Jos kaupunginteatteri tai kaupunginorkesteri ilmoittaisi, että esityksiä ei
tästä eteenpäin kahteen vuoteen ole, siitä nousisi metakka. Tauluja ja patsaita
esittelevä taidemuseo ei ole alkuunkaan yhtä tärkeä laitos. Lahdessa on nyt
taidemuseo ilmoittanut, että näyttelyt loppuvat ja niitä jatketaan ehkä syksyllä
2020, jos uusi museohanke Mallasjuoman vanhassa panimokiinteistössä valmistuu. Kukaan
ei kuitenkaan ole korvaansa lotkauttanut eikä suutaan ihmetyksestä avannut.
Museonjohtaja Timo Simanainen (Kok) on sanonut, että oletettavasti uusi taidemuseo valmistuu syksyllä 2020. Pelkkä oletus sen tietenkin pitää ollakin, koska vielä eivät kaupungin päättäjät ole saaneet tietoa edes siitä, mistä vanhan tiilirakennuksen omistajat aikovat rahoituksen hankkeeseensa saada. Kaupungin verorahoilla ei uutta taidemuseota tehdä, mutta tilojen vuokralaisena kaupunki sitten joskus maksaa kiinteistönomistajille vuokraa 55 000 euroa kuukaudessa.
Kun kaupunginvaltuusto tammikuussa 2018 teki päätöksen uuteen taidemuseorakennukseen siirtymisestä, puhuttiin valmistumisesta syksyllä 2019. Nyt museonjohtaja pitää oletusarvona syksyä 2020.
Vaan mitäpä näistä, kun teatteri ja Sibeliustalo sentään pyörivät. Toisenlainen tunnelma oli kuvataiteidenkin osalta sotien jälkeen, kun kaupunginjohtaja Olavi Kajala (SDP) aloitti suuren kasvatustehtävänsä Lahdessa. Kajala alkoi tehdä teollisuuskaupungin asukkaista kulttuurinkuluttajia. Tässä hänellä oli melkoinen työmaa, sillä lahtelaiset eivät olleet kovin taiteennälkäisiä.
Kaupunginmuseon tutkija Riitta Niskanen on kirjoittanut noista ajoista, että ”konsertit eivät vetäneet väkeä, taidenäyttelyt menestyivät kovin heikosti ja näytelmät vedettiin hyllylle muutaman esityskerran jälkeen yleisökadon vuoksi. Sen sijaan esimerkiksi Alfred Tannerin kupletti-ilta saavutti vankan suosion.”
Kajala oli kuitenkin toimen mies. Kun Lahdelle avautui mahdollisuus saada osa sodan jaloista pelastetuista Viipurin taidekokoelmista, alettiin niille järjestää näyttely- ja varastotilaa Lahteen. Sopiva tilaisuus avautui Lahden sähkölaitoksen kytkinaseman laajentamishankeen yhteydessä 1940-luvun lopulla. Vanhan sähkölaitoksen viereen tehtiin samalla tiloja kaupungin hallintokunnille ja syntyi Vesijärvenkatu 11:n virastotalo eli ”Telan talo” (nimitys siitä, koska sinne sijoittuivat kaupungin teknisen lautakunnan ja viraston tilat).
PYP:n pankinjohtaja, kaupunginvaltuutettu Knut J. Vuorimies (Kansanpuolue)esitti ajatuksen, että Viipurin taidekokoelma voitaisiin sijoittaa Telan talon ullakolle. Siinäpä se, ja Kajala aloitti neuvottelut Viipurin taiteen ystävien yhdistyksen ja Viipurin hoitokunnan kanssa teoksista, joita neljä muutakin kaupunkia havitteli. Lokakuussa 1949 kaupunginvaltuusto sitten päätti yksimielisesti perustaa taidehallin ja -museon, johon kokoelma tulisi esille. Kaikki ei mahtunut, joten Hämeenlinnaan meni 2/3. Myös sinne perustettiin taidemuseo.
Vuonna 1955 Suomen Kuvalehdessä sanottiinkin, että ”Lahti vaalii taidetta. Konserttitalo, teatteri, taidemuseo, kuvapatsaat – toteutuneita toiveita ja uusia suunnitelmia”. Lahden taidemuseo virastotalon ullakolla oli melko uutta Suomessa: pysyvä näyttelyosasto (Viipuri) + vaihtuvien näyttelyiden osasto. Tätä ennen oli varsinaisia taidemuseorakennuksia olleet vain Ateneum, Turun taidemuseo ja Viipurin taidemuseo.
Vesijärvenkatu 11:n piirsi apulaiskaupunginarkkitehti Irma Kolsi. Vuonna 1976 taidemuseo laajeni sähkölaitoksen vanhaan kytkinhalliin, minkä jälkeen ullakkohalli jäi pienimuotoisempaan näyttelykäyttöön. Vuosituhannen vaihteen tienoilla ullakon näyttelysalia muunnettiin toimistokäyttöön ja vielä muutama vuosi eteenpäin, niin historiallisesti arvokas sali pilkottiin lopullisesti ja kokonaan kokoustiloiksi.
Kuva on Telan talon seinästä, jossa on nyt viimeisiään vetelevän taidemuseon ikkunoita. Ei muuta kuin odottelemaan pari vuotta tai raha-asioista riippuen enemmänkin, millaista tulee olemaan uudessa taide- ja muotoilukeskuksessa Malskin alueella.
