On paljon keskustelu siitä, onko Puntilan
isäntä ja hänen renkinsä Matti enemmän Bertolt
Brechtin vai Hella Wuolijoen näytelmä.
Nyt Helsingin kaupunginteatterissa menevä esitys on kuitenkin kaikkein eniten
ohjaajansa Kari Heiskasen näytelmä.
Heiskanen on tehnyt tästä 70 vuotta vanhasta yhteiskunnallisesta komediasta
värikkään revyyn, jossa Puntilan juoppo isäntä pitää sellaista metakkaa, ettei
pahemmasta väliä.
Alkuperäisen näytelmän teemat kyllä tulevat esille, mutta suureksi osaksi ne kuitenkin peittyvät siihen farssimaiseen karnevaaliin, jota musiikki ja riemunkirjava puvustus tukevat. Pertti Sveholm on kaiken keskipiste. Hän on tyyppinä aivan mahtava tällaiseen hullutteluun, jossa näyttelijästä otetaan irti kaikki repäisevä osaaminen. Sveholm isomahaisena ja kovapuheisena talonisäntänä on kuin malliesimerkki entisajan ”pelkojohtajasta”. Tänä päivänä Johannes Puntila ilmaisisi voimakkaasti kantansa Sipilän hallituksen suunnittelemien irtisanomissäädösten puolesta. Puntilakin antaa Surkkalalle potkut, koska mies on maineeltaan punikki.
Puntila on työpaikkakiusaaja pahimmasta päästä, sietämätön. Pärstäkerroin ratkaisee ja orastavalle ay-liikkeelle haistatetaan pitkät. Kapinointiakin esiintyy, mutta kiusaajan tahtoon on silti alistuttava, koska leivästä on kysymys. Kuten Brecht on sanonut, ”ihmiset eivät hallitse kartanoa, vaan kartano hallitsee ihmisiä. Maatila määrää perheasiat ja tuhoaa kaikki yksilölliset suhteet.”
Toinen puoli Puntilasta on se ryyppymies, joka muutaman konjakin saatuaan muuttuu kaikkien kaveriksi. Kännissä Puntila on kansaa, metsää, peltoja, lehmiä ja Hämeen maakuntaa kyynelsilmin rakastava idealisti. Kun autokuski Matti on vienyt Puntilan Lammilta Aulangolle, jossa vierähtää kolme vuorokautta, niin se on menoa eikä nokitusta. Aulangolla ei näytelmä ole enää edes revyytä, vaan rumarillimareitä.
Puntila on siis alkoholisti, mutta ehkä Bercht ja Wuolijoki haluavat ilmaista tällä myös sitä, että Puntila on oman yhteiskuntaluokkansa vanki, ja välillä on päästävä vapaalle. Oman luokkansa vanki on myös Matti, mutta hän ottaa vapautensa toisella tavalla ja lähtee lopussa pois Puntilan tilalta. Nämä asetelmat ovat näytelmän niitä elementtejä, joita Brecht ja Wuolijoki korostivat – kapitalismikritiikki ja luokkaristiriidat, mutta Heiskasen versiossa ne jäävät sivuseikoiksi.
MYÖS TÄTÄ PÄIVÄÄ
Näytelmä ei olisi nykyteatteria, jos tällaista vanhaa näytelmää ei sidottaisi jotenkin omaan aikaamme. Tässä tapauksessa tämän ei tarvitse olla edes väkinäistä, koska yhteiskunnallisissa ja muissakin esille tulevissa asioissa on paljon samaa kuin oli silloin sotien jälkeen. Pienin viittein yhteys rakennetaan: yhdellä Puntilan työmiehellä on NHL-jääkiekkosarjan t-paita ja Puntilan tehdessä raittiuslupauksensa Sveholm matkii Johannes Virolaista. Puntilan auto sentään on vanha Buick, joskin näyttämöllä pyörivä auto on Chevrolet.
Nykyisin teatterissa on jonkinlaista muotia sellainen, että näyttelijät haluavat kesken esitysten kertoa olevansa vain näyttelijöitä. Tämä oli toinen näkemäni näytelmä peräkkäin, jossa tapahtui tämä näytelmän irrottaminen itse tarinan kehyksistä. Sveholm puhuu välillä teatterin näyttämömiehistä ja esittelee kesken kaiken katsomon eturivillä istuvan kuiskaajan.
Sveholmin lisäksi näytelmän laajasta henkilöjoukosta nousevat näkyvimmin esille tietenkin Matti ja Puntilan tytär Eeva. Matin roolin vetää Antti Peltola mainiosti. Matti on ollut vasta viisi viikkoa Puntilan palkkalistoilla, eikä hän luokkatietoisena työläisenä pitkään viitsi Puntilaa katsoakaan. Matti tuntee rajansa.
Eeva on Anna-Riikka Rajanen. Railakas likka, ja kun teatterin esitteestä luin, että hän oli viime vuonna ollut Peppi Pitkätossuna, niin samaa energiaa on nyt Eevassa. Isä haluaisi tyttärensä ”piireihin” naittamalla tämän lähetystösihteeri Eino Silakan kanssa, mutta humalassa Puntila taas tajuaa asiat rehellisemmin ja antaisi Eevan ottaa Matin.
