Kolme ensimmäistä jaksoa
amerikkalaista sarjaelokuvaa Halt
and Catch Fire ovat
luvanneet paljon. Aiheena on kuluttajille tarkoitettujen
tietokoneiden suunnittelun alkuvaiheet 80-luvun alkuvuosina, ja
varsin mielenkiintoisen alun jälkeen paljon on tosiaan
odotettavissakin, sillä tuotantokausia tehtiin vuosina 2014-17
neljä, kaikkiaan 40 jaksoa. Kysymys on ankarasta kilpailusta, jossa
kaikki keinot ovat käytettävissä. Tietenkin on teollisuusvakoilua
ja muuta sellaista harmaalla alueella tapahtuvaa, sillä panokset
ovat isot. Tämä
sarja on sillä tavalla rutiinituotannoista poikkeavaa, että
tapahtumiin ei mennä viihde edellä, vaan pureudutaan asioihin kuin
dokumentaarisella tasolla, ei
kuvaustyyliltään
vaan asiasisällöltään,
joskin
näin maallikkona onkin
vaikea
sanoa, mikä tuolla alalla mitäkin on.
Sarja perustuu
osittain tositapahtumiin, mutta Cardiff Electric on ainakin nimeltään
kuvitteellinen it-alan yritys Pohjois-Teksasissa.
Se palkkaa entisen IBM:n kovan markkinointimiehen Joe MacMillanin
vetämään uutta PC-tietokonehanketta. Hän valitsee firman
huippuinsinöörin Gordon Clarkin tekniseksi osaajaksi ja talon
ulkopuolelta nuoren nörtin Cameron Howen koodariksi. MacMillan vie
hankkeen heti kyseenalaiselle alueelle, kun tämä kolmikko
saa selville IBM:n koneiden BIOS-koodin
takaisinmallinnuksen avulla. Tarkoitus on tällä tavalla mutkan
kautta koodata BIOS-klooni IBM:n koneesta. Tässä on heti näitä
ummikolle hankalia termejä, mutta tapahtumien edetessä ne alkavat
selvitä.
BIOS
(Basic
Input-Output System)
on tietokoneohjelma,
joka etsii ja lataa käyttöjärjestelmän
tietokoneen keskusmuistiin ja
käynnistää sen. Mutkia
tulee tietenkin matkaan, ja tätä kuvaa sarjan nimikin, joka
soveltavasti suomennettuna tarkoittaa, että sammuta kone ja
käynnistä se uudelleen. Meillähän nämä ohjeet ja käskyt
näyttöruudulla ovat jo selväkielisesti suomeksi. ”Sammuta ja
käynnistä uudelleen” on hyvä nimi sarjaelokuvalle, jossa
kehitystyötä tehtäessä tulee seiniä eteen ja taas on aloitettava
alusta.
Tavallisia kuluttajia lähelle tuleva aihe on
kannettavan tietokoneen kehittäminen. McMillan järkeilee, että
tietokoneiden on tulevaisuudessa oltava liikuteltavia. Syntyy idea
mikrotietokoneesta, joka olisi matkalaukkua pienempi. Kolmannen
jakson loppuun mennessä kehitystyö ei vielä ole valmis, mutta
sieltähän se tulee, kuten kaikki tiedämme. Todellisuudessa
läppäriä (engl. laptop)
ei kuitenkaan keksitty Teksasin Piipreerialla, vaan ensimmäinen
massatuotantoon
yltänyt ja kaupallisesti
menestynyt kannettava tietokone oli Kalifornian
Piilaaksossa Osborne
Computer Co:n
1981
julkaisema
10 kiloa
painanut
Osborne
1.
Hyvin
sarjassa kuvataan sitä, miten tällaiset tietokoneprojektit eivät
ole yhden ihmisen hommia. Tarvitaan eri sektoreiden huippuosaajia.
Tässä voimansa yhdistävät visionääri, teknisen puolen
täystaituri ja ohjelmistonero, jolla on riittävästi luovuutta. Kun
vähän vakoilin, mitä jatkossa tapahtuu, niin toisella
tuotantokaudella Cameron
Howe ja Clarkin vaimo Donna perustavat startup-yrityksen. Eteen tulevat
rahoituksen, verkko-ongelmien ja
työvoiman riittävyyteen
liittyvät
ongelmat. Ilmeisesti kohdalle
tulee taas Halt
and Catch Fire
-tilanteita
ja uudelleen alkupisteestä ylös. Mielenkiintoista nähdä,
millaisen kokonaiskuvan tämä erionomaisesti alkanut sarja antaa
it-alasta; montako konkurssiyrittäjää on tullut yhtä miljonääriä
kohti?
Nyt
pyörivistä sarjaelokuvista tämä
on
toinen erinomainen Helsinki-syndrooman
ohella. Parempikin, koska tähän sarjaan ei keinotekoisesti ole ajoitettu niitä jaksojen päättäviä koukutuskohtauksia (ns. cliffhangereita), jotka ikään kuin pakottavat katsojan jatkavan ilman muuta seuraavalle jaksolle nähdäkseen miten ko. shokkitilanne laukeaa. Helsinki-syndroomassahan näin on jokaisen jakson päätteeksi.
Ensi maanantaina neljännessä jaksossa Cameron Howen sanotaan
raatavan yötäpäivää BIOS-projektin kimpussa, kun pahin
mahdollinen tapahtuu…
kari.naskinen@gmail.com
