Harvinaista, että samasta käsikirjoituksesta valmistuu yhtä aikaa näytelmä ja
elokuva. Heikki Kujanpään ja Mikko Reitalan tekemä Suomen hauskin mies sai ensi-iltansa
Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä viime marraskuussa ja nyt se
tuli myös elokuvana. Kujanpää on ohjannut molemmat ja Reitala näyttelee
molemmissa. Pääroolia näyttelee kummassakin Martti Suosalo.
Elokuvan julisteessa on ylimmäisenä Suosalon nimi, sen alla elokuvan nimi. Hyvin osuu, vaikka Suosalo ei
elokuvassa itseään esitäkään. Suosalo on Suomen parhaita näyttelijöitä, joka
varsinkin monologiesityksillään maata kiertäessään on noussut suomalaisen
teatterin ykköskoomikoksi. Nyt kysymys on kuitenkin kaikkein vakavimmasta
asiasta, vaikka se koomisia aineksia sisältääkin. Elokuvateatterissa sitä
katsoessani ei yleisö nauranut kertaakaan edes hauskoissa kohdissa, sillä
hauskuus on todellisuudessa kaukana siitä, mitä tapahtuu.
Suosalo esittää Sörnäisten Työväen Teatterin näyttelijää Toivo Parikkaa, jota jossakin lehtiarvostelussa oli sata vuotta
sitten sanottu Suomen hauskimmaksi mieheksi. Nyt tilanne on kuitenkin elämästä
ja kuolemasta. Teatterin näyttelijät ja vahtimestari ovat joutuneet punavankileirille
Helsingin edustalla olevaan Isosaareen keväällä 1918.
Hämeentie 38:ssa toiminut teatteri oli ollut yksi Helsingin punakaartin kokoontumispaikka.
jossa punaisten johtaja Kullervo
Mannerkin oli käynyt puhumassa. Kun valkoiset sitten ottivat teatterilaiset
kiinni, heidät vietiin Isosaareen, jossa pidettiin erityisen vaarallisiksi
katsottuja kapinallisia. Siellä olivat mm. SDP:n kansanedustajat Antti Mäkelä, Kaarle Mänty ja Sulo Wuolijoki, joita elokuvassa ei
kuitenkaan näy.
Näytelmässä Parikkaa syytetään kirkkoherran tappamisesta, elokuvassa 12
saksalaisen sotilaan ampumisesta. Muuten juoni on sama. ”Hauskuus” syntyy
siitä, kun vankileirin komendantti Hjalmar
Kalm määrää näyttelijät valmistamaan esityksen, jolla viihdytettäisiin
leirille tulossa olevia korkea-arvoisia vierailijoita, Suomen valkoisia
auttamaan lähetyn Saksan Itämeren divisioonan komentajaa Rüdiger von der Goltzia ja valtionhoitaja P.E. Svinhufvudia.
Leikki on kaukana. Koko näyttelijäryhmälle on jo kuolemantuomio annettu, mutta
aina toivo elää, että jospa sittenkin asiat kääntyisivät. Parikka ottaa homman
hoitaakseen ja puhuu miehet ympäri. Voitetaanko naurulla kuolema?
Hyvin rakennetussa ja lavastetussa ympäristössä näyttelijät tekevät hienoa
työtä ja Suosalo on taas loistava. Elokuva perustuu lähinnä puhuttuun tekstiin,
mutta esille tulevat havainnollisesti myös vankileirin olosuhteet. Ruoka on
olemattoman vähissä, mutta koska Parikka on hauskuutensa lisäksi myös nokkela
puliveivari, hän järjestelee asioita parhain päin. Tämä pieni vankileiri toimi
toukokuun puolivälistä syyskuuhun, minä aikana siellä kuoli noin 300 vankia
nälkään, kulkutauteihin ja teloituksiin.
Elokuvassa ei vedetä rajalinjoja valkoisten ja punaisten välille muuten kuin
käytännön tasolla, eli ovat vartijat ja vangit. Ideologioista ei puhuta.
Suurinta on taide. Kun illan näytelmäesitystä harjoitellaan ankeissa oloissa, vastahankaakin
ilmenee, jolloin Parikka sanoo, että rintamalta voi kyllä paeta, mutta ei
tästä. Elämä lyhyt, taide pitkä. Sama asetelma oli varmaan Auschwitzissa, jossa
tyttöorkesteri viihdytti natseja toivoen näin pelastavansa henkensä (muutama
pelastui).
kari.naskinen@gmail.com