Mitähän Jörn Donner nyt kirjoittaisi Lahdesta? Vuonna 1967 hän kuvaili kasvavaa Lahtea, että ”Lahden suuruudesta muodostuu kilpi pettymyksiä vastaan” (Uusi Maammekirja, Otava 1967). Toivottavasti taidemuseohanke ei tuota pettymystä.
kari.naskinen@gmail.com
Museonjohtaja Timo Simanainen (Kok) on sanonut, että oletettavasti uusi taidemuseo valmistuu syksyllä 2020. Pelkkä oletus sen tietenkin pitää ollakin, koska vielä eivät kaupungin päättäjät ole saaneet tietoa edes siitä, mistä vanhan tiilirakennuksen omistajat aikovat rahoituksen hankkeeseensa saada. Kaupungin verorahoilla ei uutta taidemuseota tehdä, mutta tilojen vuokralaisena kaupunki sitten joskus maksaa kiinteistönomistajille vuokraa 55 000 euroa kuukaudessa.
Kun kaupunginvaltuusto tammikuussa 2018 teki päätöksen uuteen taidemuseorakennukseen siirtymisestä, puhuttiin valmistumisesta syksyllä 2019. Nyt museonjohtaja pitää oletusarvona syksyä 2020.
Vaan mitäpä näistä, kun teatteri ja Sibeliustalo sentään pyörivät. Toisenlainen tunnelma oli kuvataiteidenkin osalta sotien jälkeen, kun kaupunginjohtaja Olavi Kajala (SDP) aloitti suuren kasvatustehtävänsä Lahdessa. Kajala alkoi tehdä teollisuuskaupungin asukkaista kulttuurinkuluttajia. Tässä hänellä oli melkoinen työmaa, sillä lahtelaiset eivät olleet kovin taiteennälkäisiä.
Kaupunginmuseon tutkija Riitta Niskanen on kirjoittanut noista ajoista, että ”konsertit eivät vetäneet väkeä, taidenäyttelyt menestyivät kovin heikosti ja näytelmät vedettiin hyllylle muutaman esityskerran jälkeen yleisökadon vuoksi. Sen sijaan esimerkiksi Alfred Tannerin kupletti-ilta saavutti vankan suosion.”
Kajala oli kuitenkin toimen mies. Kun Lahdelle avautui mahdollisuus saada osa sodan jaloista pelastetuista Viipurin taidekokoelmista, alettiin niille järjestää näyttely- ja varastotilaa Lahteen. Sopiva tilaisuus avautui Lahden sähkölaitoksen kytkinaseman laajentamishankeen yhteydessä 1940-luvun lopulla. Vanhan sähkölaitoksen viereen tehtiin samalla tiloja kaupungin hallintokunnille ja syntyi Vesijärvenkatu 11:n virastotalo eli ”Telan talo” (nimitys siitä, koska sinne sijoittuivat kaupungin teknisen lautakunnan ja viraston tilat).
PYP:n pankinjohtaja, kaupunginvaltuutettu Knut J. Vuorimies (Kansanpuolue)esitti ajatuksen, että Viipurin taidekokoelma voitaisiin sijoittaa Telan talon ullakolle. Siinäpä se, ja Kajala aloitti neuvottelut Viipurin taiteen ystävien yhdistyksen ja Viipurin hoitokunnan kanssa teoksista, joita neljä muutakin kaupunkia havitteli. Lokakuussa 1949 kaupunginvaltuusto sitten päätti yksimielisesti perustaa taidehallin ja -museon, johon kokoelma tulisi esille. Kaikki ei mahtunut, joten Hämeenlinnaan meni 2/3. Myös sinne perustettiin taidemuseo.
Vuonna 1955 Suomen Kuvalehdessä sanottiinkin, että ”Lahti vaalii taidetta. Konserttitalo, teatteri, taidemuseo, kuvapatsaat – toteutuneita toiveita ja uusia suunnitelmia”. Lahden taidemuseo virastotalon ullakolla oli melko uutta Suomessa: pysyvä näyttelyosasto (Viipuri) + vaihtuvien näyttelyiden osasto. Tätä ennen oli varsinaisia taidemuseorakennuksia olleet vain Ateneum, Turun taidemuseo ja Viipurin taidemuseo.
Vesijärvenkatu 11:n piirsi apulaiskaupunginarkkitehti Irma Kolsi. Vuonna 1976 taidemuseo laajeni sähkölaitoksen vanhaan kytkinhalliin, minkä jälkeen ullakkohalli jäi pienimuotoisempaan näyttelykäyttöön. Vuosituhannen vaihteen tienoilla ullakon näyttelysalia muunnettiin toimistokäyttöön ja vielä muutama vuosi eteenpäin, niin historiallisesti arvokas sali pilkottiin lopullisesti ja kokonaan kokoustiloiksi.
Kuva on Telan talon seinästä, jossa on nyt viimeisiään vetelevän taidemuseon ikkunoita. Ei muuta kuin odottelemaan pari vuotta tai raha-asioista riippuen enemmänkin, millaista tulee olemaan uudessa taide- ja muotoilukeskuksessa Malskin alueella.
Mitähän Jörn Donner nyt kirjoittaisi Lahdesta? Vuonna 1967 hän kuvaili kasvavaa Lahtea, että ”Lahden suuruudesta muodostuu kilpi pettymyksiä vastaan” (Uusi Maammekirja, Otava 1967). Toivottavasti taidemuseohanke ei tuota pettymystä.
kari.naskinen@gmail.com
