Kanadalaisessa elokuvassa
Suloinen
ikuisuus (1997)
luetaan lapsille iltasatuna
Grimmin
veljesten kirjoista tuttua
ikivanhaa
saksalaista kertomusta Hamelnin
pillipiiparista, joka
lumosi rotat soittamalla pilliä, sai ne ulos kaupungista ja
hukkumaan Weserjokeen. Kun kaupungin asukkaat eivät olleet
halukkaita maksamaan pillipiiparille palkkiota, hän kosti lumoamalla
huilullaan kaupungin lapset ja houkutteli heidät läheiseen vuoreen,
jonka sisään he katosivat. Atom
Egoyanin ohjaamassa
elokuvassa ei ole pillipiiparia, mutta koulubussia ajava nainen
suistuu auton kanssa järveen ja 14 lasta hukkuu. Erinomainen
elokuvalöytö, jossa käsitellään ison murhenäytelmän vaikutusta
pienen paikkakunnan elämään. Ei lopulta selviä, oliko onnettomuus
kuljettajan syytä, olivatko
auton jarrut epäkunnossa,
oliko syynä huono tienhoito vai oliko auton vauhtia pitänyt lisätä
kunnan tekemän aikataulumuutoksen
takia. Näitä asioita tulee tutkimaan ryhmäkanneasiakkaita mukaansa
houkutteleva asianajana, mutta mikään ei ole niin yksinkertaista,
että tuosta vain lähdettäisiin tuomioretkelle.
Omanlaisensa
pillipiiparitragedia vaivaa myös asianajajaa. Hänkin on menettänyt
lapsensa, ei jokeen eikä vuoren sisään, vaan pahasti
huumeidenkäyttäjäksi. Niin kuin asianajajalta
on loppunut
kaikki
toivo tyttärensä saamiseksi takaisin kunnon elämään, niin myös
onnettomuudessa lapsensa menettäneet vanhemmat ovat kuin
turtana – mitään ei kuitenkaan ole tehtävissä, lapsia ei enää
ole, eikä jonkun tuomitseminen asiaa miksikään muuttaisi.
Mitähän asianajaja miettii, kun hän elokuvan lopussa ilmeisesti muutaman vuoden kuluttua näkee koulubussia ajaneen kuljettajan jonkin toisen kaupungin bussilaiturilla valmistautumassa ajoon?
Kaikki
tämä kerrotaan lakonisesti ja
niin surullisesti kuin voi. Koulubussin
uppoaminenkin
näytetään hitaasti etenevänä murhenäytelmänä, ei
viihteellistä kohahduttamista, vaan hiljaisena,
kaukaa kuvattuna
tapahtumana, jonka aikana katsoja kärsii ja ajattelee. On
talvi, järvi jäässä ja koulubussi alkaa vajota hitaasti jään
läpi. Tuskallista
– ja tällainen tunnehan on harvinaista, koska kuolema on
nykyisissä elokuvissa lähinnä kaupallisuutta edistävä
hyödyke.
Atom Egoyan (s. 1960) syntyi armenialaisille
vanhemmille Kairossa, jossa hän sai etunimensä Egyptin ensimmäisen
ydinvoimalan kunniaksi. Vuonna 1963 perhe muutti Kanadaan.
kari.naskinen@gmail.com
