Kirvesmies teki elämäntyönsä rakennustyömailla

Kaikki ihmiset eivät ole tasa-arvoisia edes kuoltuaan. Toisista julkaistaan lehdissä muistokirjoitukset, toisista ei. Helsingin Sanomissa on sellainenkin jaottelu, että osa muistokirjoituksista pannaan paperilehteen, mutta pääsääntöisesti ne piilotetaan lehden verkkosivuille. Nettinekrologien syövereihin ovat joutuneet mm. Yhtyneet Paperitehtaat Oy:n toimitusjohtaja Niilo Hakkarainen, korkeimman hallinto-oikeuden hallintoneuvos Toivo Holopainen ja monet muut.

Sellainenkin muutos on tapahtunut, että nykyisin muistokirjoitusten tekijät ovat useimmiten sukulaisia tai vainajan ystäviä. Enää harvoin on sellaisia kirjoituksia, jotka on tehty omatoimisesti lehdissä, poikkeuksina tietenkin presidenttejä ja muita merkkihenkilöitä koskevat kirjoitukset.

Asian ottaa Kanava-lehdessä 7/2020 esille Suomalaisen tiedeakatemian jäsen, professori Heikki Halila, joka on löytänyt varsinkin näistä sukulaisten tekemistä muistokirjoituksista ”hauskuuksia”. Ne noudattavat yleensä samaa kaavaa: kerrotaan lapsuudenperheestä, lyhyesti koulunkäynnistä, sitten asettumisesta eri paikkakunnille, työelämä käydään läpi vuosiluvuin ja lopuksi kerrotaan, että lastenlapset olivat tärkeitä. Tietenkin jos on elänyt sotavuosina, niistä ajoista pitää mainita.

Näistä sukulaisten väsäämistä kirjoituksista Hallila oli löytänyt yhden Hesarissa julkaistun tekstin, jonka otsikko oli ”Kirvesmies teki elämäntyönsä rakennustyömailla”. Sekin mainittiin, että seitsemän vuoden kihlaus nimeltä mainitun naisen kanssa ei johtanut avioliittoon ja että alkoholi oli keskeinen osa tämän kirvesmiehen elämään.

Ennen muinoin muistokirjoitukset tehtiin pääasiassa toimituksissa. Merkkihenkilöistä niitä ainakin valmisteltiin jo heidän vielä eläessään, ettei sitten kuolintiedon tullessa tulisi hoppu. Ne olivat niitä aikoja, jolloin sanomalehtiin tehtiin juttuja myös hautajaisista. Aikoinaan toimittajana työskennellessäni nämä juttukeikat tulivat tutuiksi, eivätkä olleet mukavia, koska piti pukeutua mustiin ja jututtaa siellä paikalla joitakin ihmisiä.

Enää hautajaisjuttuja tehdään lähinnä iltapäivälehtiin, jos iskelmälaulaja tai joku muu julkkis haudataan. Lehtiin kerätään kuvagalleria saattoväen joukossa olevista elävistä julkkiksista ja pannaan heiltä kuvatekstiin jokin muisto vainajasta.

Sanomalehdet tilaavat joskus muistokirjoituksia myös ulkopuolisilta asiantuntijoilta. Halila kertoo esimerkiksi Uuden Suomen pyytäneen Päiviö Hetemäen laatimaan valmiiksi muistokirjoituksen Urho Kekkosesta jo siinä vaiheessa, kun tiedot presidentin huonosta kunnosta tulivat tietoon. Kävi kuitenkin niin, että Hetemäki kuoli ennen Kekkosta, joten ei muistokirjoitusta voinut julkaista.

Enää ei tällaisia valmiita muistokirjoituksia näytä lehtien varastoissa juurikaan olevan. Kun joku kaupungin merkkihenkilö kunnallispolitiikan tai yrityselämän puolelta kuolee, lehteen pannaan uutinen asiasta, mutta sitten odotellaan viikko tai kolme, josko joku lähettäisi muistokirjoituksen.

Erikoinen asia näihin uutisointiin liittyen on se, että tekijänoikeuksien loukkaaminen pelottaa. Jos Iltalehti tai jokin nettilehti kertoo ensimmäisenä kuolemantapauksesta, panevat seuraavina uutisen julkaisevat lehdet tiedon siitä, että se ja se lehti kertoi ensimmäisenä asiasta. Kilpailu on kovaa ja kunnia sille, jolle kunnia kuuluu. Kun Max Jacobson kuoli, oli sanomalehdessä uutinen: ”Talouselämä-lehden mukaan diplomaatti ja ministeri Max Jacobson on kuollut.”

kari.naskinen@gmail.com