Kansallisen turvallisuuden uhkat häivyttävät ulkoisen ja sisäisen turvallisuuden rajaa

Suomen nykyiseen perustuslakiin on koottu vuoden 1919 hallitusmuodon, vuoden 1922 ministerivastuulain ja vuoden 1928 valtiopäiväjärjestyksen säädökset keskitetyssä ja nykyaikaisessa muodossa. On siinä muitakin kansanvallan perusteita koskevia asioita. Vasta tänä vuonna perustuslakiin lisättiin käsite kansallinen turvallisuus, kun perustuslain luottamuksellisen viestinnän suojan rajoittamisen perusteita laajennettiin: viestin salaisuuteen voidaan perustuslain mukaan puuttua nyt mm. tiedon hankkimiseksi sotilaallisesta toiminnasta tai sellaisesta muusta toiminnasta, joka vakavasti uhkaa kansallista turvallisuutta.

Paasikivi-seuran UKK-luennossa äskettäin oikeuskansleri Tuomas Pöysti käsitteli aihetta otsikolla ”kansallinen turvallisuus ja kestävä valtiosääntö”. Hän sanoi, että uudenlaiset kansallisen turvallisuuden uhkat häivyttävät voimakkaasti ulkoisen ja sisäisen turvallisuuden rajaa tarkoittaen terrorismia, hybridiuhkia, kyber- ja tietoturvallisuuteen sekä pakolaisvirtoihin ja hallitsemattomaan maahanmuuttoon liittyviä huolia. Nämä kaikki ovat kansallisen turvallisuuden tasoisia kysymyksiä, joissa kotimaista ja kansainvälistä ei voida erottaa.

Lainaan tähän otteita Pöystin perusteellisesta luennosta:

”Nostan uhkiin myös ilmastonmuutoksen. Se johtaa hallitsemattomana laajoihin väestönliikkeisiin, taloudelliseen ja sosiaaliseen kurjuuteen, mutta joillekin myös ainakin jollain lyhyellä aikavälillä hyötyihin, joiden hyväksyttävyys voi olla riidanalaista, sekä konflikteja vedestä, ruuasta, elintilasta.

EU on merkittävä toimija turvallisuuden alalla, mutta toisaalta se ei anna turvallisuustakuita. EU:lla on myös selkeät heikkoutensa turvallisuuden kysymysten foorumina varsinkin kovan turvallisuuden alueilla. Mikael Hiden näkee kuitenkin tasavallan presidentin ja valtioneuvoston yhteistoiminnan perusteena sille, ettei perustuslain muutoksille ole ilmeisiä tarpeita. (Emeritusprofessori Hiden teki arvioinnin perustuslain tarkistamistarpeista.) Yhdyn perustuslain muuttamisen välittömien tarpeiden osalta Hidenin analyysiin.

Perustuslaki nykyisessä muodossaan osoittaa selkeästi eduskunnan ylimmäksi valtioelimeksi, joka voi periaatteellisesti tärkeässä perustuslain 58 §:n mukaisessa selontekomenettelyssä myös ottaa kantaa ulkopolitiikan alan kysymyksiin. Presidentti on sidottu eduskunnan selonteon käsittelyssä ilmaisemaan ja valtioneuvoston yhtenäiseen kantaan. Menettely on ehkä enemmän periaatteellinen, koska on vaikeaa nähdä sitä sovellettavan sellaisenaan kovin arkisessa ulkopoliittisessa kysymyksenasettelussa. Se kuitenkin korostaa eduskunnan asemaa ja roolia sekä siten myös eduskunnan vastuuta ja valtioelinten yhteistoimintaa.

PRESIDENTTI ON
STRATEGINEN TOIMIJA

Tasavallan presidentti on päivänpolitiikan yläpuolella oleva strateginen toimija, joka yhtenä poliittisena tehtävänään huolehtii jatkuvuuden esillä pitämisestä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Presidentillä on hektisessä päivänpolitiikassa laajasti kiinni olevaa ministeristöä paremmat mahdollisuudet strategiseen keskittymiseen kansakunnan strategisiin kohtalonkysymyksiin ulko- ja turvallisuuspolitiikassa, kun taas valtioneuvosto nauttii eduskunnan luottamusta ja tuo johtamiseen vahvan parlamentaarisen elementin.

