Teatteri Vanhan Jukon Kaksi sisarta -näytelmän käsiohjelman kannessa ei olla Mika Myllylän Tervanevalla, mutta asia on sama. Kurkelan perheen sisaruksista ollaan tekemässä olympiasankareita. Näytelmä kuitenkin tapahtuu Kurkeloiden olohuoneessa Lahdessa, jossa ovat juuri käynnissä vuoden 2001 MM-hiihdot. Helena ja Hilkka eivät vielä ole maajoukkuehiihtäjiä, mutta sellaisiksi pitää tulla.
Näytelmä alkaa kuitenkin leikkauksella nykyaikaan: Yleisradion toimittaja yrittää tavoitella sisaruksia ja jättää puhelinvastaajaan soittopyynnön, koska Yle ja Netflix ryhtyvät tekemään elokuvaa Pekingin olympiakisoissa neljä kultaa voittaneesta hiihtäjästä; kun maailmanmestaruuksiakin on jo 31, niin kysymyksessä on maailman kaikkien aikojen menestynein hiihtäjä. Sitten paluu vuoteen 2001 ja musiikkina soi Jari Isometsän ja Souvareiden Karpaasi on jätkä raju. Alkuelementit komedialle ovat siis hyvät, mutta kunnolla lentoon ei tämä Veikka Heinosen kirjoittama näytelmä lähde. Vasta yllättävän loppukohtauksen terävöityminen pelastaa jotakin.
Näytelmä kertoo siitä urheiluhulluudesta, johon vanhemmat ovat sairastuneet pyrkiessään tekemään lapsistaan suurmenestyjiä. Tyttöjen äiti on nuoruudessaan hiihtänyt maajoukkueessa, mutta jonkin loukkaantumisen ja Hiihtoliiton huonon kohtelun katkeroittamana hän valmentaa nyt tyttöjä korvaamaan kaiken menneen. Tällaisista vanhempien ja lasten projekteista on paljon ollut puhetta – jonkun isä ”tekee” pojastaan NHL-pelaajaa, joku Mestareiden liigan voittajaa, joku jotain muuta suurta. Kurkelan olohuoneen seinällä on ikonimainen taulu Siiri Rantasesta ja sen äärellä hiljennytään rukoilemaan päivittäin.
Välillä seurataan television uutislähetyksiä, joissa kerrotaan suomalaisten dopingkäryistä, mutta ne eivät tahtia haittaa, mars ladulle. Maria Nissin näyttelemä äiti on kaiken moottori, hänen kunnianhimonsa täyttämiseksi eivät mitkään uhraukset ole liikaa. Näytelmän ongelma on kuitenkin, että se on alusta melkein loppuun asti yhtä ja tasapaksua pötköä kuin Karpaasi-makkara. Jos kerrontaan olisi välillä keksitty jotain erinomaisen loppukohtauksen kaltaista omaperäisyyttä, se toimisi paremmin.
Näytelmä toimii Teatterikorkeakoulun taiteellisena maisteritutkinnon opinnäytteenä neljälle tekijälle: käsikirjoitus ja dramaturgia Veikka Heinonen, ohjaus Vanhan Jukon uusi johtaja Esa-Matti Smolander, valosuunnittelu Topias Toppinen, äänisuunnittelu Antti Kainulainen. Näyttelijät ovat teatterin omaa väkeä, vanhoina tuttuina Maria Nissi ja Markus Karekallas sekä hiihtäjätyttöinä Jukon uudet nuoret Suvi Blick ja Annika Hartikka. Esityksellisesti kaikki sujuu erinomaisesti.
Hieman väkinäisesti on isän rooliin ympätty sellainen yksityiskohta, että hän tuntee ilmeisen hyvin Tshehovin tuotannon. Tällainen on tarvittu, jotta kahden sisaren haikailu Helsinkiin linkittyy Tshehovin Kolmeen sisareen, jossa samanlaista kaipuuta on Moskovaan. Eivät kaikki urheiluhulluperheet tietenkään mitään pölvästejä ole, mutta tässä tapauksessa Tshehov ei istu kokonaisuuteen.
kari.naskinen@gmail.com
