Kuvassa on arkkitehtuuripiirros vuodelta 1956, jolloin Lahdessa oli alkanut
hanke kirjasto- ja teatteritalon rakentamisesta Fellmaninpuistoon. Piirroksen
oikeassa reunassa ovat Starckjohannin liiketalo ja siitä seuraavana Valtakulman
talo, Aleksanterinkadun päässä näkyy hahmoteltu kirjasto- ja teatteritalo,
jonka vieressä korkeat kerrostalot Pellonkulma ja Suojalinna. Arkkitehtuurikilpailun
oli voittanut nimimerkki Tuijottaja, jonka takana olivat arkkitehdit Olli Saijonmaa ja Sakari Siitonen.
Myös Sibeliustaloa suunniteltaessa oli yhtenä sijoituspaikkavaihtoehtona
Fellmaninpuisto. Sibeliustalo rakennettiin Vesijärven rantaan, mutta kirjasto-
ja teatteritalo jäi tekemättä. Asian otti ohimennen esille Viipuri-aiheisessa
seminaarissa Lahden kaupunginmuseon tutkija Riitta Niskanen, jonka erikoisalana on arkkitehtuuri- ja
kaupunkihistoria. Viipuri-seminaarissa siksi, että aivan alunperin kaavailtiin
uuteen ”kulttuuripalatsiin” myös taidemuseota ja konserttisalia, mutta kun Lahteen
tullut Viipurin musiikkiopisto sai oman konserttitalohankkeensa valmiiksi, ei
ainakaan toista konserttisalia tarvittu.
Kun Lahden kaupunki 1.11.1955 täytti 50 vuotta, teki kaupunginvaltuusto juhlapäätöksen
teatteri- ja kirjastotalon rakentamisesta. Vuonna 1985 oli taas juhlapäätöksen
vuoro: valtuusto päätti, että Launeelle tehdään uimahalli, mieluummin 50 metrin
altaalla, mutta myöskään tämä päätös ei vielä ole toteutunut.
Teatteri- ja konserttipalatsia koskeneeseen arkkitehtuurikilpailuun tuli 20
ehdotusta, joiden tekijöiden joukossa voidaan katsoa olleen lähes koko
silloisen arkkitehtijoukon kärki, mm. Aarne
Ervi, Mona ja Lars Hedman, Marjatta
ja Martti Jaatinen, Ahti Korhonen, Erik
Kråkström ja Reino Lammin-Soila.
Tuolloin Lahden kaupunginjohtajana oli hyvin kulttuurimyönteinen Olavi Kajala. Niinpä kun ennen Felix Krohnin konserttitalo-operaatiota kaavailtiin laajemman kulttuuripalatsin rakentamista,
se oli tarkoitus nimetä Olavinlinnaksi. Muutaman vuodenkuluttua hanke haudattiin vähin äänin,
kun ensin oli pohdittu Tuijottajan tilojen karsimista kymmenellä prosentilla ja
muidenkin kuin Tuijottajan toteuttamista.
Heti juhlapäätöksen jälkeen oli kuitenkin oltu niin varmoja asiasta, että
palatsin eteen sijoittamista varten oli hankittu kuvanveistäjä Emil Wikströmin Aino-suihkuveistos,
joka oli ollut Helsingissä liikemies Uno
Staudingerin yksityistalon pihassa. Koska taidepalatsia ei syntynyt,
sijoitettiin Aino nykyiselle paikalleen historiallisen museon edustalle. Aino
oli ensimmäinen pelkästään Lahden kaupungin omilla varoilla ostettu julkinen taideteos.
Viipuri-seminaarissa Riitta Niskanen kertoi, että ennen sotia Lahdessa oli vain
neljä julkista veistosta: Urho Heinäsen ja
Willehard Martinin saksalaisten
sotilaiden hautamuistomerkki vanhalla hautausmaalla (1920), Viktor Janssonin Sankaripatsas (1921)
kaupungintalon puistossa, Hiihtäjä urheilukeskuksessa
ja Lumisota (1939) Koulupuistossa.
Viipurilaisten saapuminen Lahteen oli sitten piristysruiske myös taiteiden
alalla, ja kun poliitikot Kajalan johdolla olivat samaa mieltä, alkoi Lahden
taide-elämän voimakas nousukausi, vaikka kulttuuripalatsia ei vielä tuolloin
saatukaan – nythän niitä on jo kolme.
TIEDOT KUOPIOSTA
Tiedot tähän juttuuni sain Lahdessa toimivan Soveltavan estetiikan instituutin julkaisemasta
kirjasta Paradokseja paratiiseissa (2006),
jossa Riitta Niskanen kirjoittaa Lahden kulttuurihankkeista otsikolla ”Ei
ainoastaan leivästä”. Lahden kirjastossa
sitä ei ollut, mutta kaukolainauksena sain sen Kuopion kirjastosta.
kari.naskinen@gmail.com