Kulttuurilehden
kustantaja Pierre Lachenayn lento Pariisista Lissaboniin lähtee 40
minuutin kuluttua. Lachenaylla on kiire, sillä hän on vielä
kotona. Koska kuitenkin eletään vuotta 1964, hän ehtii juuri ja
juuri koneeseen. Ei onnistuisi nykypäivänä, kun lentokentällä
pitää olla monenlaisten tarkastusten takia kaksi tuntia ennen
lentokoneen lähtöä.
Lentokoneessa lentoemännillä on kauniit korkeakorkoiset kengät. Lachenay avaa käsinojassa olevan tuhkakupin kannen.
Lissabonissa Lachenay majoittuu hotelliin. Myöhään yöllä työtilaisuudestaan hotelliin palatessaan hänkin näkee, että kaikkien hotellihuoneiden eteen on pantu yöpyjien kengät, jotta henkilökunta voi ne aamuun mennessä putsata ja kiillottaa. Hyvä systeemi, sillä kengistä voi päätellä, onko huoneissa sopivasti yksinäisiä naisia, joiden oviin voi käydä koputtelemassa jollakin tekosyyllä tai ilman syytä.
Palatessaan Pariisiin Lachenay ottaa autonsa, joka on Citroen DS 19. Siinä on rattivaihde, joka aikoinaan oli mukavampi kuin lattialla oleva vaihdekeppi. Suomessa viimeiset rattivaihteet oli luultavasti Peugeot 504:ssä ja Saab 96:ssa.
Bensa-asemalla Lachenayn auton tankkaa bensapoika.
Lachenay on Francois Truffautin elokuvassa Pehmeä iho (1964). Portugalin-käynnillään Lachenay tapaa lentoemäntä Nicolen. Myöhemmin Lachenay treffailee Nicolen kanssa Pariisissa ja sanoo, että Nicolelle sopii paremmin hame kuin farkut.
Nicolea näyttelee Catherine Deneuven isosisko Francoise Dorleac. Vuonna 1967 Francoise kävi Helsingissäkin, kun siellä kuvattiin amerikkalaista vakoiluelokuvaa Miljardin dollarin aivot. Myöhemmin samana vuonna Francoise törmäsi Nizzassa liikennemerkkiin vuokraamallaan Renault 10:llä, joka meni katolleen, syttyi palamaan ja Francoise kuoli 23-vuotiaana.
KUN MIKÄÄN EI RIITÄ
Uudessa maailmassa monet asiat ovat toisin. Enää mikään ei riitä. Edes keskitysleirielokuvissa ei niiden perinteinen kuvaaminen ole tarpeeksi vetävää, vaan väkivaltaa lisätään entisestään.
Viime aikoina olen katsonut kaksi saksalaista elokuvaa aiheesta, Philipp Kadelbachin ohjaaman Alastomana susien parissa (2015) ja Robert Schwentken Kapteenin (2017). Niissä molemmissa kuvataan väkivaltaa aikaisempaa raaemmin. Polttouunit, kaasukammiot ja myrkkysuihkuhuoneet eivät riitä, vaan ”äksöniä” pitää saada vielä enemmän.
Suomen elokuvasäätiön tänään julkistaman tutkimuksen mukaan kotimaisista elokuvista kiinnostavat katsojia eniten seikkailu- ja toimintaelokuvat. Vähiten kiinnostavat ihmissuhde- ja elämäkertaelokuvat.
Väkivalta on myös internetissä olevien pelien keskeinen teema, siis tappaminen.
Tappaminen on vähemmän turmiollista kuin tupakoiminen lentokoneessa.
kari.naskinen@gmail.com
Lentokoneessa lentoemännillä on kauniit korkeakorkoiset kengät. Lachenay avaa käsinojassa olevan tuhkakupin kannen.
Lissabonissa Lachenay majoittuu hotelliin. Myöhään yöllä työtilaisuudestaan hotelliin palatessaan hänkin näkee, että kaikkien hotellihuoneiden eteen on pantu yöpyjien kengät, jotta henkilökunta voi ne aamuun mennessä putsata ja kiillottaa. Hyvä systeemi, sillä kengistä voi päätellä, onko huoneissa sopivasti yksinäisiä naisia, joiden oviin voi käydä koputtelemassa jollakin tekosyyllä tai ilman syytä.
Palatessaan Pariisiin Lachenay ottaa autonsa, joka on Citroen DS 19. Siinä on rattivaihde, joka aikoinaan oli mukavampi kuin lattialla oleva vaihdekeppi. Suomessa viimeiset rattivaihteet oli luultavasti Peugeot 504:ssä ja Saab 96:ssa.
Bensa-asemalla Lachenayn auton tankkaa bensapoika.
Lachenay on Francois Truffautin elokuvassa Pehmeä iho (1964). Portugalin-käynnillään Lachenay tapaa lentoemäntä Nicolen. Myöhemmin Lachenay treffailee Nicolen kanssa Pariisissa ja sanoo, että Nicolelle sopii paremmin hame kuin farkut.
Nicolea näyttelee Catherine Deneuven isosisko Francoise Dorleac. Vuonna 1967 Francoise kävi Helsingissäkin, kun siellä kuvattiin amerikkalaista vakoiluelokuvaa Miljardin dollarin aivot. Myöhemmin samana vuonna Francoise törmäsi Nizzassa liikennemerkkiin vuokraamallaan Renault 10:llä, joka meni katolleen, syttyi palamaan ja Francoise kuoli 23-vuotiaana.
KUN MIKÄÄN EI RIITÄ
Uudessa maailmassa monet asiat ovat toisin. Enää mikään ei riitä. Edes keskitysleirielokuvissa ei niiden perinteinen kuvaaminen ole tarpeeksi vetävää, vaan väkivaltaa lisätään entisestään.
Viime aikoina olen katsonut kaksi saksalaista elokuvaa aiheesta, Philipp Kadelbachin ohjaaman Alastomana susien parissa (2015) ja Robert Schwentken Kapteenin (2017). Niissä molemmissa kuvataan väkivaltaa aikaisempaa raaemmin. Polttouunit, kaasukammiot ja myrkkysuihkuhuoneet eivät riitä, vaan ”äksöniä” pitää saada vielä enemmän.
Suomen elokuvasäätiön tänään julkistaman tutkimuksen mukaan kotimaisista elokuvista kiinnostavat katsojia eniten seikkailu- ja toimintaelokuvat. Vähiten kiinnostavat ihmissuhde- ja elämäkertaelokuvat.
Väkivalta on myös internetissä olevien pelien keskeinen teema, siis tappaminen.
Tappaminen on vähemmän turmiollista kuin tupakoiminen lentokoneessa.
kari.naskinen@gmail.com
