Englantilainen elokuva Rannalla on
surullinen kertomus kahdesta nuoresta, joiden epävarmuus ja virheet johtavat kohtalokkaisiin
seurauksiin. Edwardilla ja Florencella on erilaiset perhetaustat, mutta se ei nuoria
haittaa. Sen sijaan osaamattomuus tietyissä tilanteissa ja puhumattomuus
vaikeista asioista saa aikaan lopulta konfliktin, josta ei ole ehjää ulospääsyä.
Kaikki huipentuu hääyöhön, joka tosin toteutuu jo illalla valoisaan aikaan. Sen aikana käydään monien takaumien avulla läpi niitä vaiheita, jotka ovat nykytilanteeseen 1962 tuoneet. Florencen koti on selvästi ylempää keskiluokkaa, kun taas Edwardin tausta on matalammalla, ja lisäksi kotioloihin tuo säröä äidin tapaturmassa saama aivovamma.
Florencella on jo oma kamarimusiikkiyhtye, jonka kanssa hän unelmoi Mozart-konsertista Lontoon Wigmore Hallissa. Edward on lukenut yliopistossa menestyksellisesti historiaa, mutta on muuten junttimainen ja kuuntelee vain rokkia. He joka tapauksessa rakastuvat ja suhde alkaa toimia aika normaalisti. Tarina perustuu Ian McEwanin menestysromaaniin (2007), josta McEwan itse on tehnyt elokuvaan käsikirjoituksen ja jonkin verran laajentanut sitä. Ohjaaja on Dominic Cooke, joka tätä ennen on tunnettu hienon Shakespeare-sarjan Onton kruunun kolmesta tv-elokuvastaan (2016).
Rannalla on taitavasti etenevä kertomus niistä karikoista, joita nuoret jo yhteisen taipaleensa alkuvaiheissa kohtaavat. Ne kuitenkin selvitetään, koska kaiken voittaa suuri rakkaus. Kun näin kaiken kokeneena aikuisena katsoo Edwardin ja Florencen hapuilevaa tarttumista uuteen elämänvaiheeseen, palautuvat mieleen ne oman nuoruuden tapaukset ja tilanteet, jotka eivät todellakaan olleet aina helppoja. Se tässä ehkä kuitenkin pitää ottaa huomioon, että nuoretkin ovat nyt toisenlaisia kuin 60-luvulla, ehkä.
Edwardin ja Florencen muutamat vaikeat jutut näyttävät elokuvassa jopa komediallisilta, mutta yhtään ei hymyilytä, koska päällä on koko ajan painostava tunne siitä, että lopussa ei kiitos seiso. Huomasin tämän viimeistään siinä kohtaa, kun Florencen isä pelaa tennistä Edwardin kanssa ja polttaa lapsellisesti päreensä hävitessään yhden pienen osan pelistä. Ei naurattanut. Isällä on pieni elektroniikkatehdas ja auto on Humber Hawk.
Häät pidetään Englannin kanaalin rannalla Dorsetissa, jossa on Chesilin ranta. Sen kuvauksellisuuden on käyttänyt hyväksi Sean Bobbitt, joka on tunnettu kuvaaja monista aiemmista mestariteoksista. Kanaalista erottuu luonnon muodostaman aallonmurtajan taakse laguuni, ja aallonmurtajalla on erivärisiä ja -kokoisia pyöreitä kiviä. Yhden ison kiven Edward viskaa suutuspäissään veteen, mutta mikään ei auta. Väärinkäsitykset ja hätiköidyt johtopäätökset eivät pyöristy, kun niiden särmiä ei anneta ajan hioa.
Florencen roolissa Saoirse Ronan jatkaa upeita suorituksiaan, viimeksi tätä ennen Lady Birdissä (2017). Kuuluu tämän hetken aistillisimpiin filminäyttelijöihin. Seuraavaksi hänet nähdään Yhdysvalloissa juuri ensi-iltaan tulleessa Tshehovin Lokissa Ninan roolissa. Edward on roolina suoraviivaisempi, sen näyttelee jämäkästi Billy Howle.