Siis että mitä tästä kabareesta kokonnaisuutena sanoo? Ensimmäinen puoliaika pelkkää Sveholmin showta, väliajan jälkeen esitys jämäköityy, mutta Brechtin - Wuolijoen teksti kaikkiaan ei ole omiaan tähän tyylilajiin.
kari.naskinen@gmail.com
Alkuperäisen näytelmän teemat kyllä tulevat esille, mutta suureksi osaksi ne kuitenkin peittyvät siihen farssimaiseen karnevaaliin, jota musiikki ja riemunkirjava puvustus tukevat. Pertti Sveholm on kaiken keskipiste. Hän on tyyppinä aivan mahtava tällaiseen hullutteluun, jossa näyttelijästä otetaan irti kaikki repäisevä osaaminen. Sveholm isomahaisena ja kovapuheisena talonisäntänä on kuin malliesimerkki entisajan ”pelkojohtajasta”. Tänä päivänä Johannes Puntila ilmaisisi voimakkaasti kantansa Sipilän hallituksen suunnittelemien irtisanomissäädösten puolesta. Puntilakin antaa Surkkalalle potkut, koska mies on maineeltaan punikki.
Puntila on työpaikkakiusaaja pahimmasta päästä, sietämätön. Pärstäkerroin ratkaisee ja orastavalle ay-liikkeelle haistatetaan pitkät. Kapinointiakin esiintyy, mutta kiusaajan tahtoon on silti alistuttava, koska leivästä on kysymys. Kuten Brecht on sanonut, ”ihmiset eivät hallitse kartanoa, vaan kartano hallitsee ihmisiä. Maatila määrää perheasiat ja tuhoaa kaikki yksilölliset suhteet.”
Toinen puoli Puntilasta on se ryyppymies, joka muutaman konjakin saatuaan muuttuu kaikkien kaveriksi. Kännissä Puntila on kansaa, metsää, peltoja, lehmiä ja Hämeen maakuntaa kyynelsilmin rakastava idealisti. Kun autokuski Matti on vienyt Puntilan Lammilta Aulangolle, jossa vierähtää kolme vuorokautta, niin se on menoa eikä nokitusta. Aulangolla ei näytelmä ole enää edes revyytä, vaan rumarillimareitä.
Puntila on siis alkoholisti, mutta ehkä Bercht ja Wuolijoki haluavat ilmaista tällä myös sitä, että Puntila on oman yhteiskuntaluokkansa vanki, ja välillä on päästävä vapaalle. Oman luokkansa vanki on myös Matti, mutta hän ottaa vapautensa toisella tavalla ja lähtee lopussa pois Puntilan tilalta. Nämä asetelmat ovat näytelmän niitä elementtejä, joita Brecht ja Wuolijoki korostivat – kapitalismikritiikki ja luokkaristiriidat, mutta Heiskasen versiossa ne jäävät sivuseikoiksi.
MYÖS TÄTÄ PÄIVÄÄ
Näytelmä ei olisi nykyteatteria, jos tällaista vanhaa näytelmää ei sidottaisi jotenkin omaan aikaamme. Tässä tapauksessa tämän ei tarvitse olla edes väkinäistä, koska yhteiskunnallisissa ja muissakin esille tulevissa asioissa on paljon samaa kuin oli silloin sotien jälkeen. Pienin viittein yhteys rakennetaan: yhdellä Puntilan työmiehellä on NHL-jääkiekkosarjan t-paita ja Puntilan tehdessä raittiuslupauksensa Sveholm matkii Johannes Virolaista. Puntilan auto sentään on vanha Buick, joskin näyttämöllä pyörivä auto on Chevrolet.
Nykyisin teatterissa on jonkinlaista muotia sellainen, että näyttelijät haluavat kesken esitysten kertoa olevansa vain näyttelijöitä. Tämä oli toinen näkemäni näytelmä peräkkäin, jossa tapahtui tämä näytelmän irrottaminen itse tarinan kehyksistä. Sveholm puhuu välillä teatterin näyttämömiehistä ja esittelee kesken kaiken katsomon eturivillä istuvan kuiskaajan.
Sveholmin lisäksi näytelmän laajasta henkilöjoukosta nousevat näkyvimmin esille tietenkin Matti ja Puntilan tytär Eeva. Matin roolin vetää Antti Peltola mainiosti. Matti on ollut vasta viisi viikkoa Puntilan palkkalistoilla, eikä hän luokkatietoisena työläisenä pitkään viitsi Puntilaa katsoakaan. Matti tuntee rajansa.
Eeva on Anna-Riikka Rajanen. Railakas likka, ja kun teatterin esitteestä luin, että hän oli viime vuonna ollut Peppi Pitkätossuna, niin samaa energiaa on nyt Eevassa. Isä haluaisi tyttärensä ”piireihin” naittamalla tämän lähetystösihteeri Eino Silakan kanssa, mutta humalassa Puntila taas tajuaa asiat rehellisemmin ja antaisi Eevan ottaa Matin.
Siis että mitä tästä kabareesta kokonnaisuutena sanoo? Ensimmäinen puoliaika pelkkää Sveholmin showta, väliajan jälkeen esitys jämäköityy, mutta Brechtin - Wuolijoen teksti kaikkiaan ei ole omiaan tähän tyylilajiin.
kari.naskinen@gmail.com
