Ensin tanskalainen Kauhea nainen ja
sen perään elokuva amerikkalaisesta taitoluistelijasta Tonya Hardingista, joka sekaantui kovimman kilpailijansa
vahingoittamiseen ennen Lillehammerin olympiakisoja. Australialaisen Craig Gillespien ohjaama I, Tonya tosin vyöryttää syyllisyyttä
muille, mutta sen verran kovat todisteet olivat myös luistelijaa itseään
vastaan, että hänelle määrättiin isot sakot, yhteiskuntapalvelua ja elinikäinen
kilpailukielto. Nancy Kerriganin polven
iski metallipampulla mäsäksi Tonyan turvamiehen palkkaama rikollinen, ja mukana
juonimassa oli myös Tonyan entinen aviomies.
Kilpaurheilu itsessään on dramaattista, iloa ja itkua, mutta urheiluelokuvien tekeminen
on yllättävän harvoin onnistunut hyvin. Parhaita ovat Martin Scorsesen nyrkkeilyelokuva Kuin raivo härkä (1980)
ja Eric Liddlen yleisurheiluelokuva Tulivaunut (1981). Ylivoimaisesti paras
suomalainen urheiluelokuva on nyrkkeilijä Olli
Mäestä kertova Juho Kuosmasen Hymyilevä mies (2016). Kun olen
moottorimiehiä, niin siltä puolelta löytyy kolme erinomaista elokuvaa, Howard Hawksin Vauhtihurjat (1965), Lee H.
Katzinin Le Mans (1971) ja Ron Howardin Rush (2013).
I, Tonya ei varsinaisesti ole
urheiluelokuva, vaan kuvaus alaluokkaisen perheen vaikeuksista eliitin omimassa
lajissa, Tonya Hardingin kamalista ihmisistä hänen ympärillään sekä näiden
ihmisten vääränlaisista menettelytavoista. Täältä kaukaa ja vain uutistietojen
perusteella on vaikea tarkasti sanoa, mikä lopulta oli Tonyan itsensä osuus
traagiseen tapahtumaan, mutta sitäkin tehokkaammin elokuva tuo esille sen
vääristyneen asetelman, minkä Tonyan äiti ja perheväkivaltaan syyllistynyt
puoliso synnyttivät.
Taitoluistelu on kallis harrastus. Jäähalliajan ja valmentajan maksaminen
veivät tarjoilija työskentelevän äidin kaikki liikenevät rahat. Eikä hienoon
taitoluisteluperheeseen sijoittumista helpottanut tämä jäähallissa kiroileva ja
tupakoiva äiti. Kun Tonya lisäksi valitsi kilpailumusiikikseen karmeaa rokkia
ja maalasi kyntensä sinisiksi, hän ei sopinut luontevasti joukkoon.
Luistelu kuitenkin sujui. Münchenissä 1991 Harding saavutti MM-hopeaa ja
Kerrigan jäi pronssille. Albertvillen olympiakisoissa 1992 Kerrigan oli kolmas
ja Harding neljäs. Sitten olivat edessä Lillehammerin kisat 1994, ja ennen
niitä Kerriganin päälle hyökättiin. Hän kuitenkin toipui ja oli kisoissa
neljäs, Harding kahdeksas, mikä sekin oli hurja suoritus tilanne huomioon
ottaen, sillä Harding tiesi, että kisojen jälkeen alkaisi oikeudenkäynti
Elokuva ei juurikaan syyllistä
Hardingia, vaan tekee hänestä ennemminkin uhrin. Australialainen Margot
Robbie Tonyan roolissa on vakuuttava. Hänen nousunsa melkein
sosiaaliluokkien alakerrasta loistoon tulee hienosti esille. Helppoa ei ole,
mutta sekä fyysisen että henkisen väkivallan paineessa Tonya selviää, kunnes
kaikki romahtaa Lillehammerin jälkeen. Rahaa ei ole, ja lyhyesti elokuvassa
näytetään kuinka Tonya yrittää hankkia sitä ammattinyrkkeilijänä. Siinä
tarpeeksi turpiinsa saatuaan hän siirtyi autourheiluun ja teki vähän rahaa myös
Penthouse-lehdelle myymällään seksivideolla. Syystäkin oli Margot Robbie yksi
viidestä ehdokkaasta naispääosa-Oscarin saajaksi. Äitiä ilkeän erinomaisesti
esittävä Allison Janney sai
naissivuosa-Oscarin.
Elokuva on fiktiivinen, mutta tosiasiat ovat pohjana. Lisäksi haetaan
dokumentaarisuutta ikään kuin haastattelemalla avainhenkilöitä nyt 30 vuotta
myöhemmin. Haastateltavat ovat kuitenkin nämä samat näyttelijät. Vain
lopputekstien alla pyörii filmiä oikean Tonya Hardingin luistelusta. Jos
lasketaan I, Tonya urheiluelokuvaksi,
se kuuluu lajin parhaimmistoon.
kari.naskinen@gmail.com