Otsikolla tarkoitetaan tässä tapauksessa
kilpaurheilua, sitä stadioneilla ja televisiosta katsottavaa
viihdettä.
Kun Suomi seuraavan kerran pelaa jääkiekon MM-loppuottelussa, sen näkee telkkarista 2,5 miljoonaa suomalaista. Jos Suomi ei pelaa loppuottelussa, katsojamäärä jää alle miljoonan.
Urheilussa on pääosin kysymys siitä, että on mielenkiintoista seurata, kuka tai mikä voittaa. Oleellisia asioita ovat kansallistunne ja paikallistunne. Palloilulajeissa on lisäksi paikallistunteen negatiivinen puoli: toivotaan joidenkin tiettyjen joukkueiden häviävän aina riippumatta vastustajista.
Jos televisiosta tulisi jääkiekko- tai jalkapallo-ottelu, jossa vastakkain olisivat keltaisiin ja ruskeisiin pelipaitoihin puetut pelaajat, eikä muuta tietoa joukkueista olisi, sitä ottelua ei viitsisi katsoa kukaan.
Urheilu itsessään ei ole niin mielenkiintoista, että sitä katsoisi ilman tunnistetietoja. Joitakin poikkeuksia ehkä on, tulevat tässä mieleen vaikkapa biljardi (snooker) ja naisten korkeushyppy, joita katsoo mielellään riippumatta urheilijoiden nimistä tai kansallisuuksista.
Näistä tunnistetietojen puuttumisesta on oikeastaan esimerkkinä pitkien juoksumatkojen kilpailut. Kun 10-15:n kärjessä juoksevat ovat kaikki samannäköisiä afrikkalaisia, on ihan sama, voittaako Gebrivihet, Kemeli, Kimeli, Kiplakat, Kipruto, Kiptanui, Teklu, Tiklu vai Tanui.
Näkevätköhän afrikkalaiset samalla tavalla Ranskan ympäriajon, jossa 200 valkoista äijää polkee voitosta? Siinä muuten kanssa on erikoinen kilpailu näin penkkiurheilijan kannalta: kolmen viikon ajan minäkin katson sitä televisiosta 4-5 tuntia päivässä ja kuuntelen Peter Selinin selostusta, usein kyllä päiväunetkin ottaen, mutta kumma kiinnostus siihen vain pysyy, ja omat suosikit on. Näin on ollut siitä asti, kun Eurosport alkoi meillä näkyä 1989. Erikoista sekin, että muita pyöräilykilpailuja en koskaan katso.
”Pyöräilyhullu” kirjailija Jukka Pakkanen sanoo, että ”kaikista urheilumuodoista pyöräily muistuttaa eniten elämää. Jokainen kilpailu on seikkailu. Ajajalla on kolme vastustajaa, kanssakilpailijat, luonnonvoimat ja oma itsensä. On vaara joutua onnettomuuteenkin, kuollakin.” (Raateleva nousu, Kirjapaja 2009)
kari.naskinen@gmail.com
Kun Suomi seuraavan kerran pelaa jääkiekon MM-loppuottelussa, sen näkee telkkarista 2,5 miljoonaa suomalaista. Jos Suomi ei pelaa loppuottelussa, katsojamäärä jää alle miljoonan.
Urheilussa on pääosin kysymys siitä, että on mielenkiintoista seurata, kuka tai mikä voittaa. Oleellisia asioita ovat kansallistunne ja paikallistunne. Palloilulajeissa on lisäksi paikallistunteen negatiivinen puoli: toivotaan joidenkin tiettyjen joukkueiden häviävän aina riippumatta vastustajista.
Jos televisiosta tulisi jääkiekko- tai jalkapallo-ottelu, jossa vastakkain olisivat keltaisiin ja ruskeisiin pelipaitoihin puetut pelaajat, eikä muuta tietoa joukkueista olisi, sitä ottelua ei viitsisi katsoa kukaan.
Urheilu itsessään ei ole niin mielenkiintoista, että sitä katsoisi ilman tunnistetietoja. Joitakin poikkeuksia ehkä on, tulevat tässä mieleen vaikkapa biljardi (snooker) ja naisten korkeushyppy, joita katsoo mielellään riippumatta urheilijoiden nimistä tai kansallisuuksista.
Näistä tunnistetietojen puuttumisesta on oikeastaan esimerkkinä pitkien juoksumatkojen kilpailut. Kun 10-15:n kärjessä juoksevat ovat kaikki samannäköisiä afrikkalaisia, on ihan sama, voittaako Gebrivihet, Kemeli, Kimeli, Kiplakat, Kipruto, Kiptanui, Teklu, Tiklu vai Tanui.
Näkevätköhän afrikkalaiset samalla tavalla Ranskan ympäriajon, jossa 200 valkoista äijää polkee voitosta? Siinä muuten kanssa on erikoinen kilpailu näin penkkiurheilijan kannalta: kolmen viikon ajan minäkin katson sitä televisiosta 4-5 tuntia päivässä ja kuuntelen Peter Selinin selostusta, usein kyllä päiväunetkin ottaen, mutta kumma kiinnostus siihen vain pysyy, ja omat suosikit on. Näin on ollut siitä asti, kun Eurosport alkoi meillä näkyä 1989. Erikoista sekin, että muita pyöräilykilpailuja en koskaan katso.
”Pyöräilyhullu” kirjailija Jukka Pakkanen sanoo, että ”kaikista urheilumuodoista pyöräily muistuttaa eniten elämää. Jokainen kilpailu on seikkailu. Ajajalla on kolme vastustajaa, kanssakilpailijat, luonnonvoimat ja oma itsensä. On vaara joutua onnettomuuteenkin, kuollakin.” (Raateleva nousu, Kirjapaja 2009)
kari.naskinen@gmail.com
