Kysymykseen vastasi Suomen Wagner-seuran luentotilaisuudessa psykiatri-kirjailija
Joel Haahtela (pieni kuva). Kysymys tarkoitti oopperasäveltäjä
Richard Wagneria ja vastaus oli
tietenkin kielteinen, mutta jos jumala-sana kirjoitettaisiin pienellä
alkukirjaimella, ei vastaus olisi yhtä ehdoton. Jo elinaikanaan 1800-luvulla Wagner
keräsi ympärilleen ihailijoita ja ”pyhiinvaeltajia”, ja edelleen tämän ”Wagner-kirkon”
seurakuntalaisia on valtavat määrät. On ihmisiä, joille Wagner on kaikkien
aikojen paras ja ainoa kunnon oopperantekijä. Wagner-seuran tilaisuudessakin
maanantaina yksi kuulijoista löi esimerkiksi Giuseppe Verdin täysin lyttyyn verratessaan Verdiä Wagneriin.
Wagnerin ”jumaluutta” ja pyhyyttä hänen hartaat ihailijansa näkevät varsinkin Parsifalissa. Se on myös Haahtelan
mieltymyksissä ylivoimainen. Kun Haahtela ensimmäisen kerran
Kansallisoopperassa näki Parsifalin, jo
sen alkusoitto sai hänet irtautumaan arkitodellisuudesta. Tuon esityksen
jälkeen Haahtela on syventynyt Wagnerin maailmaan niin perinpohjaisesti, että
nyt hän esitelmöi aiheesta kaikkein kovimmillekin Wagner-uskovaisille.
Parsifal on syvästi uskonnollinen
ooppera, se on eräänlainen messiaaninen fantasia, kristiuskon perustarina,
kuitenkin ilman ristinkuolemaa.
”Parsifal on lähimpänä uskonnollista
kokemusta, mitä taide voi olla”, sanoi Haahtela. ”Silta tältä maalliselta
puolelta sinne toiselle puolelle on siinä seitinohut. Parsifalissa voi aistia pyhän ytimen. Ehkä Wagnerin teokset tuovat
maallistuneelle, kauan sitten uskonsa menettäneelle ihmispololle jonkinlaista pyhyyden
tuntua ja jopa uskonnonkaltaista lohtua.”
Wagner-kultti alkoi kasvaa suuriin mittoihin siinä vaiheessa, kun Wagner
rakennutti Baijerin kuninkaan Ludwig II:n
tuella Bayreuthin oopperajuhlatalon, jossa esitykset alkoivat 1876. Parsifalia ei alun perin saanut esittää
muualla kuin siellä. Bayreuth oli temppeli, ja siitä alkoi Wagner-huuma, joka
alkoi täyttää uskonnollisen liikehdinnän tunnusmerkkejä, kuten Haahtela sanoi.
Kun pystynyt tekemään riittävästi muistiinpanoja Haahtelan luennosta, lainaan
tähän hänen kirjoitustaan Wagner-seuran lehdestä (nro 41, kevät 2013), jossa
hän vertaa Wagnerin oopperoita Thomas
Mannin Taikavuoreen:
”Arkitodellisuuden katoamista ja lumoukseen vajoamista jouduttaa Wagnerin
oopperoiden kokemus ajasta. Tuskin on sattumaa, että lempikirjani on Taikavuori, jonka päähenkilö Hans Castorp
päätyy Berghofin parantolaan seitsemäksi vuodeksi. Parantolassa nuori Hans
huomaa miten aika alkaa näyttäytyä hyvin subjektiivisena. Kun tapahtumia on
paljon, aika rientää, mutta jälkikäteen kaikki tuntuu tapahtuneen hyvin
hitaasti. Kun mitään ei tapahdu, aika tuntuu pitkältä, mutta jälkikäteen se
tuntuu kadonneen, kuin olisi pudonnut aika-aukkoon. Myös Wagnerin oopperoissa
ajan luonne on hyvin subjektiivinen ja hetki pitenee. Parsifalin toisen ja kolmannen näytöksen välillä on kulunut
kymmenisen vuotta, mutta tuo aika on lähes hävinnyt. Aika on siis aina
illuusio.”
Ranskalainen runoilija Charles
Baudelaire kuvasi Wagner-kokemusta näin: ”Kuulija ajelehtii välittömästi
lumoukseen. Usein kokee kummallisen tunteen, kuin tulisi nielaistuksi
hekumalliseen aistinautintoon, kuin kohoaisi ilmaan tai kelluisi meressä.”
Olen nähnyt Parsifalin neljä kertaa
ja kellunut Wagnerin muidenkin teosten meressä riittävästi, ja kyllä kyllä, kuulun
seurakuntaan. Mihinkään muihin seurakuntiin en kuulukaan. Tämän vuoden
kohokohta onkin Kansallisoopperan syyskausi, jolloin ohjelmistoon tulee
neliosaisen Nibelungin sormus -oopperan
ensimmäinen osa Reininkulta. Kolme
muuta osaa tulevat 2020-21.
kari.naskinen@gmail.com