Elokuvassa Kärsimys ja kunnia sanoo
elokuvaohjaaja Salvador Mallon vanha äiti pojalleen, ettei
tämä koskaan tekisi sellaisia elokuvia, joissa kerrotaan omasta
perheestä tai sukulaisista. Tässä autofiktioelokuvassa Salvador
Mallo tarkoittaa Pedro Almodovaria,
joka neljä vuotta äidin kuoleman jälkeen teki tämän
elokuvansa itsestään ja äidistään.
Pedro Almodovar täyttää tässä kuussa 70 vuotta. On taaksepäin katsomisen aika. Äitiä esittää hienosti 86-vuotias Julieta Serrano, joka aloitti yhteistyön Almodovarin kanssa jo 1980. Almodovaria itseään esittää hänen toinen tähdeksi tekemänsä näyttelijä Antonio Banderas, joka puolestaan on kaksi kertaa ennenkin esittänyt Almodovarin elokuvissa Julieta Serranon poikaa. Kun elokuvassa on paljon takaumia Almodovarin lapsuuteen, tulee mukaan myös äiti nuorena, ja tässä roolissa on niin ikään Almodovarin elokuvissa monta kertaa nähty kaunotar Penelope Cruz. Tuttu on myös pääkuvaaja Jose Luis Alcaine, joten tässä se Banderasin hieno elokuvaperhe on.
Salvador Mallo tekee tiliä elämästään, johon ei koskaan ole kuulunut muuta tärkeätä kuin elokuvat. Nyt kuitenkin monet säryt ja kivut, sekä fyysiset että henkiset, ovat tehneet elämän niin vaikeaksi, että elokuvantekokin on jumissa. Näistä vaivoistaan Almodovar tekee heti alussa selkoa havainnollisella animaatiojaksolla, josta saa sen käsityksen, että sairauksia on todella runsaasti.
Valittaminen elokuvanteon vaikeutumisesta sairauksien takia vaikuttaa kuitenkin liioitellulta, sillä 2000-luvullakin Almodovar on sentään ohjannut yhdeksän elokuvaa ja ollut tuottajana viidessä.
Viime vuosina tilanne on kuitenkin tuntunut näköjään siltä, että liekki on hiipunut. Kunnianhimoa on jäljellä, mutta kaikki ei ole kuten ennen. Ikäkin painaa. Siksi on ollut aika käydä läpi muistoja. Tähän hän pääsee heroiinin avulla. On hän ennenkin kevyempiä huumeita käyttänyt, mutta nyt pitää saada vahvempia. Sitä paitsi heroiini auttaa kipuihin.
Vaikea sanoa, mikä on totta ja mikä väritettyä. Suurin osa luultavasti pitää paikkansa, mistä yhtenä osoituksena on, että Almodovarin Madridissa olevasta kodista on tehty täydellinen kopio studiolle. Mielenkiintoista on nähdä myös Almodovarin lapsuudenkoti pienessä kaupungissa keskisessä Espanjassa Ciudad Realin maakunnassa. Koti oli maanpinnan alapuolella jonkinlaisessa luolassa, jollaisissa köyhimmät perheet asuivat.
Köyhien perheiden lapsien oli mahdollista käydä vain katolisen kirkon pitämissä kouluissa ja sellaiseen Pedrokin pantiin. Niistä kokemuksistaan Almodovar on saanut elokuviinsa paljon kirkkoa kritisoivaa aineistoa. Maallisen yhteiskunnan huonoihin puoliin Almodovar törmäsi heti, kun hän maalta Madridiin alle 20-vuotiaana muutettuaan koki Francon diktatuurin.
Näitä asioita Almodovarin uusi elokuva ei kuitenkaan käsittele. Tärkeimpiä ovat lapsuus ja nykyhetki. Jo lapsuuteen kuuluivat elokuvat oleellisena osana. Alle kouluikäisenä hän liimasi filmitähtien kuvia keräilykansioon, ja kun äiti parsi pienen Pedron sukkaa, poika kysyi, neuloiko Elizabeth Taylorkin sukkia Rod Taylorille.
Kiertävät elokuviennäyttäjät heijastivat filmejä Calzada de Calatravan pikkukaupungissa valkoiseksi kalkitun talon seinään. Mallo/Almodovar muistelee, että hän aina rukoili elokuvissa olleiden naisten puolesta. Yhdessä muistikuvassa on Marilyn Monroe elokuvassa Niagara (1953) ja toinen hyvin muistiin jäänyt näyttelijä on Natalie Wood (en saanut selvää, missä elokuvassa).
Naisten puolesta rukoilemisesta huolimatta Almodovarista tuli homo. Tämän ”tulemisen” Almodovar kuvaa nyt niin, että hän näki lapsuudenkodissaan remonttia tekemässä olleen nuoren miehen peseytymässä alastomana ja osuihin siinä silmiin myös miehen kyrpä. Huono säkä, ettei tällaiseen ensimmäiseen seksikokemukseen osunut kauniin nuoren naisen pillu.
Homoseksuaalisuuttaan Almodovar korostaa myös nykyhetkessä. Hän tapaa pitkästä aikaa nuoruudenrakkautensa, siis toisen äijän, joka kertoo sittenkin menneensä naimisiin naisen kanssa ja saaneen lapsiakin. Äijä sanoo kertoneensa vanhemmalle pojalleen aikaisemmasta rakkaudestaan toiseen mieheen – rohkaisuksi. Siis rohkaisuksi homoiluun.