Kaikki huipentuu hääyöhön, joka tosin toteutuu jo illalla valoisaan aikaan. Sen aikana käydään monien takaumien avulla läpi niitä vaiheita, jotka ovat nykytilanteeseen 1962 tuoneet. Florencen koti on selvästi ylempää keskiluokkaa, kun taas Edwardin tausta on matalammalla, ja lisäksi kotioloihin tuo säröä äidin tapaturmassa saama aivovamma.
Florencella on jo oma kamarimusiikkiyhtye, jonka kanssa hän unelmoi Mozart-konsertista Lontoon Wigmore Hallissa. Edward on lukenut yliopistossa menestyksellisesti historiaa, mutta on muuten junttimainen ja kuuntelee vain rokkia. He joka tapauksessa rakastuvat ja suhde alkaa toimia aika normaalisti. Tarina perustuu Ian McEwanin menestysromaaniin (2007), josta McEwan itse on tehnyt elokuvaan käsikirjoituksen ja jonkin verran laajentanut sitä. Ohjaaja on Dominic Cooke, joka tätä ennen on tunnettu hienon Shakespeare-sarjan Onton kruunun kolmesta tv-elokuvastaan (2016).
Rannalla on taitavasti etenevä kertomus niistä karikoista, joita nuoret jo yhteisen taipaleensa alkuvaiheissa kohtaavat. Ne kuitenkin selvitetään, koska kaiken voittaa suuri rakkaus. Kun näin kaiken kokeneena aikuisena katsoo Edwardin ja Florencen hapuilevaa tarttumista uuteen elämänvaiheeseen, palautuvat mieleen ne oman nuoruuden tapaukset ja tilanteet, jotka eivät todellakaan olleet aina helppoja. Se tässä ehkä kuitenkin pitää ottaa huomioon, että nuoretkin ovat nyt toisenlaisia kuin 60-luvulla, ehkä.
Edwardin ja Florencen muutamat vaikeat jutut näyttävät elokuvassa jopa komediallisilta, mutta yhtään ei hymyilytä, koska päällä on koko ajan painostava tunne siitä, että lopussa ei kiitos seiso. Huomasin tämän viimeistään siinä kohtaa, kun Florencen isä pelaa tennistä Edwardin kanssa ja polttaa lapsellisesti päreensä hävitessään yhden pienen osan pelistä. Ei naurattanut. Isällä on pieni elektroniikkatehdas ja auto on Humber Hawk.
Häät pidetään Englannin kanaalin rannalla Dorsetissa, jossa on Chesilin ranta. Sen kuvauksellisuuden on käyttänyt hyväksi Sean Bobbitt, joka on tunnettu kuvaaja monista aiemmista mestariteoksista. Kanaalista erottuu luonnon muodostaman aallonmurtajan taakse laguuni, ja aallonmurtajalla on erivärisiä ja -kokoisia pyöreitä kiviä. Yhden ison kiven Edward viskaa suutuspäissään veteen, mutta mikään ei auta. Väärinkäsitykset ja hätiköidyt johtopäätökset eivät pyöristy, kun niiden särmiä ei anneta ajan hioa.
Florencen roolissa Saoirse Ronan jatkaa upeita suorituksiaan, viimeksi tätä ennen Lady Birdissä (2017). Kuuluu tämän hetken aistillisimpiin filminäyttelijöihin. Seuraavaksi hänet nähdään Yhdysvalloissa juuri ensi-iltaan tulleessa Tshehovin Lokissa Ninan roolissa. Edward on roolina suoraviivaisempi, sen näyttelee jämäkästi Billy Howle.
Elokuvassa selviää sekin, mistä on saanut alkunsa sanonta ”mennä reisille”, siis kun jokin asia menee ihan pieleen.
kari.naskinen@gmail.com