Valtioneuvoston vahvuus on sen mahdollisuudessa yhdistää eri näkökulmat ja yhteiskuntamme eri resurssien käyttö valmistelussa. Valmistelun ollessa kattavasti valtioneuvoston käsissä pystytään asioita myös katsomaan juridiset rajat ylittävinä kokonaisuuksina ja samalla johtamaan koko kansakuntaa ja vaikuttamaan asioihin kaikilla voimavaroilla ja kansanvaltaisella vastuulla. Kyse on valmistelukäytännöistä. Niiden kehittäminen ja tekeminen lujiksi uusissakin oloissa on tärkeää sikälikin, että näin luodaan lujalle ja johdonmukaiselle johtajuudelle edellytykset antavaa valtiokäytäntöä.

Presidentin ja hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisen ministerivaliokunnan yhteiskokous on yksi toimiva foorumi yhteistyölle. Etupäässä kyse on siinä noudatettavista käytännöistä ja siitä, että myös ulko- ja turvallisuuspoliittisesti merkittäviä EU:n asioita voidaan käsitellä valtioneuvoston toimivallasta huolimatta tässä yhteistyössä riittävän systemaattisella tavalla. Samoin valtioneuvoston ja pääministerin ja kunkin ministeriön johdolla tapahtuvalla valmistelulla on suuri merkitys.

Kansallisen turvallisuuden ylläpitäminen edellyttää erityisesti tavallisen lainsäädännön uudistamistyön jatkamista valmiuslain uudistamistarpeiden arvioinnista lähtien ja uusiin riskeihin kattavasti varautumiseksi tilanteissa, joissa normaali- ja poikkeusolojen erottaminen toisistaan on yhä vaikeampaa ja joissa sotilaallisiakin keinoja käytetään muulloinkin kuin perinteisessä laajamittaisessa sodassa. Tässä työssä valtioneuvoston rooli lainsäädäntötyön ja talousarviovalmistelun johtajana on hyvin keskeinen ja tasavallan presidentin roolissa korostuu strategisen valvojan ja ulkopolitiikan johdonmukaisuuden, jatkuvuuden sekä valtioelinten yhteistyön näkökulma.

LISÄÄ AVOINTA
KESKUSTELUA

Perustan valtiosääntömme kestävyydelle on antanut laaja-alaiselle osallisuudelle ja realismille rakentunut kansanvaltainen oikeusvaltio. Vahvempaan reaalipolitiikan läsnäoloon siirtynyt turvallisuusympäristö edellyttää valtion ja sen turvallisuuden johtamista kokonaisuutena. Elävä elämä ei taivu kaikkiin hienosyisiin juridisiin jaotteluihimme. Eduskunnan korostunut asema ylimpänä valtioelimenä myös kansainvälisten suhteiden alalla vaatii siltä tämän mukaista linjaavaa ja pitkäjänteistä vallankäyttöä ja valvontaa sekä sille edellytykset antavaa eduskunnan tiedonhankintaa niin valiokuntatyössä kuin laajaa julkista keskustelua.

Toimintaympäristön muutos tarkoittaa perustuslakivaliokunnan linjausten mukaisesti presidentin ja valtioneuvoston tiivistä ja molemminpuolista vuorovaikutusta sekä presidentin toimintaa laajalti valtioneuvoston yhteydessä ja vuorovaikutuksella. Yhteistyön on perusteltua kattaa myös ulko- ja turvallisuuspoliittisesti merkittäviä EU:n asioita, jolloin valtioneuvoston on huolehdittava presidentin informoinnista ja yhteistyöstä. Kansanvaltaisen päätöksenteon edellytykset ja johdonmukaisuuden sekä kansakunnan kestävyyden turvaavaa laajaa, asiakeskeistä dialogia ja kansalaiskeskustelua myös kansallisen turvallisuuden kysymyksistä tarvitaan enemmän kuin aikaisemmin. Avoin keskustelu luo osallisuutta ja myös kestävyyttä hybridivaikuttamisen kaltaisia uusia uhkia vastaan.

En näe tarpeita perustuslaissa olevien päätöksentekorakenteiden muuttamiselle, mutta valtiollisia käytäntöjä ja tavallista lainsäädäntöä on edelleen tarpeen kehittää. Suomalainen kansanvalta on kyennyt laajaan yhteisymmärrykseen ja sen edellyttämiin kompromisseihin kansallisen turvallisuuden kannalta keskeisissä kysymyksissä. Eduskunnan toimivaltuuksien korostuessa myös kansainvälisissä suhteissa ylimpänä valtioelimenä ja ulkoisten ja sisäisen näkökohtien yhä vahvemmin sekoittuessa toisiinsa tarvitaan tulevaisuudessa tätä kyvykkyyttä yhä enemmän.

