Oliko Wagner Jumala?

Kysymykseen vastasi Suomen Wagner-seuran luentotilaisuudessa psykiatri-kirjailija Joel Haahtela (pieni kuva). Kysymys tarkoitti oopperasäveltäjä Richard Wagneria ja vastaus oli tietenkin kielteinen, mutta jos jumala-sana kirjoitettaisiin pienellä alkukirjaimella, ei vastaus olisi yhtä ehdoton. Jo elinaikanaan 1800-luvulla Wagner keräsi ympärilleen ihailijoita ja ”pyhiinvaeltajia”, ja edelleen tämän ”Wagner-kirkon” seurakuntalaisia on valtavat määrät. On ihmisiä, joille Wagner on kaikkien aikojen paras ja ainoa kunnon oopperantekijä. Wagner-seuran tilaisuudessakin maanantaina yksi kuulijoista löi esimerkiksi Giuseppe Verdin täysin lyttyyn verratessaan Verdiä Wagneriin.

Wagnerin ”jumaluutta” ja pyhyyttä hänen hartaat ihailijansa näkevät varsinkin Parsifalissa. Se on myös Haahtelan mieltymyksissä ylivoimainen. Kun Haahtela ensimmäisen kerran Kansallisoopperassa näki Parsifalin, jo sen alkusoitto sai hänet irtautumaan arkitodellisuudesta. Tuon esityksen jälkeen Haahtela on syventynyt Wagnerin maailmaan niin perinpohjaisesti, että nyt hän esitelmöi aiheesta kaikkein kovimmillekin Wagner-uskovaisille.

Parsifal on syvästi uskonnollinen ooppera, se on eräänlainen messiaaninen fantasia, kristiuskon perustarina, kuitenkin ilman ristinkuolemaa.

”Parsifal on lähimpänä uskonnollista kokemusta, mitä taide voi olla”, sanoi Haahtela. ”Silta tältä maalliselta puolelta sinne toiselle puolelle on siinä seitinohut. Parsifalissa voi aistia pyhän ytimen. Ehkä Wagnerin teokset tuovat maallistuneelle, kauan sitten uskonsa menettäneelle ihmispololle jonkinlaista pyhyyden tuntua ja jopa uskonnonkaltaista lohtua.”

Wagner-kultti alkoi kasvaa suuriin mittoihin siinä vaiheessa, kun Wagner rakennutti Baijerin kuninkaan Ludwig II:n tuella Bayreuthin oopperajuhlatalon, jossa esitykset alkoivat 1876. Parsifalia ei alun perin saanut esittää muualla kuin siellä. Bayreuth oli temppeli, ja siitä alkoi Wagner-huuma, joka alkoi täyttää uskonnollisen liikehdinnän tunnusmerkkejä, kuten Haahtela sanoi.

Kun pystynyt tekemään riittävästi muistiinpanoja Haahtelan luennosta, lainaan tähän hänen kirjoitustaan Wagner-seuran lehdestä (nro 41, kevät 2013), jossa hän vertaa Wagnerin oopperoita Thomas Mannin Taikavuoreen:

”Arkitodellisuuden katoamista ja lumoukseen vajoamista jouduttaa Wagnerin oopperoiden kokemus ajasta. Tuskin on sattumaa, että lempikirjani on Taikavuori, jonka päähenkilö Hans Castorp päätyy Berghofin parantolaan seitsemäksi vuodeksi. Parantolassa nuori Hans huomaa miten aika alkaa näyttäytyä hyvin subjektiivisena. Kun tapahtumia on paljon, aika rientää, mutta jälkikäteen kaikki tuntuu tapahtuneen hyvin hitaasti. Kun mitään ei tapahdu, aika tuntuu pitkältä, mutta jälkikäteen se tuntuu kadonneen, kuin olisi pudonnut aika-aukkoon. Myös Wagnerin oopperoissa ajan luonne on hyvin subjektiivinen ja hetki pitenee. Parsifalin toisen ja kolmannen näytöksen välillä on kulunut kymmenisen vuotta, mutta tuo aika on lähes hävinnyt. Aika on siis aina illuusio.”

Ranskalainen runoilija Charles Baudelaire kuvasi Wagner-kokemusta näin: ”Kuulija ajelehtii välittömästi lumoukseen. Usein kokee kummallisen tunteen, kuin tulisi nielaistuksi hekumalliseen aistinautintoon, kuin kohoaisi ilmaan tai kelluisi meressä.”

Olen nähnyt Parsifalin neljä kertaa ja kellunut Wagnerin muidenkin teosten meressä riittävästi, ja kyllä kyllä, kuulun seurakuntaan. Mihinkään muihin seurakuntiin en kuulukaan. Tämän vuoden kohokohta onkin Kansallisoopperan syyskausi, jolloin ohjelmistoon tulee neliosaisen Nibelungin sormus -oopperan ensimmäinen osa Reininkulta. Kolme muuta osaa tulevat 2020-21.

kari.naskinen@gmail.com