Peli on menetetty

Mikäs tämä on, Stanley Kubrickin Tappo (1956)? Tällainen nimi on dvd-kotelossa, mutta kun kansikuvassa on Sterling Hayden ja takakannessa vuosiluku 1956, niin tämähän on Kubrickin varhaisiin mestariteoksiin kuuluva Peli on menetetty. Nimenmuutos siksi, että elokuvan englannkielinen nimi on The Killing, joka tosin ei kerro sisällöstä yhtä paljon kuin alkuperäinen suomalainen nimi. Kyllähän ryöstötapahtumassa ammutaan ihmisiä kuoliaiksi, mutta taposta puhutaan vain, kun laukkakilpailussa ammutaan hevonen, ja ampuja lohduttautuu sillä, että eihän tässä ole kysymys murhasta, koska tapan vain eläimen.

Jokin aika sitten kirjoitin Kubrickin Barry Lyndonista (1975), enkä edelleenkään osannut sanoa, onko se hyvä vai vähemmän hyvä elokuva. Tappo sen sijaan on lajityyppinsä erinomaista parhaimmistoa. Se on ”mustan rikoselokuvan” täydellinen mallikappale, jossa asiat kerrotaan kakistelematta niin kuin ne ovat. Pahat ovat pahoja, hyvät saavat kyytiä, joskin lopussa oikea moraali voittaa jonkin pienen virheen tai ulkokohtaisen sattumuksen takia, kuten tässä tapauksessa. Asenteet ovat kylmiä ja puheet kovia; Tapon vuorosanat on kirjoittanut toinen alan mestari, rankan kioskikirjallisuuden kova tekijä Jim Thompson, joka tunnetaan monien tyylikkäiden rikoselokuvien käsikirjoittajana: Sam Peckinpahin Pakotie (1972), Bertrand Tavernierin Auringonpimennys (1981), Stephen Frearsin Huijarit (1990) – ja myös Kubrickin sotaelokuva Kunnian polut (1957), jonka taas voisi esittää televisiossa kuvaamaan tämän hetken hulluutta. (Kubrick: ”Olipa pimeys kuinka suuri tahansa, meidän on tarjottava oma valomme.”)

Tappo on suoraviivaisen jämpti rikoselokuva laukkaradan kassan ryöstöstä. Johnny Clay (Hayden) tekee täydellisen suunnitelman, jota toteuttamaan tarvitaan muutamia muita roistoja. Kaikki näyttääkin sujuvan hyvin, tilanteiden kehittymistä seurataan kuin aikajanalla, kertoja sanoo kellonaikoja ja kuvailee tapahtumia tarkasti. Juonenkulun kiinnostavuutta on lisätty pienillä takaumilla, jotka antavat katsojalle täytettä asioidenkulkuun. Quentin Tarantino on sanonut tätä elokuvaa yhdeksi suurimmista inspiraatioistaan esikoisohjaukseensa Reservoir Dogsiin (1992), johon hän liitti samalla tavalla sekä suoraa että epälineaarista tarinankerrontaa.

Kubrickin elokuva on merkittävä klassikko. Tämä Kubrickin ensimmäinen Hollywood-elokuva edustaa myös sitä Hollywood-tuotantoa (Harris-Kubrick Pictures Corporation), jossa näyttelijät eivät olleet suuria tekijöitä siksi, että he olisivat olleet filmitähtilehtien kansikuvissa paistattelemassa, poikkeuksena tietenkin Sterling Hayden, koska täytyihän tuohon aikaan yksi tähtikin olla vetämässä yleisöä. Sen sijaan muut näyttelijät ovat sitä isoa massaa, jonka me tunnistamme ulkonäöltään lukemattomien elokuvien sivurooleista, esimerkiksi Joe Sawyer, Ted de Corsia, Elisha Cook Jr., Marie Windsor ja Vince Edwards, jonka opimme 60-luvulla tuntemaan tohtori Ben Caseyna.

Tappo tuntuu nyt katsottuna hienolta taideteokselta. Siinä on kaikki, mitä tällaisessa Film noir -leffassa pitää olla. Omana aikanaan se oli kuitenkin olevinaan niin hurja, väkivaltainen ja moraaliton kertomus, että Suomessa Valtion elokuvatarkastamo kielti sen esittämisen kokonaan. Vasta viiden vuoden kuluttua 1961 Korkein hallinto-oikeus päätti, että elokuvan saa esittää.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa on myös mielenkiintoinen oheistieto elokuvaan liittyen. Kun Kubrickin elokuva perustuu Lionel Whiten romaaniin, on Whiten yksi toinen romaani pohjana Jean-Luc Godardin Hullussa Pierrotissa (1965) ja Seppo Huumosen ennätyssurkeassa elokuvassa Karvat (1974).

kari.naskinen@gmail.com