Reynolds Woodcock on lontoolainen vaatesuunnittelija, jonka muotitalossa 1950-luvulla työskentelee noin 15 ompelijatarta. Woodcockin leninkejä ostavat Lontoon raharikkaat, seurapiirikerma ja muutkin pinnalle haluavat. Reynolds Woodcock on keski-ikäinen poikamies, jonka ympärillä tietenkin pyörii naisia. Ei kuitenkaan kiinnosta, mutta sitten hän yhdessä maaseuturavintolassa tapaa tarjoilijana toimivan Alman, joka jostakin syystä sytyttää Woodcockin. Se ei katsojille selviä, mistä syystä.
Katsojan on myös vaikea tulkita, miten syvää rakkaus on. Woodcockin tärkeimmät naiset ovat tätä ennen olleet muotitalossa hallintotehtävissä toimiva sisko ja edesmennyt äiti, jonka hiuskiehkuran Woodcock on pannut pikkutakkinsa vuoriin. Eikä helppoa ole Almankaan kanssa, vaikka jokin Almassa puoleensa vetääkin. Alma tulee maaseudulta, ja kun Alma kehuu ravintolassa soosia hyväksi, Woodcock korjaa, että se on vaniljakastiketta. Mikään kaunotarkaan Alma ei ole. Sekin ärsyttää, että lusikalla syödessään Alman hampaat kilahtavat metalliin. Ylimääräisiä ääniä ei poikamiehen elämään ole kuulunut, ei varsinkaan aamuäreyden aikana. Ottaa myös päähän, kun Alma vettä lasiin kaataessaan nostaa kannun puolen metrin korkeuteen ja lorisuttaa vettä sieltä taitavasti lasiin. Alma puolestaan sanoo miestä tyranniksi.
Alma joka tapauksessa tietää, missä mennään Woodcockin työssä. Kun yksissä juhlissa eräs rouva sammuu illallispöytään ja kannetaan ulos hotellihuoneeseen, Alma sanoo, että Woodcockin leningin ei pitäisi olla tuollaisen akan päällä. Woodcock on heti samaa mieltä ja panee Alman hakemaan leningin pois akalta.
Woodcockin autokin on imagoon sopiva: viininpunainen Bristol 405. Se oli tuotannossa 1955-58, ei ollut mikään loistoauto, mutta pieninä sarjoina valmistettuna kuitenkin kallis ja hyvin massasta erottunut. Automobilistit tunnistavat Bristol 405:n varsinkin siitä, että lisävalo oli keskellä jäähdyttimensäleikköä. Sama auto (sama rekisterikilpi) oli elokuvassa An Education (2009), joka perustuu Nick Hornbyn käsikirjoitukseen. Bristol-autoja valmisti paremmin lentokoneista ja helikoptereista tunnettu Bristol Aeroplane Company, jonka tuotantoa olivat mm. Blenheim-pommikoneet.
DANIEL DAY-LEWIS
PAUL THOMAS ANDERSON
Elokuvan keskiössä on koko ajan Woodcockia esittävä englantilainen Daniel Day-Lewis (kuvassa). Hän on niitä näyttelijöitä, jotka harvakseltaan ovat rooleja tehneet, vain noin 20. Day-Lewis on aina yhtä vakuuttava, ja joka kerta tuntuu kuin hänen ei tarvitsisi edes näytellä, vaan olla vain oma itsensä. Eikä maneereista tietoakaan. Mahtaako johtua siitä, että hänen hyväksymänsä roolit ovat tietyllä tavalla olleet lähellä hänen omaa karua luonnettaan. Nyt 60-vuotias Day-Lewis on sanonut, että Phantom Thread jää hänen viimeiseksi elokuvakseen.
Yhtä erikoinen tapaus on Paul Thomas Anderson. Hän on ohjaajauransa aikana tehnyt ison määrän lyhyitä videoelokuvia, mutta tämä videosukupolven into ei ole tarttunut häneen kokonaisvaltaisesti, vaan Andersonin pitkät elokuvat ovat olleet aivan ”kunnollisia” elokuvia. Niistä muutama on noussut korkeuksiin, ensin Magnolia (1999), sitten Mestari (2012) ja varsinkin niiden välissä There Will Be Blood (2007), jota toistaiseksi voidaan pitää yhtenä 2000-luvun parhaista elokuvista. Tässä viimeksi mainitussa Day-Lewis esittää rikkauksiin nousevaa öljypohattaa Daniel Plainviewiä, jota perustellusti voi verrata Charlie Kaneen Orson Wellesin Citizen Kanessa (1941).
There Will Be Blood on suurelokuva, mutta niin on myös Phantom Thread, vaikka sen tyylilaji suurimmaksi osaksi on minimalismia. Suuren siitä tekee Day-Lewis. Vaikka elokuva olisi tehty Day-Lewisin monologiksi, se olisi kestänyt. Elokuvan ansioihin kuuluu myös kuvaus, josta Anderson itse on pääkuvaajana vastannut. Pienen yksityiskohtakiitoksen ansaitsee elokuvan maahantuoja, joka alareunan tekstityksiä sijoitellessaan on ottanut huomioon valkokankaan kuvan: muutaman kerran suomenkielinen tekstitys on siirretty keskeltä sivummalle, jotta kuvan kompositio on säilynyt mahdollisimman ehjänä.
Pianomusiikin on säveltänyt taas Johnny Greenwood, lisäksi on muuta musiikkia Brahmsista ja Schubertista Kurt Weilliin.
Hitchcock tykkäisi. Hyvin maalattu, syvillä väreillä.
kari.naskinen@gmail.com
