestötutkimus ja järjestöhistoriat ovat nähneet tulopolitiikan syntymisen taustalla taloudellisena motiivina vakauttamisen, mutta painottanut vain taloutta. Etujärjestötutkimus on identifioinut kommunistien ja sosiaalidemokraattien ideologisen konfliktin, mutta varsinkin järjestöhistorioissa näkökulma ei ole ollut päällimmäinen kysymys. Konfliktin olemassaolo tunnistetaan, mikä tukee tämän tutkimuksen todistelua.
KAKSOISSTRATEGIA
Käytössä oli hyvin suunnitelmallinen kaksoisstrategia: toisaalta neuvoteltiin tulonjakopolitiikasta palkansaajien kanssa ja toisaalta harjoitettiin aktiivista poliittista vaikuttamista lyömällä kiilaa demarien ja kommunistien väliin. Korpilammen henki jäi näkyväksi signaaliksi tästä, ja sosiaalidemokraatit tarttuivat siihen.
Kaksoisstrategia – puhutaan toista ja tehdään toista – tulee ilmi ainakin kahdella alueella, joista myöhemmin voisi kaivata uutta akateemista keskustelua. Ensinnäkin tulopolitiikka oli institutionalisoitu, lainsäädäntöä luova yhteistyöprosessi, mihin liike-elämä sitoutui ay-liikkeen kanssa. Toisaalta se voimisti oman poliittisen vaikuttamisensa tämän rinnalla tavoitteena kommunistien heikentäminen sekä sosiaalidemokraattien ja eri porvarillisten puolueiden aseman ja kannatuksen vahvistaminen. Se toimi aktiivisesti organisoimalla ja valmentamalla yritysjohdon yhteiskunnalliseen keskusteluun ja vaikuttamiseen. Tämä kaksoisstrategia oli ammattiliittojen pääsuunnan tiedossa, koska nämä neuvottelivat yhdessä ennalta varsinaisia työehtoneuvotteluja ja toisaalta ottivat vastaan taloudellista tukea.
Korporatiivinen tahtotila tärkeimpien poliittisten ja taloudellisten toimijoiden kesken loi poliittisen pohjan hakeutua osaksi läntisen Euroopan taloudellista integraatiota, missä korporatiivinen puhevalta vahvistui. Integraatioratkaisut vahvistivat korporatismin rakenteita, toisin kuin yleisesti ennen jäsenyyttä koettiin, koska niiden vaikutusvalta laajeni omistamisen alueelle pankkien omistajavallan kaaduttua pankkikriisin seurauksena.
Kolmikantainen korporatismi jatkui senkin jälkeen, kun kommunismin ongelmaa ei enää ollut. Tämä kertoo toisaalta siitä, että korporatismin varaan rakentui yritysten ja palkansaajien työelämäsuhteiden koko yhteiskunnallinen elinkaari – esikoulusta eläkkeelle. Oligarkian rautaisen lain voi nähdä toteutuneen korporatiivisuuden kehityksessä senkin jälkeen, kun liike-elämän poliittinen motiivi oli poistunut ja se oli puolittanut rahoituksensa Etelärannan järjestöille talouslaman jälkeen. Suomen EU-jäsenyydestä tulikin tärkeä uusi poliittinen motiivi Etelärannan järjestökoneistolle perustella sen olemassaolo ja hyödyllisyys.
Korporaatioiden jäsenyritysten eli liike-elämän valtasuhteita muutti ulkomaalaisomistuksen rajoitusten täydellinen poistuminen. Omistajakysymykset nousivat yhteiskunnalliselle asialistalle aikaisempaa voimakkaampana omistajien välisenä kilpailuna. Yritysten toimivan johdon rooli korostui omistajien agenttina toimimiselle ja omistajuudesta tuli omistaja- ohjauksen seurauksena yhteiskunnallinen areena.
Kun ulkomaalaisomistus kasvoi, tuli korporatiivisesta sisäpiiristä aikaisempaa kovempi ydin. Ulkomaalaisomistajat joutuivat turvautumaan tähän ryhmään tai ulkopuolisiin suomalaisiin neuvonantajiin.
Ulkomaalaisomisteisten yritysten merkitys alkoi kasvaa 2000-luvulle tultaessa. Kun lisäksi suomalaisyritysten työvoimasta merkittävä osa oli ulkomailla ja suuret suomalaisyritykset toimivat myös sisämarkkinoilla ja muualla maailmassa, jännite ”globaalinavan” ja kotimaisen talousnavan kesken alkoi kärjistyä. Syksyllä 2008 finanssikriisi puhkesi ja jännite kasvoi lisää.
LOBBAUS MAKSAA
Korporatiivisen kehityksen seurauksena Suomessa on meneillään lobbausta eli poliittista vaikuttamista koskeva identiteettikriisi. Korporaatiot eivät saavutettujen etujensa perusteella ole kokeneet olevansa samojen pelisääntöjen alaisia kuin muut toimijat. Kriisi ulottuu myös korporaatioiden sisälle.
Olennainen osa legitimiteettiä on oikeus vähentää työmarkkinajärjestöjen jäsenmaksu verotuksessa. Sen merkitys on periaatteellinen ja taloudellinen. Korporaatioiden lobbaukseen käytetään Suomessa yhtä kansalaista kohden yli 120 euroa vuodessa, mihin ei ole laskettu kaikkia yritysten käyttämiä varoja. Se merkitsee, että kutakin kansanedustajaa kohden Suomessa käytetään lobbaamiseen rahaa vähintään 3,2 miljoonaa euroa vuodessa.
Ekonomi Kai Luotonen on laatinut Blomin väitöstutkimuksesta yhteenvedon vuosilukuineen:
Työeläkejärjestelmä 1962
Jäsenmaksuperintäsopimus tulopolitiikan osana 1968-69
Työsopimuslaki työehtojen yleissitovuudesta 1970
SDP:n kanssa tehty yhteistyö: EEC 1972, Korpilampi 1977
EVA:n näkyvä ja Taloudellisen tiedotustoimiston näkymätön toiminta 1970-80-luvuilla
Mediavaikuttaminen: MTV, paikallisradiot, toimittajakoulutus, viestintäjohtajakoulutus
Lupaus tulopolitiikan jatkumisesta EU-jäsenyyden jälkeen
Työeläkejärjestelmän jatkuvuus (Puron työryhmä)
Yhteiskampanjat, strateginen yhteistyö (ryhmä Strand)
Yhteistyö MTK:n kanssa (maatalousratkaisu)
Työeläkeyhtiöiden hallinnon uudistus palkansaajien ehdoilla 1996
Puskurijulistus 1997, työmarkkina- ja finanssipolitiikasta yhteinen työväline
Devalvaatioista luopuminen, rahaliiton jäsenyys 1999
Nokian intressien turvaaminen
Keskitettyjen sopimusten mandaatti pois EK:lta 2006
Ajastaan jäljessä ollut julkisuuslaki 1951-99
EU-areenan strategian puuttuminen; EK:n tehtävän puute
Läpinäkyvyysongelmat (korruptiivisuus)
Vaalirahoituskriisi ja korporaatioiden voimavarat
Työryhmäjärjestelmä, talousneuvosto
Politiikan pyöröoven ja lobbarin määrittelyn puute.
kari.naskinen@gmail.com
