Elokuvan alkutekstien aikana soi kaunis teema Brahmsin kolmannesta sinfoniasta, mutta koska katsoja jo tässä
vaiheessa tietää Salatut tunteet jännityselokuvaksi,
on Brahms vain alkusoittoa vähemmän kauniille. Vuonna 1946 valmistunut
melodraama on niitä elokuvia, jotka heti sodan jälkeen vetivät hyvin katsojia.
Rakkautta, jännitystä ja suosikkinäyttelijöitä. Suurmenestys Salatuista tunteistakin tuli.
Edelleen näitä elokuvia katsoo mielikseen. Juonet ovat yleensä sujuvasti
eteneviä, elokuvat on tehty aikansa parhaalla mahdollisella tekniikalla ja kun
filmit on uusille dvd-kiekoille siirrettäessä usein restauroitu virheettömiksi,
pääsee elokuvanostalgian imuun helposti.
Salatut tunteet ohjasi hieman yllättäen
Vincente Minnelli, joka jo siihen
mennessä oli tehnyt muutamia erinomaisia musikaalielokuvia. Täysin
ammattimaista jälki joka tapauksessa on tässäkin tyylilajissa.
Elokuvan päähenkilö on Ann Hamilton (Katharine
Hepburn), joka menee naimisiin menestyneen teollisuusmies-keksijän Alan
Garrowayn (Robert Taylorin) kanssa. Kaikki
alkaa leppoisasti, Brahms soi, mutta vähitellen alkaa tietenkin se
jännityspuoli. Kaikki ei ole niin kuin pitää. Ann huomaa pienistä asioista,
että Alan ei ole sitä mitä pitäisi. Esille tulee tieto Alanin kadonneesta veljestä,
ja koska elokuvan kolmas niminäyttelijä on Robert
Mitchum, niin velipoikaa hän tietenkin esittää, kunhan kuvioihin ilmestyy. Osa
Annin ja katsojan saamista vihjeistä on harhaanjohtavia, kuten tällaisissa
kertomuksissa tapana on. Eikä Brahmsin sinfonia jää pelkäksi taustamusiikiksi,
vaan sillä on myös tapahtumiin liittyvä yhteys.
Sitten vihjeet alkavat punoutua yhteen ja viimeinen puoli tuntia on jo puhdasta
jännitysnäytelmää. Alan ei ole veljeään murhannut, mutta muuta dramaattista
mahtuu käänteisiin riittävästi. Silloin 70 vuotta sitten jännitystä kerittiin
kasaan niin, että katsoja varmaan ymmärsi. Salaperäisiä varjoja näytetään –
joku siellä on – ja Alanin lapsuudenkodin koira ja hevonenkin käyttäytyvät kummallisesti,
kun ne jotakin väärää vaistoavat.
Se näissä vanhoissa jännityselokuvissa on kuitenkin erilaista kuin nykyisin:
niiden jännityskohtauksia ei tehty esimerkiksi äkkinäisillä pelästyttämisefekteillä,
vaan jännitys luotiin jo käsikirjoituksessa juonen kehitykseen.
Katharine Hepburn on tässäkin elokuvassa taitava. Ei näyttele yli, mutta osaa
esittää lisääntyvän pelon niin, että se tarttuu katsojaankin. Lopulta Katharine
Hepburn kohtaa myös Robert Mitchumin, jonka kanssa työskenteleminen ei
historiatietojen mukaan oikein kunnolla sujunut. Jostain syystä he eivät
tulleet toimeen keskenään. Mitchum koki roolinsakin epämukavaksi, kuten
Minnelli kertoo elämäkertakirjassaan, mutta katsoja ei tietenkään tällaista
näe.
kari.naskinen@gmail.com