Sosialismi ilmenee jumalallisena rakkautena ja moraalina

Evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen puheenjohtajana toimii arkkipiispa Tapio Luoma. Toisena varapuheenjohtajana on seuraavat neljä vuotta Satakunnan entinen maakuntajohtaja Pertti Rajala (SDP). Tällainen kirkollispoliittisesti historiallinen valinta tapahtui elokuussa 2020. Viikkoa myöhemmin SDP:n puoluekokouksessa hyväksyttiin puolueen uusi periaatejulistus, jossa edelleen mainitaan, että sosiaalidemokratian aateperintöön kuuluu sosialismin teorioiden ohella myös kristillinen etiikka.

Rajalan valinnan jälkeen kirjoitti teologian tohtori Tapio Lampinen Demokraatti-lehdessä, että demareiden ei pitäisikään antaa porvaripuolueiden ottaa monopolia kristillisyyteen. SDP:n puoluekenttään kuuluukin kristillisiä yhdistyksiä, ja Lampinen kirjoitti, että kristillisten sosiaalidemokraattien tunnuslause on otettu Raamatun Ensimmäisen Johanneksen kirjeen kolmannesta luvusta: ”Älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa.”

Kristillisten sosialidemokraattien liittto perustettiin 1946, kun SDP:n suhtautuminen kirkkoon ja uskontoon alkoi kansalaissodan aiheuttamien vaurioiden jälkeen muuttua taas myönteisemmäksi. Kristillisten demarien liitto ei kuitenkaan ollut merkittävä voima koko puolueen näkemyksiä muutettaessa, mutta se yritti omalta osaltaan muuttamaan keskusteluilmapiiriä.

Vanhaa perua tämä kaikki on, sillä jo 1900-luvun alussa oli tunnettu sosiaalidemokraatti Yrjö Kallinen liittynyt Teosofisen seurankin jäseneksi ja kiersi puhujana ympäri maata. Historiallisen aikakauslehden uusimmassa numerossa 1/2020 kerrotaan uskonnon ja sosialismin synteesistä työväenliikkeessä, jossa yhtenä ihanteena pidettiin unelmaa ”paremmasta sosialismista”. Vahva tekijä oli SDP:n kansakoulunopettaja ja kansanedustajana 1907-18 ja 1929-35 toiminut Hilja Pärssinen. Hänen kirjoituksissaan sosialismi ilmeni yksilön sisäisenä kokemuksena jumalallisesta rakkaudesta ja sen inspiroimasta moraalista.

Ruotsista otettiin mallia tässäkin asiassa. Siellä sosiaalidemokraattien agitaattorina toiminut Kata Dahlström piti poliittisena esikuvana Jeesusta, mikä tarkoitti sitä, että sosialismi olisi toteutettava alkukirkolliseen vakaumukseen perustuen. Tästä seurasi, että Jeesuksen jalanjälkiä kulkien sosialismi voisi voittaa kapitalistisen järjestelmän, kun ei toistettaisi sen virheitä.

Historiallisen aikakauslehden jutun kirjoittajat ovat historian tohtorikoulutettavat Antti Harmainen ja Mikko Kemppainen Tampereen yliopistosta. He näkevät sosialistisen ideologian sulautuneen 1900-luvun alussa yhteen työväenliikkeen eurooppalaisissa verkostoissa, vaikka sosialismi sinänsä esiintyy historiankirjoituksessa uskonnonvastaisena. Kristilliset painotukset joka tapauksessa jäivät vähäisiksi esim. SDP:n puoluekokouksissa 1903 ja 1906, jolloin keskiöön tulivat Karl Marxin teoriat luonnontieteellisen materialismin merkityksestä.

Tilanne oli uskonnon kannalta ongelmallinen, koska monet sosialismin edelläkävijät kuitenkin jäsensivät sosialismiaatetta pohjimmiltaan sellaisena, jossa yhteiskunnallisen tasa-arvon ja solidaarisuuden ajaminen jalosti itsekkyyteen taipuvaista ihmissielua ja edesauttoi paremman yhteiskunnan syntyä. Harmainen ja Kemppainen pitävätkin perusteltuna lähteä liikkeelle siitä ajatuksesta, ettei sosialismiin sitoutuminen välttämättä edellyttänyt Suomessakaan etääntymistä uskonnollisuudesta, vaan monet saattoivat kokea toteuttavansa sos.dem. ideologiaa uskonnon jatkeena.

Näin kai ajateltiin nyt SDP:n puoluekokouksessakin, jossa kristillinen etiikka jäi periaateohjelmaan äänin 440 - 30.

Hilja Pärssinen oli monien muiden sosiaalidemokraattien tavoin sitä mieltä, että kristinusko oli hyvä, mutta kirkko paha. Häntä syytettiin oikeudessakin jumalanpilkasta. Hän vaati, että sosialismi lähentyisi vastaamaan alkuperäistä Jeesuksen sanomaa, mutta virhe oli se, että hän vastusti voimakkaasti kirkkoa, jonka johdolla toiminut uskonnonopetus kouluissa edusti lähinnä taikauskoa.

”Hilja Pärssinen näki kirkkoinstituution tukevan kapitalismia suuntaamalla huomion pois yhteiskunnallisista epäkohdista ja pitämällä köyhän kansan esivallalle kuuliaisena. Hän oli huolestunut myös siitä, että kirkon valheellinen ja itsenäisen ajattelun lamaannuttava oppi vei ihmiskunnan väistämättä täydelliseen uskonnottomuuteen ja Jumalan kieltämiseen”, kirjoittavat tutkijat.

Huonostihan siinä Hiljalle tietenkin kävi, kun kapina 1918 alkoi. Hetken aikaa hän ehti olla punaisten Suomen kansanvaltuuskunnan jäsenkin, mutta pakeni huhtikuussa 1918 Venäjälle. Sieltä hän lähti kohti vapaampia maisemia Sveitsiin, mutta jäi kiinni Virossa, josta hänet palautettiin Suomeen 1919. Täällä hänet tuomittiin maanpetoksesta vankeuteen 12 vuodeksi, mutta armahdettiin 1923.

Kovia aikoja ja kovia kamppailuja ideologioiden puolesta. Kun näistä sadan vuoden takaisista tilanteista nyt lukee, niin voi pohtia sitäkin, kummassa olivat seinät laveammalla ja katto korkeammalla, sosialismissa vai kirkossa.

kari.naskinen@gmail.com