Harmi, ettei Kärsimys ja kunnia kerro mitään elokuvanteosta.
kari.naskinen@gmail.com
Pedro Almodovar täyttää tässä kuussa 70 vuotta. On taaksepäin katsomisen aika. Äitiä esittää hienosti 86-vuotias Julieta Serrano, joka aloitti yhteistyön Almodovarin kanssa jo 1980. Almodovaria itseään esittää hänen toinen tähdeksi tekemänsä näyttelijä Antonio Banderas, joka puolestaan on kaksi kertaa ennenkin esittänyt Almodovarin elokuvissa Julieta Serranon poikaa. Kun elokuvassa on paljon takaumia Almodovarin lapsuuteen, tulee mukaan myös äiti nuorena, ja tässä roolissa on niin ikään Almodovarin elokuvissa monta kertaa nähty kaunotar Penelope Cruz. Tuttu on myös pääkuvaaja Jose Luis Alcaine, joten tässä se Banderasin hieno elokuvaperhe on.
Salvador Mallo tekee tiliä elämästään, johon ei koskaan ole kuulunut muuta tärkeätä kuin elokuvat. Nyt kuitenkin monet säryt ja kivut, sekä fyysiset että henkiset, ovat tehneet elämän niin vaikeaksi, että elokuvantekokin on jumissa. Näistä vaivoistaan Almodovar tekee heti alussa selkoa havainnollisella animaatiojaksolla, josta saa sen käsityksen, että sairauksia on todella runsaasti.
Valittaminen elokuvanteon vaikeutumisesta sairauksien takia vaikuttaa kuitenkin liioitellulta, sillä 2000-luvullakin Almodovar on sentään ohjannut yhdeksän elokuvaa ja ollut tuottajana viidessä.
Viime vuosina tilanne on kuitenkin tuntunut näköjään siltä, että liekki on hiipunut. Kunnianhimoa on jäljellä, mutta kaikki ei ole kuten ennen. Ikäkin painaa. Siksi on ollut aika käydä läpi muistoja. Tähän hän pääsee heroiinin avulla. On hän ennenkin kevyempiä huumeita käyttänyt, mutta nyt pitää saada vahvempia. Sitä paitsi heroiini auttaa kipuihin.
Vaikea sanoa, mikä on totta ja mikä väritettyä. Suurin osa luultavasti pitää paikkansa, mistä yhtenä osoituksena on, että Almodovarin Madridissa olevasta kodista on tehty täydellinen kopio studiolle. Mielenkiintoista on nähdä myös Almodovarin lapsuudenkoti pienessä kaupungissa keskisessä Espanjassa Ciudad Realin maakunnassa. Koti oli maanpinnan alapuolella jonkinlaisessa luolassa, jollaisissa köyhimmät perheet asuivat.
Köyhien perheiden lapsien oli mahdollista käydä vain katolisen kirkon pitämissä kouluissa ja sellaiseen Pedrokin pantiin. Niistä kokemuksistaan Almodovar on saanut elokuviinsa paljon kirkkoa kritisoivaa aineistoa. Maallisen yhteiskunnan huonoihin puoliin Almodovar törmäsi heti, kun hän maalta Madridiin alle 20-vuotiaana muutettuaan koki Francon diktatuurin.
Näitä asioita Almodovarin uusi elokuva ei kuitenkaan käsittele. Tärkeimpiä ovat lapsuus ja nykyhetki. Jo lapsuuteen kuuluivat elokuvat oleellisena osana. Alle kouluikäisenä hän liimasi filmitähtien kuvia keräilykansioon, ja kun äiti parsi pienen Pedron sukkaa, poika kysyi, neuloiko Elizabeth Taylorkin sukkia Rod Taylorille.
Kiertävät elokuviennäyttäjät heijastivat filmejä Calzada de Calatravan pikkukaupungissa valkoiseksi kalkitun talon seinään. Mallo/Almodovar muistelee, että hän aina rukoili elokuvissa olleiden naisten puolesta. Yhdessä muistikuvassa on Marilyn Monroe elokuvassa Niagara (1953) ja toinen hyvin muistiin jäänyt näyttelijä on Natalie Wood (en saanut selvää, missä elokuvassa).
Naisten puolesta rukoilemisesta huolimatta Almodovarista tuli homo. Tämän ”tulemisen” Almodovar kuvaa nyt niin, että hän näki lapsuudenkodissaan remonttia tekemässä olleen nuoren miehen peseytymässä alastomana ja osuihin siinä silmiin myös miehen kyrpä. Huono säkä, ettei tällaiseen ensimmäiseen seksikokemukseen osunut kauniin nuoren naisen pillu.
Homoseksuaalisuuttaan Almodovar korostaa myös nykyhetkessä. Hän tapaa pitkästä aikaa nuoruudenrakkautensa, siis toisen äijän, joka kertoo sittenkin menneensä naimisiin naisen kanssa ja saaneen lapsiakin. Äijä sanoo kertoneensa vanhemmalle pojalleen aikaisemmasta rakkaudestaan toiseen mieheen – rohkaisuksi. Siis rohkaisuksi homoiluun.
Harmi, ettei Kärsimys ja kunnia kerro mitään elokuvanteosta.
kari.naskinen@gmail.com