Eduskunnan on osaltaan kannettava vastuunsa kansainvälisiä suhteita ja yhteiskunnan turvallisuutta koskevan päätöksenteon toimivuudesta ja sen edellyttämästä laajasta keskustelusta ja yhteisymmärryksestä sekä kompromissivalmiudelta. Yksityiskohtiinkin menevän ja salaisia tietoja käsittelevän eduskunnan valiokuntatyön ja eduskunnan valvontavallan lisäksi tarvitaan laajempaa koko yhteiskunnan kattavaa strategista keskustelua. Se tuottaa myös osallisuutta kansallisen turvallisuuden johtamiseen ja on siten perustuslakimme yhden kantavimmista periaatteista mukaista.

Myös valmistelua on syytä tästä näkökulmasta terävöittää ja sen rakenteita kehittää siten, että turvallisuuden yhä laaja-alaisemmat näkökulmat muuttuvassa toimintaympäristössä tulevat katetuiksi.

STÅHLBERG, KALLIO
PAASIKIVI, KEKKONEN

Sata vuotta sitten 17.7.1919 vahvistettu hallitusmuoto palautui sisällöltään monilta osin ennen vuoden 1918 konfliktia tehtyyn, hallinto-oikeuden professorin ja tulevan tasavallan presidentin K.J. Ståhlbergin johtamaan valmisteluun. Se edusti tuoreen sisällissodan traumoista ja voittaneen osapuolen pyrkimyksistä syntynyttä kompromissia. Siinä ja Ståhlbergin ajattelussa oli vahvasti pragmaattinen ote. Valmistelun eri vaiheissa olivat suhteellisen laajalti eri ryhmittymät mukana, vaikka valmistelua tehtiin osin kaoottisissa oloissa ja radikalisoituva työväenliike siitä jättäytyi pois.

Hallitusmuodon keskeisimmät periaatteet osoittautuivat kuitenkin ajallisesti ja sisällöllisesti kestäviksi seuraavien 80 vuoden aikana. Niinpä vuonna 2000 voimaantullutta perustuslakia luonnehdittiin sitä säädettäessä suomalaisen perustuslakiperinteen jatkumoksi eikä olennaiseksi muutokseksi.

Hallitusmuoto antoi tilaa sille, että tasavallan presidentit käyttivät eri tavoin ulkopolitiikan johtovaltaansa ja kunkin presidentin rooli oli erilainen. Presidenteillä oli yleisesti ennen toista maailmansotaa strategisen valvojan ja linjaajan rooli käytännön ulkopolitiikan kuuluessa presidentin luottamusta nauttineelle ulkoministerille. Poikkeuksena voidaan mainita presidentti Kyösti Kallio, joka keskittyi talvisotaa ennen ja sen aikana kansakunnan eheydestä huolehtimiseen ja siihen, että maassa oli toimintakykyinen valtioneuvosto. Tälläkin seikalla oli oma, suurikin merkityksensä kansakunnan lujuudelle.

Talvi- ja jatkosodan aikana valtiollinen johto keskittyi presidentti Risto Rytin, valtioneuvoston eräiden jäsenten ja ylipäällikkö Mannerheimin käsiin. Sotien jälkeen presidenttien itsenäinen johtorooli myös suhteessa valtioneuvostoon ja sen myötävaikutukseen korostui varsinkin J.K. Paasikiven ja Urho Kekkosen aikoina.

Kekkonen omassa valtiomiestyössään ja myös etevänä lainoppineena korosti realismia, mutta samalla vahvasti puolusti demokratiaa. Oikeustieteilijänä ja kirjoittajana Kekkonen pohti kunnallista itsehallintoa, tarkemmin kunnallista vaalioikeutta, yhtä demokratiamme pilaria, ja vähän myöhemmin hän pohdiskeli demokratian itsepuolustusta, joka on yksi valtiosäännön vaikeista kysymyksistä. Kekkonen jos kuka tunnetaan myös poliittisena realistina, joka korosti ulkopolitiikan merkitystä pienen kansan kohtalonkysymyksenä. Sama ajattelu oli vahvasti J.K. Paasikivellä, joka oli etevä oikeusoppinut.”

kari.naskinen@gmail.com