Synkän elokuvan lopussa rakkaudettomuuden kohdannut nainen kävelee juoksumatolla yllään isolla Russia-tekstillä varustettu verryttelypusero, mikä osoittaa, että näin ankeata ja synkkää on Venäjällä. Yhdessä kohtauksessa kuullaan autoradiosta, että mayakalenterin mukaan maailmanloppu on tulossa joulukuussa 2012. Tällä Zvjagintsev tietenkin viittaa siihen, että Vladimir Putin oli samana vuonna valittu kolmannen kerran presidentiksi.
Elokuvan kertomus sinänsä on vain siitä, mihin itsekkyys, vastuuttomuus, kylmyys, moraalinen rappio ym. ihmisiä ja perheitä vievät. Kun epätoivoista tyhjyyttä yritetään täyttää vain älypuhelimen näyttöä selaamalla, ei pysyvää ole muu kuin katkeruus ja pahuus.
Keskiluokkainen perhe asuu Moskovan sivukaupunginosassa Tushinossa isolla kerrostaloalueella. Koti on 85-neliöinen, näyttää oikein mukavalta, mutta se on myynnissä, koska avioero on tulossa. Äidin ja isän riidellessä 12-vuotias Aljosha kuulee oven takaa, että puhutaan myös hänen panemisestaan lastenkotiin, ja parin päivän päästä Aljosha häipyy. Aljoshan katoamista eivät isä ja äiti heti huomaa, koska molemmat huseeraavat jo toisaalla omien nais- ja miesystäviensä kanssa, eivätkä ole joka yö kotona.
Sitten alkaa etsintä. Poliisi ottaa katoamisilmoituksen vastaan ja tällaisiin tapauksiin erikoistunut vapaaehtoisjärjestö käynnistää etsinnät. Käydään kolmen tunnin ajomatkan päässä naisen äidinkin luona etsimässä, mutta siellä kohdataan vain vihaa ja katkeruutta. Isä ja äiti seuraavat kyllä etsintöjen etenemistä, mutta tärkeämpää heillekin on silti uusien suhteidensa pitäminen kunnossa.
Elokuvalla ei ole yleisen pessimismin lisäksi muuta yhteistä Leviathanin kanssa, enemmän se muistuttaa Zvjagintsevin Jelenaa (2011), joka myös käsittelee äidin ja pojan vaikeaa elämää sekä siihen liittyvää rikosta. Syyllisiä ei Zvjagintsev osoita, vaan näyttää, että syyllisiä ovat kaikki. Tosin vapaaehtoisjärjestö tekee kaiken minkä voi.
Rakkautta vailla on rahoitettu Länsi-Euroopassa ja sen verran on läntistä vaikutusta muutenkin, että ensimmäisen kerran Zvjagintsevin elokuvassa on nyt myös turhia alastomuus- ja sänkykohtauksia. Uutta Tarkovskia ei Zvjagintsevista kuitenkaan saa millään. Myös Tarkovski oli yhteiskuntakriitikko, mutta kun seuraavan kerran katsoo Andrei Rublevin, Solariksen, Peilin, Stalkerin ja Uhrin, niin huomaa Zvjagintsevin jäävän toisenlaiseen kategoriaan.
Tarkovski teki elokuvataidetta sanan varsinaisessa merkityksessä, kun taas Zvjagintsevin tavoitteena on elokuvan yhteiskunnallisen sanoman viihteellinen maksimoiminen. Tässä Zvjagintsev myös onnistuu, koska nyt on kansainvälistä tilausta Venäjä-vihamieliselle asenteelle. Esko Aho sanoi tänä aamuna televisiossa: ei ole olemassa vain yhdenlaista Venäjää, josta voi sanoa, että se on vain tuota, eikä mitään muuta. Zvagintsevista tulee mieleen myös presidentti Sauli Niinistön toteamus, että nyt näytetään kilpailtavan siitä, kuka pystyy kovemmin sanomaan Venäjästä.
kari.naskinen@gmail.com
