Kuvassa on Helka
Rissasen carborundum-grafiikkatyö. Ostin sen vuonna 2000 Lahden
taideinstituutin kevätnäyttelystä siksi, että se toi hyvin
konkreettisesti mieleen Andrei Tarkovskin elokuvan
Solaris (1972).
Satasen maksoi.Kun nyt kolmannen kerran katsoin elokuvan dvd:ltä, vertailin taas Solaris-planeetan merikuvia melkein telkkarini yläpuolella olevan taideteoksen kanssa ja hyvin ne edelleen yhteen osuivat.
Solaris on suuri elokuva. Tarkovskin esille ottamat kysymykset ovat niitä kaikkein perustavimpia: mitä on onnellisuus, mitä rakkaus ja mitä kuolema? Solaris-planeetalle sijoitetulla avaruusasemalla kylläkin todetaan, että onnellisimpia ovat ne, jotka eivät näin vaikeita asioista ollenkaan ajattele. Vaikeuskerrointa vielä lisätään pohtimalla elämän tarkoitusta.
Elokuva sinänsä ei anna suoria vastausta näihin kysymyksiin, mutta päiväkirjaansa Tarkovski kirjoitti, että ”elämällä tietenkään ei ole mitään tarkoitusta. Jos sellainen olisi, ei ihminen olisi vapaa, vaan hänestä tulisi tämän tarkoituksen orja ja hänen elämänkulkunsa määräytyisi aivan toisenlaisten mittapuiden mukaan.” (5.9.1970)
Oudolla planeetalla tulevat esille myös oudot, uudet asiat. Niitä tutkimaan lähetetty psykologi Kris Kelvin näkee ja tuntee koko planeetan peittävän meren, joka on muutakin kuin vetta. Se elää. Se pystyy manipuloimaan ihmisen mieltä. Kun Kelviniltä on kymmenen vuotta aiemmin kuollut vaimo, luo planeetan meri hänelle jonkinlaisen 3D-kloonivaimon. Mikä on ihmisen suhde tällaiseen?
Kelvin ja kaksi muuta avaruusasemalla olevaan tiedemiestä perustavat kaiken tutkimustoimintansa tietenkin järkeen, tieteellisesti todistettuihin tuloksiin ja logiikkaan, mutta entä nyt. Kelvin joutuu myöntämään, että on muutakin. On selittämättömiä juttuja, kuten tunne-elämä, jonka vaikutuksesta asioihin suhtaudutaan.
Mutta kun kaikki on nyt outoa ja pelottavaakin. Toisaalta Solaris-planeetan vaikutus ihmismieleen tuottaa myös turvallisuudentunnetta – onhan tässä taas vieressä Hari-vaimokin, vaikka vain 3D-tulosteena. Kysymys joka tapauksessa kuuluu, pitäisikö kaikki tämä yrittää tuhota, koska sitä ei ymmärrä.
TÄRKEINTÄ ON TAIDE
Tiede ja moraali? Jo ennen lähtöään planeetalle Kelvin keskustelee näistä asioista toisten tiedemiesten kanssa. Tieteeseen uskotaan, mutta hyväksytään myös moraalisesti oikeat näkökohdat. Hiroshimakin mainitaan.
Tärkeimmät ovat silti uskonto, filosofia ja taide. Elokuvan musiikki on Bachia ja avaruusaseman kokoushuoneen hyllyillä ovat kipsijäljennöksinä Sokrates ja Milon Venus. Seinillä on kopioita vanhoista maalauksista, joista Tarkovski kiinnittää erityistä huomiota Pieter Brueghelin kuuluisaan teokseen Metsästäjiä talvimaisemassa (1565). Se ei kuvaa näennäisestä kauneudestaan huolimatta vain näkyvän kyläidyllin ihanuutta, vaan sisältää myös uhkaa.
Tarkovski ottaa uhkat aina huomioon. Maalauksessa on sellaista harmoniaa, jota ei enää ole (ei ainakaan nykytaiteessa). Samalla Tarkovski leikkaakin pelottavana vellovaan mereen. Tätä Tarkovskin suurenmoista taideteosta voi hyvin täydentää hänen päiväkirjamerkintöjään selaamalla. - ”Ihminen pyrkii saavuttamaan absoluuttisen. Uskonnonkin ihminen on luonut materialisoidakseen ikuisuuden ajatusta ja kuvatakseen, miten ikuisuus olisi symbolisella tavalla käsitettävissä.”
Kris Kelvin kaipaa myös sitä vanhaa aikaa, jolloin Leo Tolstoin kirjoitukset ja ajatukset vielä muistettiin. Tolstoin hyvyyden filosofia perustui Vuorisaarnaan, mutta ei tippaakaan viralliseen kirkkoon. Tuoksuvat suitsutukset vain hämäsivät köyhää kansaa, josta valtio ei pitänyt huolta.
RIKOS JA RANGAISTUS
Elokuva perustuu Stanislaw Lemin tieteisromaaniin Solaris (1961). Lem ei täysin hyväksynyt Tarkovskin tulkintoja, vaan rinnasti elokuvan lähinnä Dostojevskin Rikokseen ja rangaistukseen. Puolensa tälläkin, sillä oudossa tilanteessa Kelvin on samalla tavalla syyllisyyden painama kuin Dostojevskin Raskolnikov. Avaruusasemalla työskentelevä tohtori Snaut sanookin, että mielentilat muuttuvat ääripäästä toiseen niin kuin Dostojevskillakin.
Tarkovskin suuri ihailija Ingmar Bergman sanoi Solariksesta: ”Kun elokuva ei ole dokumentti, se on unelma. Siksi Tarkovski on suurin kaikista. Hän liikkuu niin luonnollisesti unien huoneessa. Eikä hän selitä.”
Solaris käy myös läpi myytin, jonka esikuvia voi hakea antiikista. Orfeus on tässä kosmonautti, joka saa viestin toisesta maailmasta, lähtee sinne ja tapaa kuolleen vaimonsa, mutta ei saa tätä takaisin elävien maailmaan.
Elokuva kestää kaksi tuntia 40 minuuttia, mutta niin täydellisen hienoa kerrontaa ja kuvausta se on, että loppuu liian pian. Kuvaaja on ollut vanha mestari Vadim Jusov (myös Andrei Rublev), päärooleissa ovat Donatas Banionis ja Natalija Bondartshuk (suuren Tolstoi-ohjaajan Sergei Bondartshukin tytär).
”Eikä hän selitä”, sanoi Bergman. Tarkovski on juuri tällainen, kuten hän itsekin sanoi Ord & Bild -lehden 4/1980 haastattelussa: ”Japanin keskiaikaisessa runoudessa minua on aina innostanut se, että luovuttiin periaatteessa osoittamasta kielikuvan lopullista merkitystä. Kuva vastaa sitä täsmällisemmin malliaan, mitä vaikeampi sitä on puristaa mihinkään käsitettävään, aistein havaittavaan kaavaan.”
Haastattelun lopuksi Tarkovski heitti haikun:
Ikivanha pato.
Sammakon hyppy
ja veden ääni!
kari.naskinen@gmail.com
